Metsä elämänfilosofian opettajana

Kirjassani Pientä elämää etsimässä lainaan paljon kasvatustieteen professori Simo Skinnaria, sillä hän on minusta eräs Suomen syvällisimmistä ajattelijoista. Rakastan jokaista Skinnarin kirjaa ja ilahduin myös hänen tuoreesta artikkelistaan Kasvu kauneuteen - Onko arvokasvatuksemme metsässä vai pitäisikö sen mennä metsään? Artikkeli löytyy tuoreesta kirjasta Sydämen sivistys.

Kirjoituksessa Skinnari pohtii sitä, pitäisikö meidän palata kuuntelemaan metsän arvomaailmaa tämän nykyisen sijasta, jossa pääasiana tuntuu olevan toisten riisto, kilpailu ja kiirehtiminen. Hän kirjoittaa:

Luonnon rauha tukee sisäistä rauhoittumistamme. Luonnon rauha voi tukea myös kokonaisvaltaista ja eheyttävää olemistamme, jossa emme aina ole suorittamassa jotakin. Ja olisiko vielä niin, että jos emme välillä pysähdy - olemiseen - emme suorittaessammekaan pääse eettiseen toimintaan, vaan "teemme niin kuin aina on ennenkin tehty" - aina ennenkin on kohdeltu kaltoin sekä luontoa että ihmisiä. Voisivatko pysähtyminen ja rauhaisa oleminen olla lähtökohta uudelle, kokonaisvaltaiselle juurtumiselle koko todellisuuteen?

Anteeksipyyntöni siitä, että tämä on jo seitsemäs postaus putkeen, joka on kuvitettu kissan kuvalla. Tämä musta perintöpianoni on jo raapiutunut kissan kynsistä pilalle.  Mutta eivätkö nämä kuitenkin sovi somasti - ikäänkuin samanhenkisesti - yhteen?

Buddha ja kissa.

ps. Olipa iloista avata tänään Facebook, kun ihmiset olivat intoutuneet vastaamaan vaalikoneisiin. Ainakin oma seinäni oli lähes poikkeuksetta tapetoitu Pekka Haaviston kuvilla. Olen nykyään Vihdin vihreiden hallituksessa, eli teenpä osani vaalityöstä ja linkkaan tämän.

Mikä unelma on maalaisunelma?

Kun ihminen haaveilee maalaiselämästä oravanpyörän ulkopuolella, mistä hän oikeastaan haaveilee?
Vapaudesta?
Sisäisestä rauhasta?
Hyvinvoinnista?
Merkityksellisemmästä, konkreettisemmasta työstä?

Tai voiko luontoa kaivata muuten vain? Voiko ihminen yksinkertaisesti ikävöidä läheisyyttä kasveihin ja eläimiin, samoin kuin jotkut kaipaavat kaukomatkoja ja uusia vaatteita?

Näitä kysymyksiä heräsi mieleen lukiessani syyskuun Country Living-lehteä. Tämä brittilehti on oikeastaan yllättävän hyvä: paljon ekoasiaa, viljelyneuvoja, reportaaseja ihmisistä, jotka ovat luoneet maaseudulle omat työpaikkansa (mm. ihastuttavalla vanhalla kelttialueella Irlannissa asuva perhe, joka on erikoistunut karjankasvatukseen ja luomujuustoihin...).

Olen syntynyt ja kasvanut keskellä kivisintä Helsinkiä, mutta kaivannut maalle aina. Nyt asun täällä viidettä vuotta ja viihdyn. Jos vielä koskaan muutan, suunta tulee olemaan vielä kauemmaksi "sivistyksestä".

Maaseutuasumisen ja maaseutuhaaveiden välissä on kuitenkin todellisuus ja arki. Ne monet konkreettiset taidot, jotka täällä pitäisi saada haltuun, projektit, joita riittää tuhannesti enemmän kuin kaupungissa. Raskas, selän koetukselle laittava lapiotyö.

Siispä huomaan vielä nyt maalla asuessanikin haaveilevani siitä maalaisunelmasta, joka kyllä koittaa heti, kun olen saanut valmiiksi tämän, ja tuon, ja vielä senkin projektin...

Mutta mistä silloin oikeastaan haaveilen? Elämästä, jossa ei ole mitään haasteita?

Kuvat ovat syyskuun Country Livingistä.

Ammattina ilostuttaminen

Ostin koiramme Ilon toissa kesänä parhaalta ystävältäni kotiäidille ystävällisellä osamaksusopimuksella. Nyt olen maksanut vikan erän, eli omistan Ilosta sen viimeisimmänkin korvatupsun!

Tekee mieli nostaa näkyville tämä postaus viime syksyltä. Siihen ei ole lisättävää. Ilo on hoitanut duuninsa ilostuttamisen loistokkaasti ja on edelleenkin ylivertaisen viisas slow-guru.

Olen tosi kiitollinen tästä koirastani.

Miksi maalle?

Miksi nykyään hyvä ihminen downshiftaa maalla ja huono tekee paljon töitä ja asuu kaupungissa?

Näin kyseli downshiftaustrendistä tarpeekseen saanut Kirsi Piha, kun haastattelin häntä taannoin Meidän Perheeseen. Piha ei ole ainoa, jota maallemuuttojutut ärsyttävät.

Miksi pitää muuttaa juuri maalle? Miksi, oi miksi? Mitä siellä muka on?

Mitä kauemmin asuu maalla sitä vähemmän jaksaa puolustella. Tekisi mieli vain todeta sovinnollisesti, että kukin eläköön tyylillään. Ei maalle kaikkien suinkaan tarvitse muuttaa.

Viime viikolla haastattelija tivasi minulta taas tätä samaa kysymystä. Mitä siihen tällä kertaa vastaisi? Minkä hyötynäkökohdan keksisi? ”Luonnon takia” kuulostaa jotenkin niin... pliisulta? Jotta voisi kaupunkilaiselle selittää, mikä arvo on luonnolla itsellään (luontohan ei ole - kuten kaupunkilainen otaksuu - jotain, mikä vain passiivisesti ”on”, vaan ympärivuotisesti aktiivinen, elävä, kehkeytyvä tapahtuma) pitäisi omata L.M. Montgomeryn tai vähintäänkin kirjailija Juha Taskisen luontokuvauskyvyt. Sittenkään selostus ei vakuuttaisi, jos kuulijalla ei olisi henkilökohtaista suhdetta luontoon; kasveihin, eläinlajeihin. So what - luonto?

Minä haluan asua maalla esimerkiksi siksi, että haluan asua lähellä puita. Jos minun pitäisi valita haluanko olla ihmisjoukon vai puujoukon elikkä metsän keskellä, valitsisin metsän. Jos tilanne tästä vielä kehittyy pahempaan suuntaan, alan varmaan kohta preferoida puuseuraa ihmisseuraan.

Lapsille puiden ihanuus on itsestäänselvyys.

 

Viime vuonna pääsin ekaa kertaa New Yorkiin. Kaupungin hienouden ihmettely peittyi minulla aika pian kummasteluun; miten joku voi ihan oikeasti asua siellä? Kaupungissahan ei ole juuri ollenkaan esimerkiksi kunnon metsikköjä. Ihmisraukat! Ekosysteemi-näkökulmasta maailmaa tarkkaileva maalainen näkee kaupungin, jossa on vain ihmisten rakentelemia juttusia hirveän yksitoikkoisena paikkana.

Tekeepä taas mieli lainata Mari Möröä kirjastaan Vapaasti versoo:

Meitä suomalaisia haukutaan metsäläisiksi ja otan sen kunnia-asiana. Ei ihmisestä tee sivistynyttä eikä urbaania se, että hän muuttaa Töölöön ja käy kahviloissa. Asuinpaikka valitaan useimmiten työpaikan mukaan ja jos työpaikka sattuu olemaan kotona, on aivan häikäleen sama missä sitä asuu. Ainakin tämmöinen epäsosiaalinen ihminen kiittää jokaisesta päivästä, jona ei tarvitse avata marketin ovea eikä tulla tönityksi viraston tuulikaapissa.

Ilmaston kannalta kaikkien pitäisi pakkautua ekokaupunkeihin, mutta mieluusti jään siitä riemusta sivuun. Voitte katkaista sähköt ja tiet, kaivo jää vielä ja puuhella. Ja kellari, hyötymaa, metsän kolkka, järvi. Ihminen on elämäntapansa pakkausjäte.

ps. Nyt on vuoden paras aika harrastaa aamukävelyjä metsässä ja vesistöjen lähellä. Siellä tapahtuu!

Puiden siirtoviikot

Miten olenkaan katunut sitä, että uskoin talon rakennusvaiheessa niitä raksa-ukkoja, jotka halusivat parturoida puolet tonttimme puista ”jotta koneet mahtuvat”.

Pöh! Vaikka toisen puolen metsä säilyi, ammottaa toinen (luonnollisestikin itä-etelän puoli) edelleen ilman ainoatakaan varjoa tuottavaa puuta. Kesällä täällä on kuuma! Viimeiset viisi vuotta on siis tullut istutettua puita. Paljon puita. Ja kiroiltua sitä, miten harva laji viihtyy näin kallioisella tontilla, jossa maakerrosta on vain nimeksi.

Tottakai kokeilin ensin istuttaa taimistoista ostettuja (kalliita!) koriste- ja hedelmäpuita. Tarpeeksi monen puukuoleman jälkeen tajusin vaihtaa strategiaa; aloin muistella mitkä lajit täällä alun perin viihtyivät silloin kun tontti oli vielä metsää. Tällä reseptillä homma onkin toiminut huomattavasti paremmin. Tädin metsästä on tullut kuskattua takatontille valtava määrä kuusia, joista osa on lähtenyt kasvuun ja osa kuollut. Mökkimetsästä repäisty männyntaimikin viihtyy täällä. Samoin pienet tammet, joita täällä jo valmiiksi kasvoi, mutta jotka vain sijoittelin uusiin paikkoihin. Tähän mennessä olen istuttanut pihallemme noin kahdeksankymmentä puuntainta, ja tässä luvussa ovat vain henkiin jääneet puut.

Viime viikonloppuna huomasin, että omassa pikku ryteikkömetsässämme on vaikka mitä lajeja, joita voisi siirtää paljaammalle puolelle pihaa. Viikonloppuna tuli siirrettyä uusille paikoille kolme pihlajaa sekä yksi kaunis puu, joka toivoakseni on raita.

Raidan haluaisin pihapuukseni kovasti, Suomen Luonnonsuojeluliitto kun valitsi sen maailman luonnon monimuotoisuusvuonna 2010 vuoden lajiksi, ja sitä hehkutetaan kovasti myös Riku Cajanderin ihanassa kirjassa Luontopiha. Ympäristöystävällinen piha ja puutarha.

Raita istutettiin paikalle, jossa ei ole menestynyt vielä yksikään puu. Mutta voihan silti olla, että juuri tämä yksilö lähteekin huikeaan kasvuun ja menestykseen. Tämän kevään to do-listalla on vielä viiden pienehkön koivun siirto, ja multahimalajan lopun kärräys. Selkä on jo palanut auringossa ja muutenkin niin järkyssä kunnossa, että tähän ei enää auta yksikään joogaliike.

Mutta mieli on virkeä.

Keväisen puutarhavauhkoontumisen aikaan voi todeta kuin puutarhahullu kirjailija Mari Mörö: on se hyvä, että pääsi kilahtamaan juuri tällä tavalla. Mari Mörön hauskaa kirjaa Vapaasti versoo. Rönsyjä puutarhasta olenkin lukenut iltaisin kuistilla ja saanut siitä monet hyvät naurut.

Onko tarjolla muuta kuin talouselämään liittyviä takaiskuja? Minkä varassa jaksamme elää, mistä saamme sisältöä? Eikö tässä voisi jo kurkottua eteenpäin ilman meuhkaamista maailmanlopusta? On huojentavaa ajatella, että pankkien viitekoroista ja eläkepommeista kiljuminen ei vaikuta ollenkaan puiden silmujen pullistumiseen, tomaattien esikasvatukseen eikä ensimmäisten krookusten ilmaantumiseen. Ja mitä narsisseihin tulee, niihin liittyvää toiveikkuutta ja iloa on talven jälkeen vaikea ohittaa olankohautuksella.

Osaan samaistua Mörön tunnelmiin ihan kybällä - huomasinhan tänään, riemunkiljahdusten kera, että eräs viime vuoden kuollutta teeskennellyt pikku tammi on kuin onkin elossa! Metkoja nämä puut muutenkin - niiltä kestää aika kauan pohtia kannattaako tässä uudessa paikassa lähteä nyt ensinkään elämään vaiko ei.

Kuva ei ole kuitenkaan puista vaan tyttärestä. Onnea on... olla seitsemävuotias pikkukeiju, lähdössä parhaan kaverin synttäreille.

Hyvää yötä, nykyaika

Perjantaina minulla oli juttudeadline, jonka olin päättänyt tunnollisesti pitää. Silmälääkärin tippojen jäljiltä en nähnyt vielä aamusta pientä tekstiä, joten aloitin työpäivän nettisurffailulla BBC:n sivuille. Sieltä CNN:lle. Ja Al Jazeeran suoraan lähetykseen. Sinne jymähdin.

Tunnit kuluivat, katselin apokalyptisia näkyjä. Lehtitalossa elämä näytti – uskomatonta kyllä- jatkuvan ihan tavallisena. Yhdentoista maissa menin päivittelemään viereiseen huoneeseen tsunamiuutista. Kukaan muu ei ollut huomannut sitä. Sen jälkeen ei kenenkään muunkaan työnteosta tullut juuri mitään.

Iltakävelyllä keskustelimme miehen kanssa siitä, miten monta megakatastrofia ihmiskunta, nykyisillä peli- (ja erityisesti talous-)säännöillään vielä kestää? Ja mitä tapahtuu sitten, kun se ei enää niitä kestä? Mies piti 2012-intoilijoiden ”ähäkutti, tämähän me tiedettiin jo ajat sitten”-intoilua facebookissa vastenmielisenä. Minulla taas pyöri päässä ystävän lausahdus:

- Koko-ajan meille vakuutellaan, että tällainen määrä luonnonkatastrofeja on normaalia. Mutta kun se ei vaan enää ole!

Rupesimme visioimaan millaista elämä olisi, jos nykyinen maailmanjärjestys, 2012-friikkien ennustusten mukaan loppuisikin. Jos esimerkiksi pankkijärjestelmä kaatuisi, niillä ei kait olisi keinoja periä takaisin kenenkään asuntolainaa? Muistelin vastikään lukemaani (erittäin suositeltavaa!) Margaret Atwoodin Herran tarhurit-kirjaa, jonka maailmanlopussa neuvokkaimmin selvisivät ekopipertelijät. Heillä kun oli ensi käden hengissäsäilymistietoutta.

Mies alkoi  visioida, miten ihmiset alkaisivat ryhmittymään turvahakuisesti kaupunginosien- tai kylänosien mukaan. Meidän pieni kylänosamme ryhmittyisi kamppailemaan eloonjäännistä yhdessä. Parhaimmat mahikset olisivat niillä, joilla olisi oma porakaivo, maakellari, kasvimaa, puusee, ja tarpeeksi polttopuita.

- Pitäisi varmaan omistaa ase, niin voisi metsästää riistaa. Ja puolustautua, kun kuitenkin tulisi anarkia, mies innostui.

Tässä vaiheessa keskustelua väsähdin. Itse olin ajatellut idealistisesti luontevaa siirtymää suoraan tällaiseen yhteiskuntaan. Tulisipa jostain joukkoja rauhanomaisesti luotsaamaan uusi vaikuttava aatejohtaja tyyliin Gandhi tai Krishnamurti.

Tai edes Yrjö Kallinen?

Facebookista napattu Jarkko Martikaisen ”Hyvää yötä, nykyaika”, jossa viitataan kintaalla ihmiskunnan edistysuskolle sopii päivän tunnelmiin…

Happy, Ilo

Sinä kesänä kun täytin 14, vanhempani antoivat vuosikausien vänkäämiselle periksi: sain koiran. Kerrostaloelämän takia päädyttiin pieneen corgiin. Koiralle annoin nimeksi Happy.

Happystä käytettiin perheessämme usein määritelmää "kuin ihmisen mieli". Tämä on vähättelyä. Osuvampi nimitys on suojelusenkeli. Se koira kantoi minut koko pitkän ja angstisen teini-iän yli nuoreksi aikuiseksi. Happy toi joka päivään nimensä mukaisesti iloa ja oli paras ystäväni.

Happy ehti tutustua vielä ensimmäiseen lapseeni ennen kuin korkeassa iässä kuoli.

Pitkään aikaan en ajatellut koiria. Olin ruvennut ajattelemaan, etten ole koiraihminen.  Etenkin siksi, että ehdin tässä välissä ottaa toisen koiran. Sen kanssa kemiat osuivat niin huonosti yhteen että myin sen aika pian pois. Olisi kannattanut luottaa intuitioon, joka sanoi sen koiran kohdalla koko-ajan ei. Tai havahtua edes siihen, että koiran ostamisen tielle ilmeni ihmeellisiä esteitä, joiden läpi kuitenkin itsepintaisesti puskin. Olin nääs päättänyt ottaa koiran.

Eihän niin koiria oteta. Pitää odottaa, että oikea koira löytää sinut.

Viime keväänä menin käymään parhaan ystäväni luona. En tiennyt, että hänen mittelspitz-koiransa (josta en ollut ollut muuta mieltä kuin että ”ihme karvapallo”) oli saanut pentuja. Lapset vaativat päästä makuuhuoneeseen pentuja katsomaan. Menin seuraksi innottomana. En nyt vaan satu olemaan sitä tyyppiä, joka jaksaa intoilla eläintenlapsista.

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Niin voimakasta humausta ei ole tullut edes ihmisrakastumisissa. En kiinnittänyt mitään huomiota pentueen kolmeen muuhun pentuun, huomasin vain sen yhden.

Pentu ei näyttänyt koiralta, ennemminkin metsäneläimeltä, ketulta tai supikoiralta (tässä se olikin ovela, koiraan en nimittäin ehkä olisi kiinnittänytkään huomiota). Lähetin miehelle heti kännykällä oheisen kuvan ja ilmoituksen ”Tässä on uusi perheenjäsenemme, sopiihan?”.

Sitten iski järjen ääni: koirasta on kauheasti  vaivaa. Mies muistutteli miten edellisen koiran kanssa kävi. Yksi lapsistamme on ehkä allerginen. Minulla ei silloin ollut edes rahaa koiran ostoon. Itsekseni kuitenkin ajattelin seurata mitä tapahtuu. Jos meille on tarkoitus tulla juuri tämä koira, kaikki järjestyy kuin itsestään. Näin kävikin: ihmeellisiä sattumia toinen toisensa perään.

Monille koirille oireileva lapsi sieti täydellisesti juuri tätä koiraa. Ystäväni tarjoutui lainaamaan rahat koiran ostoon. Kukaan ei ihmeellisesti varannut juuri tätä pentua, vaikka jahkailin asiaa pitkälle yli luovutusiän ja jouduin lopulta hakemaan sen toiselta puolelta Suomea. Vanhin lapsemme suhtautui koiran ottoon kaikista skeptisimmin. Lopulta hän puuskahti: ”Jos sun kerta on se pakko saada, anna sille edes kunnon nimi. Ilo oli yhden mun kaverin tyttöystävä, se sopisi tyttökoiralle”. Koska murkku oli asiasta niin vihainen (ja koska nimi oli hyvä!) lupasin heti, että valitaan hänen keksimä nimensä.

Vasta vuorokauden viiveellä tajusin, että minullahan oli ollut jo Ilo-niminen koira. Happy!

Hakiessani Iloa meille, eteeni kiilasi tiellä hauskin koskaan näkemäni hippipakettiauto, joka oli maalattu täyteen kukkia ja Happy Happy Peace Peace-toivotuksia.

Molemmat koirat tulivat elämääni haastavien elämänvaiheiden aikana auttajiksi, opettajiksi ja ystäviksi. Happy tuli keventämään lapsuudenperheen tilannettani. Ilo tuli luokseni siinä vaiheessa, kun olin lopettanut suorittamisen ja etsin uudenlaista tapaa olla. Molemmat koirat ovat kantaneet isoja asioita ja opettaneet niin paljon.

Tämän kirjan lempisarjikseni on yksinkertainen kuva, missä mies taluttaa koiraa. Koirasta lähtee miehen suuntaan puhekupla, jossa lukee yksinkertaisesti: "Parane".
Eckhart Tollen sanoin, samasta kirjasta:

Lemmikkien tärkeää tehtävää ei ole aina tunnustettu.
Ne pitävät tässä maailmassa miljoonat ihmiset järjissään. 

Hei hei, metsä!

Kaupunkilaisena minulla oli sellainen käsitys, että asiat ovat Suomessa luonnon suhteen paremmin kuin hyvin. Metsiä ainakin tuntui olevan. Liikaakin.

Lentokoneen palatessa jostain ”sivistyneemmästä” ulkomaanpaikasta takaisin Helsinki-Vantaalle, muistimme aina muiden cityhenkisten kanssa marista lentsikan ikkunasta näkyvistä loputtomista metsistä.

Kyllä Suomi on korpea. Boooriiing!

Sitten muutettiin maalle, keskelle vanhaa havumetsää. Kuin syvän vihreään syliin. Kaatelimme omalta tontilta tietenkin puita oikein urakalla. Meitä viisaammat raksaukot nääs ohjeistivat, että näin pitää tehdä, jottei joku laho puu kaadu talon päälle. Kun minkään puun lahoudesta ei voinut mennä sataprosenttiseen varmuuteen, kaadoimme varmuudeksi talon ympäriltä kaikki puut. Jätimme kuitenkin tonttimme toisen puolen metsäluontotilaan. Eikä omien puiden kaato mitenkään ahdistanut, talon takanahan alkoi ihana ”meidän metsä”, jonne tietysti suuntasimme talomme maisemaikkunat, ja sen takana oli toinen. Vähän matkan päästä löytyi kolmas, vielä hienompi. Metsiä täällä nyt ainakin riitti.

Metsän keskellä asuessa puita alkoi uudella tavalla rakastaa ja ymmärtää. Ensi kertaa tajusin esimerkiksi, miten hieno puu mänty on. Aiemmin olin fanittanut vain niitä ilmeisimpiä, tammia ja muita kaupunkilaispuistojen puita. Metsän vieressä asuessa sain myös ensimmäistä kertaa kokea sen, miten ihmeellisesti  metsä värähtelee, soi ja konkreettisesti lataa ihmiseen energiaa. Mieskin, aiemmin luontointoilusta kiinnostumaton, siteerasi usein olohuoneen ikkunamme äärellä Risto Rasan esikoiskokoelmaa ”Metsän seinä on vain vihreä ovi”.

Sitten alettiin hakata ensimmäistä, lastemme erityisesti rakastamaa ”keijumetsää”, joka oli ennen kaatoja  loistava marjametsä. Lasteni mukaan se oli muutenkin poikkeuksellinen metsä voimapaikkoineen kaikkineen. Se kirpaisi, muttei vielä masentanut, eihän tämä metsä sijainnut aivan silmien edessä. Eikä tätä metsää avohakattu, se muutettiin vain kulkukelvottomaksi.

Seuraavana vuonna selvisi hitaimmillekin, että koko ”meidän metsä” oli kaavoitettu omakotitonteiksi. Rakentaminen alkoi toiselta puolelta tietä, jonne eräänä päivänä ilmestyi koneista peloittavin: apokalyptinen metsätyökone, joka repii isoimmankin puun juurineen irti sekunnissa. Koko naapurusto kerääntyi katselemaan tuhoa: puolessa työpäivässä poissa oli kokonainen suurehko metsä (harvinaisen vilkas lintumetsä, muuten). Järkyttyneiden kuntaan päin soitettujen puheluiden jälkeen selvisi, että avohakkuu oli virhe. Työtehtävä ei ollutkaan tuhota aivan koko metsää, puut piti kiskoa pois vain tulevien tonttien paikoilta. Puistovyöhykkeen hienot vanhat puut oli merkitty säästettäviksi. Mutta tämmöistä näissä hässäköissä useinkin sattuu, kun tieto ei kulje. So what!

Nyt on revitty alas myös oman talomme takainen metsä ja nyrhitty varmuudeksi samalla ”puistovyöhykkeeltä” pois joka ainoa kaunis, vanha puu (tuhmat puuthan kaatuvat uusien talojen päälle, jep jep). Uskon, että kovin lähellä ei ole se päivä, kun oman pihamme puitakin vaaditaan kaadettavaksi. Perusteena voisi olla, että ne nyt vaan ovat puita, ja puita tykätään täällä päin kaataa (niiden tilallehan voi aina istuttaa vaikka …tuijia?).

Toissailtana kuulin balettitunnilla, että seuraava todennäköinen hakkuusuunnitelma koskee minun, lasten ja koiran lempimetsää. Siis sitä vihoviimeistä kunnon metsää, meidän mahtavaa sienimetsäämme. – Nyt pitää olla tarkkana! vanhat kuntalaiset ohjeistivat, jokseenkin alistuneina. – Ne eivät todennäköisesti ilmoita kaavamuutoksesta siinä ilmaisjakelusanomalehdessä, vaan juuri siinä toisessa, postimerkin kokoisella ilmoituksella.

Meillä alkaa olla Vihdin kunnan menettelytavoista jo kokemusta. Eräänä viime talven päivänä eräs lähikorttelin asukas huomasi omakotitalonsa taakse (”puistoalueelle”, kuten hän oli tonttia ostaessaan luottavaisesti kaavasta katsonut) ilmestyneen pikkuruisen lappusen, jossa ilmoitettiin Telia Soneran matkapuhelinmaston alkavasta rakennushankkeesta. Asiasta oli kuulemma kyllä hyvin selvästi ilmoitettu alueen asukkaille; tieto oli vilahtanut kunnan sivuilla netissä jossain vaiheessa.

Asukkaita kännymasto takapihalla ei ilahduttanut, asuihan maston juurella esimerkiksi epilepsiaa sairastava lapsi, sekä useita muitakin ihmisiä, joita mahdollinen säteilyturvariski ei kauheasti innostanut. Mastotkaan eivät monen silmiin ole yhtä kauniita kuin esimerkiksi puut.

Käynnisteltiin sitten suuri nimbyliike mastoa vastustamaan ja kerättiin iso addressi, johon nimensä laittoi joka ainoa asukas täältäpäin. Lopputulos? Saimme maston.

 Ihan näinä päivinä kaadetaan tuo viimeinenkin meidän ikkunasta näkyvä metsä.

Metsäsurujeni keskelle ilmestyi sopivasti Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon kirja Metsänhoidollisia toimenpiteitä, jota edelleen suosittelen yhtenä tärkeimmistä viime vuosien kirjoista. Kirja kertoo tuhotuista metsistä ja ihmisistä, jotka jäävät niitä suremaan. Kovalainen ja Seppo törmäsivät metsähakkuiden aiheuttamia tuntemuksia etsiessään tabuun, kiellettyyn puheenaiheeseen. Ihmisiin, jotka eivät uskaltaneet kertoa, miten pahasti heitä oli järkyttänyt se, että kokonainen maailma, metsä, oli tuhottu noin vain. Kuin sota olisi käynyt kodin vieressä, eikä mitään jää jäljelle:

Sureeko järkevä ihminen metsähakkuita? Onko se oikeutettua? Kuinka ainutlaatuista se on? Kuuluuko se vain höyrähtäneille, herkkähipiäisille? Pitäisikö tyynenä katsoa raiskioita? Tai olla huomaamatta?



Miten kaipaankaan tätä talomme takana sijainnutta metsää!

Tämä metsä lienee seuraavaksi kaatovuorossa.



Paluu permakulttuuriin

Kati Sarvela ounastelee, että syntymässä olisi uusi uljas ihmisrotu, jonka elämän ykkösarvo ei olekaan enää kuluttaminen. Samaa toivon minäkin, ja olen sen verran idealisti, että uskon sen myös jossain vaiheessa toteutuvan. Mutta millainen se olisi?

Erään vastauksen antaa hieno, vähän tunnettu ranskalaiselokuva La Belle Verte (The Green Beautiful) vuodelta 1996, jonka trailerin voit katsoa täältä. Omituisten levitysvaikeuksien takia elokuva joutui aikoinaan kielletyksi koko EU:n alueella, mistä syystä sitä on mahdotonta saada dvd:llä. Lataus netistäkin on sen vaikeustason juttu, että siinä onnistui lopulta suurten ponnistusten jälkeen vain meidän perheen 17-vuotias. Koska elokuville harvemmin käy näin, ei voi olla miettimättä josko levitysongelmien rattaissa olisi ollut ihan tietoisiakin kapuloita. Poliittisesti arka elokuva toki on, koska siinä ällistellään länsimaista kulutusyhteiskuntaa tavalla, jota harva elokuva on tehnyt.

Elokuva kertoo maaplaneettaamme huikeasti kehittyneemmästä kulttuurista, jonka edistyksellisyys (päinvastoin kuin ”edistyneemmistä” avaruuskulttuureista kerrotuissa tarinoissa yleensä) näkyy yhteisön sisäisenä kehittyneisyytenä, ei teknisinä saavutuksina. Vihreän planeetan asukkaat ovat palanneet takaisin permakulttuuriin ja rauhanomaiseen, henkisesti painottuneeseen yhteisöelämään. Kulttuurille on ominaista hitaus, leikki ja luovuus sekä lasten ja eläinten kunnioittaminen.

Elokuvan alun planeettakokouksessa tullaan siihen tulokseen, että jonkun pitäisi uhrautua matkustamaan Maahan ja katsomaan, miten siellä - kaikkien planeettojen murheidenkryynissä - tällä vuosisadalla oikein pärjäillään. Vain yksi nainen, jolla on omia intressejä pelissä, suostuu lähtemään reissuun ja kauhistuu Maan takapajuisuutta. Että täällä on vieläkin autoja, lihansyöntiä ja rahaa: juttuja, jotka omalla planeetalla heitettiin romukoppaan ympäristölle vaarallisina jo vuosisatoja sitten! Ettäkö ihmiset eivät vieläkään itsestäänselvästi pyri rauhaan ja korkeampaan tietoisuuteen?

Myös ihmissuhteet kummastuttavat: miten mies ja nainen eivät vieläkään ole tasa-arvoisia, ja mitä ihmettä on tuo ”seksikkyys”, josta kaikki puhuvat? Miksi vauvoja pidetään yksin sängyissään huutamassa eikä kanneta äidin sylissä? Miksi ihmiset kommunikoivat kömpelösti sanoilla, eivätkä vain yksinkertaisesti lue toistensa energioita? Ja, ennen kaikkea, missä ihmeessä on luonto?

Elokuvan voi katsoa tekstityksillä Youtubesta pätkinä vaikka täältä. Suosittelen!

Vihreän planeetan lapset kommunikoivat telepaattisesti Maassa matkalla olevan äitinsä kanssa elokuvassa La Belle Verte.

Kiitos Richard Scarry!

Koko kesä meni arvaillessa mihin vartensa kohtaan ihka ensimmäistä kertaa viljelemäni maissi tekee tähkän. Omistan peräti viisi eri palstaviljelyn opasta, mutta maissinviljelyä oli kuvitettu kaikissa vain lähiksellä, joka oli otettu valmiista tähkästä. Näin alkeellisia juttuja kuin minne se tähkä sitten tulee ei kehtaa kysyä edes netin puutarhapalstoilla salanimellä. Siispä ei auttanut kuin odotella.

Eräässä vaiheessa kesää näin jotain tähkän tapaista, mutta seuraavana aamuna ”tähkä” oli hajonnut joka puolelle harottavaksi oudoksi töyhdöksi. Päättelin lintujen syöneen tähkäni ja pistin maissit mielessäni kasvimaani (muiden) menetettyjen tapausten joukkoon.

Eräänä päivänä luin kuopukselle Richard Scarryn Iloista autokirjaa ja törmäsin tähän kuvaan:

Heureka! Tumpeloviljelijän päässä alkoi raksuttaa. Possulan mummon maatilan maissit olivat samalla lailla ”linnunsyömiä”, mutta satoa korjattiinkin yllättävästi paljon alempaa. Outoa, etten ollut koskaan rekisteröinyt tätä kuvaa, vaikka luin tätä (tosi puuduttavaa) kirjaa jo neljännelle lapselle. Ryntäsin heti pihalle katsomaan.

Minunkin maisseissanikin oli tähkät! Tosin liian pienet, sillä taimikasvatus tuli tottakai tehtyä liian myöhään. Myönteisesti ajateltuna tässä kuitenkin ikään kuin edistytään, sillä nyt sentään tunnen kyseisen kasvin rakenteen.

Parsakaali oli toinen mysteeri. Se teki valtavat, lehtevät puskat, mutta kaivattua kaalia ei näkynyt missään, kunnes se yhtäkkiä tällä viikolla vain putkahti jostain. Eikä hetkeäkään liian myöhään, sillä yöpakkaset jo alkoivat.

Tässä vaiheessa syksyä pitää todeta Inge Löökin viisaita mummoja myötäillen, että tuotto ei koskaan ollutkaan pääasia. Pääasia oli elää täysillä jokainen ihmettelyn hetki:

”Mummojen mielestä elämästä tulee sitä vaikeampaa, mitä kovemmin vääntää rautakankea. He kyllä kunnioittavat toisten ruusutarhoja, mutta hyväksyvät oman rajallisuutensa. Onni löytyy minän sisältä eikä mistään ulkopuolelta, ei mainosten tai katalogien mallipihoilta.”

Rentoa viikonloppua kaikille ja lämpimästi tervetuloa kaikille uusille lukijoille!

Ystäväksi maan kanssa

Osani on ollut perustaa puutarhoja pihoille, joiden lähtökohdat viljelylle ovat haastavia. Maa on joko ollut savimössöä, tai - kuten jo toisessa pihassa peräkkäin - kalliota. Perustaessamme nykyistä pihaamme vuonna 2007, minua eivät ollenkaan lohduttaneet ihmisten maalailut siitä, miten ihanan kalliopuutarhan pihallemme saa. Minä kun halusin viljellä sekä istuttaa satoa tuottavia puita ja pensaita.

Kalliotontilla kasviloisto ei ilmaannu paikalle yhtä nopeasti kuin television puutarhaohjelmissa. Vapaaehtoisesti vaatimatonta ei muutenkaan kiinnosta se malli, jossa kaikki tilataan valmiina hyvään hintaan suoraan Kekkilältä. Luomupuutarhassa maa tehdään vähitellen itse kompostoimalla ja hyväksikäyttämällä tontin joka lehti ja risu sekä talouden ruoantähteet. Omavaraisuusaatteen oppi-isä John Seymourin sanoin roska-auton ei pitäisi ollenkaan pysähtyä viljelijän talon kohdalla, koska omavaraisessa huushollissa kaikki kiertää talosta puutarhaan. Kompostiympyrällä luodaan vuosien kuluessa hyvä, ravinnerikas viljelymaa.

”Mahdottomien” maapalasten kanssa kamppaillessa suurin inspiraationi on ollut Findhorn, tuo pohjois-Skotlannissa kaikkien ihanteellisten kasvuvyöhykkeiden ulkopuolella sijaitseva ekoyhteisö, jonka viljelykset ja puutarhat ällistyttävät vuosikymmenestä toiseen jopa brittein saarten puutarhayhdistyksiä. Jos hiekkadyyneille perustettu puutarha hyytävässä meri- ilmastossa voi kukoistaa, minunkin viljelyksilläni on toivoa. Tämä hieno uutispätkä kysyy hyvän kysymyksen: jos omavaraisuus ja rahaa vailla eläminen Findhornin kokoisessa kyläyhteisössä on mahdollista, miksei koko muu maailma jo seuraa perässä? (haluaisin tuollaisen Stop Worrying-kyltin muuten heti paikalla pihalleni).

 http://www.youtube.com/watch?v=RH7khKVgbgg&feature=channel

Luomupuutarha on slow-elämän oppikurssia. Tulokset eivät tule heti, eivät ehkä ensikään vuonna, sillä luonnossa asiat kehittyvät omaan tahtiinsa. Edistyksen huomaa oikeastaan vain valokuvista. Kyllä kolmessa kesässä jotain on tapahtunut.



Ensimmäisten kolmen kohopenkin rakentaminen alkoi kolme vuotta sitten tästä.

Syystöissä eilen. Kohopenkkejä on perustettu vuosittain yksi lisää. Ensi kesänä alkuperäisten, jo madaltuneiden väleihin mahtuu kolme lisäpenkkiä. 



Luuseriviljelijän sadonkorjuu

Katsokaapa tätä  (suosittelen erityisesti sivulla olevaa lyhytelokuvaa) Dervaesin perheen sankaritekoa! Siinäpä ihannetta meille vähemmän suvereeneille viljelijöille.

Tämä on neljäs vuoteni pienen pihapalstan pitäjänä ja edelleen homma on täynnä mysteerejä. Juuri nyt on vuotuisen tilinpäätöksen aika ja kuljeskelen kasvimaallani syviä huokauksia päästellen. Mikä tuholaistauti iski parsakaaleihin? Miksi porkkanat jäivät aurinkoisesta kesästä huolimatta pieniksi? Miten epäreilua onkaan, että linnut veivät huolella vaalimistani maisseista juuri tähkät! Missä välissä taapero ehti vetää herneet taimineen irti? Kuka onkaan ollut valvomassa, kun lapset ovat levitelleet hiekkalaatikkoleikkeihinsä rivin verran porkkanoita?

Tomaatteja on tulossa hurjasti, mutta kuulemma pian myös halloja. Nähtäväksi jää, ehdinkö saada yhtäkään kunnollisen punaposkista tomaattia itse siemenestä kasvattamistani taimista.

Tietysti onnistumisiakin on. Silti minua aina vähän harmittavat omavaraisuus-idealistien hehkutukset homman yksinkertaisuudesta ja vaivattomuudesta. Ehkä kaikki olisi toisin, jos voisin omistautua harrasteelleni kokopäiväisesti, tai ehtisin edes lukea ajatuksella muutaman hyötypuutarhakirjan. Tai ainakin kerätä sadon ennen kuin se kustakin lajista pilaantuu kasvimaalle (sadonkorjuu muuten on yllättäen kasvimaan hoidon vaivalloisin osuus).

Mutta minulla on täällä taapero, jonka hermot menevät kasvimaalla kykkivään äitiin ja kolme muuta lasta, jotka eivät ole ollenkaan haltioissaan kasvimaan tuotteista kehittämistäni ruoista. Tässä vaiheessa kesää joka ikinen heistä jo kirkuu kauhusta kuullessaan esimerkiksi sanan mangoldi (joka kesä jotakin tiettyä tuotetta kun tulee kasvatettua hieman liikaa niin, että sitä lopulta pursuaa sekä korvista että pakastimesta).

Dervaesin perheeseen palatakseni: ennenkuin te muut kohtalotoverini luuseriviljelijät paiskaatte puutarhahanskat tiskiin huomioikaa, että Dervaesin pihaa hoitaa täysipäivätyönä neljä aikuista. Puutarhaa ja sen maata on muokattu jo vuodesta 1985. JA perhe asuu eteläisessä Kaliforniassa, jossa kasvukausi on pitkä.

Silti haluaisin samanlaisen, pelkistä hyötykasveista koostuvan puutarhan. Ehkä minulla on sellainen jo vuonna 2030?

ps. Älkää kertoko lapsilleni, mutta aion tänäänkin tehdä mangoldikeittoa. Soseutan sen ja sulatan joukkoon juustoa, niin lapset eivät - ehkä - arvaa mitään.

Pitäisikö olla ylpeä siitä, että ekaa kertaa onnistui kasvattamaan tomaatit siemenestä? Vaiko häpeissään siitä, että niiden kypsyminen on pahasti myöhässä?

Miksi vähemmän?

Luonnonsuojelufraasit, jotka aikoinaan kaupunkilaisena kuulostivat lässynläältä, ovat nyt maalla asuessa alkaneet elää. On yksi asia kuulla luennointia luonnon monimuotoisuuden tuhosta ja ihan toinen juttu katsella sen konkreettista tuhoutumista oman kodin vieressä. Siinä, missä vielä hetki sitten oli kaunis, arvokas, monille eläimille tärkeä ja lapsille korvaamattoman jännittävä keijumetsä onkin eräänä päivänä tyly avohakkuu. Eikä metsä tule takaisin ennen kuin ehkä sitten, kun olet jo vanha mummo.

”Luonnonvarat” ovat kaupunkilaiselle kaukainen käsite. Jostain kaikki se puu ja muu matsku tietenkin haetaan, hän ymmärtää. Mutta se, mistä metsä nyrhitään – ja millä keinoin - ei kaupunkilaista kiinnosta ellei raiskattu maisema satu olemaan oman mökkitontin vieressä.

Tarkoitus ei ole tässä syytellä kaupunkilaisia. Vaan kiinnittää huomiota siihen tosiasiaan, että paikoissa, missä suurimmat luonnontuhot tapahtuvat asuu liian vähän ihmisiä pitämään niin suurta meteliä, jota asia vaatisi. Enää ei kaupungeista matkustella maaseudulle massoittain Koijärven tyyliin luontoa pelastamaan. Siksi Suomen maaseudusta on tullut eräänlainen Villi Länsi, jossa esimerkiksi metsille, tai ranta-alueille voi tapahtua mitä vain. Kovaa vauhtia niin tapahtuukin.

Turha on kuitenkaan syyttää esimerkiksi vain ahnetta metsäteollisuutta. Johonkin suureen tarpeeseen kaikki tämä kaadettu puu on matkalla. Sitä tarvitaan. Me ihmiset tarvitsemme näin mittavaa luonnon riistoa, koska haluamme säilyttää juuri tämän elintason. Vähempi ei meille riitä.

Tulin juuri metsästä koiran kanssa. Koska sieniä ei löytynyt, aloin taas ihailla koiraa ja miettiä, miten tasapainossa kaikki muut eläinlajit ympäristön kanssa tuntuvat olevan. Miten kummallista, että yksin ihminen saa aikaan tällaista tuhoa ja haluaa itselleen niin paljon, aina vain enemmän ja enemmän. Vaikka on muka olevinaan lajeista viisain.

2000-luvun tärkeimpiin suomalaisiin kirjoihin kuuluvat mielestäni Sanni Sepon ja Ritva Kovalaisen mykistävät metsä-aiheiset kirjat, joista erityisesti uudemman Metsänhoidollisia toimenpiteitä toivoisin jokaisen suomalaisen lukevan. Se herättää, itkettää ja näyttää ahneutemme rumat jäljet.

Jo tämän linkin kuvista selviää, miksi meidän pitäisi haluta vähemmän.