Canihuaa

Kokeilin "uutena quinoana" mainostettua canihuaa.

Tämmöinen mustanruskea siemen, josta keittämisen jälkeen alkaa versoa ituja, ei vakuuttanut epäluuloisia lapsiamme: sain syödä ruoan ihan itsekseni. Myönnän ettei ruokalaji näytä gourmetkokin unelmalta, mutta hyvää se minusta oli. Nyt kun olen taas (ainakin tämän paaston ajan) kasvissyöjä ja minulla on taipumusta anemiaan, minua kiinnostaa canihua erityisesti siksi että se sisältää runsaasti rautaa.

Ruokalajin muut osaset eli tofun ja kaalin, wokkasin kookoslastujen kera rouhitulla Guajillo-chilimausteella. Tämä koko maustesarja on minusta yliveto!
Mausteet ovat yleensäkin se asia, johon ruoassa mieluiten panostan. Niillä saa yksinkertaisimmastakin kasvisruoasta hurjan hyvää. Joku vuosi sitten luomukaupoissa oli myynnissä currylla ja muilla tulisilla mausteilla maustettuja Tropicain kookoslastuja. Juuri kun olin tottunut lisäämään niitä melkein kaikkiin ruokiini, ne yhtäkkiä katosivat myynnistä. Suren asiaa vieläkin, mutta onneksi hieman samantapaista efektiä ruokiin saa paistamalla öljyssä kookoslastuja tämän maustesarjan kera.

Kieltämättä joskus tulee mieleen, miten halpaa ja yksinkertaista elämä olisi, jos ei tarvitsisi ajatella lasten (tai miehen) ruokatottumuksia. Minun lempiruokani ovat kaikki aika askeettisia. Esimerkiksi koko viime kesän olisin voinut syödä ilolla maailman yksinkertaisinta pastaruokaani (täysjyväpastaa, jonka joukkoon on raastettu tuoretta kesäkurpitsaa...ja siihen päälle kurpitsaöljyä + parmesania). Muu perhe ei kyseiseen outoon ruokalajiin koskenut. Heitä varten pitää aina keksiä lisäkkeitä, kastikkeita, lihaa...

Kiitos kaikille pyörä-asiaa kommentoineille! Haaveissani siintelee ehdottomasti tanskalaistyyppinen laatikkopyörä. Kuvat ovat Karina Tengbergin ihanasta kirjasta Christiania interiör:

 

Mitä kannattaa kasvattaa? (+ arvonta)

Viides palstaviljelykesä on edennyt sadonkorjuuseen. Joka vuosi oppii jotain. Vain jotain. Edistyminen on tosi hidasta.

Toista kesää tomaattien kanssa taistelleena olen tullut siihen tulokseen, että enää en rupea kasvattamaan niitä siemenestä avomaalle. Ainakaan ennen kuin omistan kasvihuoneen. Suomen kesä se nyt vaan on liian lyhyt. Jos tomaatit ovat elokuussa vihreitä, niistä ei ole paljoa iloa. Sama tilanne oli sattumoisin viime vuonna vielä syyskuussa.

Kokemusta alkaa kertyä siitä, mitkä kasvilajit menevät meillä syötävänä kaupaksi ja mitkä taas päätyvät kompostiin.

Menestyksiä ovat olleet pinaatti, mangoldi, kesäkurpitsa, perunat, porkkanat, sokeriherne ja muut herneet, vadelmat ja muut puutarhamarjat, palsternakka, kurkut, sipuli (hyvin piilotettuna) ja salaatti.

Näistä taas ei pystytä tehtailemaan ruokaa, joka miellyttäisi meidän lapsia: retiisit, härkäpavut (itse pavut ovat ok, mutta se kuorimisen vaiva…), punajuuri (tämän tilanne voi muuttua, kun lapset mieltyivät Pärnun matkalla borchkeittoon).

Vähän häiritsee se tosiasia, että nämä kaikki ovat (perunoita lukuun ottamatta) ikään kuin lisukkeita; eivät siis suorastaan nälän vievää ruokaa. Jos haluaisi lisätä omavaraisuusastetta, pitäisi varmaan kasvattaa paljon muutakin. Mutta mitä? Te oikeasti omavaraiset, mitä kasvatatte? Missä vihanneksissa on suurin hyötysuhde... jos nyt vastakkaisena, varoittavana esimerkkinä pidetään vaikkapa näitä tomaatteja, joiden kanssa on tullut touhuttua alkukeväästä ja ”hyötytulos” on tämä.

Nyt kun pakastin alkaa olla aika täynnä pitäisi varmaan ruveta perehtymään säilöntään. Se on nyt - maailmantalouden kieppuessa arvaamattomissa syöksyissään - ymmärrettävästi nouseva trendikin.

Tässä vaiheessa kasvimaakautta innostus/voimat alkavat vaan olla miinuksen puolella. Minusta tämä sadonkorjuuvaihe nyt vaan on se tylsin vaihe. Mielellään ottaisin jonkun innokkaan Martan tänne hoitamaan homman loppuun. Itse voisin uudella innolla palata asiaan heti kevään koittaessa.

ps. Nyt, kun bloggeriin ilmoittautuneita tämän blogin lukijoita on yhtä vaille sata, asiaan kuuluu järjestää arvonta. Täällä olisi yksi kappale Noora Shinglerin Marjoja ja maskaraa-kirjaa. Arvontaan voi osallistua kommentin jättämällä. Olisi hauskaa tietää keitä te 5000- 7000 kuukausikävijää oikein olette ja miksi tätä blogia luette.:)

Samalla saa tietysti vastata myös alkuperäiseen kysymykseen, eli suositella hyviä, ruokaisia lajeja kasvimaalle.

Hyötytarhurin Raamatut

Kauppojen puutarhakirjojen hyllyillä on paljon kunnianhimoisten valokuvaajien stailattuja opuksia. Ne ovat kauniita ja inspiroivia, mutta niistä saa etsimällä etsiä tietoa siitä, miten homma ihan oikean todellisesti onnistuu. Nämä kolme eivät ole pettäneet minua koskaan.

Ulla Kervisen ja Ulla Paakkunaisen Puutarha pienellä palstalla (Tammi 2010) on se kirja, jota suosittelisin aloittelevalle hyötykasvien kasvattajalle. Pieneen kirjaan on mahdutettu kaikki olennainen: kumppanuuskasvit, tavallisimmat viljelymenetelmät, maan hoito sekä kaikkien yleisimpien viljelykasvien hoito.

Arno Kasvin ja Simo Laineen Arnon keittiökasvit (Tammi 2008) on astetta tymäkämpi teos. Ruissalon kasvitieteellisen puutarhan viljelykokemuksiin perustuva kirja esittelee hyötykasvilajeja laajemmin ja kertoo kunkin lajin kasvatuskokemuksista ja niiden haasteista.

Gisela Keilin Luomutarhurin opas (WSOY  2002) on ollut minulla iät ja ajat. Vaikka kaikki luomutarhurikaverini arvostavat tätä kirjaa ja tekevät viljelyksensä aina Keilin kirja käsillä, en ole millään saanut tartuttua siihen. Se on tuntunut liian vaikeatajuiselta. Vasta nyt, kun hyötykasvatuskesiä on takana neljä, alan todella innostua tästä kirjasta.

Se onkin koko joukon paras, sillä se selvittää filosofisella otteella, miten luomupuutarha (ehkä koko maailma?) lopulta toimii. Iltaisin, kasvimaan kastelun jälkeen olen istunut kuistin riippukeinussa ja nyökytellyt kirjan puutarhanhoitoakin laajemmille viisauksille:

Kaikki eliöt tuhoavat syömällä sekä kasvien että eläinten elämää. Tulemalla syödyksi ne pitävät yllä muiden eliöiden elämää.

Sanalla sanoen: Elämän on oltava yhteiseloa, jotta se voisi jatkua.

Luonto itsekin toimii tämän periaatteen mukaisesti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että luonnossa aina valitsisi sopusointuinen tasapaino. Ennemminkin kaikki tapahtumat ovat jatkuvassa heiluriliikkeessä pyrkien tasapainoon kultaista keskitietä.

Niinpä.

Lipstikka suojelee vanhan kansan mukaan oven lähelle istutettuna taloa. Enkeli avustaa.

Hennahurahdus

Juttuni ekokampaajalla käynnistä löytyy täältä. Ajattelin kuitenkin jatkaa luomu-hiusasiasta kera kuvien ja vielä vähän täällä blogissa. Sallittakoon koukkaus turhamaisuuden puolelle kaiken viime aikaisen paasaamisen ja mullan kannon vastapainoksi.

Minulla on melkein koko elämäni ollut pitkät hiukset. Tällä hetkellä ne ovat ennätyksellisen lyhyet, koska pari vuotta sitten leikkasin polkan. Se ei kuitenkaan ollut minun juttuni, eli tässä sitä taas kasvatetaan entisenlaista tukkaa. Neljänkymmenen vuoden pitkätukkaisuuskokemuksella voisin antaa pari luomuvinkkiä niille, jotka haluavat kasvattaa (ja säilyttää) pitkät hiukset.

Tärkein vinkeistä on pestä hiukset niin harvoin kuin mahdollista, sillä tällöin ne hoitavat itse itsensä. Itse pesen hiukset korkeintaan kaksi kertaa viikossa, välillä harvemminkin. Pitkähiuksisen kannattaa välttää myös kaikkea turhaa käsittelyä, turhia hiusmuotoilu- ja hoitoaineita - ja erityisesti lämpökoneita, kuten föönejä, suoristus- ja kiharrusrautoja. Kiharat saa ilman lämpöä, kun väsää jokusen letin tai sykerön yöksi.

Yleensä annan hiusten kuivua pesun jälkeen itsekseen. Itse hiippaan töihin vaikka hiukset märkinä, koska meidän toimituksessa ei kauheasti hienostella (viereisessä Gloriassa en ehkä kehtaisi tehdä näin).

Olin kovin iloinen keskustellessani Tukkatalon ekokampaaja Johanna Ahlbergin kanssa hiusten hoidosta, sillä hän oli kanssani samoilla linjoilla. Yksinkertaisinta ja fiksuinta olisi Ahlbergin mukaan käsitellä hiusta niin luomusti kuin mahdollista, sillä tällöin ei tarvitsisi osallistua koko silikonihoitoaine- tai värjäysshowhun.
- Onhan se meidän kampaajien kannalta tietysti tuottoisaa, että ihmiset poistavat luonnollisen kiillon ja käsiteltävyyden hiuksistaan kovalla pesemis-,värjäämis- ja käsittelyrumballa. Kasviväreillä värjätty luomuhius, jota ei joka päivä pestä, ei kuitenkaan enää tarvitse erityisiä selvitys- tai kiilotusaineita.

Kun takana on minun tapaani kymmenen vuoden värjäysputki on turha kuvitella, että tavallisista hiustenhoitoaineista voisi noin vain siirtyä luomulinjalle. Silikonitököteistä on riippuvainen siihen asti, kun suurin osa käsitellystä hiuksesta on kasvanut pois. Jo läpivärjättyä hiusta kun ei saa luomuksi enää millään, eli on vain kärsivällisesti odotettava, että entiseen tapaan värjätty hius kasvaa pois.

Tässä loppuun ensimmäisen ja toisen ekovärjäyskerran tulokset. Oma värini on tummanruskea, josta toivon tässä ikääntyessäni siirtyväni vaaleampaan suuntaan (on nimittäin pieni trauma vanhemmistani, jotka vielä yli seitsemänkymppisinä värjäävät hiuksiaan "nuorekkaan" mustaksi...se EI näytä kivalta). Koska kasviväreillä vaalennus ei ole mahdollista, ajattelin lähteä tästä punertavampaan suuntaan. Meidän suvussa harmaannutaan aikaisin ja minäkin löysin ekat harmaat hiuksistani jo alle kolmekymppisenä.

Ensimmäisen ekovärjäyksen jälkeen hiukseni olivat aika ennallaan. Juurikasvu-osuudessa näkyi punertavuutta ja harmaat olivat jotenkuten piilossa.

Tässä vielä inhorealistinen, aivan erilaisessa valaistuksessa kampaamossa otettu lähikuva hiuksista heti värjäyksen jälkeen. Kuvasta näkyy hyvin se, että harmaat tai muuten vain vaaleammat hiukset (vanhoja raitojakin nimittäin löytyy) eivät olleet muuttuneet tummiksi, pikemminkin kellertäviksi. Edellisen värjäyskerran juurikasvukohtakin näkyy, samoin joku aika sitten tehty värin muutos. Tavallisessa valossa hiukset näyttävät mielestäni kuitenkin ihan luonnollisilta.

Osaan kyllä kuvitella, että vaativammalle asiakkaalle, joka on tottunut kemiallisilla aineilla saamaan hiuksiinsa täsmälleen sitä mitä värikartta osoittaa tulisi tällaisesta lopputuloksesta tuntikausien istumisen jälkeen vähän pettynyt olo. Mutta ekovärjäys ei olekaan kaikki tänne mulle heti nyt-juttu.

Älkää pelästykö. Hiukset eivät oikeasti jääneet keltavihreiksi, valaistus on tässä vaan kummallinen. Siitä kuitenkin näkyy realistisesti se, että hennavärillä tulos ei ole tasainen. Lopuksi tulos värjäys numero kakkosen jälkeen, tuoreeltaan äsken räpsäistynä täältä toimituksesta. Punaiseen päin mennään, eikä tämä hiusten monivärisyys ainakaan minua häiritse. Eipähän tarvitse teettää erikseen raitoja.

Lisää hyviä perusteita siitä, miksi tavanomaista hiusvärjäystä kannattaa kyseenalaistaa löytyy täältä.

Matkailua ekomaailmoissa

Tässä viikon Selviytyjä:

Tämän Virkkukoukkusen napin ostin joulukuussa Vanhan myyjäisistä. Viikon sisällä se putosi laukustani ja katosi. Lumien sulettua se löytyi pihalta. Hyvin oli rintanappi kestänyt koko talven lumikinoksen alla!

Minulla on ollut onni seurata viime ajat työnkin puolesta sitä kaikkea kiinnostavaa, mitä tapahtuu juuri nyt luomu- ja ekokosmetiikassa. Kyseessä on todella innovatiivinen ala jossa vaikuttaa paljon hienoja, aivan uudenlaiseen eettisyyteen pyrkiviä yrityksiä. Koska lehtemme luomupalsta ilmestyy varsin harvoin, sain pomolta luvan bloggata joskus tännekin ekokosmetiikasta ja muista luomuaiheista. Tänään kävin ekaa kertaa kokeilemassa ekokampaajaa. Bloggaan siitä perusteellisesti myöhemmin, mutta sanottakoon vain, että on ihana fiilis lähteä kampaajalta hiukset hennalta ja yrteiltä (ei siis pahismyrkyiltä) tuoksuen ja siinä tietoisuudessa, että on tehnyt hiuksilleen ja koko keholleen hyvää.

Työhuoneeni ikkunalla lepäilevä buddha muistuttaa minua siitä, että parhaat ideat syntyvät pysähtymällä, hengittelemällä syvään ja kuuntelemalla.

Luomukauppa, kiusausten keidas

Välillä luomupiireissä iskee dinosarus-olo. Kuten viime viikolla, kun minulle esiteltiin väkisin Ruohonjuuressa "uutuustuote" carobia. Olisi tehnyt mieli alkaa jylistä tätimäisesti, että "kuules tyttö, minä olen syönyt carobia jo silloin kun Sinä et ollut vielä edes syntynyt!".

Muutenkin nykyisen ja entisen luomuhössötyksen ainoa ero tuntuu olevan se, että tänä päivänä siitä on innostunut vähän useampi kuin ennen. Nuoruuden työpaikassani Kasviksen kaupassa intoiltiin jo 80-luvulla ihan samoista tuotteista kuin luomupiireissä nykyään. Terveellisen ruokavalion suosituslinjat olivat jo 80-luvun Voi Hyvin-lehdissä samat kuin esimerkiksi Noora Shinglerin vastailmestyneessä kirjassa nyt ikäänkuin uutuutena esitellään. Tällainen ruokavalio on oikeastaan aika yksinkertainen, periaatteessa halpakin. Mutta siitä voi tehdä halutessaan (lue: langetessaan kauppojen houkutuksiin) myös niin kalliin, että elämäntapa vie konkurssiin.

Olisi metka tietää, löytyykö maksuhäiriöisistä paljonkin ihmisiä, joiden rahaongelmien syy piilee luomuruoan ja luontaistuotteiden ylettömässä shoppailussa (iltalehden otsikkona se hätkähdyttäisi: "Godji-marjat veivät velkahelvettiin"). Aina Ruohojuuressa käydessä mieleen tulee, miten helppoa olisi pistää tuosta vaan pari sataa sileäksi, enkä silläkään saisi hamstrattua kuin pienen osan siitä kaikesta, mitä mieli tekisi.

Koska olen ollut luontaistuotekaupassa töissä lukioikäisestä, luulen tunnistavani sen asiakastyypin, joka tulee hulluksi nimenomaan luomukaupassa, jolla syttyy se tietty shoppailukiilto silmiin. Jonka on ihan pakko saada superkallis vehnänorasmylly vaikkei oikeasti olisi rahaa edes leipään. Ei yhtään hävetä tunnustaa, että taatusti kuulun tähän ryhmään itsekin. Luomushoppailussa on jotain erityisen, hekumallisen tyydyttävää. Hoidathan sillä hyvin konkreettisesti itseäsi ja omaa terveyttäsi - ja olet siihen vielä päälle päätteeksi vielä parempi ihminen; tiedostava, eettisempi kuluttaja.

Pari vuotta sitten innostuin ystäväni (suorastaan uskoontuloa muistuttavan) hurmoksen innoittamana pitämään tämän kuurin. En tiedä nuorruinko kymmenen vuotta, mutta köyhdyin kyllä hurjasti. Metodi kun käsitti kaapillisen verran lisäravinteita, joita kaikkia piti mukamas vedellä. Muuten kuurin peruspalikat olivat aika samanlaiset kuin ruokavaliossani aina on ollut: vähähiilihydraattisuus, maitotuotteiden ja sokerin välttely.

Viime Ruohonjuurireissulla jäin tuijottamaan vegaani-proteiinijauhopussia, joka maksoi yli kuusikymppiä. Ensin en uskonut silmiäni: kuusikymppiä proteiinijauheesta!! Jo seuraavana hetkenä aloin pohtia pitäisikö tämä sittenkin ostaa, kun nyt kerta aloitan aamuni aina smoothiella, johon lisään proteiinijauhetta. Oma jauheeni on maksanut parikymppiä, mikä on sekin jo hirveä hinta - mutta entä jos tämä onkin jotenkin ratkaisevasti parempaa?

Ylpeänä voin kertoa, etten ostanut sitä. Enkä paljon muutakaan. Hei, voin ehkä kohta jo lukea itseni toipuvien luomuaddiktien ryhmään!

Kun tänä aamuna heräsin, keittiön pöydältä löytyi tällainen tulitikuista tehty taideteos. Minusta tuo kettu on erityisen hieno.

Pian taideteoksen luomisen jälkeen pikkuneiti taiteilijatar on löytänyt leikkimeikkinsä pikkuveljen tuhoamana. Sen seurauksena pöydältä löytyi myös tällainen tiedotus.

Itse syyllistä ei lappu hetkauta (ei kai, kun ei osaa lukea) eikä teko kaduta. Valolla on ollut hyvä päivä, koska eräästä unohdetusta laatikosta päälle löytyi isoveljien vanha Tyrannosaurus Rex-huppari.

Kasvimaaunelmia

Keskellä kovimpia pakkasia se äkisti iski: kasvimaan kaipuu. Kaihoilun voimakkuus yllätti, muistanhan puuskahtaneeni viime lokakuussa, palstan syystöistä lopen uupuneena:

- Ja ens vuonna mä kasvatan sit pelkkiä kukkia!

Talvi on kuitenkin taas tehnyt tehtävänsä sillä nyt kaikki mieliharmit on unohdettu. En malta odottaa lumen sulamista ja multaan käsiksi pääsemistä. Ja jälleen uudenlaisten kokeilujen aloittamista.

En todellakaan aio kasvattaa pelkkiä kukkia.

Sen sijaan aion perustaa isomman perunamaan ja tehdä uusia kohopenkkejä. Aion aloittaa viime kesänä mönkään menneiden lajien (maissi, tomaatti) taimikasvatuksen kuukautta aiemmin. Tällä kertaa teen alkuvaiheen idättämisen sisällä enkä kylmällä verannalla, missä ei ennen toukokuuta idä mikään.

Kukkia on tietysti myös saatava. Maatiaisella on ihanan kuuloisia siemensekoituksia, kuten Metsäpuutarha, Mesikukkamaa ja Perhosniitty - sekä loistava luokittelusysteemi sen perusteella, miten kukin laji kelpaa ravinnoksi perhosille, mehiläisille ja linnuille. Eihän vastuullinen viljelijä valitse lajeja ahtaasti vain ihmisen tarpeisiin.

Eläköön suomalainen vuodenaikojen vaihtelu ja voimat uudistava talvilepo!

Ensimmäiset kohopenkit ovat neljässä vuodessa kaventuneet niin, että leventyneille käytäville voi ruveta rakentamaan uusia.

Kesän 2011 ykköstavoite olisi saada edes hieman tätä punaisempia tomaatteja.

Kiitos Richard Scarry!

Koko kesä meni arvaillessa mihin vartensa kohtaan ihka ensimmäistä kertaa viljelemäni maissi tekee tähkän. Omistan peräti viisi eri palstaviljelyn opasta, mutta maissinviljelyä oli kuvitettu kaikissa vain lähiksellä, joka oli otettu valmiista tähkästä. Näin alkeellisia juttuja kuin minne se tähkä sitten tulee ei kehtaa kysyä edes netin puutarhapalstoilla salanimellä. Siispä ei auttanut kuin odotella.

Eräässä vaiheessa kesää näin jotain tähkän tapaista, mutta seuraavana aamuna ”tähkä” oli hajonnut joka puolelle harottavaksi oudoksi töyhdöksi. Päättelin lintujen syöneen tähkäni ja pistin maissit mielessäni kasvimaani (muiden) menetettyjen tapausten joukkoon.

Eräänä päivänä luin kuopukselle Richard Scarryn Iloista autokirjaa ja törmäsin tähän kuvaan:

Heureka! Tumpeloviljelijän päässä alkoi raksuttaa. Possulan mummon maatilan maissit olivat samalla lailla ”linnunsyömiä”, mutta satoa korjattiinkin yllättävästi paljon alempaa. Outoa, etten ollut koskaan rekisteröinyt tätä kuvaa, vaikka luin tätä (tosi puuduttavaa) kirjaa jo neljännelle lapselle. Ryntäsin heti pihalle katsomaan.

Minunkin maisseissanikin oli tähkät! Tosin liian pienet, sillä taimikasvatus tuli tottakai tehtyä liian myöhään. Myönteisesti ajateltuna tässä kuitenkin ikään kuin edistytään, sillä nyt sentään tunnen kyseisen kasvin rakenteen.

Parsakaali oli toinen mysteeri. Se teki valtavat, lehtevät puskat, mutta kaivattua kaalia ei näkynyt missään, kunnes se yhtäkkiä tällä viikolla vain putkahti jostain. Eikä hetkeäkään liian myöhään, sillä yöpakkaset jo alkoivat.

Tässä vaiheessa syksyä pitää todeta Inge Löökin viisaita mummoja myötäillen, että tuotto ei koskaan ollutkaan pääasia. Pääasia oli elää täysillä jokainen ihmettelyn hetki:

”Mummojen mielestä elämästä tulee sitä vaikeampaa, mitä kovemmin vääntää rautakankea. He kyllä kunnioittavat toisten ruusutarhoja, mutta hyväksyvät oman rajallisuutensa. Onni löytyy minän sisältä eikä mistään ulkopuolelta, ei mainosten tai katalogien mallipihoilta.”

Rentoa viikonloppua kaikille ja lämpimästi tervetuloa kaikille uusille lukijoille!

Ystäväksi maan kanssa

Osani on ollut perustaa puutarhoja pihoille, joiden lähtökohdat viljelylle ovat haastavia. Maa on joko ollut savimössöä, tai - kuten jo toisessa pihassa peräkkäin - kalliota. Perustaessamme nykyistä pihaamme vuonna 2007, minua eivät ollenkaan lohduttaneet ihmisten maalailut siitä, miten ihanan kalliopuutarhan pihallemme saa. Minä kun halusin viljellä sekä istuttaa satoa tuottavia puita ja pensaita.

Kalliotontilla kasviloisto ei ilmaannu paikalle yhtä nopeasti kuin television puutarhaohjelmissa. Vapaaehtoisesti vaatimatonta ei muutenkaan kiinnosta se malli, jossa kaikki tilataan valmiina hyvään hintaan suoraan Kekkilältä. Luomupuutarhassa maa tehdään vähitellen itse kompostoimalla ja hyväksikäyttämällä tontin joka lehti ja risu sekä talouden ruoantähteet. Omavaraisuusaatteen oppi-isä John Seymourin sanoin roska-auton ei pitäisi ollenkaan pysähtyä viljelijän talon kohdalla, koska omavaraisessa huushollissa kaikki kiertää talosta puutarhaan. Kompostiympyrällä luodaan vuosien kuluessa hyvä, ravinnerikas viljelymaa.

”Mahdottomien” maapalasten kanssa kamppaillessa suurin inspiraationi on ollut Findhorn, tuo pohjois-Skotlannissa kaikkien ihanteellisten kasvuvyöhykkeiden ulkopuolella sijaitseva ekoyhteisö, jonka viljelykset ja puutarhat ällistyttävät vuosikymmenestä toiseen jopa brittein saarten puutarhayhdistyksiä. Jos hiekkadyyneille perustettu puutarha hyytävässä meri- ilmastossa voi kukoistaa, minunkin viljelyksilläni on toivoa. Tämä hieno uutispätkä kysyy hyvän kysymyksen: jos omavaraisuus ja rahaa vailla eläminen Findhornin kokoisessa kyläyhteisössä on mahdollista, miksei koko muu maailma jo seuraa perässä? (haluaisin tuollaisen Stop Worrying-kyltin muuten heti paikalla pihalleni).

 http://www.youtube.com/watch?v=RH7khKVgbgg&feature=channel

Luomupuutarha on slow-elämän oppikurssia. Tulokset eivät tule heti, eivät ehkä ensikään vuonna, sillä luonnossa asiat kehittyvät omaan tahtiinsa. Edistyksen huomaa oikeastaan vain valokuvista. Kyllä kolmessa kesässä jotain on tapahtunut.



Ensimmäisten kolmen kohopenkin rakentaminen alkoi kolme vuotta sitten tästä.

Syystöissä eilen. Kohopenkkejä on perustettu vuosittain yksi lisää. Ensi kesänä alkuperäisten, jo madaltuneiden väleihin mahtuu kolme lisäpenkkiä.