Joulupukki toi meille Risto Jarvan klassikon Mies joka ei osannut sanoa ei. Tämä vuoden 1975 elokuva on nyt ilmestynyt dvd:llä. Samoin on, muuten, mainio Loma.
Olen nähnyt elokuvan kymmeniä kertoja, kuten muutkin Jarvan leffat. Tämä pysyy minulle erityisenä sen takia, että se on kuvattu lapsuuden maisemissani Helsingin Vallilassa. Itse asuin elokuvan kuvaaman puu-Vallilan sijasta Vallilan kivisemmällä puolella. Yhden kadunylityksen päässä sijaitseva puu-Vallila oli minulle vehreä keidas kivierämaassa. Siellä oli asunut nuorena myös isoäitini.
Kirjassani kirjoitin Jarvan toisesta tärkeästä elokuvasta Jäniksen vuodesta. Mutta Mies joka ei osannut sanoa ei on yhtä lailla kohtuullista elämäntapaa puolustava elokuva. Se on syntynyt vuosien 1973-1974 energiakriisin jälkimainingeissa, yhtenä tavoitteenaan kuvata yksinkertaista, vanhanaikaista elämäntapaa, joka on uhassa kadota teknologian kehityksen alle. Kuten elokuvan "Kivimäen", eli puu-Vallilan asukkaat elokuvassa toteavat: Meillä ei ole nykyajan mukavuuksia - eikä nykyajan kiirettä.
Jarvan omin sanoin elokuva kuvaa "viimeisiä jäänteitä sellaisesta kaupunkimaisesta elämäntavasta, jossa ihmiset ovat toisilleen ihmisiä, tuttavallisia, osanottavaisia, avuliaita, ja jossa ihmiset pysyvät toisilleen ystävinä tapahtuipa mitä tahansa. Käsittelytapa on romantisoiva. Ympäristön uusien kerrostalojen asukkaat tuntuvat roboteilta. Puutalokaupunginosan kaduilla kulkee jo uhkaavia mittamiehiä."
Mittamiehet kuuluivat oman lapsuuteni painajaishahmoihin, 1970-ja 1980-luvut kun olivat sitä hullua aikaa, jolloin viihtyisiä, ihmisen kokoisia alueita tuhottiin Suomessa kovalla vimmalla. Tuhovimman alle jäivät esimerkiksi molemmat erityisen hienot mummolani, kuten täällä aiemmin kirjoitin. Elokuvassa uuden maailman painajaisnäkyjä kuvaa rakenteilla oleva itä-Pasila.
Mutta voi että mikä aikamatka Mies joka ei osannut sanoa ei taas olikaan! Katselin tuttuja rakennuksia, katuja ja kulmia, muistelin erinäisiä piknikkejä kaupunginosan keskiössä sijaitseville kallioille, muistin, miten lähdin koulusta pinnauspäivinäni (pinnasin melkein koko lukion) koiran kanssa lenkille aina nimenomaan puu-Vallilaan, tunsin melkein jo kahvitehtaan tuoksun nenässäni...
70-luvulla lapsuutensa viettäneelle on aina sykähdyttävää nähdä niitä vaatteita, verhoja, tekstiilejä. Vaikken ole yhtään retroon päin kallellaan, sydämen täyttää aina 1970-luvun leffoja katsoessa ihmeellinen haikeus, kadonneen maailman kaipuu.
Rupesin myös pohtimaan oliko elokuvan kertojana toimiva suomenhevonen todellakin hoitohevoseni Veera-tamma, kuten isäntänsä aina minulle väitti? Veeran isännän, Helsingin viimeisen vossikkakuskin, kotitalo oli Jyrängöntiellä, nykyisen Kumpulan Kasvitieteellisen puutarhan vieressä. Eikä se ollut Vallilan laakson ainoa hevostalli. Näissä taloissa elettiin, ennenkuin puskutraktorit ja purkukoneet tulivat, ilman mukavuuksia täyttä maalaiselämää pitkälle 1980-lukuun. Minä kaupunkilaistyttö esimerkiksi kävin kesäisin Kumpulan metsissä heinätöissä Veeralle heinää niittämässä. Aamuisin ennen kouluunlähtöä kävin tekemässä aamutallin eräässä toisessa Vallilan laakson talleista.
Alkaa tulla vanha olo kun näitä muistelee. Ja haikea, nostalginen. Helsinki ei ole enää minun kaupunkini. Melkein kaikki minulle rakas on sieltä kadonnut tai muuksi muuttunut. Onneksi puu-Vallilan talot seisovat edelleen pystyssä. Tosin epäilen, ettei siellä taida enää asua romaneja ja työläisiä, kuten omassa lapsuudessani. Taloissakin taitaa nykyään olla mukavuudet.
Elokuvan tunnelma tiivistyy mitä kauneimmin tässä:
Samalla tavalla kuin Jarvan 70- luvun elokuvissa, minussa herättää suurta haikeutta myös Aki Kaurismäen elokuvien Helsinki- kuvat.t. Saija
VastaaPoistaMe olemme nyt kolmatta päivää ilman sähköä, ja ensimmäisen sopeutumisstressin jälkeen huomaan etten omasta puolestani yhtään toivo sähköjen palaamista. Niinsanottujen mukavuuksien poistuminen hidastaa elämää niin luonnollisella ja mielekkäällä tavalla. Moni asia on nykyään ihan nurinniskoin, ja vaatii tietoista huomiota että kääntelee niitä yksi kerrallaan oikeinpäin.
VastaaPoistaLuojan kiitos Vallilan puutaloissa on perusmukavuudet! Eipä tarvinnut isoäitinikään palella enää peruskorjausten jälkeen, ja vanhukselle oli toimiva suihkukin aika tärkeä vempele. Samaten pesukone.
VastaaPoistaNaapuriapu toimi ainakin vielä 2000-luvun alkupuolella. Oli aivan selvää, että yläkerran naapuri pistäytyy ilmaamassa vaikkapa patterin ja naapurin kissakin kävi kylässä, ihmisistä puhumattakaan. Puu-Vallilassa muuten kissat saivat juosta vapaana. Se ei kai ole ihan laillista, mutta porukka nähtävästi hyväksyi sen. Miten on nyt muutama vuosi myöhemmin, en tiedä. Vanhempi porukka pikku hiljaa muuttaa toisiin todellisuuksiin, kuten kävi isoäidillenikin. Hän ehti asua alueella vuosikymmeniä.
Vahvat ja terveet selviävät poikkeusoloissa jonkin aikaa vaikka kuinka hyvin, mutta kyllä vaan on vanhoille tai sairaille ihmisille etenkin hyvä, että liesi ja mikro toimii, ja on arkea helpottavia laitteita.
terv. Ilona.
WOW .... puu-vallila oli ja on kiva paikka elää ..... itse 1964 .. 84
VastaaPoistasilloin kun itse olitiin niin pelattiin volvon kentällä kesät talvet..
terkuin tarkka