Olkipaalipattereita ja onnettomuus

Tällä viikolla oli pähkäiltävänä ongelma: miten alkaa olkipaaliviljelyyn kasvihuoneessa, joka tulvii. Pyöritelkää vaan te osaavammat raksaihmiset päitänne, mutta me emme tajunneet tehdä salaojitusta rakentaessamme tätä kasvihuonevarastoa kiireellä lokakuussa.

Maahantuoja, jolle riittämättömien kokoamisohjeiden puutteen vuoksi jouduimme soittelemaan vähän väliä, ei kertaakaan maininnut salaojitusta. Hän sanoi, että laatoille perustus ilman mitään soraa ja putkia on tämän Haderupin kasvihuonevaraston kohdalla mitä parhain vaihtoehto. Jos ei ole itse mikään rakentaja, sitä on tällaisten ihmisten mielipiteiden varassa.

Puutarhaguruni Suvi keksi kuitenkin loistavan hätäratkaisun, jonka ansiosta pääsenkin aloittamaan kasvihuonekasvatuksen tänä keväänä ajallaan: kohotin tulvivaa kasvihuoneen lattiaa väliaikaisesti harkoilla. Vaihtoehtoisesti olisin voinut nikkaroida korkeajalkaiset kasvatuslaatikot, mutta jo tästä kasvihuoneprojektistanikin väki taitaa huomata, etten ole mikään nikkaroija... Harkkojen päälle pistin eristekankaan virkaa toimittamaan ison pinon sanomalehtiä, siihen päälle tulivat paalit ja oljet.

Viikonloppuna tallille tuoretta lantaa hakemaan, sitten lanta-kalkkiseoksen tekoon. Tästä lähtee!

Eilen omenapuita leikatessani koiralle kävi kauhea onnettomuus: se meinasi tukehtua omenapuun oksanpalaan, jota oli alkanut syödä rouskuttaa. Se hetki, kun koira ei saanut enää sylissäni henkeä, lumi värjäytyi ympärillä vereen (eikä itse osannut tehdä muuta kuin pitää koiraa sylissä ja itkeä) on sellainen, mitä en halua yhtä suurella avuttomuudella enää koskaan kohdata. En saanut palaa koiran kurkusta millään pois ja sille tuli jo hengityskatkoksia. Viime hetkellä kouristuksissa tärisevä koira sai tassullaan itse kaapaistua palan pois.
Nukutuksessa tutkittiin eläinlääkärillä heti koiran kurkku, joka huonossa kunnossa olikin. Nyt ollaan pehmeällä ruoalla ja tänään pikukoiran häntä on alkanut hetkittäin jo heilua.

Tarinan opetus: opetelkaa koiran elvytystaidot (erityisesti vierasesineen poisto suusta) ja älkää ottako koiraa seuraksi omenapuiden leikkaukseen! Puusta putoilevat tuoreet oksat ovat koiralle vastustamatonta pureskeltavaa.

Keväistä viikonloppua!

Ilo ei ole ollut iloinen. Kurkkuun sattuu.

Ammattina ilostuttaminen

Ostin koiramme Ilon toissa kesänä parhaalta ystävältäni kotiäidille ystävällisellä osamaksusopimuksella. Nyt olen maksanut vikan erän, eli omistan Ilosta sen viimeisimmänkin korvatupsun!

Tekee mieli nostaa näkyville tämä postaus viime syksyltä. Siihen ei ole lisättävää. Ilo on hoitanut duuninsa ilostuttamisen loistokkaasti ja on edelleenkin ylivertaisen viisas slow-guru.

Olen tosi kiitollinen tästä koirastani.

Happy, Ilo

Sinä kesänä kun täytin 14, vanhempani antoivat vuosikausien vänkäämiselle periksi: sain koiran. Kerrostaloelämän takia päädyttiin pieneen corgiin. Koiralle annoin nimeksi Happy.

Happystä käytettiin perheessämme usein määritelmää "kuin ihmisen mieli". Tämä on vähättelyä. Osuvampi nimitys on suojelusenkeli. Se koira kantoi minut koko pitkän ja angstisen teini-iän yli nuoreksi aikuiseksi. Happy toi joka päivään nimensä mukaisesti iloa ja oli paras ystäväni.

Happy ehti tutustua vielä ensimmäiseen lapseeni ennen kuin korkeassa iässä kuoli.

Pitkään aikaan en ajatellut koiria. Olin ruvennut ajattelemaan, etten ole koiraihminen.  Etenkin siksi, että ehdin tässä välissä ottaa toisen koiran. Sen kanssa kemiat osuivat niin huonosti yhteen että myin sen aika pian pois. Olisi kannattanut luottaa intuitioon, joka sanoi sen koiran kohdalla koko-ajan ei. Tai havahtua edes siihen, että koiran ostamisen tielle ilmeni ihmeellisiä esteitä, joiden läpi kuitenkin itsepintaisesti puskin. Olin nääs päättänyt ottaa koiran.

Eihän niin koiria oteta. Pitää odottaa, että oikea koira löytää sinut.

Viime keväänä menin käymään parhaan ystäväni luona. En tiennyt, että hänen mittelspitz-koiransa (josta en ollut ollut muuta mieltä kuin että ”ihme karvapallo”) oli saanut pentuja. Lapset vaativat päästä makuuhuoneeseen pentuja katsomaan. Menin seuraksi innottomana. En nyt vaan satu olemaan sitä tyyppiä, joka jaksaa intoilla eläintenlapsista.

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Niin voimakasta humausta ei ole tullut edes ihmisrakastumisissa. En kiinnittänyt mitään huomiota pentueen kolmeen muuhun pentuun, huomasin vain sen yhden.

Pentu ei näyttänyt koiralta, ennemminkin metsäneläimeltä, ketulta tai supikoiralta (tässä se olikin ovela, koiraan en nimittäin ehkä olisi kiinnittänytkään huomiota). Lähetin miehelle heti kännykällä oheisen kuvan ja ilmoituksen ”Tässä on uusi perheenjäsenemme, sopiihan?”.

Sitten iski järjen ääni: koirasta on kauheasti  vaivaa. Mies muistutteli miten edellisen koiran kanssa kävi. Yksi lapsistamme on ehkä allerginen. Minulla ei silloin ollut edes rahaa koiran ostoon. Itsekseni kuitenkin ajattelin seurata mitä tapahtuu. Jos meille on tarkoitus tulla juuri tämä koira, kaikki järjestyy kuin itsestään. Näin kävikin: ihmeellisiä sattumia toinen toisensa perään.

Monille koirille oireileva lapsi sieti täydellisesti juuri tätä koiraa. Ystäväni tarjoutui lainaamaan rahat koiran ostoon. Kukaan ei ihmeellisesti varannut juuri tätä pentua, vaikka jahkailin asiaa pitkälle yli luovutusiän ja jouduin lopulta hakemaan sen toiselta puolelta Suomea. Vanhin lapsemme suhtautui koiran ottoon kaikista skeptisimmin. Lopulta hän puuskahti: ”Jos sun kerta on se pakko saada, anna sille edes kunnon nimi. Ilo oli yhden mun kaverin tyttöystävä, se sopisi tyttökoiralle”. Koska murkku oli asiasta niin vihainen (ja koska nimi oli hyvä!) lupasin heti, että valitaan hänen keksimä nimensä.

Vasta vuorokauden viiveellä tajusin, että minullahan oli ollut jo Ilo-niminen koira. Happy!

Hakiessani Iloa meille, eteeni kiilasi tiellä hauskin koskaan näkemäni hippipakettiauto, joka oli maalattu täyteen kukkia ja Happy Happy Peace Peace-toivotuksia.

Molemmat koirat tulivat elämääni haastavien elämänvaiheiden aikana auttajiksi, opettajiksi ja ystäviksi. Happy tuli keventämään lapsuudenperheen tilannettani. Ilo tuli luokseni siinä vaiheessa, kun olin lopettanut suorittamisen ja etsin uudenlaista tapaa olla. Molemmat koirat ovat kantaneet isoja asioita ja opettaneet niin paljon.

Tämän kirjan lempisarjikseni on yksinkertainen kuva, missä mies taluttaa koiraa. Koirasta lähtee miehen suuntaan puhekupla, jossa lukee yksinkertaisesti: "Parane".
Eckhart Tollen sanoin, samasta kirjasta:

Lemmikkien tärkeää tehtävää ei ole aina tunnustettu.
Ne pitävät tässä maailmassa miljoonat ihmiset järjissään. 

(Slow-) Guruna koira

Eckhart Tolle väittää tavanneensa useita zen-mestareita. Kaikki ovat kuulemma olleet kissoja.

Zen-tiloja voi aueta myös profaanimpaa eläintä, koiraa, tarkkaillessa. Tavallisen kotikoirankin ihastelu voi viedä sfääreihin. Enoni Juhani Peltonen, joka kirjoitti omasta lapinkoirakaunottarestaan 80-luvulla hienon kirjan Natalian kanssa, näyttää mallia:

Joskus, Natalia, aivan suoraan sanoen, minä loksahdan tuijottamaan sinun lumoavia kasvojasi kuin acapulcolainen pienessä tequilassa oleva rantavahti Anne Pohtamoa. Ja turkkisi on tuuhea ja lämmin kuin perintömuhvi, jonka sisällä neidonsormet hypistelevät kihlasormusta; häntäsi tuo mieleen utuisen purjeen, jonka liepeillä tuuli aaltoiluttaa avattuja palmikkoja; ja entäs jalat: neljä jalomuotoista pylvästä, ihmeellistä, ajatonta luonnontaideteosta.

Koiraa voi ihailla yhtä autuaana kuin vaikkapa metsää: miten tarkoituksenmukaista on koiran elämä! Miten eleganttia on koiran liikehdintä, ja miten ilmiselvän viisas se on!Erityisesti koirassa ihastuttaa sen kyky keskittyä olennaiseen: tuhlata rakkauttaan, mutta vastapainoksi säästellä voimiaan laiskottelemalla aina kun mahdollista. Koira on joka puolelle repeävän multitasking-ihmisen vastakohta ja siksi täydellinen slow-guru.

Penelope Smith kyseenalaistaa kirjassaan Animal Talk ajatuksen siitä, että ihmisenä oleminen olisi millään lailla edistyksellisempää kuin eläimenä oleminen. Eläinkommunikaattorina toimiva Smith, kommunikoituaan (oman todistuksensa mukaan) ällistyttävien monien huippukehittyneiden eläinten kanssa, rupeaa kirjansa lopussa pohtimaan ihmis- ja eläinelämien eroja villeiltä kannoilta.

Jos sielunvaellus on totta, miksi kukaan – erityisesti ns. kehittynyt, vanha sielu - haluaisi syntyä vaikkapa koiraksi? Eläinelämä kun on perinteisen reinkarnaatio-opin mukaan arvonalennus, ellei suorastaan rangaistus, ja ihmiselämä taas tavoitteista ylin. Smithin ”haastattelemat” eläimet kertoivat halunneensa syntyä tällä kertaa eläimiksi pääasiassa joko siksi, että halusivat tulla auttamaan ja tsemppaamaan tänne jotain tiettyä (ihmis)sielua – tai silkan huvin ja hauskuuden takia. On vaan niin nastaa olla eläin!

Lempisyyni Smithin syistä syntyä koiraksi oli tämä, varsinainen slow-motiivi:

Halu tarkkailla elämän ilmiöitä turvallisesta ja mukavasta vinkkelistä. Tämänkaltaista elämää kutsutaan myös nimellä loma.

Uskoopa Smithin touhuihin tai ei, varmaa on ainakin se, että joka kodin ilmapiiriä kummasti keventää ja hidastaa yksi ei-suorittava, ikuisissa lomatunnelmissa viihtyilevä perheenjäsen, koira. Koira kun yleensä levittää ympärilleen aivan merkillistä iloa, leppoisuutta ja rentoutta - tekemättä varsinaisesti mitään.

Siinäpä ihmisille opittavaa.

Mitä Ilo miettii?