sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Muu maa mustikka, oma maa kesäkurpitsa

Takana hulinaviikko. Kaksi työmatkaa, välissä ystävän häät. Melkein liikaakin ohjelmaa hitaan elämän ystävälle.
Pärnussa mukana olivat kaksi keskimmäistä. Ranta oli maineensa veroinen, sinne piti lähteä kävelylle heti ensimmäisenä iltana.


Kävelyretkillä lapset kehittivät käsitteen "symppistalo". Symppistaloiksi eivät valikoituneet Pärnun siisteimmät, hyväkuntoisimmat talot eivätkä millintarkasti hoidetut, rikkaruohottomat puutarhat. Esimerkiksi tämä talo läpäisi symppistalon tarkat kriteerit:



Jos jollakulla on liikaa aikaa ja rahaa sekä akuutti Projektin puute, Pärnusta näyttää löytyvän tällä hetkellä paljonkin tämmöisiä tapauksia. Että siitä vaan ostamaan ja kunnostamaan:


Viikon matkailun jälkeen kasvimaan sato oli räjähdysmäisesti kasvanut. Nämä pari vapaapäivää kuluvat kerätessä, paloitellessa, raastaessa, pakastaessa. Ihanaa olla kotona!



maanantai 25. heinäkuuta 2011

Onni

Eilen raivasimme siskon kanssa isän sivuasuntoa; yksiötä, jonne hän on viime vuodet lukkiutunut juomaan, ja josta hänet on jo monta kertaa kiidätetty sairaalaan. Kun isä kotiutetaan sairaalasta ensi viikolla ja sama meno mitä todennäköisimmin jatkuu, ajattelimme vähän siivota. Asunnosta on kerätty pulloja jo säkkikaupalla, mutta vielä niitä löytyi yksi iso säkkikassillinen.

Päätin viedä säkin pulloineen Kalasataman romanileiriin. Ajoimme lasten kanssa leirin liepeille, läheiselle bensa-asemalle. Nolotti viedä kerjäläisille isän ällöttäviä viinapulloja. Nolotti jokin muukin. Ehkä hyväosaisena ”hyväntekijänä” esiintyminen? Mutta kassikin oli erityisen hyvä ja käytännöllinen, ajatellen Romaniasta saapuneiden romanien pääelinkeinoa, pullojen keräystä. Itse en halunnut sitä pitää, se muistuttaisi minua vain isän juomisesta.

Hipsin nopeasti autosta ja jätin säkin muina naisina leirin viereiselle nurmikolle. En katsonut taakseni, mutta lapset katselivat sitäkin tarkemmin.

– Ne meni heti katsomaan, mitä kassissa on!
– Ja nyt ne vilkuttaa meille!

Vasta auton ratissa, käynnistettyäni auton (hätävarjelua: kas kun ajattelin, että jospa ne vaikka ryöstävät meidät) katsoin leiriin päin. Kaunis, nuori romaninainen vilkutti meille silmät sädehtien, niin vilpittömän iloisena, että alkoi itkettää. Hänelle isäni pullot ja kassi olivat aarre. Samaan rintamaan liittyi kaksi vanhempaa naista vilkuttamaan ja hymyilemään.

Heitä ei yhtään hävettänyt. Eikä yhtäkkiä minuakaan. Tässähän me vaan oltiin, ihmisinä, yrittämässä selvitä jotenkuten tästä elämästä. Minä sain meistä sen suuremman lahjan; välähdyksen elämästä, jonka haasteet ovat aivan toista tasoa kuin omani.

– Kun auttaa oikein köyhiä tulee sydämeen semmoinen onni, pohdiskeli kotimatkalla vakavana kymmenvuotias.

Helsingin Kalasatamassa on romanileirin lisäksi hienoja graffiteja

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Laatokka, sielunmaisema

Tämä postaus on pitänyt tehdä jo pitkään, vastauksena Wihtorin haasteeseen esitellä joku itselle tärkeä vanha kuva. Lisäksi toinenkin haaste on tainnut kiertää joissain blogeissa, kysymys omasta sielunmaisemasta. Tässä kaksi haastetta yhdellä iskulla. Ja kaksi kuvaa.
Rajantakainen Laatokka on minun mielenmaisemani. Matkustin sinne ensimmäistä kertaa vuonna 1992. Osallistuin Konevitsa ry:n työleirille, jolla rakensimme luostarin rantaan uuden hirsisen rantasaunan. Talkooporukkamme koostui meistä, Helsingin OOL:in (Ortodoksinen opiskelijaliitto) jäsenistä sekä muutamista venäläisistä pyhiinvaeltajista.
Kesä oli 1992 viimeinen vapaa kesäni,  seuraavana kesänä olin jo äiti. Ensimmäisessä kuvassa istun kyseisellä saunalla parhaan ystäväni kanssa. Takana näkyy rannaton Laatokka.
Projektin mielekkyyttä ei meistä ollenkaan haitannut se, että joku huolimaton tulenkäsittelijä kuulemma poltti saunamme maan tasalle lähes heti sen valmistuttua.


Tältä laidalta Laatokkaa mieleen on jäänyt Sortanlahti, josta luostarin yhteysalukset lähtivät. Se sattuu olemaan myös ukkini kotipitäjä. Tapasin vähän aikaa sitten Leppoistaminen- blogin Heikki Honkalan, ja kävi ilmi, että hänenkin sukunsakin on Sortanlahdelta. Ilmankos!
Leppoistaminen, iisisti ottaminen liittyy ihmisen ei-tuottavaan yöpuoleen, rajamaiden mustalaismaiseen runon ja musiikin maailmaan. Siis Karjalaan!
Seuraavan kerran pääsin Laatokan Karjalaan vuonna 1998. Osallistuin pressimatkalle, jossa meitä kierrätettiin pienellä veneellä Sortavalan-Valamon saarten alueella. Tällä matkalla olin askeleen lähempänä Karjalan mummoni kotipaikkaa Tervua. Tunnistin oitis sen luontokuvaston, josta mummo oli tarinoinut minulle koko lapsuuteni: rannattomat ulapat, jotka näyttivät luostarisaaret kuvajaisina, kolmikymmenpäiset, laulavat hyljelaumat, peloittavat ristiaallot...
Tämä kuva on otettu Honkasalon Vahtimäellä, jota kutsutaan Laatokan katoksi. Kuvan on ottanut Haukiniemen Neruda, Juha ”Norppa” Taskinen, jonka kirja Laatokan seitsemän merta on oman aikamme hienoin Laatokkakirja. Suosittelen!



Myös tässä venäläisessä diaesityksessä on kömpelyydestään huolimatta juuri sitä tarkovskimaista, vähän alakuloista, nostalgista Konevitsan tunnelmaa, jota rakastan. Laatokan kahdesta luostarisaaresta suosittelen ehdottomasti Konevitsaa. Siellä ei ole hälinää eikä levottomuutta, vain näitä mielettömiä hiekkarantoja, männikköjä ja vapaina käyskenteleviä hevosia.
Laatokan alue ei ole vieläkään kohonnut suureen suosioon Venäjällä mökkeily- tai lomanviettoalueena. Se on villiä aluetta, jossa pääosaan on ihmisten pois lähdettyä noussut luonto. Ihmisten unohdus on ollut luonnon pelastus.


Laps olen köyhän, kauniin Karjalan,
nyt vaikka vierahissa vaellan.
Siell äiti tuuditti mun kehtoain
ja laulut Laatokan ma kuulla sain.
Kun tyyni milloin oli pinta veen,
ma kuulin niinkuin soinnut kanteleen.
Kun myrsky sai, löi aallot rantoihin.
Ma niitä pelkäsin ja rakastin.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Pieniä asioita

Kun omassa elämässäni tapahtuu liian suuria asioita, joille en mahda mitään, yritän tietoisesti keskittyä ihan pieniin asioihin.

Eilen löydettiin vuoden ensimmäiset kanttarellit.



Ostin vuohen. Toistaiseksi vasta tällaisen pienen muovisen. Mutta tiedättehän sen aarrekarttametodin...

Taannoisella kaupunkireissulla tyttö oli ihastuksissaan näistä julisteista. Minä myös.
Tämä seitsenvuotias ei vielä päässyt mukanani elokuvan pressiin, sinne otin seuraksi kymmenvuotiaan.
Vaikka aikuiset (yleensä kirjoja lukemattomat) tosikkokriitikot aina irvailevat Pottereiden filmatisoinneista, kyllä lapset tietävät (tämänkin asian) paremmin.

Täällä oma arvioni leffasta, täällä taas luokkakaverini ihana Potter-aiheinen postaus, jossa esitellään myös se joka fanin must-have kirja, joka on juuri tullut kauppoihin.
Minä pääsin muuten haastattelemaan Weasleyn veljeksiä!

Ostin tytölle ötököiden tutkimislaatikon. Siellä on lyhyitä aikoja majaillut hepokatteja, pieniä sisiliskoja ja sammakkoja sekä perhonen. Ihastelun jälkeen otukset päästetään aina takaisin vapauteen.


Valolla on hauskaa aina ja koko-ajan. Tämä kesä on hyvä. Elämä on hyvä.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Uusi sopiva

Täältä löytyy kiinnostava uutinen Amerikan maalta. Michiganissa asuva Bassin perhe oli joutunut vaikeuksiin viranomaisten kanssa, kun oli halunnut pitää kasvimaata etupihallaan. Kyseisessä naapurustossa hyväksyttiin etupihan lookiksi vain ja ainoastaan se perinteinen nurmikko sekä muutama naapuruston muuhun linjaan sopiva kasvi.

Bassin perheen oikeustaistelu (niin, siis aikuisten oikeasti tätä perheenäitiä uhkaa vankeustuomio) on nyt keskittynyt sen ympärille, mitä sanalla suitable (sopiva) oikein tarkoitetaan. Oikeustaistelussa on päädytty määrittelemään, että sopiva- sanalla tarkoitetaan oikeastaan yleistä. Sopiva etupiha on etupiha, joka on samanlainen kuin muilla. Mikä tahansa nurmikkokaan ei tiettykään kelpaa, ainoastaan hyvinhoidettu sellainen. Tällä taas tarkoitetaan ahkerasti kasteltua sekä myrkytettyä nurmikkoa. Sellaista, jossa ei näy apiloita, voikukkia, sammalta tai muita häiriöitä.

Jos jollekulle blogini lukijalle on tullut sellainen käsitys, että asun "ihan maalla", korjattakoon se. Asun kirkonkylässä tiiviisti kaavoitetulla omakotialueella, jossa tonttien koko on keskimäärin 1300 neliötä. Talot kadullamme seisovat aika vieri vieressä. Rajaan muut talot kuvistani aina pois, koska en usko naapureiden ilahtuvan siitä, että talojensa kuvat ilmestyvät blogissani.

Meillekin annettiin rakennusaikana joitain summittaisia ohjeita siitä, miten meidän pitäisi rakentaa se sopiva piha. Havainnekuvissa näytettiin etupihan nurmikkoja, joilla lapset lyövät sulkapalloa. Päätin kuitenkin perustaa kasvimaan juuri etelänpuoleiselle etupihalle,sillä olisihan ollut pähkähullua kasvattaa hyötykasveja pohjoisella takapihalla varjossa. Kasvimaa tuli siis kaikkien näkösälle tien viereen. Ja näyttää aika paljon sekavammalta kuin Bassin perheen siisti laatikkoviljelmä.


Bassin perheen oikeustaistelufarssi ja kiistely "sopivasta" etupihasta tuo mieleen sen, että mitä jos jonain päivänä kasvimaa etupihalla oliskin se uusi sopiva, yleinen pihanormi? Siihen asti keskityn jännäämään sitä, meneekö meidän talomme ja pihamme lopputarkastuksesta läpi.

ps. Vinkkejä hyvistä sokeriherne-ruokaohjeista otetaan kiitollisuudella vastaan! On pientä ylituotanto-ongelmaa...

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Sammakon kanssa varasjahdissa

Siinä vaiheessa kun ihminen on alkanut käyttää viljelypalstastaan persoonapronominia voidaan hänen kai sanoa lopullisesti hurahtaneen?
Minun palstani on hän.
Heinäkuussa joka rivillä ja joka kasvilla on jo oma persoonansa. Rivien välissä kyykkiessä tuntuu, että on tyyppien ympäröimä. Olen tosi tyytyväinen tämän kesän ilmoihin: sadetta ja paistetta on riittänyt sellaisessa suhteessa, että tyytyväisinä ovat pysyneet niin ihmiset kuin kasvitkin.
Pieni viljelypalsta elää, kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Sokerihernettä voi napsia suuhun jo niin paljon kuin jaksaa, silpoydinherneet ovat kohta valmiita. Kurkkuja tulee hyvin. Linnut veivät mansikat ja tämän vuoden pinaattilajike (Hyötykasviyhdistyksen Reddy) oli virhevalinta, vaikka yksi hyvä kastike siitä jo tehtiin. Maissien suhteen olen ekaa kertaa toiveikas. Ehkei tänä vuonna käy ainakaan yhtä tumpelosti kuin viime vuonna?
Tänään tomaatin varkaita tuli kanssani kitkemään iso, lihava sammakko jolla oli selässään psykedeelinen kuvio. Tomaatin varkaiden poisto pitää, by the way, tehdä näin (pakko linkata ihan vaan siksi, että tämä on niin hieno blogi).


ps. Sain vihdoin omakseni Sanni Sepon Palsta-kirjan. Se on kirja, joka on (samoin kuin Sepon ja Kovalaisen metsäkirjat) pakko juuri omistaa, sillä sen selaamiseen ja uudelleen lukemiseen ei ikinä kyllästy. Seppo ja Kovalainen tekevät muutenkin niin arvokasta ja ainutlaatuista kulttuurityötä, että kyllähän näitä pitää jo periaatteesta kannattaa! Ylihuomenna menen katsomaan Sepon ja Kovalaisen näyttelyn Kultainen metsä.

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Lapset barrikaadeille!

Tänä aamuna istutin ennen kuutta heränneen kolmevuotiaan jälleen television ääreen, jotta saisin tehtyä aamutoimet. Televisiossa pyöri suosittu ohjelma Pikku Väkeä (Little People). Olisipa minulla näyttää videoleikkeenä teille se paljonpuhuva ilme ja syvä huokaus, joka lapselta pääsi hetkisen ohjelmaa katsottuaan. Poika tiesi että tässä on nyt istuttava, koska äidillä on kiire, mutta ele näytti tyypin todelliset tunteet: tällaistako p***aa mun pitäisi katsoa? Siis oikeesti?

Minuakin vähän vihlaisi, enhän itsekään pidä Viljelijä-Villen, Pertti-Poliisin ja Kierrätys-Kimmon seikkailuja kovin laadukkaana viihteenä. Aivan erityisesti vihlaisi sen takia, että olin juuri lukenut Jukka Laajarinteen loistokirjan Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset (Atena 2011). Siinä Laajarinne suomii esimerkiksi nykyistä lastenkulttuuria, joka on vesittynyt merkillisen moralistiseksi, opettavaiseksi ja turvallisuushakuiseksi. Mistä aikuiset ovat saaneet päähänsä, että lapsille pitää hyssyttää, sössöttää ja puhua varovaisesti? Missä viipyvät uudet, aikuisten valtaa kyseenalaistavat Peppi Pitkätossu-tyyppiset kirjat?

Laajarinne pureutuu kirjassaan terävästi suosittuihin uskomuksiin hukassa olevasta vanhemmuudesta ja lasten ja nuorison pahoinvoinnista. Miksi näitä mantroja niin innokkaasti toistellaan? Miksi kasvatuskysymyksen ympärillä pyörii niin pelonsekainen ilmapiiri? Olisiko aika hellittää huolehtimis- ja hyysäämiskulttuurista, uskoa lapsen omaan viisauteen ja vaihteeksi kuunnella heitäkin?

Olin tosi iloinen luettuani Laajarinteen kirjan, kirjoitinhan omassa kirjassani samasta ilmiöstä: miksi vastuuntuntoisen vanhemman rooliin kuuluu nykyään kuristua huoleen? Ovatko argumentit hukassa olevista vanhemmista, riittämättömästä vanhemmuudesta ja pahoinvoivista lapsista ylipäätään tosia? Miksi ylisuojelemme, mistä kumpuaa koko tämä lasten ympärillä pyörivä hysteria?

Laajarinne mainitsee esimerkkinä lasten huostaanotot tai kasvatuksen erityistoimet. Näiden palvelujen ruuhkautumista pidetään todisteena siitä, että niitä tarvitaan enemmän, että tilanne on vakava, todella huolestuttava. Tämä on kuitenkin kehäpäätelmä, joka ei ota huomioon sitä, että kynnys puuttua lapsen tai nuoren ongelmiin (esimerkiksi oppimisvaikeuksiin) on nykyään tosi matala. Mahdollisesti liiankin matala, ellei toisinaan jopa täysin turha? Laajarinne pohtii:

Aivan kuin järjettömän suureksi kasvanut metelöivien muovilelujen kulutus olisi perustelu sille, että muovileluja myös tarvitaan yhä enemmän.

Sitäkään argumenttia en ole koskaan ymmärtänyt, jossa nuorison pahoinvointia perustellaan masennuslääkkeiden käytön kasvulla nuorison piirissä. Kertooko tämä nuorten kasvaneista masennustilastoista vaiko siitä, että nykyään lääkitään jo lievää masennusta uusilla, paremmin siedetyillä lääkkeillä? Vielä vuosikymmen sitten lääkeapua saivat lähinnä suljetuilla osastoilla majailevat, syvimmin masentuneet nuoret.

Laajarinteen kirja kiertää myös itselleni tärkeää kasvattamisen ja suorittamisen kysymystä:

”Jos hyväksyisimme lapsemme sellaisina kuin he ovat, emme kasvattaisi heitä. Mutta me rakastamme heitä sellaisina, joiksi heidän on tultava. Tämän ajatuksen istuttaminen lapsen päähän on kasvatustyön ydintä. Lapsen on ymmärrettävä keskeneräisyytensä. Hänestä on tultava jotakin muuta, toisenlainen. Hänestä on tultava tehokkaampi, tietävämpi, rohkeampi, itsenäisempi [sic!], muut huomioon ottava, älykkäämpi, rauhallisempi, tunteensa hallitseva, uuttera, keskittymiskykyinen…
Keskeisimpien kasvatustavoitteiden luettelo on loppumaton vaatimusten sarja, ja niinpä onnistuneesti kasvatettu ihminen ei koskaan eläessään ole sitä, mitä hänen pitäisi olla. Jotta saamme lapset hallintaamme, jotta heistä ajallaan kasvaisi kaltaisiamme nöyriä ja kuuliaisia kansalaisia, täytämme heidät riittämättömyyden tunteella.”


”Kasvatuksessa nykyisyys ja läsnä oleva uhrataan sille, mitä ei ole. Ihminen kadottaa oman itsensä ja etsii sitä ulkopuoleltaan: esikuvista, mahdollisesti joskus valmistuvista projekteista, kokemusten ja ehkä omaisuuden keräilemisestä. Hyvin kasvatettu ihminen on alati tietoinen keskeneräisyydestään, tulevaisuussuuntautunut ja siksi kiireinen ja levoton.”


Jukka Laajarinteen elokuussa ilmestyvä kirja toi mieleeni toisen äärettömän hienon kirjan Jesper Juulin Viisas lapsesi vuodelta 1995. Lasta puolustavasta ja ymmärtävästä näkökulmasta kirjoitettuja kirjoja tuntuu ilmestyvän todella harvakseltaan. Trendikkäämpää on toki kirjoittaa jokin opas, jossa neuvotaan entistä tarkemmin (mielellään myös: nopeasti) miten muokata mieleisekseen ongelma nimeltä lapsi.

ps. Täällä näyte tämän hetken lastenkulttuurista. Näin sitä väännetään lapsille rautalangasta, miten ”sporttikarkki” (= vihannes) on terveellinen juttu. Tyttäreni sanoi tästä viljelykohtauksesta, että ”täähän on ihan kuin sä”. Itse en kyllä aerobikkaa kasvimaalla...