Kaipaa talviunille

Älkää naurako. Tämä on ensimmäinen koskaan kaivertamani kurpitsalyhty. Ja se tehtiin kovin väsyneessä mielentilassa.

On ollut liian pitkään sellaista elämää, jossa kaikki viikonloput ja vapaat kuluvat tehden asioita, jotka eivät yhtään voimannuta, vaan päinvastoin stressaavat.

Meillähän eletään vieläkin sitä lapsiperheen vaihetta, jossa jompikumpi vanhemmista on kiinni pienimmässä lapsessa. Eli kun esimerkiksi toinen rakentaa, toinen on lastenhoitovuorossa. Töissäkin on ollut niin kiireistä, ettei ole ehtinyt edes ajatella. Siihen päälle lapset ovat sairastelleet, työt kasautuneet jne.

Perjantaina olin kuuntelemassa kahden mustalaisorkesterin soittokisaa, Fanfare Ciocarlian sekä Boban ja Marko Markovicin. Balkanilaisessa torvisoitossa on sellaista magiikkaa ja bakkanaalijytkyä, että minäkin zombiväsynyt tulin tanssineeksi mustalaissoittajien kanssa aamukolmeen (nyt väsyttää tietty vielä ankarammin). Kerran elämässä haluan vielä päästä näkemään ja kokemaan tämän tapahtuman. Ne torvet, ne torvet...!

Hitaammat ja helpommat viikonloput kuitenkin jo häämöttävät, sillä kasvihuone on lähes valmis. Suuret rispektit miehelle sekä superneuvokkaalle esikoisellemme, jota ilman moni rakennuspulma olisi jäänyt selviämättä. Tämä on siis Haderupin kasvihuonevarasto, joka on tänä vuonna ollut K-raudan koemarkkinoinnissa.

Toivon, seuraavien rakentajaraukkojen mielenterveyden tähden etteivät pistä sitä laajempaan markkinointiin ennenkuin ovat saaneet kootuksi asialliset ohjeet, nykyiset kun ovat tyyliä Ikea goes painajainen. Me olemme valokuvanneet ongelmapaikkoja ja saaneet maahantuojalta vastaavia valokuvia kys. kohdista, ja näin hitaasti pakertaen homma on edennyt. Kaunis se mielestäni kuitenkin on.

Tuskin maltan odottaa kevättä ja taimikasvatusta. Tai oikeastaan jaksan kyllä odottaa oikein hyvin, koska ensin tarvitsen pitkän, palauttavan talvilevon.

ps. Irtisanouduin töistä. Ensi keväänä ehdin siis viljellä ja elää ihmisen tahtisesti. Muitakin suunnitelmia on.

Tom Hodgkinsonin jalanjäljillä

Nettiin on tullut tänne, vähän lyhennettynä, viime kesänä Meidän Perhe-lehdessä ilmestynyt juttuni. 

Herättikö juttu teissä ajatuksia?

Tämä Lauri Mannermaan ottama kuva on saman jutun kuvituksesta. Ilo oli alkukesällä vielä näin pikkuruinen pentu.

Joogaa ylisuorittajalle

Mies intoilee aloittamastaan Joogaa jäykille- kurssista. Mistään päin ei kuulemma kolota enää niin kuin ennen ja selkäkin on pysynyt kunnossa.

Nyt kun istun taas pitkät päivät koneella on omakin selkä alkanut vihoitella ja joogan hyödyt ovat muistuneet mieleen. Pitäisikö kaivaa joogamatto esiin?

Aloitin joogan 16-vuotiaana - ja hurahdin oikein kunnolla. Joogasin joka aamu ennen koulua hirveän pitkän ohjelman meditaatioineen kaikkineen. Niistä ajoista lähtien suhteeni joogaan on ollut on ja off. Huippukuntoiluaikoina tavallinen hathajooga tuntui aivan liian löysältä touhulta. Astangaan en taas päässyt monesta hyvästä kurssista huolimatta koskaan kunnolla sisälle. Nykyisenä leppoistajana astanga jopa kauhistuttaa, sillä tunnen kyllä itseni: haluan lajissa kuin lajissa edetä nopeasti. Erityisen hanakasti koukutun lajiin, joissa edetään tasoilla mitattavassa systeemissä. Innostun aina myös uusista joogakirjoista, kaiken maailman kymmenen päivän tai viikon metodeista.

Minulle on ollut aina tosi helppoa seurata muiden sanelemia järjestelmiä. Paljon vaikeampaa on ollut oppia kuuntelemaan omaa kehoa. Sitähän jooga kai pohjimmiltaan juuri on.

Nyt ajattelin kuitenkin aloittaa joogan uudelleen juuri tällä asenteella. En tarvitse kuin maton ja tämän vanhan kirjan, jonka avulla joogan alunperinkin opettelin: Indra Devin kirjan Yoga for You vuodelta 1960. Tämä isältäni peritty kirja on kirjoitettu aikana, jolloin jooga ei ollut vielä joka iikan laji, ja se sisältää kiehtovia kuvia.

Isän innokkaat alleviivaukset ja klemmarimerkinnät lisäävät itselleni kirjan arvoa. Rentoa viikonloppua ja makeita venytyksiä!

Rajanveto rauhoittaa

”Silleen tää on kivempaa, että nyt sä et ole enää koko-ajan töissä”.

Tässä kymmenvuotiaamme analyysi siitä, miten elämä on muuttunut sitten äidin töihinpaluun.

Niinpä.

Kotiäitivuosina koneella tuli roikuttua vähän väliä. Tuli addiktoiduttua Facebookiin, aloitettua kaksi blogia, eivätkä ne omat suljetut keskustelupalstatkaan ohjelmasta pudonneet. Lapsesta se näytti ”aina töissä olemiselta”.

Nyt on selkeämpää. Työ on työpaikalla, missä on myös työrauha (vrt. kotona bloggaaminen lasten jatkuvien pyyntöjen keskellä) ja kotona kone pysyy enimmäkseen kiinni. Vaikka kaipaankin teidän lukijoiden ihania kommentteja (ja iloitsen siitä, että lukijoita on tullut taas lisää, tervetuloa!) olen edelleen tyytyväinen, että piilotin tästä blogista kommentointimahdollisuuden. Se mahdollistaa tietokoneettoman vapaa-ajan ja rauhoittaa elämää muutenkin.

Iloitsen siitä, että yksi lempiblogeistani, terävän intuition ja avoimen kuudennen aistin kanssa pärjäämistä pohdiskeleva Kuudes aisti käytössä on ruvennut uudestaan päivittymään. Tästä postauksesta löytyy minusta harvinaisen selkeä selitys siitä, miksi meidän herkkisten kannattaa olla erityisen skarppina virtuaaliyhteyksiemme kanssa.

Olen ollut pikkulapsesta asti ihminen, joka lukee toisista enemmän kuin mitä he kertovat tai elekielelläkään näyttävät. Kyvystä on paljon hyötyä esimerkiksi toimittajan työssäni haastatteluja tehdessä, mutta siitä on myös haittaa, koska muiden olotilojen aistiminen ja myötäeläminen tapahtuu silloinkin, kun en oikeastaan haluaisi tietää muiden asioita. Välillä pelkkä facebook-statuksien lukeminen uuvuttaa, niistä kun tulee läpi vaikutelmia ja tuntemuksia hyökyaallon lailla. Sama homma blogikommenttien kanssa. Empaatti-ihminen joutuu elämään koko tämän tuntemattomien ihmisten tunteiden vuoristoradan ikään kuin itse koettuna, ellei osaa sulkea tätä kykyään pois. Minä en osaa ja se on väsyttävää. Siksi virtuaalinen(kin) rajanveto on hyvä juttu.

Pitää vielä loppuun hehkuttaa nelipäiväistä työviikkoa, joka sekin on omanlaisensa rajanveto. Miksi ihmeessä en ole tajunnut tehdä sitä aiemmin - minulla kun on koko-ajan ollut pieniä lapsia, joiden iän puolesta olisin ollut siihen oikeutettu? Minulla taisi olla sellainen käsitys, että kaiken maailman helpotuksia elämäänsä tekevät vain työelämän  A-luokasta pudonneet luuserit. Sellaista riskiä, että joku yhdistäisi minut tähän jengiin en uskaltanut ottaa.

On hämmästyttävää, miten paljon arkea avartaa yksi ylimääräinen vapaapäivä. Veroprosenttikin alenee niin, ettei tulojen menetys kirpaise niin kovasti kuin etukäteen luuli. Mikä parasta, koska vapaapäiväni on maanantai, voin aina valvoa ja katsoa englantilaisen Wallanderin. Jo yhdessä jaksossa totuin siihen, että Ystadissa puhuttiinkin oudosti englantia, enkä enää hetkeäkään kaivannut Krister Henrikssonia. Kenneth Branaghissa on karismaa, ja koko Wallanderissa uudenlaista yliluonnollista viritystä.

Sympatiseeraan Branaghin Wallanderia siksikin, että hän vaikuttaa myös olevan intuitiivinen empaatti. Wallander löytää aina murhaajan, mutta sivutuotteena joutuu kärsimään kaikki rikoksentekijän ja uhrien olotilat kuin ne tapahtuisivat hänelle itselleen.

Vetäisit jo rajat, Wallander!

Kenneth Branagh Wallanderina

Pieneen jouluun

Vaikka henk. koht. ärsyynnyn vinkkilistoista (olen joutunut työn puolesta tehtailemaan niitä kyllästyksiin asti, ja sitä paitsi minusta ne aliarvioivat lukijaa yksinkertaistamalla elämän monimutkaisuutta), tästä postauksesta silmiin osui aidosti hyvä jouluvinkki: lähde joulun suunnittelussa elämäntilanteesta. Siis oikeasta elämäntilanteesta, ei idealisoidusta. Oikea elämä on aina kesken, ja lapsiperheessä se vasta kesken onkin.

Tänäkään jouluna emme yltäneet jouluaskarteluihin tai leipomuksiin, joita kehtaisi täällä blogissa esitellä. Kortteja ei ehditty tänä vuonna kuvata ja lähettää ollenkaan. Joulukuusikin on ehtinyt kaatua jo kerran ja koiralla on ripuli.  

Toisaalta taaperon juttujen hauskuus on huipussaan ja on ensimmäinen joulu, kun meillä on tarjolla elävää joulumusiikkia vaikka aamusta iltaan (suuri haaste tytölle onkin olla soittamatta pianolla joululauluja – edes puolen tunnin ajan, please!).

Itse odotan lähinnä joulukirkkoa. Siellä minua odottaa valmis joulu ja haluamani joulutunnelma. Jos voisin, haluaisin viettää joulua ortodoksisella kaavalla, eli jättää koko aaton sikseen ja aloittaa juhlan vieton vasta jouluaamusta. Mutta lasten ja luterilaisten sukulaisten takia on joustettava.

Tämä Sinikka Nopolan joulupakina vajavaisista jouluihmisistä kolahti ja lohdutti. Kun ”jouluihmisyyteen” liitetään herkkyys, tunteikkuus ja muista välittäminen, vajavainen jouluihminen – joka ei saa aikaiseksi muistaa lähimmäisiään niin tai näin, tai onnistuu tekemään sen aina jotenkin väärin - saa joulusta toiseen kokea olevansa kylmä, kova ja muista piittaamaton. Mutta miten jouluintoilu ja lähimmäisistä välittäminen oikeastaan liittyvät toisiinsa? Tai: voiko lähimmäisistä välittää olemalla vain oikeasti läsnä, keskellä tätä keskeneräistä elämää?

Rentoa ja omannäköistä joulua Teille, rakkaat lukijat!

ps. Löytyykö ketään, joka antaa pienten lasten ihan oikeasti koristella kuusen? Siis ilman että seuraavana yönä korjailisi tulosta, kun samalle oksalle on ripustettu neljä palloa eikä yläoksilla ole mitään...

Lipsahduksia

Taas tein sen. Menin mukaan kuoroprojektiin vain sen takia, etten pystynyt vastustamaan ihanaa teosta. Seuraava repsahdus tapahtui jo viikkoa myöhemmin. Ilmoittauduimme tyttären kanssa innokkaiksi osallistujiksi tanssikoulumme tämän vuoden produktioon. Vasta jälkeenpäin tuli mietittyä tanssiteoksen ajankohtaa. Sehän on juuri samaan aikaan kun palaan töihin. Typerin mahdollinen hetki täyttää viikonloputkin.

Nytkään ei oikeastaan ehtisi lauleskella. Juttudeadlineja pukkaa ja muutakin touhua riittää.

Mitä näissä tilanteissa oikein tapahtuu? Miksi sanon automaattisesti kyllä, vaikka kannattaisi mielummin ensin tarkkaan laskeskella? Automaatio tulee siitä vanhasta muistikuvasta, että kaikki nämä tekemiset ovat vaan tosi lystiä puuhaa. Analyyttisemmin voisi todeta, että kivastihan ne myös pönkittävät sitä omaa vanhaa suorittajaminää. Se aina kummasti buukkaamishetkellä unohtuu, että sitten stressaantuneena, aikataulu täyteen pakattuna, arki ei enää olekaan kivaa.

Maailmassa on niin paljon kaikkea, mihin tekisi mieli osallistua. Ainakin omassa mielessäni pyörii pitkä lista kaikesta siitä, mitä haluaisin tehdä. Haluaisin tanssia ja laulaa paljon enemmän. Haluaisin viettää aikaa Valamossa ja matkustella rajantakaisessa Karjalassa. Haluaisin maalata tauluja useammin kuin kerran vuodessa. Joku harrastajateatteri- tai oopperaporukka olisi kiva. Haluaisin todella oppia raksahommia ja rakentaa vihdoin loppuun tämän talon. Tai edes tapetoida tyttöni nukkekodin, mitä hän on kärsivällisesti anonut jo monta vuotta. Haluaisin myös - nyt kun lasten vuosikausien valvottaminen on ohi – vihdoin nukkua. Niin, ja kirjoittaa lisää kirjoja.

Työ-elämä ei ole ainut alue, missä itsensä voi väsyttää. Oma ongelmani on, kuten näkyy, pikemminkin ”vapaa”-aika.

En usko, että nopeaa elämäntapaa voi hidastaa pelkällä päätöksellä. Ei ole olemassa mitään helppoa kikkaa, millä nopean elämän saisi muutetuksi hitaaksi, sillä puuhien haalimiseen tottuneen toinen käsi yleensä jo täyttää kalenteria kun toinen on muka raivaaavinaan sitä tyhjemmäksi.

Nopeuteen addiktoituneen kannattaa kysyä itseltään yksi hyvä kysymys: miksi minä toimin näin??? – ja sen jälkeen uskaltautua katsomaan itseään rehellisesti. Prosessi, joka tästä käynnistyy onkin sitten usein piinallisen pitkä ja hidas. Siis juuri vastakkainen kuin nopeiden elämysten etsintä.

Itse olen kolme vuotta omistautunut hitaamman elämäntavan opettelulle. Silti koen olevani vasta alussa.

Tähän kuoroproggikseen nyt kuitenkin menen. Kuten ystäväni ovelasti perusteli: ”sehän on varsinaista slow-musaa”. Tervetuloa siis slow-musiikista nauttimaan kaikki Someron suunnalla liikkuvat nyt sunnuntaina kello 18 Someron kirkkoon Hilarius Ensemblen Fauren Requiemin esitykseen. Sama teos samalla porukalla Klaukkalan kirkossa 7.11.

Leppoisaa viikonloppua!

Slow-bloggausta

Sattuipa silmiin kaksi hyvää englanninkielistä blogikirjoitusta, jotka ottivat kantaa siihen, mikä erottaa hitaan blogin niistä muista. Tästä postauksesta löytyy kymmenkohtainen slow-bloggauksen manifesti. Hienoa zen-näkökulmaa bloggaukseen tarjoaa tämäkin kirjoitus, jossa tämä (vasta 19-vuotias!) bloggaaja tiivistää hienosti zen-blogin idean:

Zen-bloggaaja luo omat sääntönsä. Hän kirjoittaa vain silloin kun haluaa, niin pitkiä kirjoituksia kuin haluaa ja ainoastaan omista syistään.

Molempien kirjoittajien mielestä bloggauksen ilon suurin sabotoija on takertuminen palautteeseen: kommenttien määrään, lukijoiden määrään tai erilaisiin listautumisiin blogiluetteloissa. Slow-blogin kirjoittamisen tärkein periaate on, että sitä kirjoitetaan itselle. Tällöin se myös todennäköisimmin tavoittaa muut samanhenkiset. Sillä ei ole väliä onko heitä yksi vai tuhat. Blogi pysyy slow-käytössä, jos unohtaa kokonaan yleisöt ja käyttää sitä luovuustyökaluna itselle. Ja kun yhden blogin aika on ohi, sen voi vain lopettaa.

Slowblogs-blogin kirjoittaja Monna, joka tunnustaa olevansa addiktoitunut erilaisiin oman blogin seurantamenetelmiin kuten Feedburneriin (ei aavistustakaan mikä se on), on huomioinut, että aina, kun hän postaa tietystä aiheesta, kävijämääriin tulee piikki. Blogioppaat korostavat seurannan tärkeyttä juuri tällä ajatuksella: kun on saanut selville, mikä aihepiiri blogiyleisöön ”iskee”, tämänkaltaista sisältöä pitäisi ruveta pikaisesti tuottamaan blogiin lisää.

Tämä tuo mieleeni sen, mitä meille toimittajille on jo pidempään toimintaohjeena tyrkytetty: ihmisille pitää tarjota sitä, mitä he haluavat. Juttujen on muka aina oltava lyhyitä, kaikkien ymmärrettäviä, helposti sulatettavia ja sellaisia, että myyttinen ”viimeinenkin peräkylän täti” ne tajuaa. En ole koskaan uskonut tähän. Itse ainakin ostaisin mielummin lehden, jossa on kaksi pidempää, ajatuksella kirjoitettua reportaasia kuin kaksikymmentä pinnallista pätkäjuttua.

Edellistä, niinikään slow-aiheista blogia pitäessäni huomasin suosituimman postaukseni käsitelleen Lindexin lastenvaate-alessa repsahtamistani. Mitä tästä pitäisi päätellä? Olisiko minun pitänyt kirjoittaa lisää Lindexistä, tai jopa siirtyä kokonaan lastenvaatebloggauksen puolelle (mikä on meikäläiselle täydellinen EVVK-aihe)? Monet omasta mielestäni paljon paremmat postaukseni eivät saaneet yhtään kommenttia, mutta päätyivät sitten lopulta kirjaani.

Yksi lapsistani halusi vastikään aloittaa blogin. Aluksi bloggaaminen oli hänestä innostava ja hauska keino keräillä mietteitään. Blogi oli minustakin hurjan hieno. Sitten hän keksi bloggerin tilastotyökalun ja alkoi seuraamaan kuinka moni lukee hänen kirjoituksiaan. Italianserkkua lukuunottamatta ei kukaan! Intonsa sammui siihen.

Tänään, sairaspäivällä (jo kaksi lapsistamme kipeänä), voisin yrittää houkutella lasta jatkamaan blogiuraansa. Tällä kertaa vain ja ainoastaan omaksi ilokseen.

Tuli palaa takassa ja luntakin satelee, pikkuhahtuva kerrallaan. Lämmintä viikonloppua kaikille!

ps. Parin kuukauden takaisesta aloittamisestani kävijöitä on osunut tähän blogiin jo lähes 4000, hip hei! Mutta nyt kyllä unohdan kokonaan nämä seurailut…:-)

Sairaspäivänä kaikki on hidasta.

Miten hidastaa, jos ei voi hidastaa?

Tätä kysymystä mietin joka päivä omassa arjessani, joka sisältää neljä nopealiikkeistä lasta ja koiran, valtavan määrän kotitöitä, keskeneräisen omakotitalon sekä sairaan mummon ja ukin, joiden voinnista kannan jatkuvaa huolta. Ai niin, ja työnkin vielä (kirjoitan lehtijuttuja niinä neljänä aamupäivänä, jolloin nuorimmainen on puolipäivähoidossa). Omakotitalo saa rauhassa olla kesken, mutta kaikki muut puuhat ovat ns. pakollisia.

Joskus on ihan pakko piikitellä marttyyrinuotilla 17-vuotiastamme, joka elää juuri sitä meissä vanhemmissa kateutta herättävää ihanan löysää elämänvaihetta, jossa heräillään viikonloppuisin ja lomilla vasta neljältä eikä muutenkaan stressata vielä yhtikäs mistään:

- Katsohan poika, nyt äiti istuutuu tähän nojatuoliin. Mistä lyödään vetoa, etten ehdi laskea kymmeneenkään ennen kuin pitää taas nousta?

Eipä kulu minuuttiakaan ennen kuin äitiä huudetaan, ja sitten taas mennään; kohti seuraavaa lasten kriisiä tai potan tyhjennystä. 17-vuotiaan kunniaksi tosin täytyy todeta, että poika tekee (ainakin omien sanojensa mukaan) enemmän kotitöitä kuin yksikään ikätoverinsa. Silti tekemistä meillä riittää ja hiljaiset, rauhalliset hetket ovat ikuisesti kortilla.

Siis miten hidastaa, jos ei voi hidastaa? Tätä mietin erityisesti kirjoittaessani kirjaani viime vuoden aamuina järjettömään aikaan, kello viidestä kahdeksaan. Oli selvää, että sillä hetkellä en oikeasti voinut muuttaa arkeani. Vain ajatuksiani voin.

Tilanteessa jossa liikaa vastuuta kaatuu omaan niskaan ei liene muuta keinoa kuin hidastaa ajatuksiaan ja samalla luopua, luopua ja vielä kerran luopua. Siis ajatella, että enpäs pese ikkunoita tänäkään vuonna. En edes ajattele kellarin rakentamattomia huoneita. Enkä takuulla mene yhteenkään vanhempaintoimikuntaan tai järjestä yhtiäkään perfektionistisia kestejä. Sen sijaan yritän tietoisesti nauttia jokaisesta harvinaisesta rauhallisesta hetkestä.

Tärkeää on myös onnitella itseään joka päivä hyvästä päivästä.  Tämä päivä oli paras, mihin minä tänään pystyin. Eikä sen ihmeellisempi yhden päivän elämästä tarvitsekaan olla.

Onneksi mindfulnessia voi yrittää harjoittaa vaikka perunoita kuoriessa. Ja uhmaikäisen raivarin aikana (erityisesti silloin!). Hetken ehtii ehkä meditoida illalla sängyssä ennen kuin uni vie.

Mielellään kuulisin, miten muut hitaan elämän ystävät selviytyvät (liian) kiireisestä arjesta.

Koira tietää vastauksen, muttei kerro.

Kohtuus kaikessa

Simplicitas-blogin pitäjä Ritva arvioi taannoin oman kirjani ja ilolla arvioin nyt hänen tuoreen downshifting-kirjansa Kohtuus kaikessa - enemmän elämää vähemmällä (Minerva 2010).

Kohtuus kaikessa on hienosti tutkittu ja taustoitettu kirja downshiftingistä ilmiönä. Olemme kirjan kirjallisuusluettelosta päätellen käyneet läpi Ritva Rajander-Juustin kanssa paljon samaa ulkomaista taustakirjallisuutta, mutta Ritva ankkuroi monien kotimaisten tutkimusten kautta ilmiön hienosti suomalaiseen yhteiskuntaan. Tässä mielessä voi varmasti hehkuttaa, että kyseessä on ensimmäinen laajempi kartoitus suomalaisesta downshiftingistä.

Erityisen kiinnostavia olivat oli Rajander-Juustin viiden eri kohtuullistajatyypin määrittelyt (nuoret kohtuullistajat, perheen hyvinvoinnin edistäjät, keventäjät, uranvaihtajat ja irtiottajat), sekä tavarapaljouteen ja kuluttamiseen liittyvät ajatukset.

Kirja tarjoaa hyviä, konkreettisia neuvoja downshifting-elämänratkaisuista haaveileville. Tällainen oli esimerkiksi kehoitus testata downshiftingiä etukäteen elämällä puolesta vuodesta vuoteen alentuneella (esim. osapäivätyöstä saatavalla) tulotasolla. Näin voi sekä säästää puskuria että saada realistista käsitystä siitä, onnistuisiko elämä vähemmällä tulotasolla.

Monipuolinen työ-elämäosuus oli mielestäni kirjan parasta antia. Rajander-Juusti pohtii laajalti ja ammattitaidolla nykyisen työ-elämän haasteita: työn ymmärrettävyyden, hallittavuuden ja mielekkyyden puuttumista, työ-uupumusta, työ-addiktiota. Näin se antaa keinoja lukijalle sanoittaa oman työn mahdollisia ongelmia.

Sen sijaan kirja ei käsittele suoritushulluuden problematiikkaa laajemmin eli ei selitä sitä outoa ilmiötä, miksi monen ihmisen slow-elämän projektit päätyvät entistä hirmuisempaan suorittamiseen. Esimerkkinä vaikka töistä irtisanoutunut maallemuuttaja, joka uupuu täydellisen talon rakennusprojektiinsa tuunatessaan talostaan jonkin tietyn epookin onnelaa. Tai johtajan pallilta kotiäidiksi siirtynyt nainen, joka palaa kotonakin loppuun perfektionistista äitiyttä suorittaessaan.

Downshifting tai hitaampi elämä ei mielestäni tuo automaattisesti mukanaan elämänlaatua tai onnea, ainakaan siinä perinteisimmässä mainosmielessä. Pienen elämän etsijä on pikemminkin sitä mieltä, että jokainen downshiftaaja tarvitsisi tielleen etukäteisvaroituksen: elämäntahdin hidastuessa omat käsittelemättömät möröt voivat hyvinkin hyökätä kimppuun. Toisaalta niiden kanssa kamppaillessaan voi hyvinkin päästä elämän ytimeen.

ps. Myös leppoistamisesta voi tehdä itselleen stressaavan Projektin. Aiheen tiimoilta käytiin hieno keskustelu taannoin täällä.

Miten hypervanhemman lapsesta tuli slow-aikuinen

Harmi, että tämä Carl Honorén luotsaama ohjelma hypervanhemmuudesta juuri poistui Ylen Areenalta. Satuin katsomaan ohjelman, ja touhu tuntui kovin tutulta. Sitä väitettä, että Honorén nimeämä hypervanhemmuus olisi uusi ilmiö en ollenkaan usko. Omasta kokemuksesta voin näet kertoa, että kyseisen vanhemmuustyylin pioneerit olivat täydessä vauhdissa jo 70-luvulla.

Monella tavalla lahjakas ja aikaansa edellä oleva isäni oli lukenut edistyksellisimmät kasvatusoppaat ja päättänyt tehdä minun kanssani kaiken juuri oikein. Syntymästäni asti isä (ammatiltaan englanninopettaja) kommunikoi kanssani vain englannin kielellä, sillä kieli oli saatava täydellisesti haltuun ennen viisivuotiaana alkavaa englantilaista koulua.

Englannin tultua natiivikuntoon isä siirtyi ranskaan. Jostain hän oli lukenut aivotutkimuksen, jonka mukaan oppiminen on tehokkainta nukahtamista edeltävässä puolivalvetilassa.Vuosikausia nukahdin siis avokelanauhoilla pyörivän ranskankurssin lörpötykseen. Kun tuli tutkimuksia siitä, että barokkimusiikin tasainen sointi tukee oppimista, isä nauhoitti minulle erillisiä Bach/Vivaldi- oppimiskasetteja, joita oli määrä soittaa kokeisiin luvun taustalla.

Musiikkiopistoputki tuli luonnollisestikin käytyä läpi soittimena piano, viulu ja myöhemmin laulu. Paljon aikaa isä pisti kohdallani kärsivällisesti sekä viulunsoiton että matematiikan opetukseen.

Multilahjakas, seitsemää kieltä hallitseva isäni oli myös perehtynyt mm. pikalukemiseen, pika-opiskeluun, sekä (elämän eri suoritustasoja edistäviin) vitamiineihin ja hivenaineisiin. Isällä oli sekä sambayhtye että mustalaismusiikkia soittava kokoonpano ja kodissamme soivat kaikkien mahdollisten maailman musiikkikulttuurien levyt. Isän tyttönä menin joka juttuun innolla mukaan.

Isän tarkoitusperät olivat kovin hyvät: minusta piti tulla uusi, kansainvälinen ihminen, jolle olisi pedattu ”kaikki mahdollisuudet”. Mutta mihin nämä mahdollisuuteni sitten käytin? Pyrkimällä aikuisena kaikin voimin ei-suorittavaan slow-elämään.

Matkustelukaan ei, koko lapsuuden matkustelun ja kansainvälistämisen jälkeen enää kiinnosta. Siskostakin tuli muuten taiteilija, joka ei ole ”oikeista töistä” ikinä perustanut.

Koska vauvasta asti aloitettuun suorittamiseen väsyy viimeistään nuorena aikuisena, ja koska maailman sivu nuoret ovat halunneet elää täsmälleen päinvastoin kuin omat vanhempansa uskon tämän hetken hypervanhemmuudella olevan herkulliset seuraukset. Hypervanhempien  ansiosta meillä tulee olemaan tulevaisuudessa paljon nuoria aikuisia, joille suurin arvo tulee mitä luultavimmin olemaan kiireettömyys ja rento elämä.

Isä on kertonut ylpeänä, miten jo pikkuruisena huhuilin täydellisellä brittiaksentilla ”Daddy, hand!!” käteni juututtua pinnasängyn pinnojen väliin.

Luopumisia

Kun ihminen haluaa kehittää itseään hän toivoo itselleen yleensä uusia ominaisuuksia ja taitoja. Lisää, enemmän, parempaa.

Mutta kasvaa voi myös luopumalla. Saat sen mistä luovut-hokema tarkoittanee juuri tätä vapauttavuutta, kun yksi kerrallaan heittelee romukoppaan erilaisia valeidentiteettejä, tunnekoukkuja ja addiktioita. Ja huomaa, että kaiken alla ei häämötä tyhjyys, vaan jokin aivan uusi.

Luopumissavottani alkoi pari vuotta sitten sarjalla pakkoluopumisia, joiden en itse olisi halunnut tapahtuvan, mutta jotka toivat kuitenkin mukanaan hyvää. Kun luopumisjutussa oli päässyt vauhtiin luovuin ensimmäiseksi 25 vuotta harrastamastani pakkourheilusta. Kun veren maku suussa suoritettavaan himokuntoiluun oli pistänyt elämästään yli puolet, alkoi olla korkea aika harrastaa vain iloa tuottavia lajeja, joissa ollaan lempeitä itselle.

Viime viikolla osuin hauskan zumbatunnin sijasta vahingossa ”tehostetulle” zumba toning-tunnille. Yllätyin siitä, miten voimakkaita tunteita se minussa herätti: ei tätä! Ei enää! Luopuja ei enää tähtää fyysisen kuntonsa kasvun maksimointiin vaan kiertää kaukaa käsipainot ja muut itsensäkidutusvälineet.

Kun on ruvennut kuusitoistavuotiaana kasvissyöjäksi ja siitä lähtien kokeillut joka ainutta onnea mainostavaa ruokavaliota elävästä ravinnosta karppaukseen, oli vapauttavaa luopua seuraavaksi ruokavaliohössötyksistä. Downshiftaajana ei ole enää muutenkaan varaa hamstrata kaikkia luomukaupan godjimarjoja - mutta kas, Pirkkatuotteilla ja mustikoillakin pysyy terveenä ja elinvoimaisena.

Myös itselle kehitellyt roolit ovat menneet uudelleenarviointiin. Nykyään pikemminkin karttelen kuin aloittelen harrastuksia. Jokainen luopuminen avartaa elämää lisää.

Kollega kävi haastattelemassa minua kirjani tiimoilta. Hänestä olin sikäli erikoinen downshiftaus/slow life-haastateltava, että olen jo ikään kuin elänyt sen vaiheen, jolloin haastatteluja tyypillisimmin annetaan. Siis sen vaiheen, missä haastateltava voi intoilla löytäneensä Vastauksen Kaikkeen esimerkiksi tästä maaseutuelämästä tai vaikkapa täydellisestä luomu-,/vaisto-/steinervanhemmuus/ties mikä suuntaus-äitiydestä tai muusta ideologiasta (been there, done that).

Luopujalla ei ole jäljellä enää yhtään ehdotonta ideologiaa, mutta kevyt olo hänellä on.

Nykyään minä olen enää minä. Se riittää.

Nyt eletään vuodenaikaa, jolloin pitää luopua kesälinnuista. Hei hei, hanhet!

Tapahtumaköyhyys on ihana asia

Pienestä asti olen tuntenut vetoa niihin vuorokauden ja viikon aikoihin, jolloin harva on liikkeellä ja juuri mitään ei tapahdu. Kaupunkiaikoina hauskinta oli kulkea keskustassa sunnuntaiaamuisin, jolloin Helsinki oli kuin puhtaaksipesty satukaupunki. Lukioaikoina oli mahtavaa pinnata toisinaan koulusta aamupäivä ja lähteä koiran kanssa kiertelemään puu-Vallilan katuja, joilla tuli vastaan aina kiehtovan kiireettömiä tyyppejä. Ensimmäinen kolmen vuoden kotiäitirupeamani Helsingin Haagassa oli myös eksoottinen: ”työpäiväni” aikana liikkeellä oli vain kotiäitejä ja Haagan tunnettuja, omanarvontuntoisia mummoja. 

Tapahtumaköyhyys-fanitukseni on noussut uusiin mittasuhteisiin maallemuuton jälkeen. Ensimmäistä kertaa kävellessämme tässä kylässä eräänä lauantai-iltapäivänä viitisen vuotta sitten ällistelimme missä ihmeessä kaikki ovat - kylänraitti kun oli kuin ydinräjäytyksen tyhjentämä. Myöhemmin tajusin, että maalla on tapana pysytellä kotona, haravoida omaa pihaa eikä parveilla levottomasti sinne tänne. Minulle täydellinen lifestyle!

Myös muiden ylenkatsomat vuodenajat ovat mieleeni: esimerkiksi marraskuu on minusta kuukausista rauhoittavin. Se on loistavaa aikaa pitkille metsäkävelyille. Hiljaisuutta riittää, ja loppusyksyn aliarvostettua väriloistoa. Sienestäjät ja muut metsänkävijät ovat kadonneet. Karhutkin jo nukkuvat. Pidän edellä kuvaamistani hitaista hetkistä niin paljon varmaan siksi, että ne ovat vastakohtaa sille (myös valitettavan hyvin tuntemalleni) todellisuudelle, jossa tapahtuu koko-ajan liikaa.

Tänään istuin poikani kanssa penkillä kylämme keskustassa, odotellen isosiskon koulun loppumista. Poika söi lihapasteijaa ja joi pillimehua. Puista putoili lehtiä. Kolme ihmistä kulki ohi. Pohdimme minne ohiajava bussi on menossa ja riittääköhän sillä bensa. Järvellä tuuli nostatteli vaahtopäitä.

Ajanhetket, jolloin tämän enempää ei tapahdu, ovat täydellisiä, parhaita. Toivotan kaikille pienten, mutta merkityksellisten tapahtumien viikonloppua.

Läsnäologurujeni huipputiimi ja yhteinen salaisuus

Hetkien kauneus

Pari vuotta sitten, pahimman vauvavuoden väsymyksen keskellä, olen näköjään hieman provosoitunut Amanda Soulen ihanasta SouleMama-blogista. Pari lisävuotta blogin seurausta, ja alan hiljalleen ymmärtää, mistä Amandan jutussa on kyse.

Sehän on silkkaa tietoisuusharjoitusta, edistyksellistä zeniä. Määrätietoista valoisan ajattelun valintaa, vaikka tilanne olisi mikä. Lopullisesti Amandan ihailun puolelle minut käänsi viime vuosi, jonka hän jälleen sankarillisesti bloggasi, vaikka arjen työmäärä oli kasvanut puolella miehensä ollessa poissa pelistä mystisen selkä(?)sairauden vuoksi.

Erityisesti lapsiperhearjessa tietoinen hyviin hetkiin keskittyminen ja niihin palaaminen auttavat monen huonomman yli. Jo pari päivää minua ovat ilahduttaneet kaksi ja puolivuotiaan kuopukseni Valon tyytyväiset analyysit hänen ihaillessaan kasvuaan peilistä: ”Mähän oon kohta jo ihan ihminen! ” Sen hetken voimin selviää monesta taaperoraivarista.

Luetuimmassa postauksessaan Snapshots Amanda luonnehtii hyvien hetkien dokumentointipakkoaan ”itse itseään ruokkivaksi ilo-addiktioksi”. Soulen perheessä tapahtuu muutakin kuin niitä idyllisimpiä asioita, Amanda korostaa. Mutta niitä hetkiä hän ei sen enempää haluaa ruokkia.

Ei se ole todellisuuspakoa. Se on juuri sitä hyvien tunnetilojen vaalimista, josta edellisessä postauksessani kirjoitin.

Pakko vielä loppuun mainita, että myös Amandan omaan kotiin sovellettavat inspiroitumisvinkit ovat tosi hyviä. Vaikka seuraavat omat viritelmäni eivät yllä SouleMaman tasolle, minua ne ilahduttavat joka päivä.

Amandan kehittämä "Inspiration Wire" on yksinkertaisesti pyykkinaru, johon ripustetaan vaihtuva kavalkadi sillä hetkellä tärkeitä kuvia tai vaikka runoja.

Työhuoneessa pitää olla oma inspiraationarunsa. Erityisesti siellä.

Tämäkin Amanda Soulen oppeja: peileihin teipatut vaihtuvat runot. Näin kiireinen äitikin ehtii inspiroitua runoudesta. Vaikka vauvan peppua pestessä.

Eheys ja hitaus

Judith Levinen kirjassa Not Buying It on herkullinen kuvaus New Yorkissa kokoontuvasta Voluntary Simplicity-ryhmästä. Levine kuunteli parin tapaamiskerran verran yksinkertaistamisryhmän juttuja ja huomioi kumman tutulta tuntuvan uskonnollisen retoriikan. Ostaminen oli pahaa, luopuminen hyvää. Kuluttamista pidettiin aikamme syntinä, kieltäytymistä ja askeesia pyrkimyksenä.

Tätäkö on vapaaehtoisen vaatimattomuuden mainostettu henkisyys, Levine kauhisteli. Yksinkertaisuusryhmien AA-kerhomainen nuukuuskilvoittelu kuulosti hänestä vain uuteen nousuun päässeeltä, lakihenkisyyttä korostavalta kristillisyydeltä. Koska Levineä ei tämänkaltainen fundamentaaliuskonnollisuus innostanut, hänen oli vaikeaa nähdä yksinkertaistamistouhussa mitään sen merkityksellisempää saati syvempää. Onko yksinkertaistamispipertely vain selviytymisstrategiaa talouskriisin uhreille, äänetöntä luovuttamista, uutta ooppiumia massoille, Levine kyseli tuohtuneena.

Kuten Downshifter Molly kirjoittaa, myös slow on siitä laaja käsite, että siitä on helppoa räätälöidä itselleen vaikka mitä. Esimerkiksi oikeuden itsekkyydelle tai verukkeen laiskuudelle, intressittömyydelle, hengettömyydelle tai passiivisuudelle. Olen samaa mieltä Mollyn kanssa siitä, että slowsta ja kohtuullistamisesta pitäisi löytyä hengellisyyden ulottuvuus.  Niiden soisi olevan enemmän kuin pinnallisen elämäntavan ohimenevä muoti.

Mutta jos kyse ei ole Levinen kuvaamasta hyvä/paha, tai synti/hyvä teko-akselilla kulkevasta kilvoittelusta– siis vain uudenlaisesta suorittamisesta - ankaran, vanhatestamentillisen Jumalan tuomion edessä, mitä yksinkertaisemman, hitaamman elämän henkisyys oikein on?

Voisiko se olla ulkoisten tavoitteiden jahtaamisen sijaan  arvokkaiksi koettujen mielentilojen, kuten tyyneyden, inspiroitumisen ja eheyden tietoista vaalimista? Ajankäyttönsä järjestämistä sellaiseksi että tärkein tavoite – tarpeeksi leppoisaa aikaa - toteutuu. Eli luopumista monista niistä asioista, joilla ennen pakkasi päivänsä täyteen.

Minä yritän yksinkertaistaa ja hidastaa elämääni siksi, että uskon elämässä olevan paljon sellaisia ulottuvuuksia, joita ihminen ei voi tavoittaa kuin rauhassa mietiskellen. Meditaatio ja monisuorittaminen ovat mahdoton yhdistelmä. Kyse on samasta, minkä vuoksi eri uskontojen erakot ovat kautta aikojen vetäytyneet yksinkertaisempaan elämään. He ovat halunneet tavoittaa jotain parempaa; tietoa, joka ei tule kiirehtivälle.

Viime viikolla siteeraamassani James Hollisin kirjassa pohditaan, voisivatko kaikki ne perinteiset oireet, jotka sysivät ihmisiä muutoksiin (työuupumus, kriisit, masennus), ollakin elämän varsinaisia johtolankoja, joita kannattaisi seurata? Hollis kysyy todella tärkeän kysymyksen:

Onko niin, että se, mitä etsimme, ei olekaan ”tuolla jossakin”, vaan aivan nenämme edessä?

Vapaus vs. palkkatyö

Aina kuullessani jostakusta joka on ”lähtenyt oravanpyörästä” downshiftaamaan ja etsimään hitaampaa elämää yrittäjyydestä, ajattelen että onnea matkaan vaan. Mieleni tekisi sanoa aika paljon muutakin, mutta eihän aloittelevan yrittäjän intoa viitsi latistaa.

Itse olen siitä nurinkurinen downshiftaaja, että siirryin lähes kymmenen vuoden yrittäjyyden jälkeen palkkatöihin. Väitän sen olevan vapaata yrittäjyyttä sata kertaa rennompaa.

Ei enää hirveää laskutusrumbaa ja veroarviointia, joka oli huono matikka-tyypille painajaista! Ei oman työn rasittavaa kaupustelua, ei taistelua palkkioista.

Palkkatyön muista eduista puhumattakaan. Kuten palkallisista lomista tai vapaista illoista (yrittäjänä kun oli töissä aina). Luksusta on ollut myös nauttia elämänsä ensimmäisestä ei-minimipäivärahaisesta äitiyslomasta. Nyt kotiäitivuosinakin tilille on ilmestynyt työpaikan toimesta salaperäisiä yllärisummia. Lomarahoja! Vaikken ole käynyt töissä päinkään melkein kolmeen vuoteen. Palkkatyössä on tosiaankin puolensa. 

Asia on tietysti toisin, jos yrittäjänä ei ole pakkoa erityisemmin tienata: jos esimerkiksi onnistuu elämään niin linkolalaisesti, että tarvitsee rahaa vain harvoihin kauppareissuihin, joilla ostetaan (vain) tölkki maitoa ja paristot radioon. Meidän kokoisessamme nelilapsisessa perheessä jo pakollisten ruokaostosten lista on vaikuttava. Eli laskutusta on tultava.

Entä yrittäjän ”vapaus”? Oli tietysti hienoa, että lapsemme saivat viettää pitkän kotihoitolapsuuden, kun yrittäjävanhemmat pystyivät sumplimaan keskenään työ- ja lastenhoitovuoroja. Toisaalta tässä mallissa kenelläkään ei ollut ikinä lomaa, mahdollisuutta keskittyä kunnolla töihin, eikä myöskään lapsivapaata hermolepoaikaa. Kun niskaan rojahtivat tarpeeksi monena peräkkäisenä vuonna vaikkapa 8000 euron mätkyt, alkoi suomalaisen pienyrittäjän vapauskin tuntua pikemminkin vankeudelta.

Yrittäjinä olimme periaatteessa kai ”menestyviä”: töitä riitti sekä miehelleni että minulle niin paljon kuin vain jaksoimme tehdä ja laskutuksemme olivat suorastaan huikeita. Mutta laskutus- ja verotusrumban perässä pysymiseen olisimme tarvinneet kirjanpitäjän lisäksi ylimääräisen vuoden kunkin vuoden rinnalle. Yrittäjyys oli monisuorittamispainajaista.

Näännyttävän yrittäjyyden paras (ellei ainoa?) hyvä puoli oli se, miltä se näytti ulospäin. Siis: palkkatyöläisten kade, heidän illuusionsa "oravanpyörän ulkopuolisesta" elämästämme.

”Sun elämäsi on niin ihanan vapaata – ei pomoja, ei kehityskeskusteluja, ei ärsyttäviä työkavereita! Sähän voit lähteä vaikka kävelylle keskellä päivää!”

 Siinä vaiheessa yleensä vain hymyilin salaperäisesti.

Ei mitään uutta auringon alla

Kahdeksankymmentäluvulta erinäisissä hippijutuissa pyörineenä en ole ihan hiffannut mikä downshiftingissä tai slow:ssa niin uutta muka on. Kyse on minusta yksinkertaisesti vanhasta kunnon hippiaatteesta, josta on nyt - syystä tai toisesta - tulossa yhteiskuntakelpoisempi.

Tapasin vähän aikaa sitten 80-luvulta tutun pitkän linjan hipin. Keskustelu kääntyi ”uusiin” downshifting ja slow-elämän trendeihin, joita yritin avata konkarille.
Vanha hippi tuumi, että been there, done that, ja siteerasi vielä opettavaisesti päälle Timothy Learya:

Turn on, tune in, drop out.

Tätäkö kenties tarkoitan?
Yritin kaivella mielestäni jotain, joka uutuustrendissä olisi sentään toisin kuin 70-luvulla. Tänä päivänä kuules muutetaan maalle ja viljellään itse!

- Niin mekin tehtiin.

Nyt yritetään kuluttaa eettisesti ja pärjätä vähemmällä.

- Mä oon aina elänyt noin.

Nykyään jotkut tuntuvat myös uskovan, että ravinnolla ja henkisellä kehityksellä olisi jokin yhteys.

- Jep jep, mutisi hippi partaansa, neljänkymmenen vuoden kasvissyönti- ja joogakokemuksella.

- Ja sit on kaikenlaisia ekokylä- ja yhteisökokeiluja…

Monenlaisissa, usein katkeriin riitoihin ja ihmissuhdedraamoihin päättyneissä yhteisökokeiluissa ikänsä elänyt ja vihdoin omaan rauhaan päässyt hippi ei jaksanut enää innostua. Hän heilautti kättään rauhanomaisesti ja lähti lampsimaan kohti Vanhan kuppilaa.

ps. Minulla oli onni nähdä hippimusikaali Hairin suurenmoinen uudelleenlämmitys viime keväänä New Yorkissa. Musikaalin lopun hippijuhla, jossa Nykin asialliset bisnesmiehet ja piinkovat uranaisetkin tempautuivat lavalle tanssimaan ja kukkasia heittelemään pisti miettimään, että koska se vesimiehen aika oikein alkaakaan? Astrologitkaan eivät tunnu pääsevän asiasta sopuun. Jospa se onkin nyt?

Niin, tämä pätkä ei siis ole 1960-luvulta, vaan toissa keväältä Hairin promotapahtumasta:

http://www.youtube.com/watch?v=GKY3_HqZOBo

Löytyisikö hitaan elämän kikkaa?

Kuten kirjassani kerron, downshiftaavien perheiden etsiskely lehtijuttuihin oli minulle pitkään intohimo. Paitsi että vähempään tyytyvät perheet olivat mielestäni ikuisen hyvä lehtijutun aihe, toivoin joka kerta keikalle lähtiessäni löytäväni vastauksen siihen, millä kepulikonstilla itse pääsisin samaan.

Tarkemmin sanottuna etsin rahaan liittyvää olennaista vinkkiä: miten päästä elämäntapaan, jossa asumisesta ei tarvitsisi maksaa juuri mitään? Se kun tuntui olevan kaikkien hidasta elämää viettävien perheiden yhteinen nimittäjä.

Tapaamani perheet kuuluivat kolmeen pääryhmään. Ensimmäiset olivat huippurikkaita, huvikseen hieman hippimäisen elämäntavan valinneita. Heidän hidas elämänsä perustui suureen omaisuuteen. Good for them - mutta heillä ei ollut tarjota minulle sitä vinkkiä, jota etsin.

Toinen ja suurin ryhmä olivat ne perheet, joita onni oli juuri asumismielessä potkaissut: oli tullut ostettua talo juuri silloin kun hinnat olivat matalalla ja myytyä se sitten huikealla voitolla. Tai sitten oli tullut perittyä juuri sen verran rahaa, että sai lunastettua omakseen esimerkiksi suvun talvikäyttöön muunnellun kesähuvilan. Nämä perheet eivät olleet rikkaita, mutta ei heillä asuntolainaakaan ollut. Velattomuutensa takia heidän ei ollut pakko paiskia kamalasti töitä. Sen sijaan heillä oli aikaa keskittyä esimerkiksi viljelyyn, mikä taas helpotti perheen ruokakuluja. (Vinkkinä hitaasta elämästä haaveileville sinkkunaisille: tähän ryhmään kuului myös erityisen paljon perheitä, joissa mies oli vaimoansa huomattavasti vanhempi ja siksi asuntolainansa jo ajat sitten maksanut).

Pienin ryhmä tapaamistani perheistä olivat todelliset sissit. Ne, jotka olivat ostaneet perheasunnoiksi alle 50000 euron mukavuuksettomia mummonmökkejä ja jotka elivät siellä omavaraisesti.

Itse asiassa löysin vain pari tällaista perhettä. Ainakin toinen perheistä on kuulemma jo muuttanut kerrostaloon, järkyttävään työmäärään väsyttyään. Mitä en ollenkaan ihmettele.

Voi tietysti kysyä miksiköhän aikakauslehdissä harvemmin esitellään downshiftaavan perheen esimerkkinä vaikkapa kaupungin vuokralähiöissä asuvia perheitä. Johtuisiko se siitä pittoreskista kuvasta, joka samaistaa oravanpyörästä lähtemisen aina maaseutuun? On selvää, että esimerkiksi viljelyyn ei ole mitään järkeä ruveta vuokratalossa. Kun pelkkä maan parannus kestää monta vuotta, ajatus siitä, että vuokraisäntä sanoo vuokrasopimuksen irti juuri, kun olet saanut kasvimaan toimimaan, on todella ahdistava.

Kun kikka kolmosta siihen, miten pääsisin eroon asuntolainasta, työnteosta ja kaikesta muusta mieltäni rasittavasta ei löytynyt, rupesin pohtimaan koko hitaan elämän juttua toisinpäin.

Olisiko elämäänsä mahdollista hidastaa, vaikka mikään ympärillä ei radikaalisti muuttuisikaan? Mitä voisi olla oravanpyörän vauhdissa tapahtuva downshifting? Onko oravanpyörää edes olemassa?

Siitä enemmän kirjassani, ja myöhemmin tässä blogissa.

ps. Jos jotakuta sattumalta kiinnostaa vaihtoehdossa 3 kuvattu sissielämä ja hän etsii itselleen kuvatunlaista asumusta tunnin matkan päästä pääkaupunkiseudulta, kannattaa ottaa yhteyttä minuun. Myymme juuri pois mummonmökkiämme.

Haluaa slow-lehden

Toimittajana minua on jo pidempään kiinnostanut, miten slow, downshifting tai simple living-trendit alkavat näkyä lehtimarkkinoilla. Vai alkavatko ne?

Onhan meillä tietysti viime aikoina uuteen kukkaan puhjennut Voi Hyvin, mutta trendin laajetessa kilpailijoita luulisi pian ilmestyvän. Naapurimaan Gloriaa ja ekologista shoppailua yhdistellyt Eko Queen taisi jo kaatua omaan mahdottomuuteensa, mutta Amerikassa Simple Living-lehtibisnes kukoistaa.

Amerikkalaisissa alan lehdissä esitellään kaikenlaista zeniläisen näköistä, simppeliä (tosin aina uutta ja usein huomattavan kallista) tavaraa, jota yksinkertaisen elämäntavan valinnut mukamas välttämättä tarvitsee. Sellaiset lehdet kuin Real Simple näyttävät vain uudenlaiseen kaapuun puetuilta ruoka- tai sisustuslehdiltä. Kaupallisemmista aikakauslehdistä niitä erottaa vain se, että ne kauppaavat vähän toisenlaista tavaraa.

Luomulehtien parista löytyy enemmän substanssia. Itse pidin lasten vauva-aikoina niin paljon luomulehti Motheringista, että tilasin sitä usean vuoden. Vaikka lehden näkökulma äitiyteen oli hieman…ööh…ahdasmielinen, lehdestä löytyi aina virkistävän erilaisia, radikaalejakin näkökulmia. Yhä vaihtoehtoiselta vaikuttaa kanadalainen pitkän linjan lehti Natural Life.

Laadukkaita joogalehtiäkin näyttää olevan markkinoilla runsaasti, mutta mistä löytyisi hitaamman, yksinkertaisemman elämän elämäntapalehti laajemmalle kohderyhmälle? Australiassa ilmestyvä Slow näyttää jo aika houkuttelevalta. Tom Hodkinsonin nettilehti The Idler ilahduttaa myös aina. Miksei siitä tehdä kunnollista printtilehteä?

Oman haasteensa slow-lehdille taitaa asettaa lehden kohdeyleisö, joka on nimenomaan sitoutunut ostamattomuuteen. Silti olen ihan varma, että jopa itarat slow-ihmiset hellittäisivät kukkaronnyörejään, jos lehti onnistuisi tavoitteessaan, laadukkaassa slow-journalismissa.

Vaikka kaikissa yksinkertaisemman elämän ohjeissa kannustetaan ennen muuta juuri ("turhien") lehtitilauksien perumiseen, pysyn painetun lehden ystävänä. Paperilehden selailu kun on toimintana ihan toista kuin nettilehden ääressä kököttäminen. Netissä roikkuminen - ainakin minulla - samaistuu ikävästi työntekoon, kun taas paperilehti kulkee mukana riipputuoliin, rannalle ja muihin mukaviin ja rentouttaviin paikkoihin.