Muutos suunnitelmissa

En tajua mikä tätä talvea riivaa, mutta meillä ollaan oltu vuorotellen kipeitä oikeastaan koko talvi. Kun edellinen tauti helpottaa, seuraava iskee. Tänään kotona ovat sairastamassa kaksi keskimmäistä. Voi siis jälleen kerran unohtaa tarkkaan kaavailemansa kirjoituspäivän ja katsoa lasten kanssa lisää loistavia lastenleffoja.

Rakastan lastenleffoja, erityisesti fantasiasellaisia. Viime aikoina niitä on katsottu meillä aika pino: Silta salaiseen maahan, Maaginen Mimzy, Heidi-sarja ja Kuuprinsessa.

Tänään minua ilahdutti tämä pätkä Tom Hodgkinsonin kirjasta Joutilaat vanhemmat:

Lapset nauttivat siitä, kun asiat menevät aikuisten maailmassa päin mäntyä, tai kuten Penny Rimbaud asian ilmaisee, "yhteisesti sovittu todellisuus murtuu". Siksi he ovat niin kiinnostuneita paloautoista - he tietävät, että silloin aikuisten hyvin järjestetty maailma on kaput. Lapset iloitsevat, kun vanhempien tiukasti kelloon sidottu järjestelmä pettää. Loppujen lopuksi juuri silloin tulee esiin ihmisten humaanius ja auttavaisuus. Katastrofi voi olla eräänlainen vapautus teollisen kapitalismin julmasta tehokkuudesta.

Sanotaan, että lapset pitävät rutiineista, mutta pitävätkö he todella? Omasta lapsuudestani muistan erityisesti ne ajat, kun rutiini rikottiin: kun koulussa oli palohälytys, kun lasi meni rikki, kun palava tulitikku lennähti ilotulitelaatikkoon, kun auto meni rikki. Olen hiljalleen oppimassa lapsiltani katastrofeista nauttimisen taitoa.

Superman-vaihe on tärkeä vaihe

Oikeus stressin välttämiseen

Otin hyllystäni kaikkien aikojen mainioimman suomalaisen downshifting-kirjan, Pertti Pakarisen Oravanpyörästä oravanpesään - Muutin maalle ja pääsin eroon stressistä. Kirja on kirjoitettu pahimpana lama-aikana vuonna 1993, enkä kyllästy tähän kirjaan ikinä.

Avasin kirjan tämän mietteen kohdalta:

Eikö juuri nyt ole se etsikkoaika, jolloin olisi punnittava kaikki arvot uudestaan? Mitä kaikkea haluan ja miksi? Onko oikein, että pakotan itseni tekemään henkihieverissä töitä saadakseni jotain, jota tulin jonain hetkenä halunneeksi? Isomman asunnon, uuden auton, veneen, golfosakkeen? Tai jos minulla juuri nyt ei satukaan olemaan työtä, onko se sittenkään niin suuri onnettomuus kuin puhutaan? Vai oletanko, että naapurit, ystävät, sukulaiset tai lähiomaiset panevat pahakseen ellen tee töitä hullun lailla ja alinomaa valita kiireitäni ja sitä stressiä? Olenko kunnon ihminen vain näännyttävän työtaakan alla? Eikö minulla ole oikeutta välttää stressiä?

Mitä tahansa ihminen päättääkin, aina on edessä sama ongelma: mitä enemmän haluat, sitä kovemmin joudut ahertamaan, ja mitä vähemmän pyydät, sitä helpommalla pääset.

ps:  Tämä tänä iltana tuleva leffa vaikuttaa oikein kiinnostavalta. Pitääpä katsoa.

Oi 1970-luvun Vallila!

Joulupukki toi meille Risto Jarvan klassikon Mies joka ei osannut sanoa ei. Tämä vuoden 1975 elokuva on nyt ilmestynyt dvd:llä. Samoin on, muuten, mainio Loma.

Olen nähnyt elokuvan kymmeniä kertoja, kuten muutkin Jarvan leffat. Tämä pysyy minulle erityisenä sen takia, että se on kuvattu lapsuuden maisemissani Helsingin Vallilassa. Itse asuin elokuvan kuvaaman puu-Vallilan sijasta Vallilan kivisemmällä puolella. Yhden kadunylityksen päässä sijaitseva puu-Vallila oli minulle vehreä keidas kivierämaassa. Siellä oli asunut nuorena myös isoäitini.

Kirjassani kirjoitin Jarvan toisesta tärkeästä elokuvasta Jäniksen vuodesta. Mutta Mies joka ei osannut sanoa ei on yhtä lailla kohtuullista elämäntapaa puolustava elokuva. Se on syntynyt vuosien 1973-1974 energiakriisin jälkimainingeissa, yhtenä tavoitteenaan kuvata yksinkertaista, vanhanaikaista elämäntapaa, joka on uhassa kadota teknologian kehityksen alle. Kuten elokuvan "Kivimäen", eli puu-Vallilan asukkaat elokuvassa toteavat: Meillä ei ole nykyajan mukavuuksia - eikä nykyajan kiirettä.

Jarvan omin sanoin elokuva kuvaa "viimeisiä jäänteitä sellaisesta kaupunkimaisesta elämäntavasta, jossa ihmiset ovat toisilleen ihmisiä, tuttavallisia, osanottavaisia, avuliaita, ja jossa ihmiset pysyvät toisilleen ystävinä tapahtuipa mitä tahansa. Käsittelytapa on romantisoiva. Ympäristön uusien kerrostalojen asukkaat tuntuvat roboteilta. Puutalokaupunginosan kaduilla kulkee jo uhkaavia mittamiehiä."

Mittamiehet kuuluivat oman lapsuuteni painajaishahmoihin, 1970-ja 1980-luvut kun olivat sitä hullua aikaa, jolloin viihtyisiä, ihmisen kokoisia alueita tuhottiin Suomessa kovalla vimmalla. Tuhovimman alle jäivät esimerkiksi molemmat erityisen hienot mummolani, kuten täällä aiemmin kirjoitin. Elokuvassa uuden maailman painajaisnäkyjä kuvaa rakenteilla oleva itä-Pasila.

Mutta voi että mikä aikamatka Mies joka ei osannut sanoa ei taas olikaan! Katselin tuttuja rakennuksia, katuja ja kulmia, muistelin erinäisiä piknikkejä kaupunginosan keskiössä sijaitseville kallioille, muistin, miten lähdin koulusta pinnauspäivinäni (pinnasin melkein koko lukion) koiran kanssa lenkille aina nimenomaan puu-Vallilaan, tunsin melkein jo kahvitehtaan tuoksun nenässäni...

70-luvulla lapsuutensa viettäneelle on aina sykähdyttävää nähdä niitä vaatteita, verhoja, tekstiilejä. Vaikken ole yhtään retroon päin kallellaan, sydämen täyttää aina 1970-luvun leffoja katsoessa ihmeellinen haikeus, kadonneen maailman kaipuu.

Rupesin myös pohtimaan oliko elokuvan kertojana toimiva suomenhevonen todellakin hoitohevoseni Veera-tamma, kuten isäntänsä aina minulle väitti? Veeran isännän, Helsingin viimeisen vossikkakuskin, kotitalo oli Jyrängöntiellä, nykyisen Kumpulan Kasvitieteellisen puutarhan vieressä. Eikä se ollut Vallilan laakson ainoa hevostalli. Näissä taloissa elettiin, ennenkuin puskutraktorit ja purkukoneet tulivat, ilman mukavuuksia täyttä maalaiselämää pitkälle 1980-lukuun. Minä kaupunkilaistyttö esimerkiksi kävin kesäisin Kumpulan metsissä heinätöissä Veeralle heinää niittämässä. Aamuisin ennen kouluunlähtöä kävin tekemässä aamutallin eräässä toisessa Vallilan laakson talleista.

Alkaa tulla vanha olo kun näitä muistelee. Ja haikea, nostalginen. Helsinki ei ole enää minun kaupunkini. Melkein kaikki minulle rakas on sieltä kadonnut tai muuksi muuttunut. Onneksi puu-Vallilan talot seisovat edelleen pystyssä. Tosin epäilen, ettei siellä taida enää asua romaneja ja työläisiä, kuten omassa lapsuudessani. Taloissakin taitaa nykyään olla mukavuudet.

 Elokuvan tunnelma tiivistyy mitä kauneimmin tässä:

Tietäjäkissan terkut

Tällaiselle syntymäpingottuneelle tyypille kuin minä on ollut lahja saada kotiin kissa. Aina, kun alkaa skitsoilututtaa joku juttu (esim. viime sunnuntain Hesarin pöyristyttävä Euroopan kriisi-erikoisliite) - tai sitten tämä ikuisuushaaste eli miten ehtiä rakentaa "tarpeeksi ihana joulu", eipä sitä tarvitse kuin kerran katsahtaa kissan kaikkitietäviä silmiä: kaikki oikeasti relevantti loksahtaa maailmassa salamana kohdalleen.

Jos pitäisi ojentaa jollekulle palkinto loppusyksyn ravistelevimmasta postauksesta, ojentaisin sen Filosofian puutarhan tälle postaukselle kodista, kotielämästä ja syrjäytymispelosta.

"Miten ihminen voi ammentaa kodistaan voimaa, jos hän toisaalta pelkää kodin lämpöä ja uskoo että se on pohjimmiltaan petollista? Ja minkä motivoimana silloin lähtee ulos kotoaan, etsimään lämpöä Ulkomaailmasta? Pelon. Pelon kintereillä tulee häpeä jonka herättää vanha kunnon ”mitä muut minusta ajattelevat jos en pelkää heidän kanssaan?”. Kaiken yllä leijuu epävarmuus joka kumpuaa siitä että vaikka maailma näyttää minusta olevan enemmän täynnä toivoa kuin kuvittelinkaan, en vain voi uskoa silmiäni. Koska jos maailma oikeasti olisi toivoa täynnä, pitäisihän minun nähdä ympärilläni enemmän tyytyväisyyttä? Jos olen rohkea ja olen väärässä, ne muut tulevat nauramaan minulle ja sanomaan että sain vain sen minkä ansaitsinkin. Kas vain, ympyrä sulkeutuu ja olemme taas Pelossa. "

"...voin valita ryhtyä ihmiseksi jonka elämä kotona on merkityksellistä ja jonka pienet, hiljaisuudessa tehdyt teot ja pimeinä iltoina ajatellut ajatukset voivat kurottaa kauas, ehkä jopa kauemmaksi kuin kaikki kiireisen työpäivän säntäily."

Elämä kantaa-asenteen mestari, kissa, on sitä mieltä, että näin se on. Juuri näin.

ps. Runoilija T.S. Eliotin mukaan kissalla tulee olla kolme nimeä: yksi tavallinen, yksi outo ja arvokas ja lopulta yksi, jonka vain se tietää. Vaikka alistuin tyttöni toivomukseen ja kissan ekaksi nimeksi tuli Lilja, itse olen edelleen kutsunut sitä Olenaksi eli Olenkaksi. Ja kun venäläisittäin sekin sitten taipuu muotoon Olja, kaikkihan on kunnossa. Kissalle on yhdentekevää kiljuuko joku jossain Lilja vai Olja. Ihmisten totteleminen kun ei ole muutenkaan ole kissalle se juttu. Paljon tärkeämpää on esimerkiksi mukavissa asennoissa loikoilu.

Kissa muuten nukkuu tuplasti yhtä paljon kuin ihminen, 16 tuntia vuorokaudessa. Se jos mikä on viisas teko.

Rentoa jouluviikkoa!

Mikä unelma on maalaisunelma?

Kun ihminen haaveilee maalaiselämästä oravanpyörän ulkopuolella, mistä hän oikeastaan haaveilee?
Vapaudesta?
Sisäisestä rauhasta?
Hyvinvoinnista?
Merkityksellisemmästä, konkreettisemmasta työstä?

Tai voiko luontoa kaivata muuten vain? Voiko ihminen yksinkertaisesti ikävöidä läheisyyttä kasveihin ja eläimiin, samoin kuin jotkut kaipaavat kaukomatkoja ja uusia vaatteita?

Näitä kysymyksiä heräsi mieleen lukiessani syyskuun Country Living-lehteä. Tämä brittilehti on oikeastaan yllättävän hyvä: paljon ekoasiaa, viljelyneuvoja, reportaaseja ihmisistä, jotka ovat luoneet maaseudulle omat työpaikkansa (mm. ihastuttavalla vanhalla kelttialueella Irlannissa asuva perhe, joka on erikoistunut karjankasvatukseen ja luomujuustoihin...).

Olen syntynyt ja kasvanut keskellä kivisintä Helsinkiä, mutta kaivannut maalle aina. Nyt asun täällä viidettä vuotta ja viihdyn. Jos vielä koskaan muutan, suunta tulee olemaan vielä kauemmaksi "sivistyksestä".

Maaseutuasumisen ja maaseutuhaaveiden välissä on kuitenkin todellisuus ja arki. Ne monet konkreettiset taidot, jotka täällä pitäisi saada haltuun, projektit, joita riittää tuhannesti enemmän kuin kaupungissa. Raskas, selän koetukselle laittava lapiotyö.

Siispä huomaan vielä nyt maalla asuessanikin haaveilevani siitä maalaisunelmasta, joka kyllä koittaa heti, kun olen saanut valmiiksi tämän, ja tuon, ja vielä senkin projektin...

Mutta mistä silloin oikeastaan haaveilen? Elämästä, jossa ei ole mitään haasteita?

Kuvat ovat syyskuun Country Livingistä.

Suorittamisen sairaus

Tuulevi Aschan pohdiskeli kirjani tiimoilta oivaltavasti täällä. Tuulevi näki kirjoituksessaan downshiftingin ytimeen: armollisuuteen itseään kohtaan, luottamukseen siihen, että on tarpeeksi. Että riittää itselleen, ja uskaltaa sen takia tehdä massasta poikkeavia elämäntaparatkaisuja.

Downshifting ei ole asia, jota kaikki tekisivät samalla ulkoisella kaavalla. Se ei edellytä taloa maalla, se ei vaadi tietyn pituista työviikkoa eikä etenkään käsityöläisyyttä. Sen ydinasia on toisaalla: sellaisen elämäntavan löytämisessä, jossa minä itse voin hyvin ja jossa elän juuri minulle sopivien rajojen mukaan.

Suorittaminen elämänstrategiana on downshiftingin vastakohta. Suorittaja ei anna armoa itselleen eikä uskalla pysähtyä miettimään vointiaan. Hän juoksee aina sen perässä, mitä muut häneltä toivovat, ulkoa ohjatusti. Kun yhteiskunta kannustaa kuluttamaan, suorittaja kuluttaa. Kun peloitellaan, suorittaja pelkää. Kun vaaditaan energisyyttä, venymistä ja innostusta, suorittaja teeskentelee kiltisti eikä takuulla sano ei.

Minua huvitti tämä Hesarin kolumni. En oikein käsittänyt markkinoitiinko naisille johtajan paikkoja sen takia, että se on mukamas niin hauskaa ja mielekästä, vaiko sen takia, että se on yhteinen velvollisuutemme naisina.
Miksi ylipäätään yhdistää downshiftingiä naisiin? Luetuimmat slow-gurutkin (Tom Hodgkinson ja Carl Honoré) ovat miehiä.

Suorittamisesta ei voi ulkoapäin, henkilöä hyvin tuntematta, kuitenkaan tietää mitään. Suorittaako tuo ihminen elämäänsä vai ohjautuuko hän omasta aidosta itsestään käsin? Ei sitä voi tietää. Se elämäntapa, joka mökkidownshiftarille on kauhistus, on erittäin energiselle toimitusjohtajalle ihan tavallista hyvää arkea. Hän voi omalla tavallaan downshiftata monissa arjen rajanvedon tilanteissa, luoda itselleen juuri hänelle sopivan hyvän elämän. Siksi minua ärsyttää suunnattomasti downshiftingin redusoiminen siksi pinnalliseksi kotoilu-mökkielämistarinaksi.

Kiinnostavaa on silti miettiä omia tunnereaktioitaan erilaisten elämäntapavalintojen edessä. Jos lehtijutusta, jossa joku pakenee mummonmökkiin downshiftaamaan ja tunnustaa, ettei enää jaksanut oravanpyöräelämää, herää raivoisa olo, miksi näin on? Miksi on vaikea lukea heikkoudesta, väsymyksestä tai siitä, että joku on vetänyt jaksamiselleen rajat?

Toki downshiftareiden ja muun maailman välillä on myös se ikuinen maailmankuvien juopa. Downshiftarit eivät enää usko rajattoman taloudellisen kasvun maailmaan, kasvu-uskoiset ilmeisesti uskovat, vaikka rajallisen planeettamme data mitä todistaisi.

Suorittamisen sairautta ruotii syvältä elämän  syövereistä myös Tuulevi ja Henrik Aschanin kirja, josta kirjoitin viime syksynä täällä.

ps. Nyt olen syönyt kuukauden putkeen tätä ruokaa, eikä vieläkään kyllästytä. Kasvispastan päälle on raastettu tuoretta kesäkurpitsaa ja parmesania, päälle on pilkottu sokeriherneitä, ja koko hoidon päälle on kaadettu kurpitsansiemenöljyä. Yksinkertainen on parasta.

Sanomattakin on selvää, että tämä ruokalaji ei kelpaa lapsistamme yhdellekään.

Kolkyt ja risana

Kasey Edwardsin Kolkyt ja risana (Nemo 2011) kertoo pääpiirteissään samaa tarinaa kuin Elizabeth Gilbertin Eat, Pray, Love. Kolmekymppinen uraohjus, jonka elämän piti olla mitä mallikelpoisimmalla tolalla, joutuu kriisiin. Mistä elämään löytyisi jälleen merkitys, kun se, mihin aiemmin uskoi ei tunnukaan enää miltään?

Edwardsin kirjassa fokus on työssä. Miksei se enää huvita, vaan päinvastoin tuntuu vain falskilta aikuisten leikiltä? Kasey istuu kokouksissa, joissa ihmiset ovat palavan innostuneita ja käyvät kiivaita keskusteluja. Sen sijaan, että hän pitäisi heidän kiistojaan entiseen tapaan tärkeinä, Kasey pitää heitä kaikkia naurettavina.

Oli järkytys tajuta kadottaneensa työhalunsa. Olinhan minä aina kuulunut niihin kunnianhimoisiin ylisuorittajiin, jotka yrittivät vimmatusti todistaa olevansa jotain. Viimeiset kymmenen vuotta olin kiivennyt hellittämättä ylöspäin yrityshierarkiassa ja nauttinut joka etapista.

Kasey päättelee kyynisesti maailman ihmisten jakautuvan kahteen ryhmään: niihin joita vielä kiinnostaa ja niihin, joita ei. Hän jatkaa työntekoaan konsulttina innostus nollassa, mutta hänen ällistyksekseen kukaan ei huomaa eroa.

Vaikka asenteeni on kamala ja läsnäoloni vähäisenlaista, teen kaikilla mittareilla mitattuna hyvää työtä.

Asiakastyytyväisyysraporttien mukaan olen ”ylittänyt odotukset” ja minua kehutaan niissä johtajuudestani ja tietopohjastani. Asiakkaani on tyytyväisempi tiimiinsä minun tultua mukaan. Saan papukaijamerkin myös ryhmänjohtajuudesta ja ylistystä siitä, että annan vastuuta ja kasvun paikkoja myös muille. Olin ennen surkea delegoija, haalin pakolla itselleni lisää vastuuta ja halusin tehdä kaiken itse. Nyt annan mielihyvin muiden tehdä työt. En ole odottanut saavani siitä kiitosta. Kuka arvasi, että tympääntymiseni tekisi minusta delegoinnin mestarin?

Ennen raadoin takamukseni ruvelle, nyt en tee oikeastaan mitään. Silti kukaan ei tunnu huomaavan eroa tai ainakaan välittävän siitä. Tämän tolkuttomuuden pitäisi olla huvittavaa, mutta minua ei naurata. Aivan uuden mittakaavan merkityksettömyys vyöryy ylitseni.

Kun Kasey pohtii mahdollisuutta tehdä hieman vähemmän töitä ja etsiä elämän sisältöä vapaa-ajalta, hän havaitsee, ettei hänellä ole siihen varaa. Hänen taloutensa on suuresta palkasta huolimatta niin kuralla, että jos hän joutuisi työttömäksi, hän olisi konkurssissa kuudessa viikossa. Kiireisen työn myötä on tullut lipsahdettua tolkuttomaan rahankäyttökuvioon. Siihen kuuluu kaikkien aterioiden syöminen ulkona, kaikkien matkojen ajaminen taksilla, usein toistuvat lomamatkat eksoottisiin kohteisiin ja rankka shoppailu. Kaikki muutkin elävät niin.

Kolkyt ja risana on napakka tutkimusmatka siihen, miten suuresta, ”having it all”-elämästä voi peruuttaa hieman kohtuullisemmalle vaihteelle ja saada takaisin merkityksellisyyden tunteen. Spoilerina paljastan, että Kasey ei suinkaan vaihda alaa, muuta maalle asumaan ja tee liutaa lapsia (vaikka nykyään hänellä on kuulemma se lapsikin). Hän vain vähentää työntekoa kahdehdittavaan kolme päivää viikossa-malliin ja alkaa tehdä elämässään muutakin kuin vain työtä.Kulutustottumusten on tottakai muututtava täysin ja ne muuttuvatkin.

Kirjassa on arvokasta minusta sekin, että Kasey myöntää kaidalla tiellä pysymisen vaikeudet. Ylisuorittaja joutuu pysymään tarkkana pienen elämänsä kanssa, sillä se lipsahtaa takaisin suureksi kuin huomaamatta:

Kun kuulen sanat ”ylennys” ja ”lisää rahaa”, kunnianhimon liekki rinnassani roihahtaa. Se on kuin refleksi, joka ei ota talttuakseen. Sitten kuitenkin kysyn miksi. Miksi haluaisin ylennyksen? Miksi haluaisin lisää rahaa? Miksi haluaisin heittää hukkaan juuri löytämäni tasapainon, onnen ja luovuuden? Enkö ole oppinut yhtään mitään?

Kuvat eivät ole Edwardsin kirjasta, vaan Keri Smithin mitä inspiroivimmasta kirjasta Living Out Loud, josta näitä huoneentauluja voi leikellä omalle seinälle. Keri pitää ihanaa blogia täällä. 

Ammattina ilostuttaminen

Ostin koiramme Ilon toissa kesänä parhaalta ystävältäni kotiäidille ystävällisellä osamaksusopimuksella. Nyt olen maksanut vikan erän, eli omistan Ilosta sen viimeisimmänkin korvatupsun!

Tekee mieli nostaa näkyville tämä postaus viime syksyltä. Siihen ei ole lisättävää. Ilo on hoitanut duuninsa ilostuttamisen loistokkaasti ja on edelleenkin ylivertaisen viisas slow-guru.

Olen tosi kiitollinen tästä koirastani.

Pyhä velttous

Heräsin harmaaseen viikkoon. Mieleen tulvi iso määrä harmaita aavistuksia.  

Yritin lukea kirjaa, mutta nukahdin.

Pitäisi siivota, tyhjentää astianpesukone, slammata talon kivijalka, korjata ja pakastaa kasvimaan satoa. Kuitenkin vaan nukuttaa.

Tällaiset päivät saivat minut ennen hermostumaan. Epämääräiselle, epätuotteliaalle olotilalle piti tehdä jotain, piti ryhdistäytyä ja äkkiä. Piti aloittaa inspiroiva kirja, kuunnella vauhdikasta musiikkia,mennä leffaan, lähteä kuntoilemaan tai bailaamaan, jotain! Kaikista pahinta oli olla tilassa, missä mikään ei liikkunut, missä olo oli hauras, heikko eikä ollenkaan energinen ja pätevä.

Nykyään tällaisen harmaan päivän tullessa olen vaan.

Ihminen tarvitsee aikaa.



ps. Todella helppo resepti laiskalle, jolla sattuu olemaan liikaa kesäkurpitsaa:

Keitä kokojyväpastaa. Mausta mustapippurilla ja kurpitsaöljyllä. Raasta pastan sekaan runsaasti raakaa kesäkurpitsaa ja parmesania. Bonus: kesäkurpitsa-vastaiset lapset eivät eroita kesäkurpitsan ja parmesanin makuja toisistaan ja kuvittelevat syövänsä vain parmesanilla maustettua makaronia.

Mökkielämää kuistilla

Eräänä iltana kuistin riippukeinussa tajusin: kuisti on minun kesämökkini. Sen kauemmas ei enää tarvitse matkustaa.

Eräs parhaista elämän yksinkertaistamisratkaisuistamme on ollut kesämökistä luopuminen. Takavuosina kesiä varjosti aina pienoinen mökkistressi. Mikä satavuotiaan talon vaivalloisista korjausoperaatioista tänä kesänä toteutettaisiin? Miten ihmeessä aikaa ja voimia riittää sen lisäksi tämän omakotitalon rakentamiseen? Missä vaiheessa mökille ehtisi? Kalenteria plarattiin, kesäviikkoja aikataulutettiin.

Enää ei tarvitse mennä eikä tulla.

Talvisin kuistimme on kylmä läpimenopaikka, jota ei edes huomaa. Kesäisin se muuttuu kesäkodiksi, jossa pääsee (askeleen) etäämmäksi kodista. Askel on tarpeeksi.

Tultiin juuri lasten kanssa kirjastosta. Alkoi naurattaa, kun katsoin oman lainauslistani kirjojen nimiä: Unelmien kasvihuone, Citypuutarhat, Biodynaaminen puutarha, Keittiöpuutarhurin käsikirja, Keittiöpuutarha… (vieläköhän löytyisi joku puutarhakirja, jota en ole vielä lukenut...meidän kirjastossa niitä ei ainakaan enää ole).

Ja sitten: Kuinka irtaudut täydellisyyden tavoittelusta.

Niinpä niin.

Yksi romaanikin tarttui mukaan: Marianne Backlénin Tulilinnun tanssi. Olen pitänyt kaikista Backlénin kirjoista. Aihepiiriltään tämä kiinnostaa erityisesti, koska olen lukioikäisestä ollut Ballets Russes-friikki. Kaikki sen kauden kirjat on luettu ja elokuvat katsottu. Näinhän yleensä tuppaa käymään, kun jostain aihepiiristä innostun...

Leppoisia, omannäköisiä kesäpäiviä teille, lukijat!

ps. Kun aina mielellään eksyn aiheesta, pitää poukata vielä Ballets Russes-aiheeseen. Suosittelen kauden nerotaiteilijoista kiehtovimman, mielisairaalassa pitkiä aikoja viettäneen Olga Spessivtzevan elämänkertaa koskettavana dokumenttina masennuksesta. Täältä voi katsoa miten se Gisellen hulluuskohtaus oikeasti menee.

Naamakirjaan narahtanut

On muotia kauhistella pinnallista facebookkailua. Se johtaa kuulemma aitojen ihmissuhteiden rapautumiseen ja syvemmän, oikeasti merkityksellisen kommunikaation loppumiseen maailmasta. Kauhisteluvirren mukaan ihmiset esittelevät facebookissa vain sunnuntaipuoltaan, leuhkivat saavutuksistaan ja kiillottelevat kulissejaan.

Kommunikaatio sekä facebook- että blogimaailmassa tuntuu monen mielestä lipsahtavan helposti ongelmalliseksi ja epäaidoksi, mikä aiheuttaa toki stressiä tyypille, joka haluaisi hallita kaiken ja olla kaikkien mieleen. Oman nettiminän luomasta vaikutelmasta kuuluu olla kestohuolissaan. Se, joka haluaa pelata varman päälle ei nettiin koske. Nettiin laitettu materiaali kun ei i k i n ä katoa, kuten meitä aina muistutetaan. Entä jos kerrankin mokaa oikein kunnolla?  

Kun niin selvästi tuntuu olevan olemassa joku ideaali (vastakohtana väitetylle epäaidolle/muuten vain väärälle), millaista aidon nettikommunikaation oikein tulisi olla? Pitääkö sitä täydellisyyttä kohti edes pyrkiä? Miksi tälläkin elämän osa-alueella pitää olla niin pätevä, vimpan päälle harkittu, hallittu ja taitava?

Minä tunnustan pitäväni kaikista netin verkostoitumisvälineistä. Ne ovat tuoneet elämääni suuren määrän ihmisiä, joiden kanssa en maalle jymähtäneenä introverttina olisi ollut muuten missään tekemisissä. Etenkin Facebookista on löytynyt valtava määrä samanhenkisiä ystäviä, joiden kanssa aikoinaan jo lupaavasti synkkasi, mutta joihin ei oikeassa maailmassa ehtinyt siinä elämäntilanteessa kunnolla tutustua. Takavuosina sielunheimolaisuuden vasta aavisti, nyt sen näkee ystävän statuksissa ja linkkauksissa joka päivä. Miksiköhän tämä on vähemmän aitoa kuin teekupposen äärellä istuskelu, keskustelu mielipiteistä tai musiikkimauista? Sitä paitsi kyllähän me facebookkaajatkin edelleen istuskelemme myös oikeiden ystäviemme kanssa oikeassa maailmassa.

Kun Facebook-käyttäjiä aina syytetään oman aurinkopuolensa esittelystä, minä olen havainnut aika paljon toisenlaistakin kirjoittelua. Ehkä minulla sitten on vaan erityisen rehellinen kaverijoukko, joka ei kauheasti taktikoi sitä mitä nettiin huutelee, vaan mielummin kertoo maailmalle niistäkin elämänsä asioista, jotka eivät mene niin kuin Strömsössä.

Uskon vahvasti, että koko tämä kiihdytetty sosiaalinen verkostoituminen ja kommunikointi on juuri nyt tässä maailman ajassa tarpeen ja tärkeää. Egyptissä ja muissa lähimenneisyyden vallankumouksissa sen ensi kertaa näki. Siksi en jotenkin jaksa menneen ajan kirjepostin ja vierailukulttuurin nostalgisointia ja sosiaalisen median kauhistelua. Hitaan elämän kannattajana olen toki sitä mieltä, että rajat täytyy säilyttää myös netissä – mutta toisaalta kotona nörttäily sopii hyvin samaan linjaan elämän hidastamisen ja ilmastonmuutoksen torjumisen kanssa.

Kun nämä sosiaalisen median ohjeet meille toimittajille viime vuonna julkaistiin mieltäni jäi askarruttamaan kohta viisi. Vaaransiko erilaisiin fb-tukiryhmiin kuuluminen tosiaankin journalistisen riippumattomuuteni? Eikö toimittaja vapaa-ajallaankaan saanut enää olla asioista mieltä? Onko maailmassa yhtäkään toimittajaa, jolta ei löytyisi omiakin mielipiteitä?

Erosin varmuudeksi joistain epäilyttävimmistä fb-ryhmistäni (mm. kolme eri Christianian vapaakaupunkia puolustavaa ryhmää...) enkä hyväksynyt kutsua ystäväni perustamaan ufohavaintoryhmään. Sen jälkeen en ole jaksanut miettiä ulosantiani, tykkäämisiäni enkä ryhmiäni vaikka minulla onkin kaverina liuta ihmisiä, joihin varmaan pitäisi yrittää tehdä hyvää vaikutusta. Kun otsikoihin nostetaan aina kauhistuttavimmat facebook-mokat, unohtuu helposti, että suuri osa ihmisistä on aika suvaitsevaista sakkia – eikä ollenkaan niin kiinnostunut tekemisistäsi kuin mitä itse kuvittelet.

Perjantaina alkoi kesäloma! Taimista puolet on jo muuttanut kasvimaalle.

Juniori saa kiivetä kuistin riipputuoliin päivällä, mutta iltaisin sen valtaa tämä äiti. Ja kirjakasa.

ps. Edelliseen kirjoitukseen liittyy tietysti myös se ikuisuuskysymys, että voiko vastuullinen vanhempi pistää lapsensa kuvia nettiin. Mutta se onkin sitten jo toisen bloggauksen aihe.

Hitaasti kiireessä

Meidän alalla, ja aika monella muullakin, eletään juuri nyt kiireviikkoja. Työprojektit pitää saada päätökseen ennen kesälomia. Hommia kannattaa myös kiriä ennakoivasti niin, ettei kaikki kaadu niskaan heti lomalta palatessa. Meitä viljelijöitä pitävät kiireisinä istutus- ja maanrakennuspuuhat. Lisäksi pukkaa lasten kevätjuhlia, työpaikan juhlia. Ystävälläkin olisi ihana tanssiesitys, jota en millään (taaskaan!) ehdi katsomaan. Sairaalassa olevaa isää en ole ehtinyt katsomaan pitkään aikaan. Syyllisyys ja riittämättömyys kalvavat. Jatkuva kiire ei tunnu hitaamman elämän etsijästä ollenkaan kivalta. Mutta minkäs teet?

Voi tehdä paljonkin. Voi esimerkiksi hengitellä syvään entistä tietoisemmin, unohtaa viimeisimmätkin perfektionistiset ajatukset ja olla itselleen korostetun armahtavainen. Tehdä vain sen verran kuin pystyy, eikä siinäkään mennä yli jaksamisen rajan. Henkilökohtaisesti en enää halua mennä lähellekään tuota rajaa, sillä tiedän, että sieltä takaisin palautuminen on kova homma.

Vanha mallini kiireestä selviämiseen oli vauhdin kiristäminen. Esimerkiksi freelancer-aikoina, jolloin ennen kesää piti tehdä koko kesän jutut urakalla etukäteen, tapani oli tsempata itseni hurjaan vauhtiin, jossa ei taukoja pidetty eikä etenkään nukuttu. Kirjoitusvauhtia sai pidettyä yllä illalla ja yölläkin kahvin ja punaviinin voimalla. Usein samoihin urakkavaiheisiin osuivat myös keväiset kuntokuurit: palauttavaa toimintaa kiireen keskellä oli muka huhkia hulluna kuntotunneilla ja toki samaan syssyyn osallistua joka ainoaan juhlaan ja kissanristiäiseen (koska pitihän sen ajan logiikalla olla ”muutakin elämää” kuin työ). Tällaisten työperiodien jälkeen olin aina puolikuollut ja palautuminen kesti kauan. Nykyään kiireen iskiessä teen päinvastoin: hidastan. Karsin ohjelmasta kaiken, mikä ei ole aivan pakollista. Olen epäsosiaalinen. Kuuntelen rauhoittavaa musiikkia. Nukun.

Erikoista on se, että saan ihan yhtä paljon tulosta aikaan kuin kiihdytetyllä vauhdilla aikanaan. En vaan ole ihan romuna stressistä.

Jooga on paras apu omaan stressioireeseeni selkäkipuun. Minulla alkaa tietty ristiselkäkipu heti, kun aloitan sen entisenlaisen itseni prässäämisen. Kipuihin auttaa vauhdin hidastaminen, venyttely ja etenkin hartiaseisonta. Viime aikojen joogakirjoista lempein ja mukavin on mielestäni tämä. Vaikka Maya Fiennesin kirjassa onkin brändätty kirjailija tavalla, josta yleensä en pidä, näin valoisaa ihmistä katsoo kyllä mielikseen.

Loppuun ajatus itsensä rakastamisesta Mayalta:

Sinua ei tarvitse korjata, koska et ole rikki. Olet täydellinen sellaisena kuin olet juuri nyt.

Luovuttamisen ylistys

Tiedän, tiedän - olen jumittunut vähän liikaa tähän kirjaan, mutta se nyt vaan on niin hyvä ja ajatuksia herättävä! Tämän vihoviimeisen Yrjö Kallis-postauksen jälkeen lupaan siirtyä muihin, kevyempiin aiheisiin, vaikkapa ekokosmetiikkaan.:)

Ennen sitä lainaan kirjasta vielä yhtä Kallisen kirjoitusta, kirjettä (salaperäiselle naisystävälle...), jota Matti Salminenkin pitää omana suosikkinaan. Tässä lennokkaassa saarnassa summaantuu mielestäni koko toisenlaisen, tietoisen elämän ydin.

Esimerkiksi hitaammassa elämässä ei minusta ole kyse vain ulkoisesta muutoksesta, vaan saavuttamis-pakkomielteestä luopumisesta. Oravanpyörästään sivummalle hypännyt ei enää välitä muun maailman saamattomuus- tai velttoussyytteistä, sillä häntä ei enää piinaa huoli omasta kelpoisuudestaan. Hän kun on luopunut myös minätärkeydestään:

Kaikille on tavallisesti yhteistä, olkoon ala mikä tahansa, usko ja yllytys ponnisteluun, riehkäämiseen, saavuttamiseen, kaikkien voimien jännittämiseen. Ja kaiken alla on tuhansin muunnelmin taitavasti kätkeytyvä itsetehostustarve, onnistumisen halu, itsesuojelupyrkimys, minätärkeys. Foorumit vaihtelevat, toiset ovat gladiaattoreita, toiset munkkeja, toiset oppineita, toiset näyttelijöitä, toiset totuudenetsijöitä, toiset rahamiehiä, mitä tahansa, mutta alla on tarve olla jotain jonkin nojalla, seistä jollakin korokkeella, pinnistää ja ponnistaa, jotta pääsisi johonkin.

Tarvitsee vain tajuta tuo kaikki ja tuon kaiken olemus, ja pinnistämisen tarve laukeaa. Sen jälkeen alkaa luonnollinen hengitys, luonnollinen ja ponnistukseton ajattelemisen ilo, luonnollinen tekeminen, joka on läheisesti samanlaista kuin kasvin kukkiminen, linnun laulaminen. Minätärkeys ja totunnainen, melkeinpä sielunrakenteeksi muovautunut huoli minän kelpoisuudesta ja tuvallisuudesta ajassa ja ikuisuudessa häivähtelee edelleen, silloin tällöin valtaa mielen, mutta nyt ihminen ei sitä enää kunnioita, ei elätä ja kannusta sitä, vaan hymähtelee sillekin. Ei ole hengenhätä edes siitä pääsemiseksi. Miksei saa olla vaikka sitäkin! Vapautuvalla ei ole edes vapautumisen hengenhätää. Hän uskaltaa olla vaikka vapautumaton. Hieman tuhmakin, all right, miksikäs tässä pitäisi olla viisas?

Jan Kailan tässä kuvaama elämäntaiteilija Elis Sinistö oli aito vapautunut.

Ajan henki

Sain vihdoin käsiini Meijerillä usein mainitun Kloka Hem-lehden (tämän vuoden ykköslehti) ja jopas se olikin ihana. Esimerkiksi tällaisia ekotaloja nähdessään ei voi kuin huokailla.

Erityislehtiä kiinnostavampaa on se, että tänä keväänä mainstream-lehdissäkin kirjoitellaan asioita, joita vielä vähän aikaa sitten ei olisi voinut kuvitella niistä lukevansa. Vai mitä sanotte Glorian kodin uusimmasta, huhtikuun pääkirjoituksesta:

Julkisuudessa on käyty vilkasta keskustelua 2010-luvun hyvän elämän laadusta ja määritelmistä. Neulepiireissä on pohdittu elämän kohtuullistamista, kuluttamisen järkeistämistä ja ekologisia valintoja.

Samat aatteet värittävät nyt heräävää puutarhakautta. Luonnollisuus, ekologisuus, hyöty ja hidastaminen ovat kevään puutarhatrendien kantava teema ja yhdistävä tekijä. Itse tekemisen ilo houkuttelee yhä useampaa koulimaan taimia, kääntämään multaa ja tutkimaan heräileviä monivuotisia. Sulavista komposteista saa kohta hyvää multaa pihan istutuksille, joissa kiehtoo toki edelleen kauneus mutta myös kasvien hyötykäyttö ja historia.

Samaisesta lehdestä löytyy mm. palstaviljelijän tarina sekä Labbyn ekotilan esittely kera luomuviljelyn kymmenen kultaisen säännön. Ja lehtenä siis – toistettakoon tämä vielä – se Glorian koti.

Konsulttimieheni tässä juuri totesi, että siinä vaiheessa kun markkinavoimatkin alkavat puhua jonkun atteen puolesta, ne ovat vainunneet siinä olevan kasvu (lue: rahastamis) potentiaalin. Siinä vaiheessa kyse ei ole enää vain pienen marginaalijoukon hihhuloinnissa.

­­- Nyt kehittele nopeasti jotain pienen elämän tuotteita, mies ohjeisti rahankiilto silmissä. – Pienen elämän teepussisarja? Pienen elämän välipalapatukat (”pidä pieni tauko”).

Juu ei.

Joka tapauksessa, kanssahidastajat, nyt sitä ollaan trendin harjalla (haluttiin tai ei)!

ps. Huomasitte kai, että Suomi on saanut ensimmäisen virallisesti hitaan kaupunkinsa? Olen edelleen sitä mieltä, että meidän kylä kelpaisi kyläsarjan kandidaatiksi

pss. Katsokaa ihmeessä tämä!!! Yrjö Kallis-fanina olen ihan intona siitä, että Kallinen tulee taas. Eivät nämä tiettyjen ajattelijoiden ajatusten nousemiset tietenkään koskaan sattumaa ole. Suuri kiitos Wihtorille ohjelman vinkkauksesta!

Joutilaan vanhemman lapsi onkin pinko

Esikoinen kertoilee mielellään kauhujuttuja kavereiden vanhemmista, jotka antavat mukamas hirveitä rangaistuksia elleivät kouluarvosanat ole huipputasoa. Näiden kertomusten jälkeen hän muistaa aina huokaista: - Onneks sä et ole niinkuin ne!

Jostain se urputuksen aihe on meilläkin kuitenkin kaivettava. Eräänä iltana lukiolaisnuorukainen alkoi valittaa, miksi aina hoen hänelle, että ”kyllä se ammattikoulukin on ihan harkitsemisen arvoinen vaihtoehto” tai että ”autonkorjaajilla on muuten aika hyvin töitä”.

- Sä et usko muhun! julisti nuori mies melodramaattisesti. - Sä et yhtään arvosta sitä, miten paljon töitä mä teen koulun eteen! Sä vaan dissaat mua! Usko jo, että mä en halua vaihtaa amikseen, siellä on ihan junttia porukkaa!

Julman ”dissaamiseni” takana oli kyllä hyväntahtoisia syitä: halusin vain osoittaa nuorelle, että hänen ei tarvitse ”tulla miksikään”, vaan hän riittää jo omana itsenään. Halusin tarjota hänelle paineettoman lapsuuden. Kun itselle ei ole koskaan väläytelty mitään muita mahdollisia vaihtoehtoja kuin lukio ja yliopisto, ja kun omaa minää on arvostettu lähinnä suoritusten kautta, haluaisi toki omalle lapselleen itsetunnon, joka ei perustu tekemisiin vaan sellaiseen ajatukseen, että hän on mainio tyyppi vain omana itsenään.

- Mä vaan halusin osoittaa, että arvostan sua muutenkin kuin kouluarvosanojen kautta, yritin selitellä.
- Joo, no jos sitä tota kautta ajattelee..., hän tuumiskeli. Mutta oli edelleen selvästi tyytymätön.

Tässä vaiheessa vanhemmuutta on ainakin oppinut sen, että teet niin tai näin, se on kuitenkin väärin päin. Varmaan kaikesta tästä slow-elämästä on lopulta seurauksena se, että lapsistani tulee kuin tuleekin super-kunnianhimoisia suorittajia. Ellei muusta syystä, niin kapinaksi äidilleen.

Ahkera lukiolaiseni muuttaisi kuulemma kotoa välittömästi jos rupeaisin julkaisemaan hänestä blogissa kuvia, joten tässä sen sijaan tämän kevään taimikasvatuksen alkuhetkiä. Miten nopeasti tomaatintaimien pitäisi muuten itää...?

Mitä meistä jää?

Tästä on tullut lempimagneettini. Olokin on tänään just tämmöinen:

Eilen olin katsomassa sairaalassa isää. Tällä kertaa hän näytti hetkittäin muistavan kuka olen. Muuten jutut olivat yhtä erikoisia kuin ennenkin.

Olisi kiva kuulla jotain tieteellistä dataa siitä mitä aivoissa oikein tapahtuu kun ihminen dementoituu. Mitkä asiat unohtuvat ja mitkä taas jäävät? Onko siinä joku logiikka tai peräti systeemi?

Muistan miten myönteinen ja koko ympäristöään valaiseva mummoni oli ihan loppuun saakka, vaikka tosifaktojen suhteen olikin jo ihan kuutamolla. Hänelle viimeiseksi asiaksi mieleen jäivät kiitollisuus kaikesta, se miten hyviä kaikki ihmiset ovat - ja valtava innokkuus lähestyvän kuoleman edessä. Mummolla kun oli jo aiemmin ollut kuolemanrajakokemus, eli häntä ei kuolema peloittanut. Hän oli jo iloisesti luovuttanut, unohtanut onnellisesti kaiken epäolennaisen.

Isä taas vain miettii stressaantuneena ikuisuusprojektejaan (vintin ja asuntovaunun siivoamista), leuhkii juoksevansa "pitkiä lenkkejä" ja jumppaavansa "tuntikausia" (oikeasti on eristyshuoneessa eikä juurikaan pysty kävelemään ilman rollaattoria), hautoo kaunoja, arvottaa sairaanhoitajia ulkonäköjärjestykseen ja miettii vieläkin lihomis-laihtumis-kysymyksiä. Tuomani suklaalevy herättää hänessä joka kerta ihastusta, mutta jo parin palan päästä hän alkaa huolestuneesti miettiä, miten suklaan syöminen ei kyllä tee yhtään hyvää kropalle.

Tuntuu jotenkin masentavalta, että sinänsä monipuolinen ihminen on supistunut näin pinnalliseksi. Siksi mietinkin: jos omakin muistini alkaa jossain vaiheessa mennä (todennäköisyyshän on suuri, sillä olen perinyt joka ainoan isäni terveysvaivan), mitä minusta jää? Mitkä ovat ne viimeiset jutut, mitä ääneen mietin? Toivottavasti en ainakaan laihdutusta. Vai onko dementiassa vain kyse aivorappeumasta, johin ei vaikuta siihen asti eletty elämä mitenkään?

Nyt kun taas työn puolesta luen kaikki aikakauslehdet osuipa silmiini huhtikuun uudesta Sara-lehdestä tämmöinen:

Arvoitukseksi minulle jäi, mikä teki näistä vaatteista (kuvan leninki 269 e) slow-vaatteita. Mahdollisesti se ajatus, että ostamalla yhden näin laadukkaan vaatteen et muka tarvitse muita. Hmm...

Samaisen lehden kansitekstissä omaan liialliseen kunnianhimoonsa herännyt Jari Sarasvuo muuten julisti seuraavaa: "Pieni elämä ei (aina) tarkoita huonoa elämää."

Jep jep.

Tom Hodgkinsonin jalanjäljillä

Nettiin on tullut tänne, vähän lyhennettynä, viime kesänä Meidän Perhe-lehdessä ilmestynyt juttuni. 

Herättikö juttu teissä ajatuksia?

Tämä Lauri Mannermaan ottama kuva on saman jutun kuvituksesta. Ilo oli alkukesällä vielä näin pikkuruinen pentu.

Perillä. Hetken.

Vasta tätä Liisan postausta kommentoidessani tajusin, että nyt taidan oikeasti olla siellä. Siis pienessä elämässä. Ainakin hetken.

Vielä kirjani ilmestymisen aikaan viime syksynä stressailin siitä, miten minä muka kellekään pystyisin mitään kertomaan hitaammasta elämästä, oma elämä kun oli aina vain kiireistä ja moniprojektista.

Sitten tapahtui jotain. Väsyin. Oli pakko pudottaa ohjelmastani suurin osa touhuista.

Nyt minulla ei ole projektin projektia. Käyn töissä neljänä päivänä viikossa. Vapaa-ajalla kävelen koiran kanssa ja olen lasten kanssa. En tee mitään muuta. On rauhallista. Ainakin vielä nyt, kun kasvimaatouhut eivät ole alkaneet.

Aiheesta toiseen, olen jo pari vuotta ihmetellyt mitä ovat näkökentässäni lentelevät valkoiset pilvet. Joku ehti jo epäillä, että näen enkeleitä. Eilen silmälääkärillä selvisi, että minulla on silmässä kaihi (olen muuten – tietysti – perinyt senkin isältäni). Näin mummomaisen kuuloinen sairaus herätti huomaamaan, että tässähän ihan oikeasti vanhennutaan ja haurastutaan. Siinä on jotain ihanan vapauttavaa ja hidastavaa.

Kirjoitin tämän jo kolme vuotta sitten, näköjään ennakoiden varhaista mummoutumistani. Samaa mieltä olen edelleen.

Viikon inspiraatio: Tämän viikon haastateltavani vinkkasi minua yhdysvaltalaisesta indiebändi Eelsistä. On aina suuri lahja löytää uusia omilla aivoillaan ajattelevia, sopivasti hulluja lauluntekijöitä.

Tämäkin kappale, eikös tässä olekin melko lailla kaikki, mitä (pienestä) elämästä voi sanoa?

Hidasta sairastelua

On eräs alue, jota ei voi millään tehostamisella nopeuttaa: sairaudet.

Ympärilläni on viime ajat ollut paljon sairautta. Isäni on ollut monta viikkoa sairaalassa. Vielä ei ole tiedossa palautuuko hän enää tältä reissulta kotiuttamiskuntoon. Ystäväpiirissä on pari tuoretta syöpädiagnoosia. Meillä kotona sairastetaan vain tätä hivuttavan hidasta tämän talven influenssaa.

Kaikissa sairastapauksissa vakavimmasta helpoimpaan ei voi kuin hoitaa sairautta, odottaa ja toivoa parasta. Ja yrittää silti nauttia tästä hetkestä, koska seuraavasta ei kukaan tiedä.

Tyttöön influenssa on iskenyt pahimmin. On outoa, kun täällä ei kaiu tytön tavanomainen laulunliverrys. Päivästä toiseen tytön suunnalta sohvalta kuuluu vain yskintää ja aina välillä kuorsausta. Kuume pysyy ylhäällä, Disney-kanava vaihtuu Junioriksi, sitten Pikku Kakkoseksi.

Olemme tytön kanssa kartalla sekä Suomen että Amerikan Idoleissa sekä aika monessa muussakin ohjelmassa. Mitä vielä keskittäisiin?

Ulkona paistaa keväinen aurinko. Parantuisipa sitä jo!

Kuumeessa on kylmä.

Rajanveto rauhoittaa

”Silleen tää on kivempaa, että nyt sä et ole enää koko-ajan töissä”.

Tässä kymmenvuotiaamme analyysi siitä, miten elämä on muuttunut sitten äidin töihinpaluun.

Niinpä.

Kotiäitivuosina koneella tuli roikuttua vähän väliä. Tuli addiktoiduttua Facebookiin, aloitettua kaksi blogia, eivätkä ne omat suljetut keskustelupalstatkaan ohjelmasta pudonneet. Lapsesta se näytti ”aina töissä olemiselta”.

Nyt on selkeämpää. Työ on työpaikalla, missä on myös työrauha (vrt. kotona bloggaaminen lasten jatkuvien pyyntöjen keskellä) ja kotona kone pysyy enimmäkseen kiinni. Vaikka kaipaankin teidän lukijoiden ihania kommentteja (ja iloitsen siitä, että lukijoita on tullut taas lisää, tervetuloa!) olen edelleen tyytyväinen, että piilotin tästä blogista kommentointimahdollisuuden. Se mahdollistaa tietokoneettoman vapaa-ajan ja rauhoittaa elämää muutenkin.

Iloitsen siitä, että yksi lempiblogeistani, terävän intuition ja avoimen kuudennen aistin kanssa pärjäämistä pohdiskeleva Kuudes aisti käytössä on ruvennut uudestaan päivittymään. Tästä postauksesta löytyy minusta harvinaisen selkeä selitys siitä, miksi meidän herkkisten kannattaa olla erityisen skarppina virtuaaliyhteyksiemme kanssa.

Olen ollut pikkulapsesta asti ihminen, joka lukee toisista enemmän kuin mitä he kertovat tai elekielelläkään näyttävät. Kyvystä on paljon hyötyä esimerkiksi toimittajan työssäni haastatteluja tehdessä, mutta siitä on myös haittaa, koska muiden olotilojen aistiminen ja myötäeläminen tapahtuu silloinkin, kun en oikeastaan haluaisi tietää muiden asioita. Välillä pelkkä facebook-statuksien lukeminen uuvuttaa, niistä kun tulee läpi vaikutelmia ja tuntemuksia hyökyaallon lailla. Sama homma blogikommenttien kanssa. Empaatti-ihminen joutuu elämään koko tämän tuntemattomien ihmisten tunteiden vuoristoradan ikään kuin itse koettuna, ellei osaa sulkea tätä kykyään pois. Minä en osaa ja se on väsyttävää. Siksi virtuaalinen(kin) rajanveto on hyvä juttu.

Pitää vielä loppuun hehkuttaa nelipäiväistä työviikkoa, joka sekin on omanlaisensa rajanveto. Miksi ihmeessä en ole tajunnut tehdä sitä aiemmin - minulla kun on koko-ajan ollut pieniä lapsia, joiden iän puolesta olisin ollut siihen oikeutettu? Minulla taisi olla sellainen käsitys, että kaiken maailman helpotuksia elämäänsä tekevät vain työelämän  A-luokasta pudonneet luuserit. Sellaista riskiä, että joku yhdistäisi minut tähän jengiin en uskaltanut ottaa.

On hämmästyttävää, miten paljon arkea avartaa yksi ylimääräinen vapaapäivä. Veroprosenttikin alenee niin, ettei tulojen menetys kirpaise niin kovasti kuin etukäteen luuli. Mikä parasta, koska vapaapäiväni on maanantai, voin aina valvoa ja katsoa englantilaisen Wallanderin. Jo yhdessä jaksossa totuin siihen, että Ystadissa puhuttiinkin oudosti englantia, enkä enää hetkeäkään kaivannut Krister Henrikssonia. Kenneth Branaghissa on karismaa, ja koko Wallanderissa uudenlaista yliluonnollista viritystä.

Sympatiseeraan Branaghin Wallanderia siksikin, että hän vaikuttaa myös olevan intuitiivinen empaatti. Wallander löytää aina murhaajan, mutta sivutuotteena joutuu kärsimään kaikki rikoksentekijän ja uhrien olotilat kuin ne tapahtuisivat hänelle itselleen.

Vetäisit jo rajat, Wallander!

Kenneth Branagh Wallanderina