Mille tielle?

Kuningas lähetti sinut erääseen maahan suorittamaan tiettyä, erityistä tehtävää. Sinä menet tuohon maahan ja suoritat siellä sata muuta tehtävää, mutta jos et ole tehnyt sitä tehtävää jota varten sinut sinne lähetettiin, se on sama kuin jos et olisi tehnyt mitään. 
 
Samalla tavoin ihminen on tullut maailmaan tiettyä tehtävää varten ja se on hänen olemassaolonsa tarkoitus. Jos hän ei tee sitä, hän ei ole tehnyt mitään.
 
(Rumi)
 
Tätä mietin, juuri nyt. Näen unia, katselen merkkejä. Pohdin mille tielle lähteä.

Kun en ole pystynyt keskittymään mihinkään kirjaan olen katsellut kaikki illat vanhoja Ally McBealin tuotantokausia. Miten retrolta tuokin sarja näyttää, kun kännyköitä ei ole vielä jokaisen kädessä eikä kukaan roiku facebookissa!

Muistatteko miten Allyn hullu psykiatri suositteli hänelle voimabiisiä, tunnaria? Hyvä tunnari kaikkiin tilanteisiin on minusta tämä.

Hys hys

– Ei ihme, ettei Suomessa saada koskaan aikaan kunnon vallankumousta, totesi ystäväni.
– Eihän täällä kukaan uskalla olla mitään mieltä mistään. Meillä halutaan uskoa auktoriteetteihin ja sulautua tapettiin. Kun tunnekuohuja pidetään niin noloina asioina ja rauhallisuutta arvostetaan, vähäisetkin mielenilmaukset kuihtuvat alkuunsa.

Facebookissa, tuolla nykyajan torilla, suomalaisen hyssyttelykulttuurin näkee selvästi. Mieleen tulee kaksi viime aikojen tapahtumaa, jossa ihmisten ensimmäinen, spontaani reaktio torpattiin ruotuun nopeasti.
Eduskuntavaalien iltana oma fb-seinäni oli täynnä pöyristystä sekä aitoa huolta vaalituloksen johdosta. Olin iloisesti yllättynyt siitä, että ihmiset ottivat kerrankin kantaa, uskalsivat sanoa ääneen mielipiteensä. Jopa politiikasta, tuosta pitkään ”yksityisasiana” varjellusta miinakentästä.

Suurten tunteiden jälkeen Facebook-seinille levisi jo seuraavana päivänä häpeä ja hyssyttely: kamoon, ei maailma sentään ole kaatunut. Aurinko nousi tänäkin aamuna. Elämä jatkuu. Huomasivathan kaikki, että enemmistö ei kuitenkaan äänestänyt perussuomalaisia? Älkää kiihkotko ihmiset!
Siitä olikin enää lyhyt matka alkuperäisten tunnereaktioiden tuomitsemiseen: kyllä me "akateemiset punaviininlitkijät" olemme sitten suvaitsemattomia! Hyi meitä, kun noin menimme tuomitsemaan toisten mielipiteet! Vähän pitäisi hei miettiä ennenkuin rupeaa kirjoittelemaan.

Sama toistui tällä viikolla, kun jääkiekkojoukkueemme päihtymystila kultajuhlissa alkoi häiritä ilmeisen montaa facebookkailijaa (tämä onkin facebookissa mielestäni kiinnostavinta: sieltä nousee - ennen ensimmäistäkään aiheesta kirjoitettua lehtijuttua - ihmisten ensimmäinen, ajantasainen, spontaani reaktio). Uskallettiin sanoa ääneen se, mitä Suomessa ei saisi sanoa: että oli noloa ja hävettävää katsoa sankareidemme kännistä sössötystä ja kompurointia. Että voisiko juomista koko kansan edessä tapahtuvissa televisioitavissa edustustilanteissa edes ihan pikkuisen rajoittaa?
Takki käännettiin tässäkin asiassa kuitenkin salamana. Hyi teitä, turhasta kiihtyjiä, suvaitsemattomia ihmisiä! Arvostelette sentään Sankareita! Pilasitte meiltä kaikilta voiton ilon! Tuota mieltä ei saa olla!

Olen erityisen kiitollinen isälleni siitä, että hän avasi oman ajatteluni lapsesta asti sille, että se, mitä Suomessa puhutaan, ja miten Suomessa asioihin reagoidaan on vain yksi totuus. Isä kannusti minua tietynlaiseen anarkismiin ja kyseenalaistamiseen, nauroi suomalaiselle hyssyttelylle, kuunteli uutiset muiden maiden radiokanavilta ja tilasi aikakauslehdetkin mielummin ulkomailta.

Maassa, missä järkevyyttä, tasaisuutta ja vaikenemista arvostetaan ja itsensä nolaamista kammotaan yli kaiken, haluan itse olla epäonnistumisenkin uhalla jotain mieltä. Vaikka toisinaan menisi pahastikin metsään, vaikka ”uskottavuuteni” (mikä älytön sana) kärsisi. Mielipiteen ei minusta aina tarvitse olla syvällisesti perusteltu tai loppuun asti perfektionistisesti mietitty, tunnereaktionkin voi ilmaista. Tämä tietysti sillä oletuksella, että oma mielipide ei ole esimerkiksi jonkun ihmisen solvaamista.

Työmatkoilla viritän radion aina Mondolle, josta tulee silloin yleensä BBC:n tai amerikkalaisten uutisasemien lähetyksiä. Minulle tulee tuttu olo, kun kuuntelen toimittajien usein kiihtyneitä äänensävyjä, huudahteluja, kantaaottavuutta, pöyristystäkin pahimpien ihmisoikeusrikosten äärellä. Joskus joku toimittaja on jostain oikein hurjasta tilanteesta raportoidessaan jopa nyyhkyttänyt. Eikä häntä ole vaikuttanut hävettävän ollenkaan.

Lupasin lapselle, että jos Suomi voittaa maailmanmestaruuden, liimaan oveemme nämä lapsen tekemät kyltit. Lupaus oli pidettävä.