lauantai 31. joulukuuta 2011

Kiitos!

Kiitos teille, lukijat, jälleen yhdestä blogivuodesta! En osaa (enkä halua) katsoa mitään vuosikatsauksia, mutta entistä enemmän mukavia lukijoita täällä näyttää liikkuvan; keskustelut polveilevat kiinnostavina ja kävijämäärät kasvavat koko-ajan.

Odotan innostuksella vuotta 2012. Aion toteuttaa ensi vuonna pitkään haaveilemani projektin ja kirjoittaa siitä kirjan. Olo on kuin hyvin valmennetulla sprinttaajalla juuri ennen lähtölaukausta.

Aina vuoden vaihtuessa tapanani on ollut pyöriä netissä erilaisia kanavointeja ja ennustuksia lukemassa. Nyt kun alkamassa on vihdoin tämä niin kovasti ennakolta kohuttu vuosi tuntuu kuin kukaan ei äkkiä uskaltaisi sanoa, kirjoittaa tai luvata oikein mitään. Tunnumme planetaarisesti seisovan niin ison mullistuksen reunalla, että siellä loppuvat sanatkin. Mitään lässynlässyä ei oikein jaksa itsekään enää ottaa vastaan. Silti on sellainen olo, että tärkeä vuosi koko maailmalle on alkamassa.

Voimia ja iloa teille kaikille vuoteen 2012! Tuokaamme yhdessä lisää valoa maailmaan!


Minä ja lapset. Suojelisiko näin huonosti valottunut kuva lasten yksityisyyttä netissä, hahaa?

torstai 29. joulukuuta 2011

Irti verkosta

Tapaninpäivän myrskytuhot jäivät meillä vähäiseksi. Myrsky kaatoi roskakatoksen, irroitti pihavaraston oven ja yhden kasvihuoneen ikkunoista sekä rullasi vähän matkaa auki puolivalmista varaston kattoa. Puita kaatui vain yksi pieni, sekin kauempana talosta. Sähkökatkot kestivät pisimmillään vain puoli tuntia.

Silti vähän kylmäsi, että kännykkäverkko pimeni vuorokaudeksi. Millä olisin esimerkiksi kutsunut ambulanssin, jos olisin sellaisen tarvinnut? Kuten suuri osa ihmisistä, minäkin olin naiivisti kuvitellut, että matkapuhelinyhteytemme ovat hätätilanteiden varalta turvatut. Että linkkimastoissa on tottakai varageneraattorit, kun lankapuhelimiakaan ei ole enää kuin harvoilla. Onko kaikilla, nyt nettiradioaikana, edes enää radiota - sellaista, joka hätätilanteessa toimisi paristoilla?

Jos tulisi vaikkapa yhdistelmä myrsky + ydinlaskeuma (kuten Fukushimassa), millä välineellä viranomaistiedotteiden on ajateltu tavoittavan ihmiset?

Myrsky oli hyvä muistutus siitä miten haavoittuvainen on yhteiskunta, joka perustuu (vain) sähkölle. Nykyihminen rähjää mielummin sähköyhtiöille kuin ajattelee sitä, mitä meille on tolkutettu jo pitkään: ääri-ilmiöt ilmastossa ovat yleistymässä, ja energian tuottamisella (erityisesti kestävästi ja eettisesti) on rajansa. Elämää kannattaisi siis jo perhetasolla alkaa vähitellen rakentelemaan siihen suuntaan, että se ei ole vain yhden kortin varassa, sen sähkökortin.

Moni on tajunnut sähköverkon haavoittuvuuden jo ajat sitten ja alkanut elää hyvää elämää sen ulkopuolella. Nick Rosenin kirja How to Live Off-Grid (2008) oli minulle aikoinaan vaikuttava lukukokemus. Nick on ystävällisesti pistänyt jo huomattavan osan kirjastaan luettavaksi nettiin tänne.

Rosenin haastattelemat sähköverkon ja kunnallistekniikan ulkopuolella elelevät ihmiset olivat tottakai elämäntapahippejä, ääritapauksia. Silti itsellenikin on selvääkin selvempää, mihin pistäisin sen yllättävän rahasumman, jonka haltiatarkummi tililleni tiputtaisi.

En ostaisi IPadia enkä muutakaan uutta sähköhärpäkettä. Niiden sijaan hankkisin heti seuraavat:
- maakellarin
- aurinkopaneeleja, paljon!
- kotakeittiön pihalle niitä päiviä varten, kun sähköhellasta uupuu sähkö. Meidän pikkukeittiöömme ei mahdu puulla käyvää vanhan ajan hellaa.

tiistai 27. joulukuuta 2011

Oi 1970-luvun Vallila!

Joulupukki toi meille Risto Jarvan klassikon Mies joka ei osannut sanoa ei. Tämä vuoden 1975 elokuva on nyt ilmestynyt dvd:llä. Samoin on, muuten, mainio Loma.

Olen nähnyt elokuvan kymmeniä kertoja, kuten muutkin Jarvan leffat. Tämä pysyy minulle erityisenä sen takia, että se on kuvattu lapsuuden maisemissani Helsingin Vallilassa. Itse asuin elokuvan kuvaaman puu-Vallilan sijasta Vallilan kivisemmällä puolella. Yhden kadunylityksen päässä sijaitseva puu-Vallila oli minulle vehreä keidas kivierämaassa. Siellä oli asunut nuorena myös isoäitini.

Kirjassani kirjoitin Jarvan toisesta tärkeästä elokuvasta Jäniksen vuodesta. Mutta Mies joka ei osannut sanoa ei on yhtä lailla kohtuullista elämäntapaa puolustava elokuva. Se on syntynyt vuosien 1973-1974 energiakriisin jälkimainingeissa, yhtenä tavoitteenaan kuvata yksinkertaista, vanhanaikaista elämäntapaa, joka on uhassa kadota teknologian kehityksen alle. Kuten elokuvan "Kivimäen", eli puu-Vallilan asukkaat elokuvassa toteavat: Meillä ei ole nykyajan mukavuuksia - eikä nykyajan kiirettä.

Jarvan omin sanoin elokuva kuvaa "viimeisiä jäänteitä sellaisesta kaupunkimaisesta elämäntavasta, jossa ihmiset ovat toisilleen ihmisiä, tuttavallisia, osanottavaisia, avuliaita, ja jossa ihmiset pysyvät toisilleen ystävinä tapahtuipa mitä tahansa. Käsittelytapa on romantisoiva. Ympäristön uusien kerrostalojen asukkaat tuntuvat roboteilta. Puutalokaupunginosan kaduilla kulkee jo uhkaavia mittamiehiä."

Mittamiehet kuuluivat oman lapsuuteni painajaishahmoihin, 1970-ja 1980-luvut kun olivat sitä hullua aikaa, jolloin viihtyisiä, ihmisen kokoisia alueita tuhottiin Suomessa kovalla vimmalla. Tuhovimman alle jäivät esimerkiksi molemmat erityisen hienot mummolani, kuten täällä aiemmin kirjoitin. Elokuvassa uuden maailman painajaisnäkyjä kuvaa rakenteilla oleva itä-Pasila.

Mutta voi että mikä aikamatka Mies joka ei osannut sanoa ei taas olikaan! Katselin tuttuja rakennuksia, katuja ja kulmia, muistelin erinäisiä piknikkejä kaupunginosan keskiössä sijaitseville kallioille, muistin, miten lähdin koulusta pinnauspäivinäni (pinnasin melkein koko lukion) koiran kanssa lenkille aina nimenomaan puu-Vallilaan, tunsin melkein jo kahvitehtaan tuoksun nenässäni...

70-luvulla lapsuutensa viettäneelle on aina sykähdyttävää nähdä niitä vaatteita, verhoja, tekstiilejä. Vaikken ole yhtään retroon päin kallellaan, sydämen täyttää aina 1970-luvun leffoja katsoessa ihmeellinen haikeus, kadonneen maailman kaipuu.

Rupesin myös pohtimaan oliko elokuvan kertojana toimiva suomenhevonen todellakin hoitohevoseni Veera-tamma, kuten isäntänsä aina minulle väitti? Veeran isännän, Helsingin viimeisen vossikkakuskin, kotitalo oli Jyrängöntiellä, nykyisen Kumpulan Kasvitieteellisen puutarhan vieressä. Eikä se ollut Vallilan laakson ainoa hevostalli. Näissä taloissa elettiin, ennenkuin puskutraktorit ja purkukoneet tulivat, ilman mukavuuksia täyttä maalaiselämää pitkälle 1980-lukuun. Minä kaupunkilaistyttö esimerkiksi kävin kesäisin Kumpulan metsissä heinätöissä Veeralle heinää niittämässä. Aamuisin ennen kouluunlähtöä kävin tekemässä aamutallin eräässä toisessa Vallilan laakson talleista.

Alkaa tulla vanha olo kun näitä muistelee. Ja haikea, nostalginen. Helsinki ei ole enää minun kaupunkini. Melkein kaikki minulle rakas on sieltä kadonnut tai muuksi muuttunut. Onneksi puu-Vallilan talot seisovat edelleen pystyssä. Tosin epäilen, ettei siellä taida enää asua romaneja ja työläisiä, kuten omassa lapsuudessani. Taloissakin taitaa nykyään olla mukavuudet.

 Elokuvan tunnelma tiivistyy mitä kauneimmin tässä:

torstai 22. joulukuuta 2011

Pirteämpi joulu

Dokumentoidessaan omaa elämäänsä blogiin, sitä huomaa joskus asioita, jotka ovat kehittyneet suuntaan tai toiseen.

Vasta katsoessani tätä viime joulun postaustani tajusin, miten väsynyt olin vuosi sitten ja havahduin huomaamaan miten olotila on muuttunut. Syvän uupumuksen läpikäytyään osaa todella arvostaa ihan tavallisissa voimissa olemista.

Jaksan taas leipoa piparkakkuja! Viime jouluna ei olisi onnistunut millään. Silloin pelkkä sängyn petaaminen oli ylivoimainen suoritus.
Jaksan paketoidakin! Viime jouluna mies joutui tekemään kaiken.
Jaksan pohtia, mitä syötäisiin: tätä.
Ylipäätään: ruoka maistuu. Viime jouluna en syönyt. En myöskään nukkunut.
Tänä jouluna jaksan jopa ottaa vastaan myös ne hankalammatkin sukulaiset.

Elämänvoima on lahja.

Hyvää joulua teille! Voimia jouluun, ja elämään!

Kokeilimme tässä juuri, miten toimii yhdistelmä kissanpentu ja joulukuusi. Kun kuusi oli kiinnitetty monesta suunnasta ympäristöönsä, se olisi ehkä pysynyt pystyssä, vaikka siinä jatkuvasti kiipeiltiinkin (ja vaikka siihen heittäydyttiin tälleen kätevästi ylempää, pianon päältä). Joulurauhan nimissä se kuitenkin päätyi parin tunnin kokeilun jälkeen kuistillemme. Lasikuistilla kuusi on meillä ennenkin ollut, mm. silloin kun tämä pianon päällä istuva aktiivinen sankari oli pienempi.

Ei neulasia joka paikassa, hei! Yksinkertainen joulu.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Tietäjäkissan terkut

Tällaiselle syntymäpingottuneelle tyypille kuin minä on ollut lahja saada kotiin kissa. Aina, kun alkaa skitsoilututtaa joku juttu (esim. viime sunnuntain Hesarin pöyristyttävä Euroopan kriisi-erikoisliite) - tai sitten tämä ikuisuushaaste eli miten ehtiä rakentaa "tarpeeksi ihana joulu", eipä sitä tarvitse kuin kerran katsahtaa kissan kaikkitietäviä silmiä: kaikki oikeasti relevantti loksahtaa maailmassa salamana kohdalleen.

Jos pitäisi ojentaa jollekulle palkinto loppusyksyn ravistelevimmasta postauksesta, ojentaisin sen Filosofian puutarhan tälle postaukselle kodista, kotielämästä ja syrjäytymispelosta.

"Miten ihminen voi ammentaa kodistaan voimaa, jos hän toisaalta pelkää kodin lämpöä ja uskoo että se on pohjimmiltaan petollista? Ja minkä motivoimana silloin lähtee ulos kotoaan, etsimään lämpöä Ulkomaailmasta? Pelon. Pelon kintereillä tulee häpeä jonka herättää vanha kunnon ”mitä muut minusta ajattelevat jos en pelkää heidän kanssaan?”. Kaiken yllä leijuu epävarmuus joka kumpuaa siitä että vaikka maailma näyttää minusta olevan enemmän täynnä toivoa kuin kuvittelinkaan, en vain voi uskoa silmiäni. Koska jos maailma oikeasti olisi toivoa täynnä, pitäisihän minun nähdä ympärilläni enemmän tyytyväisyyttä? Jos olen rohkea ja olen väärässä, ne muut tulevat nauramaan minulle ja sanomaan että sain vain sen minkä ansaitsinkin. Kas vain, ympyrä sulkeutuu ja olemme taas Pelossa. "

"...voin valita ryhtyä ihmiseksi jonka elämä kotona on merkityksellistä ja jonka pienet, hiljaisuudessa tehdyt teot ja pimeinä iltoina ajatellut ajatukset voivat kurottaa kauas, ehkä jopa kauemmaksi kuin kaikki kiireisen työpäivän säntäily."

Elämä kantaa-asenteen mestari, kissa, on sitä mieltä, että näin se on. Juuri näin.


ps. Runoilija T.S. Eliotin mukaan kissalla tulee olla kolme nimeä: yksi tavallinen, yksi outo ja arvokas ja lopulta yksi, jonka vain se tietää. Vaikka alistuin tyttöni toivomukseen ja kissan ekaksi nimeksi tuli Lilja, itse olen edelleen kutsunut sitä Olenaksi eli Olenkaksi. Ja kun venäläisittäin sekin sitten taipuu muotoon Olja, kaikkihan on kunnossa. Kissalle on yhdentekevää kiljuuko joku jossain Lilja vai Olja. Ihmisten totteleminen kun ei ole muutenkaan ole kissalle se juttu. Paljon tärkeämpää on esimerkiksi mukavissa asennoissa loikoilu.

Kissa muuten nukkuu tuplasti yhtä paljon kuin ihminen, 16 tuntia vuorokaudessa. Se jos mikä on viisas teko.

Rentoa jouluviikkoa!

tiistai 13. joulukuuta 2011

Metsä elämänfilosofian opettajana

Kirjassani Pientä elämää etsimässä lainaan paljon kasvatustieteen professori Simo Skinnaria, sillä hän on minusta eräs Suomen syvällisimmistä ajattelijoista. Rakastan jokaista Skinnarin kirjaa ja ilahduin myös hänen tuoreesta artikkelistaan Kasvu kauneuteen - Onko arvokasvatuksemme metsässä vai pitäisikö sen mennä metsään? Artikkeli löytyy tuoreesta kirjasta Sydämen sivistys.

Kirjoituksessa Skinnari pohtii sitä, pitäisikö meidän palata kuuntelemaan metsän arvomaailmaa tämän nykyisen sijasta, jossa pääasiana tuntuu olevan toisten riisto, kilpailu ja kiirehtiminen. Hän kirjoittaa:

Luonnon rauha tukee sisäistä rauhoittumistamme. Luonnon rauha voi tukea myös kokonaisvaltaista ja eheyttävää olemistamme, jossa emme aina ole suorittamassa jotakin. Ja olisiko vielä niin, että jos emme välillä pysähdy - olemiseen - emme suorittaessammekaan pääse eettiseen toimintaan, vaan "teemme niin kuin aina on ennenkin tehty" - aina ennenkin on kohdeltu kaltoin sekä luontoa että ihmisiä. Voisivatko pysähtyminen ja rauhaisa oleminen olla lähtökohta uudelle, kokonaisvaltaiselle juurtumiselle koko todellisuuteen?

Anteeksipyyntöni siitä, että tämä on jo seitsemäs postaus putkeen, joka on kuvitettu kissan kuvalla. Tämä musta perintöpianoni on jo raapiutunut kissan kynsistä pilalle.  Mutta eivätkö nämä kuitenkin sovi somasti - ikäänkuin samanhenkisesti - yhteen?

Buddha ja kissa.


ps. Olipa iloista avata tänään Facebook, kun ihmiset olivat intoutuneet vastaamaan vaalikoneisiin. Ainakin oma seinäni oli lähes poikkeuksetta tapetoitu Pekka Haaviston kuvilla. Olen nykyään Vihdin vihreiden hallituksessa, eli teenpä osani vaalityöstä ja linkkaan tämän.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Pienet säästöt

Ensi vuoden teemani on enemmän elämää, vähemmän työtä. Koska tulossa ei ole perintöjä eikä kai lottovoittojakaan suunnitelmani on kuluttaa huomattavasti vähemmän ja tehdä itse enemmän.

Yritän tästä eteenpäin lisätä joka postaukseeni tänään säästin-kohdan. Kirjoittamalla muistiin nämä pikku teot haluan havainnollistaa ja tutkia miten paljon säästän itse tekemällä/käymällä kaupan sijaan kirpparilla/ vaihtamalla ruokailutottumuksiani. Summat ja säästökohteet näyttävät varmaan näin yksitellen mitättömiltä, mutta pienistä puroista syntyvät suuret virrat ja pienistä vuodoista taas talouskriisit. Tähän asti kokemusta on kertynyt vain jälkimmäisistä.

Koiriin ja kissoihin saa uppoamaan tosi paljon rahaa. Minä ainakin joudun (nykyään tosi houkutteleviksi sisustetuissa) eläinkaupoissa helposti hallitsemattoman ostohalun valtaan. Tunne muistuttaa kovasti sitä fiilistä, mikä aikoinaan iski vauvan äitinä vauvatarvikeosastolla. Vaikka kuinka tiesi, että naperolla on jo kaikki tarpeellinen + vielä paljon ylikin, iski vimma saada pallerolle  vielä yksi söpö potkupuku. Tai helistin. Vielä tämän ostoksen jälkeen vauveli olisi varmaankin tyytyväinen/ sopivasti aktivoitu/ lopettaisi vihdoin sen kitinän. Shoppasin tyytyväisyyttä.

Kolme viikkoa sitten meille tulleelle (elämäni ekalle) kissanpennulle ostin epävarmuuksissani kaikenlaista leikkikapistusta, jotka kaikki hajosivat alkuunsa. Sen sijaan, että olisin marssinut takaisin Mustiin ja Mirriin uusille ostoksille päätin parilla neulanpistolla korjata särkyneet lelut ja tehdä pari uutta. Tytöltä löytyi pieniä, käytöstä poistettuja pehmoleluja, joilla sain korjattua esimerkiksi melkein viisi euroa maksaneen lelukepin.

Tämän blogin tarkoitus ei vastedeskään tule olemaan tuunaus; se, että jo olemassaolevia, toimivia tavaroita tuunattaisiin vain ulkonäön vuoksi aina vaan hienommiksi. Tarkoitus on korjata rikkimenneitä esineitä - ja sen jälkeen vähän laskeskella, miten paljon niiden korjaamisessa "ansaitsi", verraten siihen kuinka paljon olisi maksanut ostaa sama tavara uutena.Tällä kertaa saldo oli neljä kissanlelua puolen tunnin työllä. Kissanpentu tarvitsee leluja, sillä se leikkii, paljon. Kaupasta ostettuna olisivat maksaneet noin 12 euroa. Tänään säästin siis tämän summan.


Pitää vielä lisätä, että sellaiset kissan kiipeily/raapimispuut, joissa aktivointileluja roikkuu valmiina, olivat vallan toisissa hintaluokissa kuin tämä meidän. Vanha, solmutettu vyöni ja oikeasta kissalelusta kissan vartin päästä irti saama kala pelittävät kissanpennun leikeissä oikein hyvin.

ps. Viljelijänä minua kiinnosti voiko kissan hiekkalaatikon jätöksiä kompostoida ja jos, niin koska on turvallista käyttää lannoitteena niistä syntynyttä kompostia. Tässä on melko kattava katsaus aiheeseen. Lilja-kissa onneksi hyväksyi hiekkalaatikon alustakseen pelletit, joten tässä suunnitelmani: kerään pihalle oman kissakompostin ja annan sen hajota monta vuotta. Tai vähemmän, jos käytän sitä vain hedelmäpuiden ja -pensaiden lannoitukseen.

Kissa, tuo hyödyllinen eläin!

lauantai 3. joulukuuta 2011

Wanted: hiljaisuus

Alkakoon postaus kerrankin kuvilla.



Lapsi & eläinperheen arki näyttää kuvina herttaiselta. Elämän makua!

Mutta kas, kuvista puuttuu ääni. Täällä on kova meteli, jota tässä erityisen pienessä talossa ei nyt talvisin pääse pakoon edes jääkylmäksi muuttuneelle ihanalle kuistillemme. Se repii hermoja ajoittain, paljonkin. Sillä unohdin lisätä favourite things-luettelooni yhden olennaisen: rakastan hiljaisuutta. Yli kaiken rakastan juuri hiljaisuutta.

Minua kosketti kovasti tämä Marikin postauksen loppu ja sitä seurannut keskustelu. Minäkin olen tuntenut kovasti syyllisyyttä siitä, etteivät lasten kanssa tehtävät jutut ole top favourite things-listallani. Sitä kun minulle on koko arki muutenkin.

En tarkoita, etten tuntisi lasten seuraa voimauttavaksi, tai etten kokisi hauskoja hetkiä heidän kanssaan. Tarkoitan, että tarvitsen lasten kanssa olemisen lisäksi myös ihan omaa - ja nimenomaan hiljaista - aikaa. Aikaa, jolloin playstationit eivät soi eivätkä Disney Channelit mesoa (siis voi että vihaan juuri viimeksi mainittua!).

Tässä tämän illan oma aika-yritys: piirsin yhden kuvan (mehiläisvahaliiduilla, mikä on kiireisen äidin ainoa mahdollisuus sillä maalit kuivuvat liian hitaasti) sillä aikaa, kun nukutin perheen pienintä.

Touhu keskeytyi kolme kertaa jonkun kysymykseen siitä saisiko keittiöön tulla, mitä ihmeen kynttilää sä täällä polttelet ja joko voisi ottaa iltapalaa. Mutta sain tehtyä sen yhden kuvan!


torstai 1. joulukuuta 2011

Wanted: Favorite Things

Sonia Choquette, lempiguruni, on jossain kirjassaan kuvannut harjoituksen jolla voi saada yhteyden omaan, aitoon itseen. Pitää vain ajatella lempiasioitaan.

Sonia uskoo, että kunnioittaessamme sielumme toiveita pääsemme kosketuksiin viisaan, sisäisen äänemme kanssa. Tämä on tärkeää, sillä juuri kontakti omaan sieluun on monella hukassa. Sielun äänen sijaan meitä useimmiten vie se toinen voima, suureksi ja pelokkaaksi kasvanut ego. Täällä joku on bloggannut siitä, mistä Sonian harjoituksessa on kyse.

Favorite Things-harjoitus ei ole itselleni helppo. Kun on tullut elettyä iso osa elämää pitäisi/on pakko-moodissa, on tosi tosi vaikeaa keksiä asioita, joista pitää. Eihän tällaisia joutavuuksia ole ollut aikaa edes ajatella!

Harjoituksessa on vielä sekin vaikea kohta, että kun lemppariasioidensa listan on saanut aikaan, sen mukaan pitäisi myös alkaa elää, tehden tietoisesti lisää ja lisää juuri kyseiseiä lemppariasioita.

Eilen rupesin tätä miettimään. Puoli päivää asiaa mietittyäni olin keksinyt vasta pari lemppariasiaa, vanhat rakkauteni musiikin ja tanssin. Tämä oli surullista, sillä kumpaakaan en aktiivisesti enää harjoita. Jalkavamman takia lopetin tänä vuonna baletin ja laulujuttuihin en ole pitkiin aikoihin ehtinyt. Mutta jos ne ovat niin tärkeitä, jos ne tulevat aina ensimmäisenä mieleen, voisi varmaan löytyä keinoja harjoittaa niitä kaikesta huolimatta? Ehkei sitten balettia, ehkä jokin muu laji, joka ei yhtä paljon rasita vammautunutta jalkaa?

Pitkällä iltakävelyllä koiran kanssa keksin vihdoin muitakin lempiasioita:
- pitkät kävelylenkit koiran kanssa
- vanhojen lastenkirjojen lukeminen, yhä uudestaan ja uudestaan (erityissuosikkina Maria Gripen ja Alan Gardnerin kirjat)
- itsensä hemmottelu luomukosmetiikalla (eteeriset öljyt, saunahoitot, naamiot, kuorinnat...)

Kun Favourite Things-moodiin alkoi kunnolla päästä, alkoi putkahdella mieleen pienempiä asioita, joita olen aina rakastanut. Esimerkiksi:

- sateen ropina peltikatolla
- myrskyt ja ukkoset. Sellaiset ei-liian-pelottavat.
- järvellä soutelu
- hevostallin tuoksu
- telkkarin huumorisarjat, esimerkiksi tämä

Oman listan äärellä tulee mieleen mikä oikeastaan estää meitä elämään sitä lempielämäänne, heti paikalla? Itse ajattelin aloittaa lempielämäni jo tänään.

Mitkä ovat teidän lempiasioitanne? Teettekö niitä?

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

ITO- kilvoittelijan päiväkirja

Tänään se tulee televisiosta, Pirjo Honkasalon dokumentti ITO- kilvoittelijan päiväkirja. Vaikka omistan sen jo dvd:näkin, tämä on elokuva, jonka jaksan katsoa aina uudestaan, joka kerta uutta pohdittavaa löytäen. Hyvät arviot elokuvasta löytyvät esimerkiksi täältä ja täältä.

Sitten Tarkovskin elokuvien, yksikään leffa ei ole minuun näin kolahtanut. Kun elokuva tuntuu näin omalta, se johtuu tottakai siitäkin, että yhtymäkohtia omaan elämään on paljon.

Rakastuin elokuvan päähenkilöön, keskeneräiseen nuoreen buddhalaispappi Yoshinobu Fujiokaan (kuvassa oikealla). Hänestä tulee mieleen Dostojevskin Karamazovin veljesten  Aljosha: enkeli-ihminen, jonka hyvään elämään pyrkimistä on melkein kestämätöntä seurata. Fujiokalla on ihmeelliset kasvot; hän on täysin auki, suojaton, hauras - silti juuri heikkoudessaan harvinaisen suuri ihminen.

Usein elokuvaan pyydetty päähenkilö varmaan miettii kannattaako dokumenttiin ylipäätään tulla. Tuleeko avoimuuttaan häpeämään jälkeenpäin, kestääkö sitä, että kaikki näkevät omat pelot, pimeyden, keskeneräisyyden? Tällaisen elokuvan nähdessään vakuuttuu siitä, että avoimuus, ihmisenä olemisen kärsimyksen ja hämmennyksen jakaminen kannattaa aina. Siitä syntyy se suurin, myötätunto.

Miellyin muuten myös kovasti japanilaisen munkkibaarin ajatukseen. Kunpa minunkin kotini lähellä olisi baari, jonka baarimikkojen kanssa voisi mennä puhumaan uskonnollisista kysymyksistä. Huippukonsepti!
 


ITO-kilvoittelijan päiväkirja tänään tv 2 kello 22.05
Uusinta la 3.12. kello 12.40

perjantai 18. marraskuuta 2011

Mistä voisin luopua?

Viimeisimmässä Voi Hyvin-lehdessä on Miia Savaspuron kirjoittama, mielestäni poikkeuksellisen ansiokas juttu degrowthista. Jutun lopussa lehti kysyy lukijoiltaan: Mistä olisit valmis luopumaan, jos talouden rakenteet muuttuisivat niin, että kiire loppuisi mutta yleinen varallisuus vähenisi?

Olen pohtinut kysymystä aiemmin mm. täällä, mutta kysymyksestä inspiroituneena (sillä tässä asiaa haastettiin tarkastelemaan laajemmin, siis oletuksella, että ratkaisuja tehtäisiin yhteiskunnallisella tasolla) vastaan siihen uudestaan.

1. Olisin valmis laskemaan sähkönkulutustani huomattavasti. Voisin laskea sisälämpötilaa vielä pari astetta eli pärjätä pelkällä puulämmityksellä. Voisin sopeutua yhteisesti toteutettaviin kokonaan sähköttömiin tunteihin, vaikka päivittäin. Oman kunnan tasolla (meillä katuvalot sammuvat koko pitäjästä yhdeltätoista) voisin sopeutua siihenkin, että katuvaloja ei olisi kuin pääväylillä. Maalla pimeys ei pelota.
2. Jos en enää kävisi eri kunnassa töissä (pian en enää käykään) voisin jättää auton käytön minimiin ja siirtyä pyöräilijäksi/potkukelkkailijaksi.
3. Kulutuksesta minulla olisi muutenkin varaa tinkiä vielä huomattavasti.
4. Terveydenhuollosta en olisi valmis nipistämään. Sen sijaan koulujen suhteen olisin valmis tekemään vanhempana huomattavasti enemmän varainkeruutyötä kaiken sellaisen ylimääräisen eteen, mitä koulu ei pysty kustantamaan. Olin pari vuotta vetämässä täysin ilman valtion apua toimivaa steinerkoulua. Kun on tottunut pähkäilemään mistä saisi laudat, jotta voisi rakentaa seuraavaksi vuodeksi kouluun pöydät, on hieman vaikeampaa ymmärtää sitä jatkuvaa marinaa peruskoulumme kurjuudesta. Luokissahan on jopa tietokoneita! Erityisopetuksesta en kuitenkaan olisi valmis nipistämään.
5. Olisin valmis jakamaan työpaikan puoliksi jonkun kanssa. Jäljelle jäävän ajan voisin pistää vaikka oman ruoan viljelyyn.

Mistä te olisitte valmiita luopumaan?

Viimeisimpään kissa-koira- postaukseen lopuksi tilannepäivitystä. Kissa ottaa elämän nykyään coolisti, koira häseltää ja touhottaa. Kissan zen on kuitenkin ollut esimerkillistä. Tultuaan siihen tulokseen, että koira on mitätön tapaus, kissa on suhtautunut kärsivällisesti koiran jatkuvaan tuuppimiseen, näykkimiseen, tassun paiskomiseen ja muihin kissasta käsittämättömiin leikkiinkutsu-eleisiin.

On vaikuttavaa seurata, miten kissa pysyy levollisessa puolivalvetilassa kehräten kuin pieni voimala (se onkin saanut jo lempinimen Liljan Kehräämö Oy), koiran tuuppiessa ja töniessä. Koska nämä ovat tilanteita, joissa surkea automaattikamerani ei pysy mukana, tässä pari kuvaa stabiilimmilta hetkiltä.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Kissakaista

Ystäväni jolla on kolme kissaa ja koira kertoi harkinneensa kissakaistan rakentamista kotiinsa. Kissakaista olisi hyllyistä tehty tie katon rajassa, jossa kissat voisivat kiipeillä ja viettää omaa ylhäistä elämäänsä, poissa meidän tyhmempien olentojen keskuudesta.

Kissan myötä meidänkin kotimme on laajentunut ihmeellisesti ylöspäin ja sen energia on muuttunut viidakkomaisen salaperäiseksi. Vaikka aiemmin olen pitänyt vain eläimistä, joita ihminen voi hallita ja kouluttaa, nyt olen lumoutunut kissan villeydestä. Tekisi mieli rakentaa katonraja täyteen kissakaistoja, vaikka aika mielenkiintoista elämää kissa näyttää kodin ylätasoilla viettävän jo nytkin.

Tultuaan meille Lilja piiloutui hyllyn alle puoleksi tunniksi. Sitten se oli koonnut itsensä, päässyt tilanteen tasalle ja aloittanut tauottoman kehräyksen. Kehräys keskeytyy vain jos koira yrittää lähestyä Hänen Itsetietoisuuttaan. Onneksi Ilo on maailman kärsivällisin ja ystävällisin koira. Se on päättänyt odottaa vaikka maailman tappiin, että tuo outo, sähisevä ja irvistelevä olento hyväksyisi hänet. Jos hyväksyy.

Tässä ensimmäisen päivän tunnelmia. Ensimmäisten kuvien otsikko voisi olla etsi kuvasta kissa. Eli muinaisen Hello, Hello, Hello-ohjelman mukaan: Where is the cat?


Kissa on harmillisesti melkein aina jossain ylhäällä. Odottavan aika on pitkä, mutta ihmisen (ja mielellään kaikkien muidenkin) paras ystävä ei anna periksi.


Tuolla se naurettava rakki edelleen tuijottaa. Pyh! Pysyn täällä pianon päällä ja sillä silli.


Auttaisikohan, jos esitän tositosi pientä ja vaaratonta koiraa? Oon tälleen ihan matala, oikeastaan pelkkä matto. Peace?


Jos oikein matalana ryömii, pääsee jo aika lähelle. Ennenkuin tulee se kaamea sähähdys.


Kirjoita sä sitä blogias vaan, mutta et sä mitään kissoista kuitenkaan ymmärrä. Meitsi on nääs sfinksi.


keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Kissakutsu kävi

Luulin, etten ole kissaihminen. Sitten tapahtui asioita, joista minäkin puupää viimein tajusin että meidän pitää ottaa kissa (tai ehkä sopivampi verbi, kun kissasta on kyse, olisi: vastaanottaa? kera punaisen maton?).

Kyseinen kissanpentu päätyy meille tietysti monipolvisen, hieman maagisen tapahtumasarjan seurauksena. Koirakokemuksemme jälkeen sanoisinkin, että tämä on ainoa oikea tapa ottaa eläin. Eläin valitsee ihmisensä eikä päinvastoin, ja siinä on ihmisen turha vastaan napista. Ihmisen tehtävä on lukea merkit ja totella.

Kattia oli lähes mahdotonta saada kuvaan, kun kävin sitä katsomassa viime viikonloppuna; se oli virvatultakin nopeampi. Eikä se noteerannut meitä juuri mitenkään.

Tietenkään.



Ja sitten ei kun nimeä keksimään. Tämmöiselle maatiaisuudestaan huolimatta temppelikissan oloiselle sfinksille ei sitten sopinutkaan etukäteen kaavailemani nimi Lempi. Eikä varmana myöskään Rauha.

Rakastan kissoilla slaavilaisia nimiä, mutta kaikki ehdotukseni (Olenka, Olena, Nadja, Natasha, Rima) tai mustalaisnimi Rada tyrmättiin muiden perheenjäsenten toimesta. Hippinimiakseliakin tunnusteltiin: Tuli ja Kuu olivat miehen mieleen, mutta lapset vastustivat, Woodstock, Gaia, Astra ja Aura eivät herättäneet kenessäkään fiiliksiä.

Tällä hetkellä nimiehdotusten kärjessä on Lilja. Tytär ajaa nimeä kiihkeästi ja se on ainoa, jota kukaan ei kovasti vastusta. Minusta se on valkoisen kissan nimi, mutta onhan tässä melko paljon valkoista. Vähän särmää nimeen tulee mikäli ajattelee, että sen lempparimuoto olisi Lily. Tällöinhän se olisi tietysti Harry Potterin äidin nimi. (kyseistä sivustoa suosittelen muuten kaikille Potter-faneille). Ja tietysti Lily Allenin!

Jos teillä putkahtaa mieleen loistavia kissannimiä tyttökissalle, antakaa kuulua! Perjantaina Hänen Korkeutensa muuttaa meille. Koska tämä on elämäni ensimmäinen kissa, hiukan kyllä jännittää.

Sen kunniaksi että kissasta mahdollisesti tulee Lilja, loppuun kaimansa Lily Allenin (kieltämättä kissamaisen itsenäisen ja itsetietoisen oman tiensä kulkijan) mielestäni paras biisi.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Kaipaa talviunille

Älkää naurako. Tämä on ensimmäinen koskaan kaivertamani kurpitsalyhty. Ja se tehtiin kovin väsyneessä mielentilassa.


On ollut liian pitkään sellaista elämää, jossa kaikki viikonloput ja vapaat kuluvat tehden asioita, jotka eivät yhtään voimannuta, vaan päinvastoin stressaavat.

Meillähän eletään vieläkin sitä lapsiperheen vaihetta, jossa jompikumpi vanhemmista on kiinni pienimmässä lapsessa. Eli kun esimerkiksi toinen rakentaa, toinen on lastenhoitovuorossa. Töissäkin on ollut niin kiireistä, ettei ole ehtinyt edes ajatella. Siihen päälle lapset ovat sairastelleet, työt kasautuneet jne.

Perjantaina olin kuuntelemassa kahden mustalaisorkesterin soittokisaa, Fanfare Ciocarlian sekä Boban ja Marko Markovicin. Balkanilaisessa torvisoitossa on sellaista magiikkaa ja bakkanaalijytkyä, että minäkin zombiväsynyt tulin tanssineeksi mustalaissoittajien kanssa aamukolmeen (nyt väsyttää tietty vielä ankarammin). Kerran elämässä haluan vielä päästä näkemään ja kokemaan tämän tapahtuman. Ne torvet, ne torvet...!


Hitaammat ja helpommat viikonloput kuitenkin jo häämöttävät, sillä kasvihuone on lähes valmis. Suuret rispektit miehelle sekä superneuvokkaalle esikoisellemme, jota ilman moni rakennuspulma olisi jäänyt selviämättä. Tämä on siis Haderupin kasvihuonevarasto, joka on tänä vuonna ollut K-raudan koemarkkinoinnissa.

Toivon, seuraavien rakentajaraukkojen mielenterveyden tähden etteivät pistä sitä laajempaan markkinointiin ennenkuin ovat saaneet kootuksi asialliset ohjeet, nykyiset kun ovat tyyliä Ikea goes painajainen. Me olemme valokuvanneet ongelmapaikkoja ja saaneet maahantuojalta vastaavia valokuvia kys. kohdista, ja näin hitaasti pakertaen homma on edennyt. Kaunis se mielestäni kuitenkin on.

Tuskin maltan odottaa kevättä ja taimikasvatusta. Tai oikeastaan jaksan kyllä odottaa oikein hyvin, koska ensin tarvitsen pitkän, palauttavan talvilevon.



ps. Irtisanouduin töistä. Ensi keväänä ehdin siis viljellä ja elää ihmisen tahtisesti. Muitakin suunnitelmia on.

torstai 3. marraskuuta 2011

Juha Tapio - pienen elämän laulaja

Tulen perheestä ja suvusta, jossa solvattiin suomalaista iskelmää. Lapsuudenkodissa kuunneltiin joko klassista tai etnoa, kaikkea muuta musiikkia pidettiin nolona junttien kamana. Iskelmä oli aivan liian yksinkertaista, ei-ollenkaan tarpeeksi taiteellista, ei tarpeeksi coolia. Isä oli taitava parodioimaan ilkeästi suomalaisten iskelmälaulajien pakahduttavaa tunnelaulantaa, missä sydän väräjää, itku tulee, pieni ihminen kärsii ja sateenkaaren päästä löytyy satumaa.

Syy pilkkaan oli ehkä tarve olla se vähän kulturellimpi perhe, tehdä hajurakoa kansaan. Mutta arvelen, että myös iskelmien tunnepuhe tuotti meillä melko suuria haasteita. Kun ei ollenkaan ymmärtänyt, oli helpompi pilkata.

Pysyinkin iskelmistä visusti erossa aina talveen 2007. Tällöin jouduin tekemään jutun Juha Tapiosta. Tunnollisena toimittajana kuuntelin ennen haastattelua artistin levyn Kaunis ihminen, vaikka suhtauduin iskelmään edelleen huvittuneesti.

Sinä vuonna elämässä oli kuitenkin suuri suru. Siihen toimi yllättävänä terapiana kyseisen levyn Kelpaat kelle vaan-kappale. Yhtäkkiä sitä ajeltiinkin työmatkoja, ja itkettiin - iskelmälle. Sitä ei kehdannut monellekaan kertoa.

Iskelmälyriikat alkoivat siis aueta, mutta itse musiikki tuotti ongelmia. Iskelmä nyt vaan on musiikillisesti tylsää, kun sitä vertaa vaikkapa paljon monivivahteisempaan balkan- tai afromusiikkiin. Mutta tarvitseeko kaikessa musiikissa olla kaikki ominaisuudet? Ehkä eri lajeja pitääkin kuunnella erilaisiin tarpeisiin. Pelkkien lyriikoiden takia olen pitänyt myös kovasti esim. Maija Vilkkumaasta. 

Juha Tapion lauluissa minua koskettaa hänen kykynsä nähdä pienessä suurta, arkisessa syvää ja ihmisessä kaunista. Kyse ei ole vain perinteisestä pienen ihmisen puolella olemisesta (vaikka Juha onkin laulanut huomattavan paljon sodan jalkoihin joutuneista, töistä pois potkituista, vakavasti sairastuneista ja muista suuremman kohtalon uhreista), vaan - mieli tekisi sanoa - kyvystä ymmärtää pientä elämää. Vaikka Juha jätti gospelin jo ajat sitten, myötäelävä, armollinen ja henkinen asenne elämään jäi.

Voiko onni olla tässä
Kun ollaan vaan
Eikä edes pyrkimässä
Sen suurempaan

Voiko onni olla tässä


(Ukkosta ja ullakolla)


Koska minulla on edelleen tiettyä sieto-ongelmaa suhteessa viihdeorkesterijousiin ja muihin iskelmäefekteihin, Juha Tapio on minusta parhaimmillaan pelkän akustisen kitaran kanssa. Kuten vaikka täällä.

Tänne taas on nostettu uusintakatseluun viisi vuotta sitten tekemäni ensimmäinen Juha Tapio-juttu, jossa yritin itse vielä ymmärtää mistä ilmiössä on kyse. Tämän syksyn haastattelua tehdessä (se puolestaan löytyy uusimmasta Meidän Perheestä) ei enää järkeilty. Me vaan avoimesti fanitettiin!

Ensitöikseen Juha sai keittiössään kirjoittaa ison nivaskan omistuskirjoituksia kaikkiin levyihini sekä nimmarit lapsilleni ja muille tutuille. Minusta selvittyäni Juhan signeerausurakka jatkui kollegani parissa, joka (tälläkin kertaa!) tunki oikeutetusti mukaan juttukeikalle, sillä on Juha Tapio-faneista ehkä se Suomen suurin. Juha itse muotoili diplomaattisesti, että on se jännä, kun toimittajat yleensä yrittää olla aika kriittisiä ja sillai kyynisiä...

Mikäs meitä olisi hävettänyt? Mehän olimme astuneet iskelmäkaapista jo ajat sitten. Minäkin olin ollut ties kuinka monella keikalla ja lopulta myös kehdannut klikata Facebookin Juha Tapio-faniryhmän tykkää-nappia.

Kun iskelmän tielle on kerran lähtenyt ja sydämensä suurille tunteille auennut, voi Juha Tapiosta luontevasti seuraavaksi jatkaa esimerkiksi tähän.


Seuraavaan kuvaan Juha Tapio ei liity mitenkään. Tai hetkinen, liittypäs! Tsemppibiisiksi loputtomalta jo tuntuvaan kasvihuonevaraston rakennusprojektiin miehelle ja esikoiselle sopisi Juha Tapion tämän syksyn hitti Sitkeä sydän.

Niin siis toi kattorakenne. Ja kasvihuoneen yläikkuna? Mitä näyttää vatupassi? Taasko vinoa, miksi? Sitkeyttä, sitkeyttä!

lauantai 29. lokakuuta 2011

Occupy!

Olen seurannut kiinnostuksella Occupy Wall Street-miekkareita siitä asti, kun ne 17.9. 2011 alkoivat. Siellähän tyypit ovat vieläkin. Eivätkä enää pelkästään Wall Streetillä. Occupy-ryhmien lista esimerkiksi Facebookissa on huikea. Siellä ovat edustettuna jo kaikki maailman suurkaupungit ja mantereet Occupy Australiasta ja Occupy Stockholmista Occupy Philippinesiin. Tottakai on myös Occupy Finland.
 
Minunlaistani mielenosoituksissa kasvanutta ihmistä maailmanlaajuinen protestiaalto on sykähdyttänyt. Vihdoinkin kansan mitta on täyttynyt ja jotain tehdään! Tekisi mieli perustaa paikallisryhmä Occupy Vihti, mutta tunnustan olevani jo hieman liian vanha makuupussiyöpymisiin taivasalla. Nyt on nuorten vuoro.

 
Loppuun kolmen eri miekkarin kyltit. Ensimmäinen on omani, tehty isosiskon (ahkeran Koijärven mielenosoituksissa kävijän) agitaation tuloksena yhdeksänvuotiaana. Kotikulmillani Helsingin Vallilassa oli mielestäni paljonkin parantamisen varaa, ja olin päättänyt antaa isoille ihmisille muutamia ehdotuksia siitä, mitä pitäisi muuttaa:

 
"Istuttakaa lisää kukkia!", "Asfaltti pois ja nurmikko tilalle!", "Autoilijat! Parkkeeratkaa autonne muualle, EI keskelle lasten leikkejä!", "Me TAHDOMME erilaisia leikkivekottimia! Lapsille enemmän leikkimistilaa!" jne. 

 
Liimasin kyltin kerrostalomme rappuun ja aloin odottaa luottavaisin mielin, että ehdotukseni ottavat tulta. Puolen tunnin kuluessa protestiplakaattini oli isäni (talomme isännöitsijä) toimesta poistettu.



Tämä omakotipihallaan omavaraiseksi ruvenneen Dervaesin perheen kannanotto Occupy-liikkeeseen on myös loistava: "When you can do this....you don't need to Occupy Wall Street. You can abandon Wall Street."

Viimeisen kyltin viesti on myös herättävä. Miksi ylipäätään vielä tarvitaan miekkareita? Miksi tärkeimmissä asioissa ei tunnuta ollenkaan edistyvän, vuosikymmenistä toisiin?
 
Vanha hippi huokaisee syvään. 


sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Voihan talkoot!

Tänäkään viikonloppuna blogissani ei ole tarjolla Suomen siistein piha-kuvia.
 
Vaikka itse olisin mielusti jo aloittanut talvielämän (takan ääressä löhöilyn ja lueskelun) ja jättänyt pihahommat vihdoin sikseen, pihallemme ilmestyi kasvihuone pikku pikku osina sekä kolme mottia polttopuita. 

 
Kasvihuoneen kokoamisohje oli tottakai tyyppiä täysin käsittämätön. Tajusin melkein heti, että meidän rakennustaidoilla sitä ei koota. Ainakaan ennen talvea. Yritin ennen viikonloppua houkutella meille (mahdollisesti rakennustaitoisempaa...) talkooväkeä vitsikkäillä sanankäänteillä, vaikka samalla tiesin, ettei kukaan tule. Talkoiden aika kun nyt vaan on ohi, ainakin niissä piireissä missä itse liikun. Enhän itsekään ole muistaakseni ollut yksissäkään talkoissa. Ikinä. Aina on kiire, ja omiakin projekteja enemmän kuin pystyy tekemään.

 
Yksi ystävä saapui eilen ja vei pienimmäisemme kauemmaksi ulkoilemaan, jotta saisimme hetken työrauhan. Ei varmaan ole sattumaa, että tämä oli se ainoa ystävä, jota olen itse konkreettisesti ehtinyt auttaa: olin kastellut hänen kasvimaataan parina kesänä. Tämä vuoksi ilmaisapua ei tuntunutkaan kiusalliselta ottaa vastaan. 

 
Viikonlopun aikana tätä tuli pohdittua: näin maailman pitäisi toimia. Ihmisillä pitäisi olla aikaa auttaa toisiaan ja vaihdella palveluksia ilman että kaikki aika katoaa siihen työ-nimiseen mustaan aukkoon. Minulla pitäisi olla aikaa auttaa ystäviä enemmän. On hullua, ettei sitä ole.

 
Ehdimme tämän viikonlopun aikana puolison kanssa vain tehdä kasvihuoneen pohjaristikon ja vaaittaa pohjan. Kun ollaan jo näin pitkällä syksyssä, on pakko palkata ammattilainen tekemään loput. Tämä harmittaa, koska pystyisin tekemään homman itsekin jos minulla olisi aikaa pähkäillä, opetella ja perehtyä rakentamiseen.

 
Nyt siis etsin ammattilaista hoitamaan kasvihuoneprojektin loppuun. Mutta samalla vannon itselleni, että tämä teetetty urakka tulee olemaan viimeinen laatuaan. Aion opetella tekemään itse ja kohta minulla tulee olemaan siihen toivottavasti aikaakin.

 
Kaarina Davisin kirjassa Irti oravanpyörästä on hieno kohta, jossa Davisin ystävä ilmoittaa hänelle ilouutisen: tarjolla olisi Kaarinalle työpaikka koko kevääksi ja kesäksi. Davis ei innostu, koska kevät ja kesä ovat hänelle juuri sitä kiireisintä aikaa. Kasvimaa ja kasvihuone pitää laittaa kuntoon, juurekset maahan ja niin päin pois. Ystävä ei ymmärrä miten nämä asiat liittyvät toisiinsa:

 
"No, eikö työnteko ole tärkeämpää kuin puutarhanhoito? Saisit rahaa, jolla voisit ostaa sen ruoan kaupasta, eikä sinun tarvitsisi kasvattaa sitä?" , hän ihmetteli.

 
"Jos minä saan ruokani ilmaiseksi maasta, miksi menisin töihin, jotta saisin rahaa ruokaostoksiin? Työnteko kodin ulkopuolella on aivan turha välikäsi. Jos menisin töihin, aika olisi pois puutarhanhoidosta. Työmatkoihin kuluisi aikaa ja rahaa ja uurastaisin kahta kovemmin kattaakseni töihin menemisestä aiheutuvia kuluja, ja kaikki olisi taas yhtä pitkää kuin leveääkin. Itse kasvattamani ruoka on minulle tuloa."


Vielä loppuun yksi lainaus Kaarinalta, jonka hienoa blogia voit muuten lukea täältä: 

"Kaikki mitä teen on ollut hyvin tavallista elämää vielä muutama vuosikymmen sitten Suomessa. Monet vanhemmat ihmiset elävät näin vieläkin. Silti useimpien on vaikea nähdä, miten ne voisivat olla osa elantoa ja tuloa, kun ne ovat muuttuneet harrastuksiksi ja sen kautta menoiksi."


ps. Tiedättekö muuten mikä on suuri rajapyykki maalle muuttaneen elämässä? Se on, kun keskellä yötä herää hiiren rapinaan, pystyy ajattelemaan sen olevan "vain" hiiri - ja nukahtaa uudestaan. Viisi vuotta minulta kului tähän maaliin pääsemiseksi.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Ihanat lierot

Sorry, nyt ei syntynyt yhtä myyvää otsikkoa kuin viimeksi. Mutta hittiotsikot eivät nyt vaan ole oikein meikäläisen heiniä.

Olen ollut yllättynyt, liikuttunut ja kiitollinen kaikesta siitä lämpimästä palautteesta, jonka olen sunnuntaina tulleen Inhimillisen tekijän jälkeen saanut. Kiitos kaikille yhteyttä ottaneille, mutta aivan erityiskiitos Mielenrauhaa-blogin Tuuleville, joka alunperin kannusti minua ujoa menemään hyvillä argumenteillaan, jotka voi lukea täältä.

Inhimillisen tekijän Pienen elämän etsijät-jakso on katsottavissa Areenasta täältä.

Muutakin arvokasta löysin viikonloppuna, nimittäin maata, omalta pihaltani!



Maa lienee muilla pihoilla ihan tavallinen juttu, mutta meidän pihallamme, joka on rakennettu entiselle kallioiselle metsäharjulle, se on kultasuonen löytymiseen verrattavissa oleva tapahtuma. Uskomus siitä, että pihallamme ei ole maata on saanut minut viljelemään tähän asti pelkissä kohopenkeissä.

Muistatteko kasvimaasta ja lyhdystä otetun kuvan viime postauksesta? Sen katsominen herätti minut huomaamaan kohopenkkien ja vadelmapensaiden välisen hukkamaan, johon helposti mahtuisi uusi penkki. Kun tarpeeksi kompostimateriaalia ei ollut nyt tarjolla kohopenkin rakentamiseen, miten olisi syväpenkki? Uskomukseni mukaan sellaista ei ole voinut perustaa meidän pihallemme, koska kallio on muka niin pinnassa.

Ei sieltä kuitenkaan kalliota löytynyt, vaan punertavaa harjusoraa. Siis - optimistisesti ajateltuna - ihan helposti hyväksi mullaksi muutettavaa ainetta! Hirveästi kiviä löytyi myös. Niitä on koko pihamme täynnä, etenkin pohjoiseen laskevalla takapihan puolella, joka on entistä muinaisrantaa. Kivien poisto viljelykuopasta oli ärsyttävää puuhaa, mutta niistä on terapeuttista (ja ilmaista!) rakennella kaikenlaisia muureja ja reunuksia. Eikös se ollut Junginkin rakas harrastus?

Mikä ihaninta, jopa harjusorastamme löytyi lieroja ja matoja. Jokaista tervehdin kuin kauan kadoksissa ollutta ystävää, sillä madothan ne tärkeimmän työn viljelyssäkin tekevät. Niiden löytyminen kertoi, että harjusoramaakin voi hyvin.


Vain pari kertaa jouduin kutsumaan miehen avuksi, kun en rautakangellakaan saanut jotain kiveä irti.


Kun kuoppa oli valmis, pistin pohjalle aiemmin muualta irroitettuja nurmikkopaloja nurmikkopuoli alaspäin. Päälle paljon kanankakkaa ja levää ja sen päälle multaa, jotta kompostointi lähtee käyntiin. Jos tässä viljelee ensimmäisen kesän vaikka jotain vihantakasvia ja lisää joukkoon keväällä kompostia, entinen harjusora muuntuu kyllä vähitellen hyväksi viljelymullaksi.


Innostuin tästä löydöstäni niin kovasti, että katselen sillä silmällä jo seuraavaa paikkaa, mistä voisin kiskoa nurmikon pois ja perustaa lisää syväpenkkejä. Montakohan vielä ehtisi ennenkuin maa jäätyy?

Ilo-koirani keskittyy näin syksyllä pelkkään slow lifeen. Good for her!

perjantai 14. lokakuuta 2011

Näin saat aivan kaiken: 3 helpointa vinkkiä!

Ähäkutti! Tämä juttu ei tule vastaamaan otsikon lupaukseen. Tai ehkä se mutkan kautta vastaakin, jos jaksat lukea eteenpäin.
 
Jouduin vastikään perehtymään työn puolesta nettiotsikointiohjeisiin. Havaitsin omani kuuluvan aikansa eläneeseen luokkaan "käsittämätön". Minun otsikkojeni lukija ei kuulemma tajua mistä jutussa tulee olemaan kyse, eikä siksi mitä todennäköisimmin vaivaudu klikkaamaan juttua auki.

 
Koska ohjeet olivat ehtaa tutkimustietoa siitä, millaiset otsikot oikeasti  vetävät lukijoita puoleensa, ne kyllä pistivät miettimään. Ällistyttävää, mutta totta: nettilukijat siis oikeasti innostuvat klikkaamaan auki jutun, joka lupaa jonkin aika vaikean, laajan ja monimutkaisen elämän probleeman selviävän viidellä nopealla vinkillä ("näin"-alkuiset otsikot kun ovat edelleen taattuja hittiotsikkoja tyyliin "Näin pelastat avioliittosi", "Näin saavutat täydellisen terveyden" jne.)? 


Luulisi, että loputon käskyttäminen alkaisi jo tympiä ihmisiä ("Laihdu!", "Muutu!", "Opi!"), mutta siitä ei näy merkkiäkäkään: juuri käskyt ja kehoitukset uppoavat klikkaajakansaan kuin häkä. Ja tämä erityisesti tiedoksi blogini viisaille lukijoille, jotka mm. täällä ihmettelivät nykyistä otsikointitapaa ja keksivät tilalle uusia, minusta paljon kiinnostavampia vaihtoehtoja. 
 
Jotta lunastaisin vetävän otsikkoni odotukset, kerron lopuksi miten saat kaiken. Siihen ei tarvita edes kolmea kohtaa, mutta ripotellaan ne nyt näön vuoksi kolmeksi eri vinkiksi.

 
1. Olet
2. Jo
3. Hyvä

 
Heitä siis kehoitukset, käskyt, muutos- ja tehostamisehtotukset sekä vinkit hiiteen! Olet jo tarpeeksi arvokas. Sinun tarvitsee enää uskoa se itse.


Pistin kasvimaan jo nukkumaan talviunta. Jännittää kovasti katsoa sunnuntaina tämä. Kertokaahan, mitä olitte mieltä.


tiistai 11. lokakuuta 2011

Merkityksellinen elämä

Vihreässä Langassa ilmestyi 30.9. juttu Mun työ on kivaa! Jutun ingressi kuului näin: 
 
Merkityksellinen työ on uusi downshiftaaminen. Enää ei tarvita valtavasti vapaa-aikaa, leipomista tai askartelua, vaan työ on taas tunnustettu onnen lähde.

 
Juttuun haastatellut, merkityksellisen työn löytäneet keissit olivat pyörälähetti, Vailla vakinaista asuntoa ry:n ohjaaja ja puuartesaani. 

 
Ymmärrän pointin. On tärkeää, että ihminen kokee omat puuhansa merkityksellisiksi. Merkityksellisyydellä taas ei tunnetusti ole mitään tekemistä aseman ja palkkapussin kanssa, siksi juttuun haastatellut edustivat pienipalkkaisia työntekijöitä.


Juuri merkityksellisyyden kysymystä olen viime ajat pohtinut itsekin, tehdessäni omia työhön liittyviä ratkaisujani. Siinä vaiheessa, kun ihminen esimerkiksi alkaa kokea tekevänsä työkseen turhaa tuotetta, on varmasti aika lopettaa juuri sen työn tekeminen. Arvoristiriita on niin tärkeä ristiriita, että sen ääntä on pakko kuunnella. 
 
Mutta onko merkityksellisyyden kokemuksen aina löydyttävä juuri työstä? Ja miten niin enää ei tarvita vapaa-aikaa?

  
"Voisiko laatu kompensoida määrää niin, että normaalimäärä työtä tuntuisi yhtä kivalta kuin downshiftaajien lyhyet työviikot ja muffinssitaikinan koostumuksen hiominen täydelliseksi?"

 
Meidän perheessämme, jossa kotona asuu vielä neljä lasta, ei downshiftauksessa ole koskaan ollut kyse pelkästä kivasta. Se on ollut keino järjestellä arkea hieman vähemmän läkähdyttäväksi.


Olen tehnyt nyt kahdeksan kuukautta nelipäiväistä työviikkoa, mutta minulla ei edelleenkään ole ollut juurikaan aikaa askarteluun tai leivontaan. Luulen, että downshiftaajat eivät sinä yhtenä vapaapäivänään tyypillisesti täydellistä leipomuksiaan ja askartele. He puurtavat kotitöiden perussettiä; kirivät arkipuuhia kiinni niin, että ehtisivät seuraavana viikonloppuna vaikka hetken hengähtää. 

Ajatus downshiftarista etuoikeutettuna elististinä, jonka ainoa huoli on muffinsien koostumus mitätöi tavallisen lapsiperheen arjen tavalliset haasteet. Juuri kodin piirissä on valtavasti asioita jotka voisi ajan kanssa tehdä toisin; halvemmin, ja paljon ekologisemmin. Vanhan ajan säästeliäästä ja luovasta elämäntavasta voi jollekulle downshiftarille jopa syntyä se merkitys, jota joku hakee merkityksellisestä työstä.

Jos minulla esimerkiksi olisi viikossa vielä vähän lisää aikaa, voisin lopettaa einesten oston ja hakea suuren osan ruoastamme lähistön luomutiloilta halvalla. Voisin etsiä koko perheen vaatteet kirpputoreilta, opetella kunnnostamaan vaatteita (sen sijaan, että heitän rikkinäisen vaatteen heti roskiin, kuten nyt), voisin viljellä niin paljon, että siitä alkaisi olla hyötyä myös ruokalaskussa ja opetella sadon säilömistä (kas se kun on se vaikein ja aikaavievin osuus). Voisin pistää edes toisen autoista seisontaan ja taittaa niin kauppa- kuin päiväkotimatkat kävellen, meidän kylän kauniita maisemia katsellen.
 
Ehkä ehtisin joskus pysähtyä lapsen kanssa kotimatkalla järven rannalle ihmettelemään joutsenten muuttoa. 

 
Sitäpaitsi haluaisin myös oppia leipomaan muffinsseja. Oikeasti. 


Matka kohti merkityksellistä elämää alkaa armollisuudesta itselle: omien toiveiden ja rajojen tunnistuksesta. Missä haluan olla mukana, missä taas en? Mistä juuri minä löydän elämääni merkityksen ja tarkoituksen.


ps. Tv-vinkki: ensi sunnuntain Inhimillisessä tekijässä pohdimme downshiftausta Leppoistaminen-blogin Heikin ja Hidasta elämää-sivuston Sannan kanssa. Ohjelman esittely aukeaa seuraava lähetys-kohdasta.

Entä jos ei saavuttaisikaan kaikkea, vaan vain osan? 
Entä jos pysähtyisikin elämään tätä hetkeä, eikä aina kurkottelisi eteenpäin?

perjantai 7. lokakuuta 2011

Lempparilehdet löytyivät!

Viime viikolla törmäsin Akateemisen lehtiosastolla näihin kahteen lehteen. Urban Farm on amerikkalainen lehti, Permaculture brittilehti. Urban Farmilla on loistavat nettisivut ja paljon cityfarmareiden blogeja täällä.


Urban Farm on siitä mukava lehti, että se keskittyy paljolti kaupunkiviljelyyn eli antaa paljon vinkkejä niillekin, jotka viljelevät vain parvekkeella. Syys-lokakuun numerossa satuttiin käsittelemään juuri niitä aiheita, jotka minua juuri nyt kiinnostavat, eli kasvukauden pidentämistä kasvihuoneen avulla (meille on vihdoin tulossa kasvihuone!), kanojen ja vuohien hoitoa, yrttikasvatusta sekä kylmäkellariratkaisuja.


Ulkoasultaan hieman tylsemmästä Permaculture- lehdestä löytyi todella mielenkiintoisia tarinoita, kuten tämä juttu lapsiperheestä, joka vaihtoi Findhorn-tyyppisen ekokommuunielämänsä vanhaan kotitaloonsa. 

Kamala sanahirviö tämä backupshifting. Mutta kaipa sillä nimityksellä voi nimittää ratkaisua, jossa palataan takaisin yhteiskunnan keskelle, mutta yritetään silti olla omalla pikku omakotitalopihalla viljellen niin omavaraisia kuin suinkin.


Huikea oli myös juttu pohjois-Yorkshiressä sijaitsevasta Growing With Grace-osuuskunnasta. Osuuskunta viljelee permakulttuurimenetelmiä noudattaen laajoissa kasvihuoneessa, joiden yhteinen pinta-ala on peräti hehtaari. Kasvihuoneissa kasvatetaan myös sadon pölytyksestä huolehtivia mehiläisiä, jotka viihtyvät erityisesti valtavaan halliin rakennetussa metsäpuutarhassa (alempi kuva). Se on Britannian ensimmäinen lasikuvun alla sijaitseva metsäpuutarha.


Ekolehden perussettiä ovat tietenkin jutut tällaisten talojen sankarillisista itse pakertajista...


Itseäni inspiroivat kuitenkin enemmän kuvat ihan tavallisista omakotitaloista, joista on tullut poikkeuksellisia siksi, että koko piha on päätetty muuttaa hyötyviljelykäyttöön. Tähän tapaan:


Havaitsin innostuvani jopa näiden lehtien mainoksista. Kuten esimerkiksi tästä:


Ehkä meidänkin takapihallamme on ensi kesänä kanoja? Vuohia ei ole vielä tulossa. Näin niinkuin rauhoitukseksi naapureille... 

Nämä lehdet taidan kuitenkin samantien tilata, ja peruuttaa vaikka sen Hesarin.