Kiitos!

Hyvät ystävät ovat vihjailleet jo jonkin aikaa, että mites se sun blogi...vieläkö pidät sitä? Ja miksi ihmeessä?

Niin. Tämän blogin nimi viittaa kirjaan, jota ei ole enää saatavilla, aihepiiri, josta alunperin aloitin ei ole enää samalla lailla mielen päällä, ja tulevat kirjaprojektitkin ovat muuttaneet muotoaan. Niille pitäisi perustaa toisenlaiset blogit. Mutta kun en ole ollut siihen vielä valmis.

Suurten mullistuksien keskellä on tuntunut turvalliselta riippua kiinni tässä blogissa. Tänne on tullut dokumentoitua omaa elämää syksystä 2010 asti, siksi lopetus on henkisesti tuntunut vähän samalta kuin perhealbumien nakkaaminen tuleen. Kuitenkin tämän entisen elämän tarinan jatkokirjoittaminen on jollain lailla myös estänyt uusien asioiden syntyä. Tämä on ollut blogi eräästä elämänvaiheesta, vaan nyt on jo menossa toisenlainen elämänvaihe. Vanhan elämän tarina täytyy uskaltaa sulkea ja hyvästellä. Siitä täytyy päästää irti, jotta uudelle tulisi tilaa kasvaa.

Nyt on uusien kirjoitusten ja aikanaan uusien blogienkin aika. Kiitos teille, rakkaat kanssakulkijat! Varmasti tapaamme vielä...uusilla blogialustoilla! ;)

Loppuun viimeinen musiikkilinkki ja kuvia puista ja kasvusta. Kevät tulee, taas!

(Kuvat ovat suosikkifacebook-sivustoltani  Slavic Folklore & World Dreaming - Przemek Sokół - Krayina Mriy - Дреамер)

Valoisia pyhiä!

Tänä jouluna on aika sanaton olo. Vuosi sitten elämä oli ihan erilaista, nyt kaikki on muuttunut. Jos joku olisi viime joulunpyhinä kertonut minulle, että saman vuoden aikana jätän työni, minulle tulee ero ja minulta kuolee isä, en olisi uskonut.

Nyt hieman välimatkaa saaneena näkee jo kuitenkin, että kaikki on tänä vuonna mennyt juuri niinkuin sen piti mennä. Entisen elämän kadottua tilalle on löytynyt paljon uutta kaunista, valoisaa ja hyvää. Usein on jo aika kiitollinen olo tästä ihmeestä, elämästä.

Alkuviikon piparitalkoissa tyttäreni kehitti tämän joulun hittituotteen, islanninhevospiparit. Täsmällisemmin sanottuna nämä ovat kuulemma Ofeigur-heppapipareita.

Mikäköhän siinä muuten on, että vaikka piparitalkoiden alkaessa kaikki kolme poikaa ja tyttö ilmoittautuvat muka innokkaiksi tekijöiksi, niin lopulta suurimman osan urakasta puurramme kuitenkin kaksistaan tytön kanssa? Se naisten ikuinen tunnollisuus...

Tässä joululaulun sijaan ensi vuoden (tai koko elämän) tunnariksi sopiva kappale, jonka esittää yksi maailman vaikuttavimmista äänistä; lapsitähti Lena Zavaroni,.joka aivan liian nuorena kuoli anoreksiaan.

(Vaikka maailmanloppujutut tänään jo pursuavat yli sietokyvyn, tässä kiinnostuneille silti vielä pienempi Lena.)

Huippulahjakas, mutta itseään kohtaan armoton Lena muistuttaa siitä, miten tärkeää on rakastaa ja arvostaa itse itseään. Armollisuutta valoa ja rakkautta itse kullekin vuoteen 2013, ja kiitos teille lukijat jälleen yhdestä vuodesta!

Lumottu kirja

Mikä suuri ilo olikaan löytää Jouko Sirolan kirja Lumottu niitty. Erään tien tarinoita!

Olen sitä ihmistyyppiä, jota on aina kiehtonut ja kiinnostanut paikkojen historia. Aina uuteen paikkaan muutettuani olen lukenut paikan historiasta kaiken. Vihdin kirkonkylään muuton jälkeen on tullut luettua monenlaisia Vihdin historiikkeja - mutta yksikään niistä ei ole vetänyt vertoja tämän kirjan elävyydelle!

Sirola kirjoittaa ihanalla, nykyään jo harvinaiseksi käyneellä menneen maailman tsehovilaisella tyylillä, jossa matkaa tehdään maisemassa ja tarinassa juuri niin monen mutkan, villin assosiaation, suoranaisen harhaantumisen ja sivupolun kautta kuin tarpeen on - eikä ketään siltikään taatusti pitkästytä. Tästä pienen kirkonkylämme tien tarinasta luulisi innostuvan kenen tahansa, jota kiinnostaa Suomen historia. Tai elämä yleensä.

Ja miettikää: tämä kirja kertoo siis reitistä, jota päivittäin kävelen koirani kanssa, ja jonka salaperäisyyksiä olen jo pitkään ehtinyt miettiä. Mikä historiafriikin bingo!

Sirolan huolella taltioimat kylämme menneen ajan "huhut, juorut, sadut, myytit ja legendat" olivat kutkuttavan kiinnostavia. Olen esimerkiksi aina ihmetellyt miksi minua aina puistattaa, jopa keskellä kirkasta päivää, Vihdin kirkonkylän Valintatalossa. Samassa liikkeessä työskentelevä ystäväni raportoi samankaltaisista tuntemuksistaan. Sirolan kirjasta löytyy selitys:

siinä missä nyt on Valintatalo tai siitä hiukan nykyiselle kirjastolle päin, oli ennen Liukkaan talon riihi. Siinä riihessä kummitteli niin kovin, ettei siinä voinut olla yötä, vaikka siemenriihen kuivuessa niin oli muuten tapana. "Kattokaas kun siemenriihes täytyi ain ollas sauhu."
Eräs paikallinen vainaa, nimeltänsä Aalruuti, kertoi Kallelle vielä eläessään, että yöllä riihessä kävi sellainen kolina, ettei nukkumisesta tullut mitään. Ja jos ei sieltä silloin lähtenyt, niin ulos heitettiin, että mässähti.

Vihdin kirkonkylältä meillepäin kävellessä vastaan tulee erityinen mäki, jolle Sirola on omistanut kokonaisen luvun (""Kohti jyrkkää Kouvoinmäkeä"). Kaameata oli, lasten vaunuiässä, minun mielestäni lykkiä vaunuja ylös tätä mäkeä. Nykyään mäessä vastaan tulee, erityisesti koulujen loppumisen aikoihin, kipuamisesta nääntyneitä koululaisseurueita, jotka ovat jymähtäneet eri kohtiin mäkeä huilimaan. Aivan uuden näkökulman tähän varsinaiseen riesamäkeen sain Sirolan menneen ajan hevoskärryonnettomuuksien kuvauksista. Näistä traagisista sattumuksista kirjaan on taltioitu seudulle elämään jäänyt sanonta "Vitut, sanoi vatikauppias kun kuorma kaatui". Ei ihme, että tie tältä kohdalta ihmisten ja eläinten hyväksi vihdoin oikaistiin!

Kun päästään mäen päälle, alkavat lumotun tien "salaperäisimmät, peljätyimmät osuudet". Eli - jihuu - juuri ne seudut, joilla itse asun! Vihdin kirkonkylän Koivissillan "synkistä salomaista" ei tosin meidän kohdallamme ole jäljellä enää paljoa, vaikka kirjan mukaan vielä 1970-luvulla puhuttiin madalletulla äänellä tästä maailman sivu kulkijan karvat pystyyn nostattaneesta tarunhohtoisesta seudusta, suoranaisesta kummituksien luvatusta maasta:

Vain ohuet, orvonnäköiset kuusenketkut talojen välissä pitävät yllä korpimaiden hiipuvaa mainetta.

Pyytelen jo etukäteen anteeksi, että tämän kirjan arvioinnissa keskityn itselleni rakkaimpiin ja läheisimpiin paikkoihin. Myös kirjan alkuosan kuljettelut pitkin kylän eri merkkipaikkoja ovat todella kiintoisia. Samoin loppuosa, jossa ollaan jo Nummelassa asti.

Mutta: sekä lapset että minä riemuitsimme, kun se kotimme läheinen metsätie, jota olemme useasti kulkeneet ja jonka olemme aina kovin keskiaikaiseksi kokeneet (aina tulee kummasti juteltua juuri tuolla metsätieosuudella siitä ajasta, jolloin metsässä oli vielä maantierosvoja jne....koska jokin tuon tien olemuksessa vaan herättää niin vahvasti tämmöisiä mielikuvia) paljastuukin kirjassa vähintäänkin keskiaikaiseksi. Olimme oikeassa! Tie on mahdollisesti ollut olemassa jo niinkin aikaisin kuin 1200-luvulla.

Kirjassa kerrotaan kiehtova tarina myös Sutkista, Vihdin omasta Robin Hoodista, joka muinoin, juuri näissä metsissä, ryösti rikkailta ja antoi köyhille. Aiomme lasteni kanssa ehdottomasti uskoa tähän tarinaan.

Tässä kyseinen lumottu tie pari päivää sitten kuvattuna. Suosittelen ihan kaikille. Sekä tietä, että siitä tehtyä kirjaa.

Tällä viikolla iloitsin

- siitä, että kaksi nuorinta lastani lähtivät juuri pihapulkkamäkeen kaksistaan. Siis kaksistaan, ilman minua! Partioituani pikkulasten lähimaastossa melkein 20 vuotta putkeen tämähän tuntuu ihan... Vapaudelta.
- takan lämmöstä ja viisaan koiran seurasta
- uudelleen aktivoituneesta käsityöinnostani (takkatulen ja käsitöiden välillä on vaan Se yhteys)
- tiistaisin televisiosta tulevasta Kosketus-sarjasta, jonka katsominen on minun ja keskiveljen oma juttu
- Lykke Li´n musiikista
-  eräästä erittäin viisaasta kirjasta
- oivalluksista ja rauhasta oivaltaa
- oudoista unista. Viimeöisessä unessa John Lennon kokkasi ihanaa vegewokkia, mutta kun istuttiin porukalla pöytään syömään minä (joka unessa olin vieläpä supernälkäinen) olin pöydän ainoa tyyppi, jolle sitä ei annettu. Päälle päätteeksi (idolini!) John oli vielä tosi epäystävällinen minulle. Tulkintoja?

Rauhallista itsenäisyyspäivää! Meillä aukeavat tänään joulukauden ekat suklaarasiat.

Buddhan hymy

19-vuotias esikoiseni palasi maanantaina takaisin Aasian reissultaan. Poika reppureissaili pari kuukautta Thaimaassa, Laosissa ja Kambodzassa.

Pelästyin todella kun näin hänet lentokentällä. Entisellä myrtsillä oli kasvoillaan valaistuneen oloinen kestohymy.

Ensimmäinen ajatukseni äitinä oli: apua, nyt se on siis alkanut käyttää huumeita! Ja heti seuraava: tai sitten se on liittynyt johonkin kiihkomieliseen uskonlahkoon?

Suomalainen äiti näet huolestuu todella, jos lapsi alkaa yhtäkkiä hymyillä. Sehän nyt on ihan sekopäistä.

Autossa poika intoili matkastaan ja hymyn syykin selvisi: hän nyt oli vaan oleillut kaksi kuukautta kulttuureissa, joissa kaikki hymyilevät toisilleen 24/7. Hymyily tarttuu.

- Kukaan siellä ei rähjää, ei puhu toiselle epäkunnioittavasti eikä stressaa mistään, poika selosti. - Siellä kaikki vain makailevat vuorokauden ympäri riippumatoissa ja chillailevat. Jos menet ravintolaan ja haluat tilata jotain syötävää, sun pitää ensin herättää riippumatoissa nukkuva henkilökunta. Jos haluat mennä tuk tukin kyytiin sun pitää ensin ravistella ja tökkiä riippumattoa, jossa kuski nukkuu.

Latoessamme pojan kanssa eilen polttopuita kuistille hyisessä säässä poika puuskahti:
- Eipä tarvittu kuin kolme päivää Suomessa niin johan multakin on hymy hyytynyt. Mutta edelleen ajattelin olla ihmisille kohtelias. Ennen en edes kiittänyt kaupan kassoja.

Aasian tuliaisina minulla on nyt täällä käytöstäni monitoroimassa tyyppi, joka ei suostu edes vastaamaan minulle, jos äänensävyni ei ole rauhallinen ja kunnioittava. En voi enää puhua omassa kodissani normaalilla... ööö.. tempperamenttisella tyylilläni. Se näet olisi ragettamista, sitä tulisi huonot vibat.

Koska olen riippuvainen pojan avusta esim. auton, lumitöiden ja tietokoneongelmien suhteen ei siis auta kuin omaksua uusi, aasialaistyyppinen huippuhillitty, ylikohtelias käyttäytymistyyli. Ja hymyillä vähän enemmän, vaikka lumimyrsky kuinka potuttaisi.

Lapset kasvattavat vanhempiaan. Sananmukaisesti.

ps. Täältä löytyy aiheeseen liittyvä legendaarinen hyvän mielen pätkä.