Lapsi & eläinperheen arki näyttää kuvina herttaiselta. Elämän makua!
Mutta kas, kuvista puuttuu ääni. Täällä on kova meteli, jota tässä erityisen pienessä talossa ei nyt talvisin pääse pakoon edes jääkylmäksi muuttuneelle ihanalle kuistillemme. Se repii hermoja ajoittain, paljonkin. Sillä unohdin lisätä favourite things-luettelooni yhden olennaisen: rakastan hiljaisuutta. Yli kaiken rakastan juuri hiljaisuutta.
Minua kosketti kovasti tämä Marikin postauksen loppu ja sitä seurannut keskustelu. Minäkin olen tuntenut kovasti syyllisyyttä siitä, etteivät lasten kanssa tehtävät jutut ole top favourite things-listallani. Sitä kun minulle on koko arki muutenkin.
En tarkoita, etten tuntisi lasten seuraa voimauttavaksi, tai etten kokisi hauskoja hetkiä heidän kanssaan. Tarkoitan, että tarvitsen lasten kanssa olemisen lisäksi myös ihan omaa - ja nimenomaan hiljaista - aikaa. Aikaa, jolloin playstationit eivät soi eivätkä Disney Channelit mesoa (siis voi että vihaan juuri viimeksi mainittua!).
Tässä tämän illan oma aika-yritys: piirsin yhden kuvan (mehiläisvahaliiduilla, mikä on kiireisen äidin ainoa mahdollisuus sillä maalit kuivuvat liian hitaasti) sillä aikaa, kun nukutin perheen pienintä.
Touhu keskeytyi kolme kertaa jonkun kysymykseen siitä saisiko keittiöön tulla, mitä ihmeen kynttilää sä täällä polttelet ja joko voisi ottaa iltapalaa. Mutta sain tehtyä sen yhden kuvan!
Meillä on ihan samaan tapaan "idyllistä" ja äänekästä! Pienistä pojista kuuluu aina ääntä tekivätpä ne mitä tahansa. Usein minulle puhuu monta henkilöä samaan aikaan. Kaikenlaiset unteet ilmaistaan äänenvoimakkuudella, joka saa minut toivomaan, että lapsiinkin olisi kaukosäädin. Jossain vaiheessa lapsiperhe-elämää olen lakannut kuuntelemasta musiikkia esim. autossa ollessani. Kuuntelen silloin mieluummin hiljaisuutta ja omia ajatuksiani... Ehkä jossain vaiheessa palaan taas säveliinkin.
VastaaPoistaIltaisin sitten odottelen sitä, että lapset nukahtavat ja taloon laskeutuu hiljaisuus... Sääli, että alan silloin olla itsekin väsynyt ja valmis laskeutumaan uneen...
Pieni lisäys vielä...
VastaaPoistaMeillä ei tosin ole noin idyllisiä ihania eläimiä! Minulla oli joskus koira, joka oli samaa rotua kuin teidän karvaturri ja saman värinen. Katsomme tyttärekin kanssa aina ilahtuneina hänen kuviaan blogissasi, koska hän muistuttaa niin paljon meidän jo edesmennyttä pikkukoiraa. Jouduin allergoiden vuoksi luopumaan koirasta jo useita vuosia sitten :-(
Kiitos blogistasi ja ajatuksistasi ennen kaikkea!
VastaaPoistaMinua on jo pitkään häirinnyt samainen asia itsessäni. Jos tässä elämäntilanteessa (kaksi pientä lasta ja työ) mietin omalta kannaltani täydellistä hetkeä, on se mitä todennäköisimmin rauhallinen, HILJAINEN hetki ihan vain oman itseni kanssa ILMAN lapsia. Ei sillä etteikö lasten kanssa voisi olla mukavaakin, mutta enimmäkseen yhdessäoleminen ei silti rentouta sanan varsinaisessa merkityksessä. Yhden lapsen kanssa kerrallaan olo voi olla jopa rentoutunut, mutta molempien kanssa yhdessä - EHEI!
Hiukan nauratti, kun kirjoitin tänään perheemme tontturetkestä Nuuksioon. Kuvissa tunnelma on hyvinkin rauhallinen ja seesteinen. Niissä ei kuulu se, että 2,5 vuotias huusi kurkku suorana puolet matkasta ja kannettiin autolle kaarella reuhtovana.
Minullakin on valtava kaipuu hiljaisuuteen. Elämme miehen kanssa kaksin, joten kotona on melko rauhallista. Mutta ulkona Espoon keskuspuistossa lenkkeillessä tulee välillä vähän syyllinenkin olo, kun toivon ettei vastaan tulisi muita ulkoilijoita ja saisin nauttia luonnon hiljaisuudesta ihan omassa yksinäisyydessäni.
VastaaPoistaTää olisi voinut olla mun kirjoittama teksti. Ämpärillinen hiljaisuutta, tänne kiitos mulle heti.
VastaaPoistaHiljaisuutta kaipaa juuri siksi, että on harvinainen herkku. Jos siitä saisi mielin määrin nauttia, se olisi ihan tyhjää täynnä.
Kiitos Marikka tästä sekä edellisestä postauksestasi! Hämmästyin aiheita, ihan kuin olisit kirjoittanut suoraan minulle, niistä aiheista, joita olen viime aikoina pohtinut( ja tuntenut syyllisyyttä).
VastaaPoistaOlen lukenut blogiasi kesästä lähtien ja se on yksi suosikkini! Olen kolmekymppinen korkeakoulutettu 3 - vuotiaan lapsen äiti ja olen viime vuosina lapseni avattua silmäni yrittänyt alkaa elää myös itselleni. Blogistasi olen saanut paljon pohdittavaa ja iloa. Kiitos tästä!
P.s. Inhimillisessä tekijässä olit tosi hyvä:)
Edellisen postauksen anonyymi jatkaa..
VastaaPoistaItse ajattelen nyt ruuhkavuosissa, että kyllä sekin on sitä kuuluisaa omaa aikaa, johon palaa aina vain, jota haluaa tehdä aina vaan ja joka tässä vaiheessa elämää on kuitenkin harvinaista herkkua. Kuten se vaikka ne käsityöt tai laulaminen tai hiljaisuuden kuunteleminen. Minä pidän omista lapsistani enemmän kuin muiden lapsista, tietenkin. Mutta onhan se äitinä olo muutakin kuin seesteistä perheidylliä. Tässä toimii huoltojoukkona, kokkina, tiskarina, pyykinpesijänä, siivoojana, kuskina, erotuomarina, ohjelmoijana, toiminnan ohjaajana (nyt se takki päälle tai myöhästyt), olkapäänä, kannustajana, lohduttajana, opettajana jne. Saman päivän aikana on aika monena, joten ei ihme, että tauko tästä kaikesta tekee hyvää ja voimauttaa seuraavaan satsiin täysipäiväisenä (+yöajat) äitinä. Perheen ja lapsien hyvinvointi kyllä perustuu myös perheen vanhempien hyvinvointiin. Kun kuuntelee joskus hiljaisuutta, kestää kuunnella myös joskus sitä kamalan ihanaa kakofoniaa.
Meillä on lapsilla ihanat isovanhemmat ja varsinkin toiset isovanhemmat taas nauttivat kakofonian kuuntelusta ja siihen osallistumisesta, kun muuten saavat latautua hiljaisuudessa.
Hanna
Marikki: ai teilläkin on ollut mitteli! Minulla on ollut aiemmin corgi ja sileäkarvainen noutaja, ja mittelspitz on kyllä näistä paras. Niin pieni, että lapsetkin voivat ulkoiluttaa, silti oikea koira. Mutta tosiaankin karvainen...
VastaaPoistaMirka: Kiitos! Nyt löysinkin tätä kautta uuteen blogiisi, josta heti kaappasin tuon loistavan kuujutskan.:)
Sanna: Kiva kun osui. Ja kiitos!
Hanna: Niin totta tuo mitä kirjoitit. Olisipa meillä enemmän lastenhoito-intoisia isovanhempia, 82-vuotiaan anopin lisäksi...