Kreikkalaiset pakenevat maalle

Root Simple-blogissa linkattiin joku aika sitten tähän New York Timesin uutiseen. 

Juttu kosketti minua syvältä ja jäi vaivaamaan mieltä, sillä se näyttää lamamaan tilanteen, ja siihen liittyvät monenlaiset tunteet. Kreikkalaisten nuorten maallepako ei ole mitään omaehtoista downshiftausta, se on pakkotilanne. Koska on aika naiivia kuvitella, että sama lama ei ulottaisi lonkeroitaan pian meillekin päin, olennaista olisi kai pian päättää miten siihen suhtautuu. Katkeroituako siitä, ettei saanutkaan tehdä töitä koulutustaan vastaavassa ammatissa vai ottaako maallepaluu hienona mahdollisuutena?

Minua koskettivat erityisesti seuraavat kohdat. Tämä nuoren ydinfyysikon kommentti, hänen vaihdettuaan tieteen tekemisen pakon edessä merimieskouluun:

“I didn’t tell anyone on board about my scientific past,” he added. “Everywhere in Greece it’s a disadvantage to be overqualified now.” 

Tämän (ajoissa) downshiftanneen kirjailijan kommentti hyvästä elämästään maalla:

“I came to the conclusion that I want to live this insignificant life of mine as one human being among others,” Mr. Makridakis said on a sunny afternoon, looking down from his balcony on the rooftops of his village, Volissos, and the blue sea below. “According to the old ways, where people work to secure their basic needs.” 

Lohduttavaa oli jutun lopuksi kuulla, että kreikkalainen ylpeys ei ollut kadonnut, vaikka tittelit ja kaupunkityöt jo menivät ja vaihtuivat kuokkaan ja auraan:

We invented civilization, and we’ll take it back.

ps. Suosittelen todella tätä Ville Haapasalon matkailuohjelmaa! Matkustaminen entisissä neuvostomaissa ei ole koskaan ollut halvempaa ja hauskempaa kuin nyt kotisohvalla Villen seurassa (jaksot näkyvät viikon myös Ylen Areenassa). Ensimmäiset huikeat Georgiajaksot ovat herättäneet meidän 11-vuotiaassa ihmetystä: "Miks noi syö noin hyvin, onks tuo kauhean paljon rikkaampi maa kuin Suomi?"

Selitä sitten siinä lapselle, että ohjelman mukaan georgialaisen peruspalkkataso on 100 e/kk, ja suurin osa väestöstä elää omavaraistaloudessa. Ihan kauhean ankealta se ei kieltämättä näyttänyt. Eilinen jakso on viikon ajan näkyvissä täällä.

Oikeus stressin välttämiseen

Otin hyllystäni kaikkien aikojen mainioimman suomalaisen downshifting-kirjan, Pertti Pakarisen Oravanpyörästä oravanpesään - Muutin maalle ja pääsin eroon stressistä. Kirja on kirjoitettu pahimpana lama-aikana vuonna 1993, enkä kyllästy tähän kirjaan ikinä.

Avasin kirjan tämän mietteen kohdalta:

Eikö juuri nyt ole se etsikkoaika, jolloin olisi punnittava kaikki arvot uudestaan? Mitä kaikkea haluan ja miksi? Onko oikein, että pakotan itseni tekemään henkihieverissä töitä saadakseni jotain, jota tulin jonain hetkenä halunneeksi? Isomman asunnon, uuden auton, veneen, golfosakkeen? Tai jos minulla juuri nyt ei satukaan olemaan työtä, onko se sittenkään niin suuri onnettomuus kuin puhutaan? Vai oletanko, että naapurit, ystävät, sukulaiset tai lähiomaiset panevat pahakseen ellen tee töitä hullun lailla ja alinomaa valita kiireitäni ja sitä stressiä? Olenko kunnon ihminen vain näännyttävän työtaakan alla? Eikö minulla ole oikeutta välttää stressiä?

Mitä tahansa ihminen päättääkin, aina on edessä sama ongelma: mitä enemmän haluat, sitä kovemmin joudut ahertamaan, ja mitä vähemmän pyydät, sitä helpommalla pääset.

ps:  Tämä tänä iltana tuleva leffa vaikuttaa oikein kiinnostavalta. Pitääpä katsoa.

Merkityksellinen elämä

Vihreässä Langassa ilmestyi 30.9. juttu Mun työ on kivaa! Jutun ingressi kuului näin: 
 
Merkityksellinen työ on uusi downshiftaaminen. Enää ei tarvita valtavasti vapaa-aikaa, leipomista tai askartelua, vaan työ on taas tunnustettu onnen lähde.
 
Juttuun haastatellut, merkityksellisen työn löytäneet keissit olivat pyörälähetti, Vailla vakinaista asuntoa ry:n ohjaaja ja puuartesaani. 
 
Ymmärrän pointin. On tärkeää, että ihminen kokee omat puuhansa merkityksellisiksi. Merkityksellisyydellä taas ei tunnetusti ole mitään tekemistä aseman ja palkkapussin kanssa, siksi juttuun haastatellut edustivat pienipalkkaisia työntekijöitä.

Juuri merkityksellisyyden kysymystä olen viime ajat pohtinut itsekin, tehdessäni omia työhön liittyviä ratkaisujani. Siinä vaiheessa, kun ihminen esimerkiksi alkaa kokea tekevänsä työkseen turhaa tuotetta, on varmasti aika lopettaa juuri sen työn tekeminen. Arvoristiriita on niin tärkeä ristiriita, että sen ääntä on pakko kuunnella. 
 
Mutta onko merkityksellisyyden kokemuksen aina löydyttävä juuri työstä? Ja miten niin enää ei tarvita vapaa-aikaa?
  
"Voisiko laatu kompensoida määrää niin, että normaalimäärä työtä tuntuisi yhtä kivalta kuin downshiftaajien lyhyet työviikot ja muffinssitaikinan koostumuksen hiominen täydelliseksi?"
 
Meidän perheessämme, jossa kotona asuu vielä neljä lasta, ei downshiftauksessa ole koskaan ollut kyse pelkästä kivasta. Se on ollut keino järjestellä arkea hieman vähemmän läkähdyttäväksi.

Olen tehnyt nyt kahdeksan kuukautta nelipäiväistä työviikkoa, mutta minulla ei edelleenkään ole ollut juurikaan aikaa askarteluun tai leivontaan. Luulen, että downshiftaajat eivät sinä yhtenä vapaapäivänään tyypillisesti täydellistä leipomuksiaan ja askartele. He puurtavat kotitöiden perussettiä; kirivät arkipuuhia kiinni niin, että ehtisivät seuraavana viikonloppuna vaikka hetken hengähtää. 

Ajatus downshiftarista etuoikeutettuna elististinä, jonka ainoa huoli on muffinsien koostumus mitätöi tavallisen lapsiperheen arjen tavalliset haasteet. Juuri kodin piirissä on valtavasti asioita jotka voisi ajan kanssa tehdä toisin; halvemmin, ja paljon ekologisemmin. Vanhan ajan säästeliäästä ja luovasta elämäntavasta voi jollekulle downshiftarille jopa syntyä se merkitys, jota joku hakee merkityksellisestä työstä.

Jos minulla esimerkiksi olisi viikossa vielä vähän lisää aikaa, voisin lopettaa einesten oston ja hakea suuren osan ruoastamme lähistön luomutiloilta halvalla. Voisin etsiä koko perheen vaatteet kirpputoreilta, opetella kunnnostamaan vaatteita (sen sijaan, että heitän rikkinäisen vaatteen heti roskiin, kuten nyt), voisin viljellä niin paljon, että siitä alkaisi olla hyötyä myös ruokalaskussa ja opetella sadon säilömistä (kas se kun on se vaikein ja aikaavievin osuus). Voisin pistää edes toisen autoista seisontaan ja taittaa niin kauppa- kuin päiväkotimatkat kävellen, meidän kylän kauniita maisemia katsellen.
 
Ehkä ehtisin joskus pysähtyä lapsen kanssa kotimatkalla järven rannalle ihmettelemään joutsenten muuttoa. 
 
Sitäpaitsi haluaisin myös oppia leipomaan muffinsseja. Oikeasti. 

Matka kohti merkityksellistä elämää alkaa armollisuudesta itselle: omien toiveiden ja rajojen tunnistuksesta. Missä haluan olla mukana, missä taas en? Mistä juuri minä löydän elämääni merkityksen ja tarkoituksen.

ps. Tv-vinkki: ensi sunnuntain Inhimillisessä tekijässä pohdimme downshiftausta Leppoistaminen-blogin Heikin ja Hidasta elämää-sivuston Sannan kanssa. Ohjelman esittely aukeaa seuraava lähetys-kohdasta.

Entä jos ei saavuttaisikaan kaikkea, vaan vain osan? 
Entä jos pysähtyisikin elämään tätä hetkeä, eikä aina kurkottelisi eteenpäin?

Kurjet lähtivät, minä jään

Hieno viikonloppu. Istutin neljä hedelmäpuuta. Hain tallilta lantaa (ja rapsuttelin tietysti niitä vuohia). Laajensin taas kasvimaata yhden uuden perunamaan verran.

Seurasin kasvimaan onnistumisia ja tuhoja (tomaatti-osasto on, kuten näkyy, nyt kuin suoraan kauhuelokuvasta tuntemattoman taudin iskettyä… mutta tuleehan näistäkin kasvinraadoista aikanaan hyvää kompostia). Jos joku muuten tietää mikä tauti saa puoliraa´an tomaatin mustumaan hetkessä, kertokaa!

Kurjet muodostelmalentelivät talon päällä kaksi päivää järjestellen taivaalla ihmeellisellä viisaudella lähtöaurojaan. Osaisivatpa ihmiset toimia yhdessä yhtä järkevästi.

Downshiftausta perustellaan usein lasten parhaalla; sillä, miten mukavaa heille on, että äiti tai isä on enemmän kotona. Lasten lisäksi monella on muitakin tärkeitä ihmisiä, joille haluaisi antaa enemmän aikaa. Leppoistaja-Heikki kirjoitti vähän aikaa sitten ajatuksia herättävästi downshiftauksesta ja parisuhteesta.

 

Suorittamisen sairaus

Tuulevi Aschan pohdiskeli kirjani tiimoilta oivaltavasti täällä. Tuulevi näki kirjoituksessaan downshiftingin ytimeen: armollisuuteen itseään kohtaan, luottamukseen siihen, että on tarpeeksi. Että riittää itselleen, ja uskaltaa sen takia tehdä massasta poikkeavia elämäntaparatkaisuja.

Downshifting ei ole asia, jota kaikki tekisivät samalla ulkoisella kaavalla. Se ei edellytä taloa maalla, se ei vaadi tietyn pituista työviikkoa eikä etenkään käsityöläisyyttä. Sen ydinasia on toisaalla: sellaisen elämäntavan löytämisessä, jossa minä itse voin hyvin ja jossa elän juuri minulle sopivien rajojen mukaan.

Suorittaminen elämänstrategiana on downshiftingin vastakohta. Suorittaja ei anna armoa itselleen eikä uskalla pysähtyä miettimään vointiaan. Hän juoksee aina sen perässä, mitä muut häneltä toivovat, ulkoa ohjatusti. Kun yhteiskunta kannustaa kuluttamaan, suorittaja kuluttaa. Kun peloitellaan, suorittaja pelkää. Kun vaaditaan energisyyttä, venymistä ja innostusta, suorittaja teeskentelee kiltisti eikä takuulla sano ei.

Minua huvitti tämä Hesarin kolumni. En oikein käsittänyt markkinoitiinko naisille johtajan paikkoja sen takia, että se on mukamas niin hauskaa ja mielekästä, vaiko sen takia, että se on yhteinen velvollisuutemme naisina.
Miksi ylipäätään yhdistää downshiftingiä naisiin? Luetuimmat slow-gurutkin (Tom Hodgkinson ja Carl Honoré) ovat miehiä.

Suorittamisesta ei voi ulkoapäin, henkilöä hyvin tuntematta, kuitenkaan tietää mitään. Suorittaako tuo ihminen elämäänsä vai ohjautuuko hän omasta aidosta itsestään käsin? Ei sitä voi tietää. Se elämäntapa, joka mökkidownshiftarille on kauhistus, on erittäin energiselle toimitusjohtajalle ihan tavallista hyvää arkea. Hän voi omalla tavallaan downshiftata monissa arjen rajanvedon tilanteissa, luoda itselleen juuri hänelle sopivan hyvän elämän. Siksi minua ärsyttää suunnattomasti downshiftingin redusoiminen siksi pinnalliseksi kotoilu-mökkielämistarinaksi.

Kiinnostavaa on silti miettiä omia tunnereaktioitaan erilaisten elämäntapavalintojen edessä. Jos lehtijutusta, jossa joku pakenee mummonmökkiin downshiftaamaan ja tunnustaa, ettei enää jaksanut oravanpyöräelämää, herää raivoisa olo, miksi näin on? Miksi on vaikea lukea heikkoudesta, väsymyksestä tai siitä, että joku on vetänyt jaksamiselleen rajat?

Toki downshiftareiden ja muun maailman välillä on myös se ikuinen maailmankuvien juopa. Downshiftarit eivät enää usko rajattoman taloudellisen kasvun maailmaan, kasvu-uskoiset ilmeisesti uskovat, vaikka rajallisen planeettamme data mitä todistaisi.

Suorittamisen sairautta ruotii syvältä elämän  syövereistä myös Tuulevi ja Henrik Aschanin kirja, josta kirjoitin viime syksynä täällä.

ps. Nyt olen syönyt kuukauden putkeen tätä ruokaa, eikä vieläkään kyllästytä. Kasvispastan päälle on raastettu tuoretta kesäkurpitsaa ja parmesania, päälle on pilkottu sokeriherneitä, ja koko hoidon päälle on kaadettu kurpitsansiemenöljyä. Yksinkertainen on parasta.

Sanomattakin on selvää, että tämä ruokalaji ei kelpaa lapsistamme yhdellekään.

Miten kohtuullistan

Taannoinen keskustelu sai minut pohtimaan omia kohtuullistamisratkaisujani. Minähän en ole jättänyt työtäni tai muuttanut mummonmökkiin askeetin elämää viettämään, eli missä kohtuullistaminen oikeastaan näkyy? Mietintä toi mieleen nämä asiat.

1.  Lyhennetty, nelipäiväinen työviikko. Ratkaisu, jota olen täällä aiemminkin hehkuttanut tosi paljon.

2. Asumisratkaisu: erityisen pieneksi rakennettu talo (= pienemmät rakennuskulut, pienemmät lämmityskustannukset, pienempi pinta-ala siivottavaksi eli enemmän aikaa vain oleiluun). Tontti ostettiin aikoinaan alueelta, jossa maan hinta oli pääkaupunkiseutuun verrattuna kuusi kertaa halvempi.

3. Lasten harrastusten siirtäminen kotiin tai aivan lähialueille. Kun pitkät työmatkat vievät aikuisten aikaa, emme halua viettää myös vapaa-aikaamme harrastuskuskauksissa. Onneksi asumme kirkonkylässä, jossa kävelymatkan päässä on tarpeeksi harrastusmahdollisuuksia.

Meillä on ollut tosi hyvä tuuri esimerkiksi lasten soitonopettajien kanssa. Viereisessä talossa asuu tytön ihana piano-opettaja, seuraavalta kadulta löytyy pariskunta, jonka mies opettaa pojalle kitaraa ja vaimo opettaa tytöille bändijuttuja. Vaikka yksityistunnit ovat musiikkiopistoa kalliimpia, loppupeleissä ne tulevat  meillä halvemmiksi (bensakulut). Yksityistunnilla käyvä lapsi välttyy myös koko teoria/orkesteri/matinearumbalta ja siltä stressaavalta numeroarvioinnilta, josta itselläni on lapsuudesta painajaismaiset muistot.

Meillä musiikkitunneilla käynti on ollut sillä tavalla rentoa, että se on joustanut tilanteen mukaan. Voin hyvin vaikka pyytää soitto-opettajia antamaan jossain kuussa vain kaksi tuntia, jos meillä on vaikka huono rahatilanne.

Mihinkäs tässä on kenelläkään kiire? Oppia voi vähän hitaamminkin. Myös musiikkia.

Tytön huippulahjakkaalta bändiopelta on tulossa pian uusi levy uuden bändin kanssa, mutta tähän väliin tunnelmia siltä ensimmäiseltä:

4. Omien harrastusten järkeistäminen. Vähitellen kaikki omatkin harrastukset ovat siirtyneet kotiin (lukeminen, bloggaaminen), pihalle (kasvimaan hoito) tai lähimaastoon (kävely ja baletti kylällä).

Tämä harrastusten kohtuullistamispalikka oli itselleni erityisen haastava. Oli esimerkiksi vaikeaa hyväksyä se tosiasia, että juuri minä en voimaannu vaan stressaannun rääkkijumpissa.  

Minä saan valtavasti energiaa pitkistä yksinäisistä kävelylenkeistä metsässä. Hurjan paljon halvemmaksikin se tulee. Hyvästi, kuntosalijäsenyydet!

Sisäinen orjanpiiskurini kuitenkin pitkään huomautteli, että metsäkävelyt eivät ole yhtä tehokasta liikuntaa. Juuri tässä kohdassa olikin se haaste. Uskaltaisiko nyt päälle nelikymppisenä jo ruveta epätehokkaaksi, ei-huippukuntoiseksi? Onko esimerkiksi kauhean vaarallista olla viisi kiloa painavampi? Sen jälkeen kun se ei ollut enää vaarallista itselle, se ei tainnut enää olla vaarallista kenellekään.

5. Tärkein kohtuullistamisratkaisu: vähempi kulutus. Kaikessa.

Tässä on se jatkuvan haasteen paikka, kuten jokainen kohtuullistaja tietää. Kun omaa egoa ei voi enää buustata ostoksillaan, matkustelemisillaan tai asemallaan, oma arvo pitää etsiä jostain muusta vähän vaikeampaa kautta.

 Aina kun minulta kysytään se ikuinen kysymys, että mitä nykyiselle maailmallemme tapahtuisi, jos kaikki rupeaisivat tuosta vaan kohtuullistamaan, mieli tekisi sanoa, että kokeilepa hetki elintasosi laskemista ja tule sitten kertomaan mielipiteesi siitä onko kovin todennäköistä että ihmiskunta massamielessä innostuu siitä? Mikä askeettisemmassa elämäntavassa massoja niin kun houkuttelisi?

Siinä vaiheessa, kun suurin osa ihmisistä haluaa alkaa elää kohtuullisemmin pitää toki vaihtaa yhteiskuntajärjestys. Kasvuun perustuva yhteiskunta on vain yksi malli. Muitakin löytyy, jos halutaan.

Uskotteko te tämän tapahtuvan ihan lähitulevaisuudessa? Itse en jaksa olla ihan niin idealisti.

Miksi maalle?

Miksi nykyään hyvä ihminen downshiftaa maalla ja huono tekee paljon töitä ja asuu kaupungissa?

Näin kyseli downshiftaustrendistä tarpeekseen saanut Kirsi Piha, kun haastattelin häntä taannoin Meidän Perheeseen. Piha ei ole ainoa, jota maallemuuttojutut ärsyttävät.

Miksi pitää muuttaa juuri maalle? Miksi, oi miksi? Mitä siellä muka on?

Mitä kauemmin asuu maalla sitä vähemmän jaksaa puolustella. Tekisi mieli vain todeta sovinnollisesti, että kukin eläköön tyylillään. Ei maalle kaikkien suinkaan tarvitse muuttaa.

Viime viikolla haastattelija tivasi minulta taas tätä samaa kysymystä. Mitä siihen tällä kertaa vastaisi? Minkä hyötynäkökohdan keksisi? ”Luonnon takia” kuulostaa jotenkin niin... pliisulta? Jotta voisi kaupunkilaiselle selittää, mikä arvo on luonnolla itsellään (luontohan ei ole - kuten kaupunkilainen otaksuu - jotain, mikä vain passiivisesti ”on”, vaan ympärivuotisesti aktiivinen, elävä, kehkeytyvä tapahtuma) pitäisi omata L.M. Montgomeryn tai vähintäänkin kirjailija Juha Taskisen luontokuvauskyvyt. Sittenkään selostus ei vakuuttaisi, jos kuulijalla ei olisi henkilökohtaista suhdetta luontoon; kasveihin, eläinlajeihin. So what - luonto?

Minä haluan asua maalla esimerkiksi siksi, että haluan asua lähellä puita. Jos minun pitäisi valita haluanko olla ihmisjoukon vai puujoukon elikkä metsän keskellä, valitsisin metsän. Jos tilanne tästä vielä kehittyy pahempaan suuntaan, alan varmaan kohta preferoida puuseuraa ihmisseuraan.

Lapsille puiden ihanuus on itsestäänselvyys.

 

Viime vuonna pääsin ekaa kertaa New Yorkiin. Kaupungin hienouden ihmettely peittyi minulla aika pian kummasteluun; miten joku voi ihan oikeasti asua siellä? Kaupungissahan ei ole juuri ollenkaan esimerkiksi kunnon metsikköjä. Ihmisraukat! Ekosysteemi-näkökulmasta maailmaa tarkkaileva maalainen näkee kaupungin, jossa on vain ihmisten rakentelemia juttusia hirveän yksitoikkoisena paikkana.

Tekeepä taas mieli lainata Mari Möröä kirjastaan Vapaasti versoo:

Meitä suomalaisia haukutaan metsäläisiksi ja otan sen kunnia-asiana. Ei ihmisestä tee sivistynyttä eikä urbaania se, että hän muuttaa Töölöön ja käy kahviloissa. Asuinpaikka valitaan useimmiten työpaikan mukaan ja jos työpaikka sattuu olemaan kotona, on aivan häikäleen sama missä sitä asuu. Ainakin tämmöinen epäsosiaalinen ihminen kiittää jokaisesta päivästä, jona ei tarvitse avata marketin ovea eikä tulla tönityksi viraston tuulikaapissa.

Ilmaston kannalta kaikkien pitäisi pakkautua ekokaupunkeihin, mutta mieluusti jään siitä riemusta sivuun. Voitte katkaista sähköt ja tiet, kaivo jää vielä ja puuhella. Ja kellari, hyötymaa, metsän kolkka, järvi. Ihminen on elämäntapansa pakkausjäte.

ps. Nyt on vuoden paras aika harrastaa aamukävelyjä metsässä ja vesistöjen lähellä. Siellä tapahtuu!

Kallisen kanssa

Mies löysi minulle lappeenrantalaisesta divarista jo pidempään omakseni etsimäni kirjan, Yrjö Kallisen omaelämänkerran Hälinää ja hiljaisuutta (alk. 1957/kolmas painos1972).

Tänä keväänä Kallisesta on kirjoittanut uuden elämänkerran myös Matti Salminen. Suosittelen sitä kaikille, jotka eivät vielä tunne tätä suurta (omasta mielestäni ehdottomasti suurinta) suomalaista ajattelijaa. Kallisen varhaista downshifting-saarnaa voi katsoa esimerkiksi täältä.

Tämä Kallisen lause osui silmiin uusimman Kallis-elämänkerran avaessani. Juuri nyt, masentavien vaalien jälkikuohuissa, se tuntui erityisen tärkeältä:

Julkisuuden avaroita ja äänekkäitä teitä myöten voivat atteet kulkea, mutta toinen tie, hiljainen ja ehkä hitaampi, mutta varmin ja luonnollisin tie kulkee sydämestä sydämeen, kodeissa, työpaikoilla, seurustelussa, milloin puheen, milloin kirjeiden tai, kaikista vaikuttavimmin, aatteiden läpitunkeman elämän kautta.

ps. Vaalit opettivat minulle sen, että tarttis varmaan tosiaan tehdä jotain eikä vaan urputtaa. Liityin ensi kertaa elämässäni puolueeseen, jonka arvoja haluan konkrettisesti tukea. Senkin voi tehdä helposti netissä.

Lasku kevääseen

Kevään viimeinen pulkkamäki omalla pihalla. Vaikka sää vaihtelee oudosti lähes kymmenen minuutin välein sateesta lumisateeseen, siitä paisteeseen ja tänään täälläpäin jopa ukkoseen (!), räystäät tippuvat ja lumi sulaa.

Kasvimaasta ei näy lumikinosten alta vielä vilaustakaan. Tänään se kuitenkin alkaa: sain kaupasta istustusmullan ja viikonloppuna pistän siemenet kasvamaan. Pöydällä odottaa iso kasa kiinnostavia romaaneja. Nelipäiväinen työviikko on maailman paras keksintö!

Näihin uusiin loistokirjoihin (Raimo Flinkin "Ekopuutarhuri" ja Riku Cajanderin "Luontopiha -Ympäristöystävällinen piha ja puutarha" ) palaan perusteellisemmin myöhemmin.

Leppoisaa viikonloppua!

Tom Hodgkinsonin jalanjäljillä

Nettiin on tullut tänne, vähän lyhennettynä, viime kesänä Meidän Perhe-lehdessä ilmestynyt juttuni. 

Herättikö juttu teissä ajatuksia?

Tämä Lauri Mannermaan ottama kuva on saman jutun kuvituksesta. Ilo oli alkukesällä vielä näin pikkuruinen pentu.

Rajanveto rauhoittaa

”Silleen tää on kivempaa, että nyt sä et ole enää koko-ajan töissä”.

Tässä kymmenvuotiaamme analyysi siitä, miten elämä on muuttunut sitten äidin töihinpaluun.

Niinpä.

Kotiäitivuosina koneella tuli roikuttua vähän väliä. Tuli addiktoiduttua Facebookiin, aloitettua kaksi blogia, eivätkä ne omat suljetut keskustelupalstatkaan ohjelmasta pudonneet. Lapsesta se näytti ”aina töissä olemiselta”.

Nyt on selkeämpää. Työ on työpaikalla, missä on myös työrauha (vrt. kotona bloggaaminen lasten jatkuvien pyyntöjen keskellä) ja kotona kone pysyy enimmäkseen kiinni. Vaikka kaipaankin teidän lukijoiden ihania kommentteja (ja iloitsen siitä, että lukijoita on tullut taas lisää, tervetuloa!) olen edelleen tyytyväinen, että piilotin tästä blogista kommentointimahdollisuuden. Se mahdollistaa tietokoneettoman vapaa-ajan ja rauhoittaa elämää muutenkin.

Iloitsen siitä, että yksi lempiblogeistani, terävän intuition ja avoimen kuudennen aistin kanssa pärjäämistä pohdiskeleva Kuudes aisti käytössä on ruvennut uudestaan päivittymään. Tästä postauksesta löytyy minusta harvinaisen selkeä selitys siitä, miksi meidän herkkisten kannattaa olla erityisen skarppina virtuaaliyhteyksiemme kanssa.

Olen ollut pikkulapsesta asti ihminen, joka lukee toisista enemmän kuin mitä he kertovat tai elekielelläkään näyttävät. Kyvystä on paljon hyötyä esimerkiksi toimittajan työssäni haastatteluja tehdessä, mutta siitä on myös haittaa, koska muiden olotilojen aistiminen ja myötäeläminen tapahtuu silloinkin, kun en oikeastaan haluaisi tietää muiden asioita. Välillä pelkkä facebook-statuksien lukeminen uuvuttaa, niistä kun tulee läpi vaikutelmia ja tuntemuksia hyökyaallon lailla. Sama homma blogikommenttien kanssa. Empaatti-ihminen joutuu elämään koko tämän tuntemattomien ihmisten tunteiden vuoristoradan ikään kuin itse koettuna, ellei osaa sulkea tätä kykyään pois. Minä en osaa ja se on väsyttävää. Siksi virtuaalinen(kin) rajanveto on hyvä juttu.

Pitää vielä loppuun hehkuttaa nelipäiväistä työviikkoa, joka sekin on omanlaisensa rajanveto. Miksi ihmeessä en ole tajunnut tehdä sitä aiemmin - minulla kun on koko-ajan ollut pieniä lapsia, joiden iän puolesta olisin ollut siihen oikeutettu? Minulla taisi olla sellainen käsitys, että kaiken maailman helpotuksia elämäänsä tekevät vain työelämän  A-luokasta pudonneet luuserit. Sellaista riskiä, että joku yhdistäisi minut tähän jengiin en uskaltanut ottaa.

On hämmästyttävää, miten paljon arkea avartaa yksi ylimääräinen vapaapäivä. Veroprosenttikin alenee niin, ettei tulojen menetys kirpaise niin kovasti kuin etukäteen luuli. Mikä parasta, koska vapaapäiväni on maanantai, voin aina valvoa ja katsoa englantilaisen Wallanderin. Jo yhdessä jaksossa totuin siihen, että Ystadissa puhuttiinkin oudosti englantia, enkä enää hetkeäkään kaivannut Krister Henrikssonia. Kenneth Branaghissa on karismaa, ja koko Wallanderissa uudenlaista yliluonnollista viritystä.

Sympatiseeraan Branaghin Wallanderia siksikin, että hän vaikuttaa myös olevan intuitiivinen empaatti. Wallander löytää aina murhaajan, mutta sivutuotteena joutuu kärsimään kaikki rikoksentekijän ja uhrien olotilat kuin ne tapahtuisivat hänelle itselleen.

Vetäisit jo rajat, Wallander!

Kenneth Branagh Wallanderina

Miten pieni olisi liian pieni?

Junika jatkoi edellisen postaukseni pohdintoja ja tiivisti asian kiinnostavasti täällä kysymykseen: mikä on oma ”vähin”? Mikä on downshiftauksessa minimiraja pienimmälle mahdolliselle hyvälle elämälle?

Siis: elämälle, jonka kokee mielekkääksi eikä pelkäksi ankeaksi kituuttamiseksi. Kysymys keskitettiin materiaan ja ajankäyttöön. Siitä rajattiin pois siis vaikkapa rakkaat ihmissuhteet ja terveys, joista luopuminen ei varmaankaan ole kenenkään downshiftarinkaan agendalla.

Edellistä postaustani kommentoinut Henna, joka kertoi nauttivansa köyhäilystä,  kertoili oman elämäntapansa tavoitteen olevan ansaita rahaa sen verran, että selviytyy lainasta ja talon ylläpidosta. Mutta vain sen verran.

Henna mainitsi elämäntavastaan asioita, jotka itsellenikin ovat tärkeitä: mahdollisimman edullinen ruoanlaitto, liki ilmaiset harrastukset, kierrätetyt vaatteet, ajan vietto kotona eli kotoilu.

Tässä muita mietteitä oman hyvän elämäni minimivaatimuksista.

Työ: Olen aikoinaan tehnyt ratkaisun kouluttautua pitkälle ja hankkinut asiantuntemusta, jota haluan työssäni käyttää. En siis halua esimerkiksi siirtyä helpompiin, vähemmän stressaaviin puistotöihin lehtiä haravoimaan (tämäntyyppisestä downshiftauksesta, jossa siirrytään luovasta aivotyöstä idealistisesti ”konkreettiseen tekemiseen” minulla on nimittäin karua kokemusta, pitääkin joskus bloggata siitä).

Arvostan työssä mahdollisuutta säädellä omaa työaikaani. Tällä en tarkoita lorvimista ja laiskottelua, vaan esimerkiksi sitä, että voisin aloittaa työpäivän aamuvirkkuna viideltä ja lopettaa sen jo alkuiltapäivästä. Pidän siksi esimerkiksi huonopalkkaisempaa ja työajoiltaan joustavaa etätyötä mielekkäämpänä kuin kellokortti-tyyppistä, tarkkaan säädeltyä, vaikkakin hyväpalkkaista työtä. En voisi tehdä työtä, jonka kokisin arvomaailmani vastaiseksi tai epäeettiseksi.

Marikki toteaa täällä kohtuullistaneensa tietämättään jo opiskeluaikana. Hän kieltäytyi valmistumasta nopeasti, jotta sai aikaa opiskella ja ajatella vähän enemmän ja saada sitä kautta elämänlaatua opiskeluvuosiin. Minunkin yliopisto-opintoni venähtivät kotiäitiyden, oopperaharrastuksen ja töiden takia, mutta loppututkintoon päästiin. Olen edelleen iloinen siitä, että ikävuodet 20-30 eivät kuluneet ura- tai asuntolainaputkessa, vaan siihen mahtui myös se elämiseksi ja nuoruudeksi kutsuttu osuus.

En halua luopua kulttuurista. Minusta kiinnostavinta elämässä on seurata taidetta, kirjallisuutta, elokuvia, teatteria, musiikkia, tanssia ja oopperaa (mainitsen uhallakin jopa tämän viimeisimmän, taiteista kalleimman ja muka elitistisimmän, ja lisään että näistä joka ainutta voi seurata myös television, radion ja kirjastojen kautta).  Ja youtuben! Oopperaakaan ei muuten enää yleensä tehdä siihen pölyiseen pönötys- ja pukuloistotyyliin:

Matkustamisesta olemme perheenä luopuneet ajat sitten. Matkustamisesta oli tosi helppo luopua. Sen ainoa vaikeus koittaa sinä (kieltämättä aika usein toistuvana) hetkenä, jolloin joku lapsista marisee, miten se ja se paras kaveri taas lähti sinne ja sinne, ja miks ei me koskaan…

Mutta sitten voi lukea lapsille vaikka Harry Potteria tai pelata jotain peliä. Problem solved. Jos lapset haluavat matkustella elämässään myöhemmin, he ehtivät kyllä.

Minua on raijattu ympäri Eurooppaa koko lapsuus, mutten muista että vanhempani olisivat ehtineet olla minulle läsnä matkoilla(kaan). Matkat olivat vanhemmilleni statussymboleita, osa paremman perheen näytelmää.

Pitkät kotiäitiysjaksot ovat olleet minulle tärkeitä. Niiden takia olen luopunut monista uramahdollisuuksista ja isosta määrästä rahaa. Esikoisen kanssa olin kotona yhteensä kolme vuotta, toisen ja kolmannen kanssa yhteensä neljä vuotta ja nyt olin taas neljännen lapsen kanssa melkein kolme vuotta. Eläkekertymääni on siis tullut kymmenen vuoden vaje, mutta ratkaisu on tuonut juuri sitä elämänlaatua, mitä arvostan. Omaan ja lasten tahtiin elämistä ja kiireettömyyttä.

Luonnonläheisyydestä en enää luopuisi. Helsingin kivisimmässä keskustassa kasvaneena muistan vieläkin sen tunteen – erityisesti kesäisin – kun tuntui, että oikea maailma oli muualla ja itse oli ikään kuin vankilassa. Luonnon vuoksi olen valmis luopumaan todella monesta asiasta: palvelujen läheisyydestä, toimivasta joukkoliikenteestä, ystävistäkin… kunhan saan vaan asua puiden keskellä ja pistää kasveja keväisin kasvamaan jollekin pikku maapläntille.

Olen valmis tinkimään kaikesta kulutuksesta ja kyseenalaistamaan joka ainoan ”välttämättömänä” pidetyn hankinnan.  Todellista vapautta on minusta elää tulojensa mukaan ja tehdä töitä sen verran kohtuullisesti, että ehtii myös elää.

Elämänlaatua on oma koira. Tai kettu?

Downshifting on out - entä sitten?

Meijerillä käsiteltiin taannoin ansiokkaasti tämän aikakauslehden pääkirjoitusta. Kuntosalilla vanhoja aikakauslehtiä selatessani törmäsin pariin muuhun downshiftingiä käsittelevään pääkirjoitukseen tältä syksyltä. Jokaisen kirjoittajan asenne oli samalla tavalla kohtuullistamista vieroksuva: kaikenlaisia laiskottelutrendejä sitä keksitäänkin, mutta muistakaa ihmiset, että jonkun ne työt pitää kuitenkin edelleen tehdä!

Vähän aikaa sitten kuulin myös ponnekkaan mielipiteen siitä, että koko kohtuullistamisjuttu taitaa olla jo ohi.

Ohi?

Miksiköhän niin moni tuntuu provosoituvan downshiftingistä? Ei kai yksittäisten ihmisten halu hillitä turhimpien tavaroiden ostelua, kiipiä työpaikoillaan vähemmän tai elää rauhallisemmalla tahdilla ole keneltäkään pois. Toinen asia, mikä minua kiinnostaa on se, onko degrowth-jutuista hernettä nenään vetävillä mielessään joku parempi planeetan pelastussuunnitelma? Uskovatko he ihan oikean todellisesti vielä siihen, että maapallo kestää rajattoman taloudellisen kasvun? Karut faktat kertovat, että ehkä jo meidän sukupolvemme näkee sen ajan kun kaikki kohtuullistavat, tahtoivat tai eivät. Lapsenlapsemme näkevät sen varmasti.

WWF:n tämän vuoden Living Planet-raportissa, eräässä tärkeimmistä maapallon tilaa analysoivista katsauksista,  todetaan, että nykyiset kulutustapamme johtavat umpikujaan. Tarvittaisiin 4,5 maapallon luonnonvarat jos koko maailman väestö eläisi kuin keskimääräinen amerikkalainen. Näitä ylimääräisiä planeettoja ei valitettavasti ole tarjolla.

WWF Suomen pääsihteeri Liisa Rohweder toteaa, että luonnonvarojen ylikulutuksesta riippuvaiset valtiot vaarantavat taloutensa, koska maapallon luonnonvarat loppuvat nykyisellä menolla joka tapauksessa.

- Ne maat, jotka pystyvät kääntämään tuotantorakenteensa ensimmäisten joukossa vähähiiliselle raiteelle, ovat voittajia. Tämän lisäksi teollisuusmaiden asukkaiden tulee tyytyä nykyistä pienempään materiaaliseen kulutukseen.

Ei kohtuullistamisessa ole kyse työn vieroksuntabuumista, vaan heräämisestä tiedostetumpiin, vastuullisempiin elämänvalintoihin. Kohtuullistaminen ei ole täydellistä kulutusyhteiskunnan ulkopuolelle jättäytymistä, vaan omien kulutustottumusten uudelleenarviointia. Se on vähempään tyytymisen harjoittelua.

Oma kohtuullistamismotiivini ei ole koskaan ollut vain oma onnellisempi tai helpompi elämä vaan eettisyys. Sen pohjana on toive siitä, että maapallolla voisivat elää mukavasti myös lapseni ja lapsenlapseni. Pienempi kulutus on yksi tärkeä keino hillitä ympäristön liikaa kuormittumista.

Kohtuullistamisen leimaamista ”vain” trendiksi en ole koskaan tajunnut. Kuten täällä aiemmin kirjoitin, tiedostavissa piireissä kohtuullinen, luonnon rajoja kunnioittava elo on ollut elämäntapana aina ja niin se tulee vastakin olemaan.

Vaikka trendi ehkä jo tuli ja meni, minä aion kohtuullistaa ensikin vuonna. En aio edelleenkään muuttaa mummonmökkiin. Päinvastoin: palaan helmikuussa työhöni suureen pörssiyhtiöön. Kohtuullistamisvalintoja aion silti tehdä omassa arjessani joka päivä.

Kohtuullista ja leppoisaa eloa myös vuodelle 2011!

ps. On ihan pakko vinkata tätä blogia. Kerrankin vaateblogi, josta minäkin innostuin! Näitä aidosti persoonallisia asukokonaisuuksia katsellessa voikin sitten miettiä onko pieni elämä statussymboli, trendin takaa ajamista, ajan hermolla olemista vai mitä?

Jääkukkia kylmällä kuistilla

Hyvä, lämmin, hellä

Onnea on hyvä varaava takka, tarpeeksi polttopuita – ja talo, joka pysyy puilla lämpimänä näilläkin keleillä.

Joskus pahimman metelin keskellä (esim. viime viikonlopun lastenjuhlat kymmenen pikkutytön voimin…tsiisus sitä kimitystä ja kikatusta!), on tullut mieleen, että perinteisemmin rakennettu talo olisi aika leppoisa. Siis sellainen rintamamiestalo-tyyppinen, jossa omakotitalon yläkertaan johtaa oma portaikkonsa, mikä tekee yläkerrasta oman ihanasti ääni- ja näköeristetyn osastonsa. Oman rauhan puutteesta taidan olla valittanut aika monta kertaa tässäkin blogissa.

Nyt pakkasilla olen kuitenkin iloinen siitä, että emme sulkeneet portaikkoa vaan teimme sinne rimaseinän. Yhden varaavan takan lämpö lämmittää näin pienessä talossa alakerran (70 neliötä) lisäksi myös yläkerran (36 neliötä), kun lämpö nousee vapaasti ylöspäin. Esteettisenä huomiona myös valo kulkee talossa kauniimmin. Toinen lämmityksellisesti yhtä hyvä vaihtoehto olisi ollut rakentaa perinteinen keskusmuuri ja kimputtaa huoneet sen ympärille, mutta jostain kaavoituksellisesta syystä tulisijaa ei voinut millään sijoittaa ihan keskelle taloa.

Jos perhekuntien hermot vaan kestäisivät, Suomen näköjään yhä kylmenevässä ilmastossa fiksuinta olisi rakentaa tulisijalla varustettuja taloja, joissa ei ole lainkaan väliseiniä, sillä tällöin lämpö jakautuisi tasaisesti tilaan. Ei ole sattumaa, että ekotaloissa yläkerta on yleensä parvimallinen.

Täällä on kertomus erään perheen matkasta pienempään taloon ja yksinkertaisempaan elämään. Mukava blogi muutenkin.

Heikkouden vahvuus

Tommy Hellstenin kirjasta Kolmas mahdollisuus (Minerva 2006) löysin kohdan, joka kolahti. Hellsten kannustaa näkemään nykyisen työ-elämän burnout-buumin tärkeänä vihjeenä tai merkkinä. Merkkinä siitä, että yhteiskuntamme arvostaa kenties ihan vääränlaisia arvoja:

Herkimmät, meistä terveimmät, reagoivat nopeimmin. Meidän terveytemme on nyt loppuun palaneissa. Kyse onkin siitä, rohkenemmeko me kuunnella heitä, vai lyömmekö heihin epäonnistuneen ihmisen leiman, vain jotta välttyisimme vetämästä epämieluisia johtopäätöksiä siitä, mitä me olemme yhdessä tekemässä?

Katselemmeko loppuunpalamista häpeän vai rakkauden silmin? Häpeän vallassa olevassa kulttuurissa heikkous muuttuu huonoudeksi ja epäonnistumiseksi. Silloin loppuun palamisesta tulee epäonnistuneiden ihmisten ominaisuus. Rakkauden hallitsemassa kulttuurissa loppuun palaminen nähdään ilmiönä, joka johdattaa ihmisen suurempaan tietoisuuteen. Todellinen vahvuus syntyy siitä, että me hyväksymme heikkouden eikä siitä, että kiellämme sen.

Hellsten kirjoittaa niistä samoista pienistä, heikoista ihmisistä, joita olen itsekin pohdiskellut. Niistä, jotka näyttävät olevan syrjässä, marginaalissa, ”epäonnistuneita” - mutta jotka paradoksaalisesti vaikuttavat kaikkein tarkkanäköisimmin ja  -vaistoisimmin seuraavan maailmanmenoa.

Lueskellessa esimerkiksi oravanpyörästä lähteneiden blogeja ei voi olla huomaamatta, että aika moni on päätynyt nykyiseen elämäänsä ja ajattelutapaansa loppuunpalamisen, uupumuksen tai masennuksen – noiden perinteisten elämän pysäyttäjien – kautta. Heikkouden kautta nämä kirjoittajat tuntuvat  päässeen toisenlaiselle näköalapaikalle kuin ne, joiden huomiokyvyn vauhti ja muiden lailla tekemisen pakko sumentaa.  

Suosittelen edelleen tätä loistavaa ja (tietysti!) kumman aliarvostettua kirjaa, josta en muista nähneeni aikoinaan montaakaan lehtijuttua. Kirjan perustana olleen tutkimushankkeen loppupäätelmät voi lukea täältä. Olipa tämä avarakatseinen tutkijajoukko kaukaa viisas ennustaessaan jo vuonna 2003, ennen koko slow- tai downshifting-buumia:

Nousussa on siis menestyjäluuseri tai luuserimenestyjä, henkilö joka pyörittää hymyjen taloutta. Haussa on uudenlainen viranomainen, kehittäjä ja työorganisaatio, sellainen joka tukee ja ymmärtää hymyjen talouden edustamaa vastuuta, välittämistä ja taidetta.

Myös pienet lapset kuuluvat menestysuskon mukaan kai samaiseen heikkousjengiin, he kun eivät vielä osaa hullun lailla suorittaa elämää.  Miksiköhän ihminen näyttää vain hetken - vastasyntyneenä - niin vanhalta ja viisaalta? Valo Velimir viettää kohtapuoleen kolmevuotispäiviään eikä hänellä enää ole tällaista, kiperiäkin konflikteja suvereenisti ratkomaan tottuneen inkkaripäällikön ilmettä.

Kauppakeskus, sikahuono paikka

Olen jo pitkään onnistunut välttelemään kauppakeskuksia. Kaiken tarvittavan saan lähikaupoista, nettikaupoista tai kirppareilta. Vihtiläisenä minulla on myös se etu, että ihan lähellä sijaitsee mitä kannatettavimman Globe Hopen tehtaanmyymälä.

Joskus harvoin kauppakeskukseen on kuitenkin pakko raahautua. Kun tytön lähes kaikki sukat, sukkahousut, kintaat, alusvaatteet ja hatut (näitä ei löydy paljoakaan kirppareilta ja jos löytyykin, en välttämättä halua niitä sieltä ostaa) olivat loppu ja lähikauppojen valikoimat olivat huonot,  kerroin hänelle viikonloppuna, että nyt lähdetään tyttöjen shoppailupäivälle Espoon Isoon Omenaan.

- Mennään vaan, mut mikä se on? tyttö kiinnostui.

No kauppakeskus!

Ekaluokkalaisella löi tyhjää. Mikä on kauppakeskus? Tyttö oli viimeksi vieraillut citymarkettia suuremmassa ostoskompleksissa joskus alle kaksivuotiaana. Mutta tyttö lähtee toki innolla mukaan mille tahansa ajomatkalle, jos vain saa kuunnella reissussa Indicaa tai Värttinää.

Ajomatka sujuikin iloisissa tunnelmissa, mutta sisällä kauppakeskuksessa herkkä tyttö synkistyi ja puhkesi melkein itkuun.

- Täällä on jotenkin peloittavaa ja surullista!

Teimme pakolliset ostokset nopeasti ja keskityimme sitten huviin (jäätelö, eläinkaupan pupujen sekä marsujen ihailu ja loppukliimaksina liukuportailla ajelu). Lapsi oli helpottunut päästessään kauppakeskuksesta pois ja takaisin maaseudulle.

Ihmettelen aina nähdessäni ihmisiä (aivan erityisesti lapsia), jotka vaikuttavat ihan oikeasti nauttivan kauppakeskuksissa oleskelusta. Meidän perheessä kauppakeskuksia eivät ole meinanneet kestää lapset eivätkä aikuiset.

Vanhimman lapseni huonosta kauppakeskuskestävyydestä olin aikoinaan huolissani. Tuntui epänormaalilta, kun edes pakollisista vaateostoksista ei meinannut tulla kauppakeskuksessa mitään, lapsen vajotessa vielä päälle kymmenvuotiaana lattialle voimattomana, kalpeana kuin lakana, mumisten jotain siitä, miten häntä ahdistaa. Samainen lapsi ei käyttäytynyt näin esimerkiksi metsässä. Siellä hän taivalsi kilometrikaupalla ollenkaan valittamatta.

Nyt tajuan, että lasteni reaktio oli luonnollinen. Se johtui heidän kyvystään havaita enemmän kuin aikuiset.

Vähemmän herkkäkin tietysti huomaa, että kauppakeskus on keinomaailma, epäluonnollinen ympäristö, joka vain vie voimia eikä energisoi ihmistä mitenkään. Enemmän luulen lasteni kuitenkin reagoivan kauppakeskuksen ihmisjoukkojen tunnelmaan, jonka he herkemmin aistivina nappaavat. Ihmisjoukon tyytymättömyys, jonkin kivan uuden, mielialaa piristävän juttusen etsinnän kiihkeys, myymiseen ja ostamiseen sekä rahojen tuhlailuun liittyvät innon, pelon ja ahdistuksen tunteet…. kauppakeskusten energia on aivan omanlaisensa.

Tyttö totesi, jätskillä istuessamme:

- Mä en tiedä mitä täällä on, mutta mulle tulee siitä vatsa kipeäksi.

Isoveljensä (myös kauppakeskusten vihaaja) osasi paremmin selittää tämänpäiväisellä kävelyllämme:

- Kauppakeskuksissa on siis vaan niin sikahuono tunnelma!

Lapset, jotka eivät vielä välitä kuluttamisen statuksesta, vaan katsovat ihmisiä ihmisinä näkevät kauppakeskukset varmaan aika samasta näkökulmasta kuin slow-guru Tom Hodgkinson:

Kun seuraavan kerran huomaat uskovasi, että shoppailu ja brändien välillä valitseminen ovat osoitus vapaudestasi, mietipä niitä zombielokuvia, joissa eläviksi kuolleiksi muuttuneet vaeltavat mykkinä sisään ja ulos kaupoissa ja ajavat ylösalas rullaportaissa.Mikä visionääri niiden ohjaaja olikaan.

Ostosreissun merkittävin anti oli kolmen euron keijukorvisten löytäminen. Kylläpä niitä onkin ihailtu.

Paikallaan vai matkalla? Vai paikallaan matkalla?

Pakkohan se oli mennä katsomaan, karseista arvosteluista huolimatta. Siis Eat, Pray, Love. Onhan toki merkkitapaus, että edes lievästi henkisiä ajatuksia sivuava tarina läpäisee Hollywood-seulan. Jotta tähän Elizabeth Gilbertin tarinaan on uskallettu syytää vaadittavia miljoonia, Hollywoodin on pitänyt saada varmaa todistetietoa siitä, että elämän syvemmän tarkoituksen etsintä on nyt trendi.

LOHAS-kohdeyleisölle (Lifestyle of Health and Sustainability) tehtaillusta leffasta oli siivottu pois kaikki matkustamisosuudet. Lentokoneen siipeäkään ei elokuvassa vilahtanut, mikä lienee tietoinen valinta aikana, jolloin mantereelta toiselle suhailu on muuttunut epäeettiseksi, ympäristöä saastuttavaksi toiminnaksi ja koko tarina sitä myötä ikään kuin vanhentuneeksi.

Julia Robertsin esittämän Elizabeth Gilbertin maailmanympärilaukkaa katsoessa tälle downshiftarille tuli mieleen olisiko saman matkan omaan itseen voinut toteuttaa vaikka lähimökillä tai omassa kodissa, lompakkoa ja ilmakehää vähemmän rasittaen? Tietenkään tavallisessa välivuodessa ei olisi ollut samanlaista hohtoa kuin Italian, Intian ja Balin reissussa, mutta samoihin oivalluksiin siellä olisi voinut päätyä (Javier Bardemia tosin ei ehkä olisi tullut kohdattua).

Kristillisessä henkisessä perinteessä, etenkin itselleni tutuimmassa ortodoksisessa mystiikassa, on tunnustettu kaksi eri henkisen etsimisen tietä, vaeltaminen ja kammiossaan pysyminen. Vaeltaminen ei tarkoita lentokoneessa kököttämistä, shoppailua ja seikkailua, kuten Eat, Pray, Lovessa, vaan pyhiinvaellusta: rukousta jalkaisin liikkuen. Kammioon vetäytymisen idea on taas ollut minimoida ulkoiset vaikutteet niin, että ihminen pystyy keskittymään paremmin sisimpäänsä. Sekä vaeltaja että kammiossaan pysyjä ovat kuitenkin molemmat yhtä lailla matkalla kohti mahdollisia oivalluksia.

Lapsuudessani 70-luvulla hyvin harva tuntemani ihminen kävi muilla mantereilla. Sitten seurasi vaihe, jolloin kaikki loikkivat ympäri maailmaa itseään etsien. Alettaisiinkohan ilmastonmuutoksen myötä vähitellen arvostaa taas sisäisiä matkoja ja kotona pysyttelyä?

On kiistämätöntä, että sisäisistä matkoista ei saa tehtyä maisemallisesti näyttäviä Hollywood-tuotantoja, mutta mikäpä Eat, Pray, Lovestakin parhaimpana antina jäi mieleen? No tietysti se elokuvan ainoa substanssityyppi, jolla oli viisasta sanottavaa, Intian ashramissa tavattu Richard Texasista. Sitä miestä olisin kuunnellut pidempäänkin, vaikka maisemat eivät olisi ollenkaan vaihtuneet.

Sorry kaikille, jotka toivoivat näkevänsä kuvassa Julia Robertsin ja balilaisia maisemia. Minä se tässä vaan kotipihalla, viimeisiä mangoldeja maasta kiskomassa.

Kohtuus kaikessa

Simplicitas-blogin pitäjä Ritva arvioi taannoin oman kirjani ja ilolla arvioin nyt hänen tuoreen downshifting-kirjansa Kohtuus kaikessa - enemmän elämää vähemmällä (Minerva 2010).

Kohtuus kaikessa on hienosti tutkittu ja taustoitettu kirja downshiftingistä ilmiönä. Olemme kirjan kirjallisuusluettelosta päätellen käyneet läpi Ritva Rajander-Juustin kanssa paljon samaa ulkomaista taustakirjallisuutta, mutta Ritva ankkuroi monien kotimaisten tutkimusten kautta ilmiön hienosti suomalaiseen yhteiskuntaan. Tässä mielessä voi varmasti hehkuttaa, että kyseessä on ensimmäinen laajempi kartoitus suomalaisesta downshiftingistä.

Erityisen kiinnostavia olivat oli Rajander-Juustin viiden eri kohtuullistajatyypin määrittelyt (nuoret kohtuullistajat, perheen hyvinvoinnin edistäjät, keventäjät, uranvaihtajat ja irtiottajat), sekä tavarapaljouteen ja kuluttamiseen liittyvät ajatukset.

Kirja tarjoaa hyviä, konkreettisia neuvoja downshifting-elämänratkaisuista haaveileville. Tällainen oli esimerkiksi kehoitus testata downshiftingiä etukäteen elämällä puolesta vuodesta vuoteen alentuneella (esim. osapäivätyöstä saatavalla) tulotasolla. Näin voi sekä säästää puskuria että saada realistista käsitystä siitä, onnistuisiko elämä vähemmällä tulotasolla.

Monipuolinen työ-elämäosuus oli mielestäni kirjan parasta antia. Rajander-Juusti pohtii laajalti ja ammattitaidolla nykyisen työ-elämän haasteita: työn ymmärrettävyyden, hallittavuuden ja mielekkyyden puuttumista, työ-uupumusta, työ-addiktiota. Näin se antaa keinoja lukijalle sanoittaa oman työn mahdollisia ongelmia.

Sen sijaan kirja ei käsittele suoritushulluuden problematiikkaa laajemmin eli ei selitä sitä outoa ilmiötä, miksi monen ihmisen slow-elämän projektit päätyvät entistä hirmuisempaan suorittamiseen. Esimerkkinä vaikka töistä irtisanoutunut maallemuuttaja, joka uupuu täydellisen talon rakennusprojektiinsa tuunatessaan talostaan jonkin tietyn epookin onnelaa. Tai johtajan pallilta kotiäidiksi siirtynyt nainen, joka palaa kotonakin loppuun perfektionistista äitiyttä suorittaessaan.

Downshifting tai hitaampi elämä ei mielestäni tuo automaattisesti mukanaan elämänlaatua tai onnea, ainakaan siinä perinteisimmässä mainosmielessä. Pienen elämän etsijä on pikemminkin sitä mieltä, että jokainen downshiftaaja tarvitsisi tielleen etukäteisvaroituksen: elämäntahdin hidastuessa omat käsittelemättömät möröt voivat hyvinkin hyökätä kimppuun. Toisaalta niiden kanssa kamppaillessaan voi hyvinkin päästä elämän ytimeen.

ps. Myös leppoistamisesta voi tehdä itselleen stressaavan Projektin. Aiheen tiimoilta käytiin hieno keskustelu taannoin täällä.

Luopumisia

Kun ihminen haluaa kehittää itseään hän toivoo itselleen yleensä uusia ominaisuuksia ja taitoja. Lisää, enemmän, parempaa.

Mutta kasvaa voi myös luopumalla. Saat sen mistä luovut-hokema tarkoittanee juuri tätä vapauttavuutta, kun yksi kerrallaan heittelee romukoppaan erilaisia valeidentiteettejä, tunnekoukkuja ja addiktioita. Ja huomaa, että kaiken alla ei häämötä tyhjyys, vaan jokin aivan uusi.

Luopumissavottani alkoi pari vuotta sitten sarjalla pakkoluopumisia, joiden en itse olisi halunnut tapahtuvan, mutta jotka toivat kuitenkin mukanaan hyvää. Kun luopumisjutussa oli päässyt vauhtiin luovuin ensimmäiseksi 25 vuotta harrastamastani pakkourheilusta. Kun veren maku suussa suoritettavaan himokuntoiluun oli pistänyt elämästään yli puolet, alkoi olla korkea aika harrastaa vain iloa tuottavia lajeja, joissa ollaan lempeitä itselle.

Viime viikolla osuin hauskan zumbatunnin sijasta vahingossa ”tehostetulle” zumba toning-tunnille. Yllätyin siitä, miten voimakkaita tunteita se minussa herätti: ei tätä! Ei enää! Luopuja ei enää tähtää fyysisen kuntonsa kasvun maksimointiin vaan kiertää kaukaa käsipainot ja muut itsensäkidutusvälineet.

Kun on ruvennut kuusitoistavuotiaana kasvissyöjäksi ja siitä lähtien kokeillut joka ainutta onnea mainostavaa ruokavaliota elävästä ravinnosta karppaukseen, oli vapauttavaa luopua seuraavaksi ruokavaliohössötyksistä. Downshiftaajana ei ole enää muutenkaan varaa hamstrata kaikkia luomukaupan godjimarjoja - mutta kas, Pirkkatuotteilla ja mustikoillakin pysyy terveenä ja elinvoimaisena.

Myös itselle kehitellyt roolit ovat menneet uudelleenarviointiin. Nykyään pikemminkin karttelen kuin aloittelen harrastuksia. Jokainen luopuminen avartaa elämää lisää.

Kollega kävi haastattelemassa minua kirjani tiimoilta. Hänestä olin sikäli erikoinen downshiftaus/slow life-haastateltava, että olen jo ikään kuin elänyt sen vaiheen, jolloin haastatteluja tyypillisimmin annetaan. Siis sen vaiheen, missä haastateltava voi intoilla löytäneensä Vastauksen Kaikkeen esimerkiksi tästä maaseutuelämästä tai vaikkapa täydellisestä luomu-,/vaisto-/steinervanhemmuus/ties mikä suuntaus-äitiydestä tai muusta ideologiasta (been there, done that).

Luopujalla ei ole jäljellä enää yhtään ehdotonta ideologiaa, mutta kevyt olo hänellä on.

Nykyään minä olen enää minä. Se riittää.

Nyt eletään vuodenaikaa, jolloin pitää luopua kesälinnuista. Hei hei, hanhet!

Ystäväksi maan kanssa

Osani on ollut perustaa puutarhoja pihoille, joiden lähtökohdat viljelylle ovat haastavia. Maa on joko ollut savimössöä, tai - kuten jo toisessa pihassa peräkkäin - kalliota. Perustaessamme nykyistä pihaamme vuonna 2007, minua eivät ollenkaan lohduttaneet ihmisten maalailut siitä, miten ihanan kalliopuutarhan pihallemme saa. Minä kun halusin viljellä sekä istuttaa satoa tuottavia puita ja pensaita.

Kalliotontilla kasviloisto ei ilmaannu paikalle yhtä nopeasti kuin television puutarhaohjelmissa. Vapaaehtoisesti vaatimatonta ei muutenkaan kiinnosta se malli, jossa kaikki tilataan valmiina hyvään hintaan suoraan Kekkilältä. Luomupuutarhassa maa tehdään vähitellen itse kompostoimalla ja hyväksikäyttämällä tontin joka lehti ja risu sekä talouden ruoantähteet. Omavaraisuusaatteen oppi-isä John Seymourin sanoin roska-auton ei pitäisi ollenkaan pysähtyä viljelijän talon kohdalla, koska omavaraisessa huushollissa kaikki kiertää talosta puutarhaan. Kompostiympyrällä luodaan vuosien kuluessa hyvä, ravinnerikas viljelymaa.

”Mahdottomien” maapalasten kanssa kamppaillessa suurin inspiraationi on ollut Findhorn, tuo pohjois-Skotlannissa kaikkien ihanteellisten kasvuvyöhykkeiden ulkopuolella sijaitseva ekoyhteisö, jonka viljelykset ja puutarhat ällistyttävät vuosikymmenestä toiseen jopa brittein saarten puutarhayhdistyksiä. Jos hiekkadyyneille perustettu puutarha hyytävässä meri- ilmastossa voi kukoistaa, minunkin viljelyksilläni on toivoa. Tämä hieno uutispätkä kysyy hyvän kysymyksen: jos omavaraisuus ja rahaa vailla eläminen Findhornin kokoisessa kyläyhteisössä on mahdollista, miksei koko muu maailma jo seuraa perässä? (haluaisin tuollaisen Stop Worrying-kyltin muuten heti paikalla pihalleni).

 http://www.youtube.com/watch?v=RH7khKVgbgg&feature=channel

Luomupuutarha on slow-elämän oppikurssia. Tulokset eivät tule heti, eivät ehkä ensikään vuonna, sillä luonnossa asiat kehittyvät omaan tahtiinsa. Edistyksen huomaa oikeastaan vain valokuvista. Kyllä kolmessa kesässä jotain on tapahtunut.



Ensimmäisten kolmen kohopenkin rakentaminen alkoi kolme vuotta sitten tästä.

Syystöissä eilen. Kohopenkkejä on perustettu vuosittain yksi lisää. Ensi kesänä alkuperäisten, jo madaltuneiden väleihin mahtuu kolme lisäpenkkiä.