keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Luopumisia

Kun ihminen haluaa kehittää itseään hän toivoo itselleen yleensä uusia ominaisuuksia ja taitoja. Lisää, enemmän, parempaa.
Mutta kasvaa voi myös luopumalla. Saat sen mistä luovut-hokema tarkoittanee juuri tätä vapauttavuutta, kun yksi kerrallaan heittelee romukoppaan erilaisia valeidentiteettejä, tunnekoukkuja ja addiktioita. Ja huomaa, että kaiken alla ei häämötä tyhjyys, vaan jokin aivan uusi.
Luopumissavottani alkoi pari vuotta sitten sarjalla pakkoluopumisia, joiden en itse olisi halunnut tapahtuvan, mutta jotka toivat kuitenkin mukanaan hyvää. Kun luopumisjutussa oli päässyt vauhtiin luovuin ensimmäiseksi 25 vuotta harrastamastani pakkourheilusta. Kun veren maku suussa suoritettavaan himokuntoiluun oli pistänyt elämästään yli puolet, alkoi olla korkea aika harrastaa vain iloa tuottavia lajeja, joissa ollaan lempeitä itselle.
Viime viikolla osuin hauskan zumbatunnin sijasta vahingossa ”tehostetulle” zumba toning-tunnille. Yllätyin siitä, miten voimakkaita tunteita se minussa herätti: ei tätä! Ei enää! Luopuja ei enää tähtää fyysisen kuntonsa kasvun maksimointiin vaan kiertää kaukaa käsipainot ja muut itsensäkidutusvälineet.
Kun on ruvennut kuusitoistavuotiaana kasvissyöjäksi ja siitä lähtien kokeillut joka ainutta onnea mainostavaa ruokavaliota elävästä ravinnosta karppaukseen, oli vapauttavaa luopua seuraavaksi ruokavaliohössötyksistä. Downshiftaajana ei ole enää muutenkaan varaa hamstrata kaikkia luomukaupan godjimarjoja - mutta kas, Pirkkatuotteilla ja mustikoillakin pysyy terveenä ja elinvoimaisena.
Myös itselle kehitellyt roolit ovat menneet uudelleenarviointiin. Nykyään pikemminkin karttelen kuin aloittelen harrastuksia. Jokainen luopuminen avartaa elämää lisää.
Kollega kävi haastattelemassa minua kirjani tiimoilta. Hänestä olin sikäli erikoinen downshiftaus/slow life-haastateltava, että olen jo ikään kuin elänyt sen vaiheen, jolloin haastatteluja tyypillisimmin annetaan. Siis sen vaiheen, missä haastateltava voi intoilla löytäneensä Vastauksen Kaikkeen esimerkiksi tästä maaseutuelämästä tai vaikkapa täydellisestä luomu-,/vaisto-/steinervanhemmuus/ties mikä suuntaus-äitiydestä tai muusta ideologiasta (been there, done that).
Luopujalla ei ole jäljellä enää yhtään ehdotonta ideologiaa, mutta kevyt olo hänellä on.
Nykyään minä olen enää minä. Se riittää.
Nyt eletään vuodenaikaa, jolloin pitää luopua kesälinnuista. Hei hei, hanhet!

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Ystäväksi maan kanssa

Osani on ollut perustaa puutarhoja pihoille, joiden lähtökohdat viljelylle ovat haastavia. Maa on joko ollut savimössöä, tai - kuten jo toisessa pihassa peräkkäin - kalliota. Perustaessamme nykyistä pihaamme vuonna 2007, minua eivät ollenkaan lohduttaneet ihmisten maalailut siitä, miten ihanan kalliopuutarhan pihallemme saa. Minä kun halusin viljellä sekä istuttaa satoa tuottavia puita ja pensaita.
Kalliotontilla kasviloisto ei ilmaannu paikalle yhtä nopeasti kuin television puutarhaohjelmissa. Vapaaehtoisesti vaatimatonta ei muutenkaan kiinnosta se malli, jossa kaikki tilataan valmiina hyvään hintaan suoraan Kekkilältä. Luomupuutarhassa maa tehdään vähitellen itse kompostoimalla ja hyväksikäyttämällä tontin joka lehti ja risu sekä talouden ruoantähteet. Omavaraisuusaatteen oppi-isä John Seymourin sanoin roska-auton ei pitäisi ollenkaan pysähtyä viljelijän talon kohdalla, koska omavaraisessa huushollissa kaikki kiertää talosta puutarhaan. Kompostiympyrällä luodaan vuosien kuluessa hyvä, ravinnerikas viljelymaa.
”Mahdottomien” maapalasten kanssa kamppaillessa suurin inspiraationi on ollut Findhorn, tuo pohjois-Skotlannissa kaikkien ihanteellisten kasvuvyöhykkeiden ulkopuolella sijaitseva ekoyhteisö, jonka viljelykset ja puutarhat ällistyttävät vuosikymmenestä toiseen jopa brittein saarten puutarhayhdistyksiä. Jos hiekkadyyneille perustettu puutarha hyytävässä meri- ilmastossa voi kukoistaa, minunkin viljelyksilläni on toivoa. Tämä hieno uutispätkä kysyy hyvän kysymyksen: jos omavaraisuus ja rahaa vailla eläminen Findhornin kokoisessa kyläyhteisössä on mahdollista, miksei koko muu maailma jo seuraa perässä? (haluaisin tuollaisen Stop Worrying-kyltin muuten heti paikalla pihalleni).
Luomupuutarha on slow-elämän oppikurssia. Tulokset eivät tule heti, eivät ehkä ensikään vuonna, sillä luonnossa asiat kehittyvät omaan tahtiinsa. Edistyksen huomaa oikeastaan vain valokuvista. Kyllä kolmessa kesässä jotain on tapahtunut.

Ensimmäisten kolmen kohopenkin rakentaminen alkoi kolme vuotta sitten tästä.


Syystöissä eilen. Kohopenkkejä on perustettu vuosittain yksi lisää. Ensi kesänä alkuperäisten, jo madaltuneiden väleihin mahtuu kolme lisäpenkkiä. 


perjantai 24. syyskuuta 2010

Tapahtumaköyhyys on ihana asia

Pienestä asti olen tuntenut vetoa niihin vuorokauden ja viikon aikoihin, jolloin harva on liikkeellä ja juuri mitään ei tapahdu. Kaupunkiaikoina hauskinta oli kulkea keskustassa sunnuntaiaamuisin, jolloin Helsinki oli kuin puhtaaksipesty satukaupunki. Lukioaikoina oli mahtavaa pinnata toisinaan koulusta aamupäivä ja lähteä koiran kanssa kiertelemään puu-Vallilan katuja, joilla tuli vastaan aina kiehtovan kiireettömiä tyyppejä. Ensimmäinen kolmen vuoden kotiäitirupeamani Helsingin Haagassa oli myös eksoottinen: ”työpäiväni” aikana liikkeellä oli vain kotiäitejä ja Haagan tunnettuja, omanarvontuntoisia mummoja. 

Tapahtumaköyhyys-fanitukseni on noussut uusiin mittasuhteisiin maallemuuton jälkeen. Ensimmäistä kertaa kävellessämme tässä kylässä eräänä lauantai-iltapäivänä viitisen vuotta sitten ällistelimme missä ihmeessä kaikki ovat - kylänraitti kun oli kuin ydinräjäytyksen tyhjentämä. Myöhemmin tajusin, että maalla on tapana pysytellä kotona, haravoida omaa pihaa eikä parveilla levottomasti sinne tänne. Minulle täydellinen lifestyle!

Myös muiden ylenkatsomat vuodenajat ovat mieleeni: esimerkiksi marraskuu on minusta kuukausista rauhoittavin. Se on loistavaa aikaa pitkille metsäkävelyille. Hiljaisuutta riittää, ja loppusyksyn aliarvostettua väriloistoa. Sienestäjät ja muut metsänkävijät ovat kadonneet. Karhutkin jo nukkuvat. Pidän edellä kuvaamistani hitaista hetkistä niin paljon varmaan siksi, että ne ovat vastakohtaa sille (myös valitettavan hyvin tuntemalleni) todellisuudelle, jossa tapahtuu koko-ajan liikaa.
Tänään istuin poikani kanssa penkillä kylämme keskustassa, odotellen isosiskon koulun loppumista. Poika söi lihapasteijaa ja joi pillimehua. Puista putoili lehtiä. Kolme ihmistä kulki ohi. Pohdimme minne ohiajava bussi on menossa ja riittääköhän sillä bensa. Järvellä tuuli nostatteli vaahtopäitä.
Ajanhetket, jolloin tämän enempää ei tapahdu, ovat täydellisiä, parhaita. Toivotan kaikille pienten, mutta merkityksellisten tapahtumien viikonloppua.

Läsnäologurujeni huipputiimi ja yhteinen salaisuus

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Hetkien kauneus

Pari vuotta sitten, pahimman vauvavuoden väsymyksen keskellä, olen näköjään hieman provosoitunut Amanda Soulen ihanasta SouleMama-blogista. Pari lisävuotta blogin seurausta, ja alan hiljalleen ymmärtää, mistä Amandan jutussa on kyse.
Sehän on silkkaa tietoisuusharjoitusta, edistyksellistä zeniä. Määrätietoista valoisan ajattelun valintaa, vaikka tilanne olisi mikä. Lopullisesti Amandan ihailun puolelle minut käänsi viime vuosi, jonka hän jälleen sankarillisesti bloggasi, vaikka arjen työmäärä oli kasvanut puolella miehensä ollessa poissa pelistä mystisen selkä(?)sairauden vuoksi.
Erityisesti lapsiperhearjessa tietoinen hyviin hetkiin keskittyminen ja niihin palaaminen auttavat monen huonomman yli. Jo pari päivää minua ovat ilahduttaneet kaksi ja puolivuotiaan kuopukseni Valon tyytyväiset analyysit hänen ihaillessaan kasvuaan peilistä: ”Mähän oon kohta jo ihan ihminen! ” Sen hetken voimin selviää monesta taaperoraivarista.
Luetuimmassa postauksessaan Snapshots Amanda luonnehtii hyvien hetkien dokumentointipakkoaan ”itse itseään ruokkivaksi ilo-addiktioksi”. Soulen perheessä tapahtuu muutakin kuin niitä idyllisimpiä asioita, Amanda korostaa. Mutta niitä hetkiä hän ei sen enempää haluaa ruokkia.
Ei se ole todellisuuspakoa. Se on juuri sitä hyvien tunnetilojen vaalimista, josta edellisessä postauksessani kirjoitin.
Pakko vielä loppuun mainita, että myös Amandan omaan kotiin sovellettavat inspiroitumisvinkit ovat tosi hyviä. Vaikka seuraavat omat viritelmäni eivät yllä SouleMaman tasolle, minua ne ilahduttavat joka päivä.
Amandan kehittämä "Inspiration Wire" on yksinkertaisesti pyykkinaru, johon ripustetaan vaihtuva kavalkadi sillä hetkellä tärkeitä kuvia tai vaikka runoja.


Työhuoneessa pitää olla oma inspiraationarunsa. Erityisesti siellä.

Tämäkin Amanda Soulen oppeja: peileihin teipatut vaihtuvat runot. Näin kiireinen äitikin ehtii inspiroitua runoudesta. Vaikka vauvan peppua pestessä.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Eheys ja hitaus

Judith Levinen kirjassa Not Buying It on herkullinen kuvaus New Yorkissa kokoontuvasta Voluntary Simplicity-ryhmästä. Levine kuunteli parin tapaamiskerran verran yksinkertaistamisryhmän juttuja ja huomioi kumman tutulta tuntuvan uskonnollisen retoriikan. Ostaminen oli pahaa, luopuminen hyvää. Kuluttamista pidettiin aikamme syntinä, kieltäytymistä ja askeesia pyrkimyksenä.

Tätäkö on vapaaehtoisen vaatimattomuuden mainostettu henkisyys, Levine kauhisteli. Yksinkertaisuusryhmien AA-kerhomainen nuukuuskilvoittelu kuulosti hänestä vain uuteen nousuun päässeeltä, lakihenkisyyttä korostavalta kristillisyydeltä. Koska Levineä ei tämänkaltainen fundamentaaliuskonnollisuus innostanut, hänen oli vaikeaa nähdä yksinkertaistamistouhussa mitään sen merkityksellisempää saati syvempää. Onko yksinkertaistamispipertely vain selviytymisstrategiaa talouskriisin uhreille, äänetöntä luovuttamista, uutta ooppiumia massoille, Levine kyseli tuohtuneena.
Kuten Downshifter Molly kirjoittaa, myös slow on siitä laaja käsite, että siitä on helppoa räätälöidä itselleen vaikka mitä. Esimerkiksi oikeuden itsekkyydelle tai verukkeen laiskuudelle, intressittömyydelle, hengettömyydelle tai passiivisuudelle. Olen samaa mieltä Mollyn kanssa siitä, että slowsta ja kohtuullistamisesta pitäisi löytyä hengellisyyden ulottuvuus.  Niiden soisi olevan enemmän kuin pinnallisen elämäntavan ohimenevä muoti.
Mutta jos kyse ei ole Levinen kuvaamasta hyvä/paha, tai synti/hyvä teko-akselilla kulkevasta kilvoittelusta– siis vain uudenlaisesta suorittamisesta - ankaran, vanhatestamentillisen Jumalan tuomion edessä, mitä yksinkertaisemman, hitaamman elämän henkisyys oikein on?
Voisiko se olla ulkoisten tavoitteiden jahtaamisen sijaan  arvokkaiksi koettujen mielentilojen, kuten tyyneyden, inspiroitumisen ja eheyden tietoista vaalimista? Ajankäyttönsä järjestämistä sellaiseksi että tärkein tavoite – tarpeeksi leppoisaa aikaa - toteutuu. Eli luopumista monista niistä asioista, joilla ennen pakkasi päivänsä täyteen.
Minä yritän yksinkertaistaa ja hidastaa elämääni siksi, että uskon elämässä olevan paljon sellaisia ulottuvuuksia, joita ihminen ei voi tavoittaa kuin rauhassa mietiskellen. Meditaatio ja monisuorittaminen ovat mahdoton yhdistelmä. Kyse on samasta, minkä vuoksi eri uskontojen erakot ovat kautta aikojen vetäytyneet yksinkertaisempaan elämään. He ovat halunneet tavoittaa jotain parempaa; tietoa, joka ei tule kiirehtivälle.
Viime viikolla siteeraamassani James Hollisin kirjassa pohditaan, voisivatko kaikki ne perinteiset oireet, jotka sysivät ihmisiä muutoksiin (työuupumus, kriisit, masennus), ollakin elämän varsinaisia johtolankoja, joita kannattaisi seurata? Hollis kysyy todella tärkeän kysymyksen:
Onko niin, että se, mitä etsimme, ei olekaan ”tuolla jossakin”, vaan aivan nenämme edessä?

lauantai 18. syyskuuta 2010

Mitä ihminen ansaitsee?

Perjantai-illan Facebook-statusten lueskelu on kuin viinilistan läpikahlausta. Moni kuvaa mikä viini nenän alla juuri nyt on, loput lähettelevät statuksia ravintoloista. Useimmat korostavat, että kyseessä on ansaittu rentoutuminen raskaan työviikon päätteeksi. Perjantai-iltojen suurkäytössä oleva ansaitsee-sana tuo mieleen kaksi tämän viikon asiaa, Caroline Myssin loistavan Helsingin luennon ja vastaluetun Lilli Loiri-Sepän tärkeän kirjan Selviämistarinoita (Gummerus).

Caroline Myss on siitä erilainen New Age-guru, että hänen luentonsa eivät ole sitä tavanomaisinta pehmistelyä ja hymistelyä. Ne ovat nuhdesaarnaa kaikille niille, jotka haluaisivat pistää päätä pensaaseen tai muihin helppoihin paikkoihin. Olen ollut hänen kirjojensa fani jo pitkään sillä hänen ajattelunsa taustat ovat itselleni tuttuja. Olemme molemmat entisiä teologeja, toimittajia ja vielä päälle päätteeksi katolisten nunnien kasvattamia.

Myss tunnetusti inhoaa uhritematiikkaa, sillä on työssään parantajana nähnyt, miten moni sairastuu jymähdettyään liian pitkäksi aikaa tähän tuhoisaan rooliin. Paitsi että uhrilla menee terveys, uhri myrkyttää myös lähipiirinsä. Uhri kun aina kuvittelee, että nimenomaan ansaitsee sitä tai tätä ekstraa. Uhri saa myös mielestään käyttäytyä juuri kuten haluaa: hänhän on kokenut kovia. Eräs Myssin torstaisen luennon vaikuttavimmista hetkistä oli minusta se, kun Myss jyrähti: ”Tässäpä teille uutinen: te ette ansaitse yhtään mitään! Kaikki on lahjaa.”

Olipa jyrkkää. Myssin ajatus kuitenkin kolahti, sillä se yhdistyi mielessäni Lilli Loiri-Sepän kirjan yhdeksäntoista raitistuneen tarinoihin. Perinteinen käsitys alkoholistista joka kaataa kurkustaan viinaa miettimättä lainkaan määriä, on kirjan kertomusten perusteella väärä. Suurimmalle osalle alkoholisteista juominen oli pitkään matematiikkaa, tarkkaa laskeskelua hurjan suorittamisen ja "ansaitun" palkitsemisen väliaallokossa. Kuten kirjaan haastatellulle kirjailija Monika Fagerholmille, joka kirjoittaessaan kirjaansa Ihanat naiset rannalla lähes ympärivuorokautisella työtahdilla loi itselleen merkillisen palkitsemisjärjestelmän. Kirjoitettuaan kuusi tuntia Monika soi itselleen neljä keskikaljaa tai puoli viinipullollista.
Pienemmän, kohtuullisemman ja hitaamman elämän edellytys on vastuun ottaminen omasta hyvinvoinnista. Myss korosti luennollaan monta kertaa, että se pitää valitettavasti tehdä ihan itse, sillä pelastajaa ei ole tulossa. Pienessä elämässä on kokonaan luovuttu ajattelusta, jossa sietämättömänä jatkuvaa elämää, työtahtia jne. kestetään ansaitsemalla palkintoja: lomia, tavaroita, viinilasillisia. Koko suorittamis-ansaitsemisketju joutaa romukoppaan.
Raitistuttuaan Monika Fagerholm kirjoittaa:
Eräät ystäväni, jotka eivät ole alkoholisteja, ihannoivat kontrollifriikkejä ja mieltävät elämän suorittamisena – minun tekee mieli nauraa ja huutaa että ei kuulkaa, hyvänen aika! Minä tiedän!

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Vapaus vs. palkkatyö

Aina kuullessani jostakusta joka on ”lähtenyt oravanpyörästä” downshiftaamaan ja etsimään hitaampaa elämää yrittäjyydestä, ajattelen että onnea matkaan vaan. Mieleni tekisi sanoa aika paljon muutakin, mutta eihän aloittelevan yrittäjän intoa viitsi latistaa.
Itse olen siitä nurinkurinen downshiftaaja, että siirryin lähes kymmenen vuoden yrittäjyyden jälkeen palkkatöihin. Väitän sen olevan vapaata yrittäjyyttä sata kertaa rennompaa.
Ei enää hirveää laskutusrumbaa ja veroarviointia, joka oli huono matikka-tyypille painajaista! Ei oman työn rasittavaa kaupustelua, ei taistelua palkkioista.
Palkkatyön muista eduista puhumattakaan. Kuten palkallisista lomista tai vapaista illoista (yrittäjänä kun oli töissä aina). Luksusta on ollut myös nauttia elämänsä ensimmäisestä ei-minimipäivärahaisesta äitiyslomasta. Nyt kotiäitivuosinakin tilille on ilmestynyt työpaikan toimesta salaperäisiä yllärisummia. Lomarahoja! Vaikken ole käynyt töissä päinkään melkein kolmeen vuoteen. Palkkatyössä on tosiaankin puolensa. 
Asia on tietysti toisin, jos yrittäjänä ei ole pakkoa erityisemmin tienata: jos esimerkiksi onnistuu elämään niin linkolalaisesti, että tarvitsee rahaa vain harvoihin kauppareissuihin, joilla ostetaan (vain) tölkki maitoa ja paristot radioon. Meidän kokoisessamme nelilapsisessa perheessä jo pakollisten ruokaostosten lista on vaikuttava. Eli laskutusta on tultava.
Entä yrittäjän ”vapaus”? Oli tietysti hienoa, että lapsemme saivat viettää pitkän kotihoitolapsuuden, kun yrittäjävanhemmat pystyivät sumplimaan keskenään työ- ja lastenhoitovuoroja. Toisaalta tässä mallissa kenelläkään ei ollut ikinä lomaa, mahdollisuutta keskittyä kunnolla töihin, eikä myöskään lapsivapaata hermolepoaikaa. Kun niskaan rojahtivat tarpeeksi monena peräkkäisenä vuonna vaikkapa 8000 euron mätkyt, alkoi suomalaisen pienyrittäjän vapauskin tuntua pikemminkin vankeudelta.
Yrittäjinä olimme periaatteessa kai ”menestyviä”: töitä riitti sekä miehelleni että minulle niin paljon kuin vain jaksoimme tehdä ja laskutuksemme olivat suorastaan huikeita. Mutta laskutus- ja verotusrumban perässä pysymiseen olisimme tarvinneet kirjanpitäjän lisäksi ylimääräisen vuoden kunkin vuoden rinnalle. Yrittäjyys oli monisuorittamispainajaista.
Näännyttävän yrittäjyyden paras (ellei ainoa?) hyvä puoli oli se, miltä se näytti ulospäin. Siis: palkkatyöläisten kade, heidän illuusionsa "oravanpyörän ulkopuolisesta" elämästämme.
”Sun elämäsi on niin ihanan vapaata – ei pomoja, ei kehityskeskusteluja, ei ärsyttäviä työkavereita! Sähän voit lähteä vaikka kävelylle keskellä päivää!”
 Siinä vaiheessa yleensä vain hymyilin salaperäisesti.

maanantai 13. syyskuuta 2010

Pysähtymisen arvo

Nyt tuli vastaan loistokirja, James Hollisin Kenen elämää elät? Se on jungilaisen psykoanalyytikon teos keski-iästä ja oman todellisen itsen löytämisestä. Siis jungilaisittain: individuaatioprosessista.

Hollis niputtaa aikamme materialistisen menestysuskon suoraan muiden neuroosien ja addiktioiden joukkoon. Mitä on menestys, Hollis kysyy, jos me tätä pettävää saavutusta jahdatessamme hukkaamme oman sisimmän olemuksemme? Mitä on menestys, jos sielu lakkaa olemasta liittolaisemme?

Hollisin ajatukset perustuvat samaan mihin itse uskon: siihen, että ihmisen sisällä on tietoisen kontrollin ulkopuolella oleva tahto, joka tietää, mikä meille olisi parasta, ja joka tukee parantumistamme ja eheytymistämme. Tämä sisäinen, viisas minä raportoi meille kehomme, tunteidemme ja uniemme välityksellä, ja sen merkkien seuraaminen on tärkeintä elämässä.

Näitä merkkejä ei kuule, jos vauhti on aina liian kova.

Hollis kysyy ovatko todellisia menestyjiä sittenkin ne näenäisesti ”ulkopuolelle” syrjäytyneet, jotka ehtivät kuunnella sisimpänsä ohjausta:

Eikö nainen, joka kiinnittää huomiota uniinsa ja yrittää mukauttaa valintansa niiden antamaan ohjaukseen ja arvojärjestelmään, ole menestyksekäs, vaikka hän loitontuisikin yhä kauemmas perheensä hyväksynnästä?Eikö mies, joka nöyrtyy kohdattuaan sielunsa ja haluaa oppia, mitä sillä on hänelle on sanottavaa, olekin menestyksekäs, vaikka se merkitsisi luopumista siitä arvojärjestelmästä, jota hänen klaaninsa kollektiivisesti noudattaa? Teologista kielikuvaa käyttääksemme, eikö menestys ruumiillistu ihmisessä josta tulee sitä, mitä Jumala tarkoitti hänen olevan, sen sijaan että hän eläisi egon halujen ja kulttuurinsa hyväksynnän ohjaamana?

Kuten T.S. Eliot kerran sanoi, pakenevien maailmassa se, joka on menossa oikeaan suuntaan näyttää juoksevan karkuun.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Ei mitään uutta auringon alla

Kahdeksankymmentäluvulta erinäisissä hippijutuissa pyörineenä en ole ihan hiffannut mikä downshiftingissä tai slow:ssa niin uutta muka on. Kyse on minusta yksinkertaisesti vanhasta kunnon hippiaatteesta, josta on nyt - syystä tai toisesta - tulossa yhteiskuntakelpoisempi.

Tapasin vähän aikaa sitten 80-luvulta tutun pitkän linjan hipin. Keskustelu kääntyi ”uusiin” downshifting ja slow-elämän trendeihin, joita yritin avata konkarille.
Vanha hippi tuumi, että been there, done that, ja siteerasi vielä opettavaisesti päälle Timothy Learya:

Turn on, tune in, drop out.

Tätäkö kenties tarkoitan?
Yritin kaivella mielestäni jotain, joka uutuustrendissä olisi sentään toisin kuin 70-luvulla. Tänä päivänä kuules muutetaan maalle ja viljellään itse!

- Niin mekin tehtiin.

Nyt yritetään kuluttaa eettisesti ja pärjätä vähemmällä.

- Mä oon aina elänyt noin.

Nykyään jotkut tuntuvat myös uskovan, että ravinnolla ja henkisellä kehityksellä olisi jokin yhteys.

- Jep jep, mutisi hippi partaansa, neljänkymmenen vuoden kasvissyönti- ja joogakokemuksella.

- Ja sit on kaikenlaisia ekokylä- ja yhteisökokeiluja…

Monenlaisissa, usein katkeriin riitoihin ja ihmissuhdedraamoihin päättyneissä yhteisökokeiluissa ikänsä elänyt ja vihdoin omaan rauhaan päässyt hippi ei jaksanut enää innostua. Hän heilautti kättään rauhanomaisesti ja lähti lampsimaan kohti Vanhan kuppilaa.

ps. Minulla oli onni nähdä hippimusikaali Hairin suurenmoinen uudelleenlämmitys viime keväänä New Yorkissa. Musikaalin lopun hippijuhla, jossa Nykin asialliset bisnesmiehet ja piinkovat uranaisetkin tempautuivat lavalle tanssimaan ja kukkasia heittelemään pisti miettimään, että koska se vesimiehen aika oikein alkaakaan? Astrologitkaan eivät tunnu pääsevän asiasta sopuun. Jospa se onkin nyt?

Niin, tämä pätkä ei siis ole 1960-luvulta, vaan toissa keväältä Hairin promotapahtumasta:

http://www.youtube.com/watch?v=GKY3_HqZOBo

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Löytyisikö hitaan elämän kikkaa?

Kuten kirjassani kerron, downshiftaavien perheiden etsiskely lehtijuttuihin oli minulle pitkään intohimo. Paitsi että vähempään tyytyvät perheet olivat mielestäni ikuisen hyvä lehtijutun aihe, toivoin joka kerta keikalle lähtiessäni löytäväni vastauksen siihen, millä kepulikonstilla itse pääsisin samaan.

Tarkemmin sanottuna etsin rahaan liittyvää olennaista vinkkiä: miten päästä elämäntapaan, jossa asumisesta ei tarvitsisi maksaa juuri mitään? Se kun tuntui olevan kaikkien hidasta elämää viettävien perheiden yhteinen nimittäjä.

Tapaamani perheet kuuluivat kolmeen pääryhmään. Ensimmäiset olivat huippurikkaita, huvikseen hieman hippimäisen elämäntavan valinneita. Heidän hidas elämänsä perustui suureen omaisuuteen. Good for them - mutta heillä ei ollut tarjota minulle sitä vinkkiä, jota etsin.

Toinen ja suurin ryhmä olivat ne perheet, joita onni oli juuri asumismielessä potkaissut: oli tullut ostettua talo juuri silloin kun hinnat olivat matalalla ja myytyä se sitten huikealla voitolla. Tai sitten oli tullut perittyä juuri sen verran rahaa, että sai lunastettua omakseen esimerkiksi suvun talvikäyttöön muunnellun kesähuvilan. Nämä perheet eivät olleet rikkaita, mutta ei heillä asuntolainaakaan ollut. Velattomuutensa takia heidän ei ollut pakko paiskia kamalasti töitä. Sen sijaan heillä oli aikaa keskittyä esimerkiksi viljelyyn, mikä taas helpotti perheen ruokakuluja. (Vinkkinä hitaasta elämästä haaveileville sinkkunaisille: tähän ryhmään kuului myös erityisen paljon perheitä, joissa mies oli vaimoansa huomattavasti vanhempi ja siksi asuntolainansa jo ajat sitten maksanut).

Pienin ryhmä tapaamistani perheistä olivat todelliset sissit. Ne, jotka olivat ostaneet perheasunnoiksi alle 50000 euron mukavuuksettomia mummonmökkejä ja jotka elivät siellä omavaraisesti.

Itse asiassa löysin vain pari tällaista perhettä. Ainakin toinen perheistä on kuulemma jo muuttanut kerrostaloon, järkyttävään työmäärään väsyttyään. Mitä en ollenkaan ihmettele.

Voi tietysti kysyä miksiköhän aikakauslehdissä harvemmin esitellään downshiftaavan perheen esimerkkinä vaikkapa kaupungin vuokralähiöissä asuvia perheitä. Johtuisiko se siitä pittoreskista kuvasta, joka samaistaa oravanpyörästä lähtemisen aina maaseutuun? On selvää, että esimerkiksi viljelyyn ei ole mitään järkeä ruveta vuokratalossa. Kun pelkkä maan parannus kestää monta vuotta, ajatus siitä, että vuokraisäntä sanoo vuokrasopimuksen irti juuri, kun olet saanut kasvimaan toimimaan, on todella ahdistava.

Kun kikka kolmosta siihen, miten pääsisin eroon asuntolainasta, työnteosta ja kaikesta muusta mieltäni rasittavasta ei löytynyt, rupesin pohtimaan koko hitaan elämän juttua toisinpäin.

Olisiko elämäänsä mahdollista hidastaa, vaikka mikään ympärillä ei radikaalisti muuttuisikaan? Mitä voisi olla oravanpyörän vauhdissa tapahtuva downshifting? Onko oravanpyörää edes olemassa?

Siitä enemmän kirjassani, ja myöhemmin tässä blogissa.

ps. Jos jotakuta sattumalta kiinnostaa vaihtoehdossa 3 kuvattu sissielämä ja hän etsii itselleen kuvatunlaista asumusta tunnin matkan päästä pääkaupunkiseudulta, kannattaa ottaa yhteyttä minuun. Myymme juuri pois mummonmökkiämme.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Haluaa slow-lehden

Toimittajana minua on jo pidempään kiinnostanut, miten slow, downshifting tai simple living-trendit alkavat näkyä lehtimarkkinoilla. Vai alkavatko ne?

Onhan meillä tietysti viime aikoina uuteen kukkaan puhjennut Voi Hyvin, mutta trendin laajetessa kilpailijoita luulisi pian ilmestyvän. Naapurimaan Gloriaa ja ekologista shoppailua yhdistellyt Eko Queen taisi jo kaatua omaan mahdottomuuteensa, mutta Amerikassa Simple Living-lehtibisnes kukoistaa.

Amerikkalaisissa alan lehdissä esitellään kaikenlaista zeniläisen näköistä, simppeliä (tosin aina uutta ja usein huomattavan kallista) tavaraa, jota yksinkertaisen elämäntavan valinnut mukamas välttämättä tarvitsee. Sellaiset lehdet kuin Real Simple näyttävät vain uudenlaiseen kaapuun puetuilta ruoka- tai sisustuslehdiltä. Kaupallisemmista aikakauslehdistä niitä erottaa vain se, että ne kauppaavat vähän toisenlaista tavaraa.

Luomulehtien parista löytyy enemmän substanssia. Itse pidin lasten vauva-aikoina niin paljon luomulehti Motheringista, että tilasin sitä usean vuoden. Vaikka lehden näkökulma äitiyteen oli hieman…ööh…ahdasmielinen, lehdestä löytyi aina virkistävän erilaisia, radikaalejakin näkökulmia. Yhä vaihtoehtoiselta vaikuttaa kanadalainen pitkän linjan lehti Natural Life.

Laadukkaita joogalehtiäkin näyttää olevan markkinoilla runsaasti, mutta mistä löytyisi hitaamman, yksinkertaisemman elämän elämäntapalehti laajemmalle kohderyhmälle? Australiassa ilmestyvä Slow näyttää jo aika houkuttelevalta. Tom Hodkinsonin nettilehti The Idler ilahduttaa myös aina. Miksei siitä tehdä kunnollista printtilehteä?

Oman haasteensa slow-lehdille taitaa asettaa lehden kohdeyleisö, joka on nimenomaan sitoutunut ostamattomuuteen. Silti olen ihan varma, että jopa itarat slow-ihmiset hellittäisivät kukkaronnyörejään, jos lehti onnistuisi tavoitteessaan, laadukkaassa slow-journalismissa.

Vaikka kaikissa yksinkertaisemman elämän ohjeissa kannustetaan ennen muuta juuri ("turhien") lehtitilauksien perumiseen, pysyn painetun lehden ystävänä. Paperilehden selailu kun on toimintana ihan toista kuin nettilehden ääressä kököttäminen. Netissä roikkuminen - ainakin minulla - samaistuu ikävästi työntekoon, kun taas paperilehti kulkee mukana riipputuoliin, rannalle ja muihin mukaviin ja rentouttaviin paikkoihin.

perjantai 3. syyskuuta 2010

Morkkista Monsoonin vaatekasan äärellä

Tällä viikolla on tullut kirpputoria varten käytyä läpi omia, viimeisen neljän vuoden lastenvaateostoksia. Erityisesti tytön vaatekasaa silmäillessä on iskenyt shoppailumorkkis. Mitä tämä mekko uutena maksoikaan? 70 euroa? Entä tämä haalari? 140 euroa? Tämä makea retroprinttinen puserokin (50 euroa?) on näköjään pitänyt saada. Ja moni muu, aikanaan välttämättömyydeltä tuntunut ostos.
Erityisesti tytölle näyn ostaneen kalleimpia, laadukkaimpia ja trendikkäimpiä releitä. On näköjään ollut hieman huono omatunto sen johdosta, että neiti on, ainoana lapsikatraastamme, jäänyt hoitoon vasta kymmenkuisena. Ja onhan shoppailu hauskaa!

Nyt hinnoittelen näitä laatuvaatteita uudestaan kirpparihinnoille: mekko 10 euroa, haalari 20 euroa, pusero…2 euroa?

Olen tutustunut kirpputorien lastenvaatetarjontaan vasta pakon edessä, kotihoidontuella kitkuttelevana kotiäitinä. Nyt mieleen tulee miten paljon rahaa olisin säästänyt, jos alun alkaenkin olisin kitkutellut nykyisellä elintasolla. Jos esimerkiksi olisin ostanut lastenvaatteet kirpputorilta ja syönyt edes pari vuotta tavallista (siis: ei luomukaupasta huippukalliilla ostamaani) ruokaa. Pari muutakin ostosta olisi hyvin voinut jättää välistä ilman, että kukaan olisi kärsinyt.

JOS olisin aloittanut tällaisen elämäntavan jo vaikkapa 10 vuotta sitten, olisiko meillä enää asuntolainaa?

Mihin uusia (tai: uusimpia) esineitä oikeastaan tarvitaan, kun maailma on täynnä uudenveroista, mutta paljon halvempaa tavaraa? Oman statuksemme nostamiseenko vain? On silmiä avaavaa huomata, että täsmälleen samoja, kauniita lastenvaatteita myydään ostokunnossaan kirpputoreilla neljäsosahintaan.

Sama käsittämätön arvonalennus koskee myös vähänkään käytettyjä autoja. Viime viikolla kävin tekemässä haastattelua perheessä, jossa harrastettiin vanhoja autoja. 1950- ja 1960-luvun autotkin olivat edelleen rekisterissä ja pelittivät kuulemma mainiosti. Vanhaa, ei vielä nykymielessä sähköistettyä autoa oli kuulemma yksinkertaista korjatakin ihan tavismiehen perustaidoilla. Kalliisiin merkkikorjaamoihin ei tullut asiaa.

Kun elämänsä kohtuullistamiseen ryhtyy, huomaa ensimmäiseksi sen, miten paljon kunkin uuden, kulloisenkin vuoden ”välttämättömyyden” eteen pitää tehdä työtä. Kun on sitten paiskottu paljon töitä, usein jopa burnouttiin asti, voi tullakin hetki, jolloin ihminen herää kyselemään mitä kaikesta tästä kiirehtimisestä lopulta jäi käsiin?

Kasa vaatteita, jotka eivät ole enää minkään arvoisia.

Simplicitas-blogissa kirjoitettiin taannoin samasta asiasta. Kaarina Davisin kirjasta Irti oravanpyörästä (Nemo 2010) löytyy lisää pysäyttäviä laskelmia.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Luuseriviljelijän sadonkorjuu

Katsokaapa tätä  (suosittelen erityisesti sivulla olevaa lyhytelokuvaa) Dervaesin perheen sankaritekoa! Siinäpä ihannetta meille vähemmän suvereeneille viljelijöille.

Tämä on neljäs vuoteni pienen pihapalstan pitäjänä ja edelleen homma on täynnä mysteerejä. Juuri nyt on vuotuisen tilinpäätöksen aika ja kuljeskelen kasvimaallani syviä huokauksia päästellen. Mikä tuholaistauti iski parsakaaleihin? Miksi porkkanat jäivät aurinkoisesta kesästä huolimatta pieniksi? Miten epäreilua onkaan, että linnut veivät huolella vaalimistani maisseista juuri tähkät! Missä välissä taapero ehti vetää herneet taimineen irti? Kuka onkaan ollut valvomassa, kun lapset ovat levitelleet hiekkalaatikkoleikkeihinsä rivin verran porkkanoita?

Tomaatteja on tulossa hurjasti, mutta kuulemma pian myös halloja. Nähtäväksi jää, ehdinkö saada yhtäkään kunnollisen punaposkista tomaattia itse siemenestä kasvattamistani taimista.

Tietysti onnistumisiakin on. Silti minua aina vähän harmittavat omavaraisuus-idealistien hehkutukset homman yksinkertaisuudesta ja vaivattomuudesta. Ehkä kaikki olisi toisin, jos voisin omistautua harrasteelleni kokopäiväisesti, tai ehtisin edes lukea ajatuksella muutaman hyötypuutarhakirjan. Tai ainakin kerätä sadon ennen kuin se kustakin lajista pilaantuu kasvimaalle (sadonkorjuu muuten on yllättäen kasvimaan hoidon vaivalloisin osuus).

Mutta minulla on täällä taapero, jonka hermot menevät kasvimaalla kykkivään äitiin ja kolme muuta lasta, jotka eivät ole ollenkaan haltioissaan kasvimaan tuotteista kehittämistäni ruoista. Tässä vaiheessa kesää joka ikinen heistä jo kirkuu kauhusta kuullessaan esimerkiksi sanan mangoldi (joka kesä jotakin tiettyä tuotetta kun tulee kasvatettua hieman liikaa niin, että sitä lopulta pursuaa sekä korvista että pakastimesta).

Dervaesin perheeseen palatakseni: ennenkuin te muut kohtalotoverini luuseriviljelijät paiskaatte puutarhahanskat tiskiin huomioikaa, että Dervaesin pihaa hoitaa täysipäivätyönä neljä aikuista. Puutarhaa ja sen maata on muokattu jo vuodesta 1985. JA perhe asuu eteläisessä Kaliforniassa, jossa kasvukausi on pitkä.

Silti haluaisin samanlaisen, pelkistä hyötykasveista koostuvan puutarhan. Ehkä minulla on sellainen jo vuonna 2030?

ps. Älkää kertoko lapsilleni, mutta aion tänäänkin tehdä mangoldikeittoa. Soseutan sen ja sulatan joukkoon juustoa, niin lapset eivät - ehkä - arvaa mitään.

Pitäisikö olla ylpeä siitä, että ekaa kertaa onnistui kasvattamaan tomaatit siemenestä? Vaiko häpeissään siitä, että niiden kypsyminen on pahasti myöhässä?