Miksi vähemmän?

Luonnonsuojelufraasit, jotka aikoinaan kaupunkilaisena kuulostivat lässynläältä, ovat nyt maalla asuessa alkaneet elää. On yksi asia kuulla luennointia luonnon monimuotoisuuden tuhosta ja ihan toinen juttu katsella sen konkreettista tuhoutumista oman kodin vieressä. Siinä, missä vielä hetki sitten oli kaunis, arvokas, monille eläimille tärkeä ja lapsille korvaamattoman jännittävä keijumetsä onkin eräänä päivänä tyly avohakkuu. Eikä metsä tule takaisin ennen kuin ehkä sitten, kun olet jo vanha mummo.

”Luonnonvarat” ovat kaupunkilaiselle kaukainen käsite. Jostain kaikki se puu ja muu matsku tietenkin haetaan, hän ymmärtää. Mutta se, mistä metsä nyrhitään – ja millä keinoin - ei kaupunkilaista kiinnosta ellei raiskattu maisema satu olemaan oman mökkitontin vieressä.

Tarkoitus ei ole tässä syytellä kaupunkilaisia. Vaan kiinnittää huomiota siihen tosiasiaan, että paikoissa, missä suurimmat luonnontuhot tapahtuvat asuu liian vähän ihmisiä pitämään niin suurta meteliä, jota asia vaatisi. Enää ei kaupungeista matkustella maaseudulle massoittain Koijärven tyyliin luontoa pelastamaan. Siksi Suomen maaseudusta on tullut eräänlainen Villi Länsi, jossa esimerkiksi metsille, tai ranta-alueille voi tapahtua mitä vain. Kovaa vauhtia niin tapahtuukin.

Turha on kuitenkaan syyttää esimerkiksi vain ahnetta metsäteollisuutta. Johonkin suureen tarpeeseen kaikki tämä kaadettu puu on matkalla. Sitä tarvitaan. Me ihmiset tarvitsemme näin mittavaa luonnon riistoa, koska haluamme säilyttää juuri tämän elintason. Vähempi ei meille riitä.

Tulin juuri metsästä koiran kanssa. Koska sieniä ei löytynyt, aloin taas ihailla koiraa ja miettiä, miten tasapainossa kaikki muut eläinlajit ympäristön kanssa tuntuvat olevan. Miten kummallista, että yksin ihminen saa aikaan tällaista tuhoa ja haluaa itselleen niin paljon, aina vain enemmän ja enemmän. Vaikka on muka olevinaan lajeista viisain.

2000-luvun tärkeimpiin suomalaisiin kirjoihin kuuluvat mielestäni Sanni Sepon ja Ritva Kovalaisen mykistävät metsä-aiheiset kirjat, joista erityisesti uudemman Metsänhoidollisia toimenpiteitä toivoisin jokaisen suomalaisen lukevan. Se herättää, itkettää ja näyttää ahneutemme rumat jäljet.

Jo tämän linkin kuvista selviää, miksi meidän pitäisi haluta vähemmän.

(Slow-) Guruna koira

Eckhart Tolle väittää tavanneensa useita zen-mestareita. Kaikki ovat kuulemma olleet kissoja.

Zen-tiloja voi aueta myös profaanimpaa eläintä, koiraa, tarkkaillessa. Tavallisen kotikoirankin ihastelu voi viedä sfääreihin. Enoni Juhani Peltonen, joka kirjoitti omasta lapinkoirakaunottarestaan 80-luvulla hienon kirjan Natalian kanssa, näyttää mallia:

Joskus, Natalia, aivan suoraan sanoen, minä loksahdan tuijottamaan sinun lumoavia kasvojasi kuin acapulcolainen pienessä tequilassa oleva rantavahti Anne Pohtamoa. Ja turkkisi on tuuhea ja lämmin kuin perintömuhvi, jonka sisällä neidonsormet hypistelevät kihlasormusta; häntäsi tuo mieleen utuisen purjeen, jonka liepeillä tuuli aaltoiluttaa avattuja palmikkoja; ja entäs jalat: neljä jalomuotoista pylvästä, ihmeellistä, ajatonta luonnontaideteosta.

Koiraa voi ihailla yhtä autuaana kuin vaikkapa metsää: miten tarkoituksenmukaista on koiran elämä! Miten eleganttia on koiran liikehdintä, ja miten ilmiselvän viisas se on!Erityisesti koirassa ihastuttaa sen kyky keskittyä olennaiseen: tuhlata rakkauttaan, mutta vastapainoksi säästellä voimiaan laiskottelemalla aina kun mahdollista. Koira on joka puolelle repeävän multitasking-ihmisen vastakohta ja siksi täydellinen slow-guru.

Penelope Smith kyseenalaistaa kirjassaan Animal Talk ajatuksen siitä, että ihmisenä oleminen olisi millään lailla edistyksellisempää kuin eläimenä oleminen. Eläinkommunikaattorina toimiva Smith, kommunikoituaan (oman todistuksensa mukaan) ällistyttävien monien huippukehittyneiden eläinten kanssa, rupeaa kirjansa lopussa pohtimaan ihmis- ja eläinelämien eroja villeiltä kannoilta.

Jos sielunvaellus on totta, miksi kukaan – erityisesti ns. kehittynyt, vanha sielu - haluaisi syntyä vaikkapa koiraksi? Eläinelämä kun on perinteisen reinkarnaatio-opin mukaan arvonalennus, ellei suorastaan rangaistus, ja ihmiselämä taas tavoitteista ylin. Smithin ”haastattelemat” eläimet kertoivat halunneensa syntyä tällä kertaa eläimiksi pääasiassa joko siksi, että halusivat tulla auttamaan ja tsemppaamaan tänne jotain tiettyä (ihmis)sielua – tai silkan huvin ja hauskuuden takia. On vaan niin nastaa olla eläin!

Lempisyyni Smithin syistä syntyä koiraksi oli tämä, varsinainen slow-motiivi:

Halu tarkkailla elämän ilmiöitä turvallisesta ja mukavasta vinkkelistä. Tämänkaltaista elämää kutsutaan myös nimellä loma.

Uskoopa Smithin touhuihin tai ei, varmaa on ainakin se, että joka kodin ilmapiiriä kummasti keventää ja hidastaa yksi ei-suorittava, ikuisissa lomatunnelmissa viihtyilevä perheenjäsen, koira. Koira kun yleensä levittää ympärilleen aivan merkillistä iloa, leppoisuutta ja rentoutta - tekemättä varsinaisesti mitään.

Siinäpä ihmisille opittavaa.

Mitä Ilo miettii?

Tavoitteena: hidas bloggaus

Jätettyäni kirjani Pientä elämää etsimässä käsikirjoituksen viime keväänä mieleen on putkahdellut uusia ajatuksia downshiftauksesta ja hitaasta elämästä. Pitkään ajattelin, etten rupea aiheesta ainakaan bloggaamaan - yritinhän elellä hidasta elämää ja ottaa etäisyyttä kaikkeen suorittamiseen. Bloggaaminen mukaan luettuna.

Edellisellä bloginpitokerralla huomasin, että ei auta, vaikka bloggaamisen aihepiirin olisi kuinka rajannut hitaaseen elämään. Jos oman mielen sisäinen orjanpiiskuri ei ole hiljentynyt, saa slow- bloginkin pidosta kehiteltyä itselleen stressiä ja suorittamista.

Kilpailuhenkisenä alkaa vahdata, mille suosituimmuusssijalle blogilistassa oma blogi listautuu, ja alkaa tavoitella sijanousua kuin voittopokaalia. Ylisuorittajaluonteelle taas mitkään ”ihan hyvät” postaukset eivät to-del-la-kaan kelpaa, tavoitteena on oltava Suomen parhaiten kirjoitettu blogi.

Koska muutama ajatus elämän hidastamisesta pyörii vielä mielessä, aion tässä blogissa harjoitella vähemmän perfektionistista (ellen suorastaan laiskaa ja keskinkertaista) bloggausta.

Tämä blogi ei päivity usein, eikä ole ajan hermolla. Se on iloisesti vähän jäljessä kaikesta.

Loppukatsottavaksi venäläiseltä Anastasia-sivustolta poimittu (itsensä!) Jumalan haastattelu. Siitä hyppäsi silmille heti tämä viisas ajatus:

"A rich person is not the one who has the most, but the one who needs the least."

http://www.youtube.com/watch?v=HRj4Qccno8A&feature=player_embedded