Hei, olenkin jo perillä!

Marja Kontiokarin Tytti palaa kotiin on vuoden paras lastenkirja. Vai aikuisten kirjako se on?

Ehkä sittenkin molempien.

Japanilaistyylisesti piirretyssä tarinassa pikku Tytti etsii vimmalla ja kiireellä kotiaan; paikkaa, missä ei enää pelottaisi. Missä voisi olla onnellinen.

Kukkulan päällä on hetken huikeaa, mutta sitten tuuli alkaa puhaltaa ja viskaa Tytin pimeään kuoppaan. Sieltä ei ylös pääse ilman luopumisia: kuoppaan pitää jättää koko Tytin kori monine tärkeine esineineen. Se on se raskas taakka, mikä tytön matkaa jumittaa.

Vihdoin Tytti päätyy uusien siipiensä voimalla uuteen kotiin. Mutta paikka onkin se sama, josta hän alunperin lähti liikkeelle. Ennen matkaansa Tyttiä on peloittanut olla siellä. Nyt kaikki näyttää ihanalta!

Tämä pieni tarina havainnollistaa montaa mindfullness-opasta selvemmin mitä oikeastaan on hyväksyvä, tietoinen läsnäolo. Tähän loppuun sen voi kuitenkin vääntää rautalangasta, mindfullness-guru Jon Kabat-Zinnin sanoin:

Hyväksyvän, tietoisen läsnäolon perimmäinen haaste on sen oivaltaminen, että "kaikki on tässä ja nyt". Elämäni on juuri tässä hetkessä. Kysymys kuuluukin, miten suhtaudun siihen? Onko elämäni jotain, joka vain "tapahtuu" minulle? Olenko täysin olosuhteideni tai velvollisuuksieni vanki, tai kehoni tai sairauteni, tai menneisyyteni vanki? Tulenko vihamieliseksi, ryhdynkö puolustuskannalle tai masennunko, jos kohtaan tietynlaisia tilanteita, tai tulenko pelokkaaksi, jos jotain muuta tapahtuu? Mitä vaihtoehtoja minulla on? Onko minulla vaihtoehtoja?

Pyhä velttous

Heräsin harmaaseen viikkoon. Mieleen tulvi iso määrä harmaita aavistuksia.  

Yritin lukea kirjaa, mutta nukahdin.

Pitäisi siivota, tyhjentää astianpesukone, slammata talon kivijalka, korjata ja pakastaa kasvimaan satoa. Kuitenkin vaan nukuttaa.

Tällaiset päivät saivat minut ennen hermostumaan. Epämääräiselle, epätuotteliaalle olotilalle piti tehdä jotain, piti ryhdistäytyä ja äkkiä. Piti aloittaa inspiroiva kirja, kuunnella vauhdikasta musiikkia,mennä leffaan, lähteä kuntoilemaan tai bailaamaan, jotain! Kaikista pahinta oli olla tilassa, missä mikään ei liikkunut, missä olo oli hauras, heikko eikä ollenkaan energinen ja pätevä.

Nykyään tällaisen harmaan päivän tullessa olen vaan.

Ihminen tarvitsee aikaa.



ps. Todella helppo resepti laiskalle, jolla sattuu olemaan liikaa kesäkurpitsaa:

Keitä kokojyväpastaa. Mausta mustapippurilla ja kurpitsaöljyllä. Raasta pastan sekaan runsaasti raakaa kesäkurpitsaa ja parmesania. Bonus: kesäkurpitsa-vastaiset lapset eivät eroita kesäkurpitsan ja parmesanin makuja toisistaan ja kuvittelevat syövänsä vain parmesanilla maustettua makaronia.

Pieniä asioita

Kun omassa elämässäni tapahtuu liian suuria asioita, joille en mahda mitään, yritän tietoisesti keskittyä ihan pieniin asioihin.

Eilen löydettiin vuoden ensimmäiset kanttarellit.


Ostin vuohen. Toistaiseksi vasta tällaisen pienen muovisen. Mutta tiedättehän sen aarrekarttametodin...

Taannoisella kaupunkireissulla tyttö oli ihastuksissaan näistä julisteista. Minä myös.
Tämä seitsenvuotias ei vielä päässyt mukanani elokuvan pressiin, sinne otin seuraksi kymmenvuotiaan.
Vaikka aikuiset (yleensä kirjoja lukemattomat) tosikkokriitikot aina irvailevat Pottereiden filmatisoinneista, kyllä lapset tietävät (tämänkin asian) paremmin.

Täällä oma arvioni leffasta, täällä taas luokkakaverini ihana Potter-aiheinen postaus, jossa esitellään myös se joka fanin must-have kirja, joka on juuri tullut kauppoihin.
Minä pääsin muuten haastattelemaan Weasleyn veljeksiä!

Ostin tytölle ötököiden tutkimislaatikon. Siellä on lyhyitä aikoja majaillut hepokatteja, pieniä sisiliskoja ja sammakkoja sekä perhonen. Ihastelun jälkeen otukset päästetään aina takaisin vapauteen.

Valolla on hauskaa aina ja koko-ajan. Tämä kesä on hyvä. Elämä on hyvä.

Supermielettömästä tuikitavalliseen

Viimeisimmässä Voi Hyvin-lehdessä oli hyvä juttu lemppari zen-tyypistäni, Brad Warnerista. Arvostan Bradin kirjoja kovasti erityisesti sen takia, että hän on kirjoitellut harvinaisella suoruudella kaikesta siitä hullusta ja ällistyttävästä, mitä usein tapahtuu kaikenlaisten henkisten opettajien ja gurujen liepeillä. Hän on myös henkiseksi opettajaksi sikäli virkistävä, ettei hetkeäkään esitä, että oma elämänsä olisi mitään muuta kuin ”tylsää, surkeaa ja säälittävää”.

Warner vastustaa kulttia, joka syntyy sellaisen ihmisen ympärille, joka on korottanut oman valaistumiskokemuksensa muidenkin tavoitteeksi. Häntä säälittävät sankarinpalvojat, jotka kerääntyvät gurun ympärille pyrkimään kiihkeästi samaan ”supermielettömään elämykseen”, jonka guru on tavoittanut. Arja Sihvolan haastattelussa Brad toteaa:

Erityisesti Yhdysvalloissa hengellisten opettajien uskotaan olevan erityisiä olentoja, ja muutamat ihmiset käyttävät sitä hyväkseen. Koettuaan jotain henkistä he pitävät sitä vain heille ominaisena ja asettuvat muiden yläpuolelle. Lähes kuka tahansa pitempään henkisiä harjoituksia tehnyt voi ajoittain kokea hyvin syviä tiloja.

Lähes kuka tahansa tosiaankin voi. Valaistumiskokemuksia on joka meditoijalla. Selvänäön oppii viikonloppukurssilla. Mutta sfääreissä liitely ei ole sittenkään lopullinen vastaus, sillä omasta pienestä elämästään pitää selvitä silti. Myös niistä hetkistä, jotka eivät ole supermielettömiä. Warner sen suoraan paukuttaa, kirjassaan Hardcore zen:

On peloittavaa olla aidosti rehellinen itselleen, sillä silloin ei ole enää ketään, jonka puoleen kääntyä, ei ketään, ketä syyttää, ei ketään, jolta odottaa pelastusta. On luovuttava ajattelemasta, että olisi joku pakopaikka ja hyväksyttävä se, että on todella ja lopullisesti omillaan. Parasta, mitä voi elämältä toivoa on, että löytää opettajan, joka murskaa unelmat ja toiveet, kiskoo lempiuskomukset oppilaan sylistä ja heittää ne rotkoon.

Brad Warnerin mielestä mandariinin syöminen on todellista valaistumista. Minusta sienestys ajaa saman asian. Nyt on suppilovahveroita metsät täynnä!

Sumussa, surussa

Tänään en jaksa olla yhtään myönteinen. Suruja, pettymyksiä, huolia. Kaikenlaista. Elämä sumussa. Tekisi mieli piiloutua Muumilaakson marraskuun homssun tapaan särkiverkkoon kertomaan itselleen tarinoita, jotka kävisivät sitten toteen.

Päivän tunnelmiin sopivat edesmenneen enoni, suuren pessimistin Juhani Peltosen runot. Vaikkapa tämä hyödyttömäksi itsensä kokevan isän syysmietelmä kokoelmasta Näköisveistos ruumiskirstusta (1987):

Isä kuuluu syksyyn,

jolloin lakastutaan, huurrutaan,

mennään riitteeseen ja jäädytään

lopuksi pohjia myöten.

tai tämä:

Arkiaamun käsittämättömin hetki. Yksin

on oltava asukas, vaikka koti

tuntuu peloittavammalta

kuin maailman nälänhätä- ja sotatoimialueet.

Huomenna haluan olla iloisempi, saapuuhan Suomeen vihdoin Afrikan aurinko, profeetallinen hahmo Youssou N´Dour, jonka maagisen äänen muistan jo lapsuudenkodista. Alzheimeria sairastava isäni ei aina muista montako lasta minulla on, mutta Youssoun hän heti muisti puhuessani hänen kanssaan eilen.

Mikä kurjuus musiikkia rakastavalle ihmiselle onkaan elää ilman musiikkia! Isä kun on unohtanut jo ajat sitten miten stereoita käytetään.

Viimeiset syyskukat. Nyyh.

Juuri nyt olen onnellinen

Viime vuonna kun minulla oli vaikeaa ystäväni antoi hyvän ohjeen: vaikeina aikoina kannattaa riippua hyvissä hetkissä aivan erityisellä päätöksellä. Hyvistä hetkistä pitää nauttia tietoisesti. Niitä pitää juhlia, niistä pitää tiristää irti jokainen onnen murunen.

Tämän ystävän kohdalla tiesin, ettei kyse ollut ulkoa opetellusta neuvosta, vaan harvinaisen tiukassa paikassa omaksutusta elämänasenteesta. Hän kun oli kolme ja puoli pitkää vuotta seurannut oman pikku tyttärensä taistelua syöpää vastaan.

Urhoollinen pikku potilas oli opettanut ystävälleni hetkessä elämisen taidon konkreettisemmin kuin yksikään Eckhart Tollen opas. Kun eletään niinkin pitkän ja ennustamattoman taudin kuin syövän ehdoilla, ei elämään voi ottaa sellaista asennetta, että ilon hetkiä on luvassa vasta parantumisen jälkeen.

Onni on löydettävä juuri nyt, tästä hetkestä. Tai viimeistään heti seuraavasta hetkestä, joka ei ole suorastaan sietämätön.

Näin hienosti  ystäväni kirjoittaa Suomen syöpäsairaiden lasten hyväksi julkaistavassa Sylva-lehdessä:

Silloin kun asiat ovat hyvin, on aika iloita ja silloin, kun on huono olla tai itkun aika, on aika itkeä. On turha suunnitella huomista, sillä se ei ole vielä täällä, eikä tässä elämäntilanteessa muutenkaan tiedä, missä olemme huomenna.

Aika tuntuu aivan kuin hidastuvan jollakin tavalla, ja jokainen päivä eletään uudella tavalla vain ja ainoastaan tässä hetkessä. Juuri nyt olen onnellinen ja kiitollinen elämästä!

Hyvään hetkeen tarttumisen mallia näyttää seuraavissa kuvissa kuopuksemme, joka kaikkien lasten tavoin on samaisen elämänasenteen ekspertti. Kun postilaatikosta putkahti uhkaavasti lähestyvän joulukauden ensimäinen leluluettelo, mitä teki lapsi? Alkoi vängätä itselleen tyytymättömänä leluja, jotta voisi - ne saatuaan - olla onnellinen ”sitten joskus”?

Ei, hän alkoi saman tien sommitella kuvaston leluista omia lauluja. Harmi ettei tullut otettua äänitallennetta, sillä erityisesti rekkalaulut murinoineen olivat aika hurjia!

ps. Olipa ihanaa lukea tämä arvostelu Hidasta elämää-sivustolta. Ihan parasta palautetta kirjailijalle on kuulla, että on pystynyt oikeasti tarjoamaan vertaistukea ja ratkaisuja:

http://hidastaelamaa.fi/2010/10/ai-enko-olekaan-ainoa-joka-ei-pysty-tahan-kaikkeen/