Canihuaa

Kokeilin "uutena quinoana" mainostettua canihuaa.

Tämmöinen mustanruskea siemen, josta keittämisen jälkeen alkaa versoa ituja, ei vakuuttanut epäluuloisia lapsiamme: sain syödä ruoan ihan itsekseni. Myönnän ettei ruokalaji näytä gourmetkokin unelmalta, mutta hyvää se minusta oli. Nyt kun olen taas (ainakin tämän paaston ajan) kasvissyöjä ja minulla on taipumusta anemiaan, minua kiinnostaa canihua erityisesti siksi että se sisältää runsaasti rautaa.

Ruokalajin muut osaset eli tofun ja kaalin, wokkasin kookoslastujen kera rouhitulla Guajillo-chilimausteella. Tämä koko maustesarja on minusta yliveto!
Mausteet ovat yleensäkin se asia, johon ruoassa mieluiten panostan. Niillä saa yksinkertaisimmastakin kasvisruoasta hurjan hyvää. Joku vuosi sitten luomukaupoissa oli myynnissä currylla ja muilla tulisilla mausteilla maustettuja Tropicain kookoslastuja. Juuri kun olin tottunut lisäämään niitä melkein kaikkiin ruokiini, ne yhtäkkiä katosivat myynnistä. Suren asiaa vieläkin, mutta onneksi hieman samantapaista efektiä ruokiin saa paistamalla öljyssä kookoslastuja tämän maustesarjan kera.

Kieltämättä joskus tulee mieleen, miten halpaa ja yksinkertaista elämä olisi, jos ei tarvitsisi ajatella lasten (tai miehen) ruokatottumuksia. Minun lempiruokani ovat kaikki aika askeettisia. Esimerkiksi koko viime kesän olisin voinut syödä ilolla maailman yksinkertaisinta pastaruokaani (täysjyväpastaa, jonka joukkoon on raastettu tuoretta kesäkurpitsaa...ja siihen päälle kurpitsaöljyä + parmesania). Muu perhe ei kyseiseen outoon ruokalajiin koskenut. Heitä varten pitää aina keksiä lisäkkeitä, kastikkeita, lihaa...

Kiitos kaikille pyörä-asiaa kommentoineille! Haaveissani siintelee ehdottomasti tanskalaistyyppinen laatikkopyörä. Kuvat ovat Karina Tengbergin ihanasta kirjasta Christiania interiör:

 

Puutarha-ala, tulevaisuuden ala?

The Guardianissa ilmestyi tämän viikon maanantaina lehden comment is free- osastossa kiinnostava kirjoitus. Siinä tiedetoimittaja Colin Tudge ennustaa tulevaisuuden tärkeimmäksi alaksi ei tietotekniikkaa, ei kännykkätehtailua, vaan - pienviljelyä.

Kaikista teollisuuden lajeista maailma tarvitsee vielä kymmenen, sadan ja tuhannenkin vuoden päästä varmuudella juuri ruokaa. Mikäli aiomme ruokkia kasvavan ihmiskunnan ja vähentää ruoan pitkän matkan kuljetuksia (ja nehän meidän on pakko tehdä), maatalouden harjoittamisen pitää laajeta myös kaupunkeihin; kaupunkiviljelyyn, Tudge uskoo:

Yhä suurempi osa ihmisistä uskoo, että "edistyksen" tulisi tarkoittaa jotain uutta, ei tätä samaa: uusia kaupunkityöpaikkoja, kaupunkien laajenemista. Maailma tarvitsee nyt maatalouden ja erityisesti pienviljelyn renessanssia. Sellaisen pienviljelyn, joka on sijoitettu kaupungin sisälle, ja joka työllistää paljon ammatti-ihmisiä.


Joissain edelläkävijäkaupungeissa eletään jo näin. Tämän kirjan mukaan esimerkiksi Shanghain kaupunki, jossa on enemmän pilvenpiirtäjiä kuin Manhattanilla, tuottaa kaupungin sisällä 50 % kananlihastaan, 90 % kananmunistaan, kaiken lehmänmaitonsa ja kaksi miljoonaa tonnia kaupungin käyttämästä viljasta ja riisistä. Miettikääpä sitä lehmien määrää!

Tämähän on toisaalta pelkkä kaavoitus-, luovuus- ja lupakysymys. Kyse ei koskaan ole ollut siitä, etteikö kaupungissa olisi ollut tilaa tai mahdollisuuksia viljelyyn, kyse on ihmisten ajatusmalleista: millaiset asiat kuuluvat kaupunkiin. Voiko katolla olla hyötypuutarha? Häiritseekö minua kovasti korttelipihalta kuuluva kanan kaakatus? Miellyttääkö silmääni viljelysmaaksi muutettu puistoalue?

Lasten sairaspäivinä olen tehnyt omia kasvimaasuunnitelmia yhdessä assarikoirani Ilon kanssa. Äänimaisemana on olut flunssaisen tytön taukoamaton pianonpimputus. Kasvimaan kohopenkit odottavat hangen alla kevättä.

Näitä aion ensi kesänä ainakin kasvattaa: perunaa, porkkanaa, kesäkurpitsoja, pinaatteja, salaatteja, kasvihuonetomaatteja ja -kurkkuja, paprikoita, mangoldeja, sokeriherneitä, härkäpapuja, salaatteja, sipuleita, valkosipuleita, mukula-artisokkia, lehtikaalia, parsakaalia, kukkakaalia, maissia, palsternakkaa, naurista, lanttua, munakoisoa, salkopapuja... tulisipa jo kevät!

Kaappien tyhjennysviikot

Uuden elämäntavan harjoittelu on alkanut minullakin Liisan tapaan kaapeista. Ruokakaapeista.

Säästän teidät kuvilta ja kuvauksiltakin. Sanottakoon vain, että on surullista nähdä, millaiseen ruoan tuhlaukseen kiireinen elämäntapa + arjen väsymys johtaa. Meillä tuntuu ikuisesti olevan se tilanne, että "ei ole mitään ruokaa", vaikka kaapit pullistelivat täysinä.

Mitä kaapeista löytyi? Kiireessä tehtyjä, harkitsemattomia ostoksia. Paljon hyvää ruokaa, mutta myös ihan outoja juttuja.

Weledan vanhentuneita vauvatuotteita (kuopus täyttää kohta neljä). Pilalle menneitä maissijauhoja (aina italiansiskoni käydessä Suomessa päätän alkaa tekemään polentaa yhtä mestarillisesti kuin hän, sitten se aina unohtuu, kun ruokalaji on mukamas niin "vaivalloinen"). Suuri valikoima pilaantuneita speltjauhoja ja -ryynejä siltä vuodelta, kun ostin spelt-keittokirjan ja luovutin heti ekaan vastoinkäymiseen.

Nyt alkoi uusi aika. Vanhentuneet ruokatarvikkeet menevät kompostiin ja lopuista tehdään ruokaa. Samantien eikä sitten joskus. Tavoitteena on, etten pariin viikkoon joutuisi juurikaan käymään kaupassa ruokaostoksilla. Kaapit ja pakaste tyhjäksi! Kun tästä raivausoperaatiosta on selvitty, aletaan ruokataloutta tässä talossa hoitaa toivottavasti vähän suunnitelmallisemmin. Ja hitaammin.

Senkin olen jo huomannut, että näin keskitalvella ne tietyt kasvikset, joihin satokautena kyllästyy kokonaan (kesäkurpitsa, sokeriherneet, mangoldi) ovat aivan uusia ja eksoottisia pienen tauon jälkeen pakastimesta otettuna. Ensi kesänä niitä kannattaa pakastaa huomattavasti enemmän kuin viime kesänä tein. Ne ovat todella arvokasta syötävää juuri nyt.

Hävettää tunnustaa, mutta useana vuonna minulle on käynyt niin, että olen kyllä kasvattanut vihanneksia ja pakastanutkin niitä - ja huomannut sitten kesäkuussa, aloittaessani uuden sadon pakastusta, että pakastin on täynnä. Olin kokonaan unohtanut käyttää edellisvuotiset.

Samaten haastetta on piisannut elo-syyskuussa, kun töissä ja pakastamis-säilömisrintamalla on ollut yhtä aikaa kiire. Siinä on joskus käynyt niinkin, että hyviä tuotteita on jäänyt kasvimaalle pilantumaan, kun ei vain ehdi ja jaksa säilöä.

Tässä tulee mieleen se sama hulluus, mistä Sanna puhui Inhimillisen tekijän haastattelussamme. Se, että sitä käy töissä mukamas saadakseen leipää pöytään. Mutta juuri työssäkäyminen ja kiire aikaansaavat sen,  ettei sitä ole lopulta voimia perehtyä edes niiden ihka ilmaisten ruokien käyttöön ja valmistukseen.

Säästin: Halvalla ollaan tosiaan syöty, mutta hyvin. "Tylsistä" aineksista kokkaamisessa on sekin hyvä puoli, että silloin tulee useammin leivottua. Eihän ihminen aivan ilman herkkuja kuitenkaan voi eikä etenkään halua olla.