Mikä unelma on maalaisunelma?

Kun ihminen haaveilee maalaiselämästä oravanpyörän ulkopuolella, mistä hän oikeastaan haaveilee?
Vapaudesta?
Sisäisestä rauhasta?
Hyvinvoinnista?
Merkityksellisemmästä, konkreettisemmasta työstä?

Tai voiko luontoa kaivata muuten vain? Voiko ihminen yksinkertaisesti ikävöidä läheisyyttä kasveihin ja eläimiin, samoin kuin jotkut kaipaavat kaukomatkoja ja uusia vaatteita?

Näitä kysymyksiä heräsi mieleen lukiessani syyskuun Country Living-lehteä. Tämä brittilehti on oikeastaan yllättävän hyvä: paljon ekoasiaa, viljelyneuvoja, reportaaseja ihmisistä, jotka ovat luoneet maaseudulle omat työpaikkansa (mm. ihastuttavalla vanhalla kelttialueella Irlannissa asuva perhe, joka on erikoistunut karjankasvatukseen ja luomujuustoihin...).

Olen syntynyt ja kasvanut keskellä kivisintä Helsinkiä, mutta kaivannut maalle aina. Nyt asun täällä viidettä vuotta ja viihdyn. Jos vielä koskaan muutan, suunta tulee olemaan vielä kauemmaksi "sivistyksestä".

Maaseutuasumisen ja maaseutuhaaveiden välissä on kuitenkin todellisuus ja arki. Ne monet konkreettiset taidot, jotka täällä pitäisi saada haltuun, projektit, joita riittää tuhannesti enemmän kuin kaupungissa. Raskas, selän koetukselle laittava lapiotyö.

Siispä huomaan vielä nyt maalla asuessanikin haaveilevani siitä maalaisunelmasta, joka kyllä koittaa heti, kun olen saanut valmiiksi tämän, ja tuon, ja vielä senkin projektin...

Mutta mistä silloin oikeastaan haaveilen? Elämästä, jossa ei ole mitään haasteita?

Kuvat ovat syyskuun Country Livingistä.

Kysymyksiä viisaammille

Piti bloggata kaikesta, mikä mieltäni tällä hetkellä kasvimaalla askarruttaa kera havainnollisten kuvien. Nyt kuitenkin kävi niin, että risteilylle lähtenyt loppuperhe veikin kameran. Se siis niistä kuvista.

Hätäpäissä on kysyttävä ilman kuvia josko joku viisaampi siellä tietäisi.

- pitääkö maisseja taimivaiheessa tukea tai onko muita keinoja saada niistä tukevampia? Omani venähtivät vahingossa liian pitkiksi (itivät nääs saunassa ja rupesivat kiireesti kurottelemaan valoa) ja nyt varret jo löpsyvät. Maissien kanssahan minulla on ollut haasteita ennenkin…

- mitä tehdä, kun tomaatintaimien kasvuvauhti tuntuu hidastuvan? Lannoitatteko jo taimia, ja jos niin millä? Taimet ovat minulla turvepurkeissa taimikasvatusmullalla, ja sehän on tunnetusti laiharavinteista. Vai pitäisikö taimet jo siirtää ulos harson alle, rikasravinteisempaan penkkiin?

- löytyykö hyviä myyränkarkotus/likvidointivinkkejä? Eräällä kasvimaan laidalla meillä asustaa touhukas myyrä. Pesäänsä en ole vielä paikallistanut. Raparperin se oli tuhonnut kokonaan ja on nyt, joka-aamuisista koloista päätellen, perunapenkin kimpussa. Eipä tämä nyt mikään kauhea ongelma ole (ehkä tämän vuoden perunat olikin tarkoitettu sille?), mutta jos tulee kuningaskeinoja mieleen, kertokaa!

- missä vaiheessa siirrätte taimet ulos (erityisesti kiinnostaa tomaatti, maissi, kurpitsa)?

Edelliseen liittyen: olen alkanut haaveilemaan tällaisesta Kekkilän Vihervaja Intosta.

Tämä olisi sikäli sopiva, että tarve puutarhavajalle olisi etupihalla kova, mutta sisäviljelyä ajattelin harrastaa vain harvojen, arimpien lajien kanssa. Osaako kukaan kasvihuoneen omaava sanoa kuinka paljon lämmittämätön, suoraan etelää kohti suunnattu pikkukasvihuone pidentää kasvukautta? Kekkilän esitteestä ei selviä millaiset ikkunat Into-vihervajassa on. Jos ne ovat yksinkertaiset, mitenköhän kys. rakennelma lopulta eroaa lämmittämättömästä lasikuististamme? Siellä monikaan laji ei nimittäin vieläkään selviä ympärivuorokautisesti lämmön pudotessa kylminä kevätöinä viiteen asteeseen. Eli taimia pitää koko-ajan raijata eestaas sisälle ja kuistille. Tuntuisi typerältä ostaa kallis kasvihuone jos sieltäkin pitäisi erikseen kiikuttaa taimet öiksi sisään.

Tässä keväisessä kovan luokan fyysisessä työssä on kyllä ihan oma meditatiivinen tunnelmansa, jota Liisa kuvasi ihanasti täällä. Kaikki katoaa, aika ja paikka, surulliset ajatukset. Loppukesä, jolloin ”vain” kastellaan ja kitketään on paljon tylsempää eikä ollenkaan niin mukaansa vievää.

ps. Tämä oli kyllä kiinnostava juttu. Erityisesti se pidempi, tämän päivän Hesarin sunnuntaisivuilla oleva. Jutun maalaisperheen toteamus ”Kun me tänne kotiin tullaan, niin ei me kyllä enää viitsitä mihinkään lähteä” oli asian avain. Kotikeskeiseen elämäntapaan rauhoittuminen on monille entisille kaupunkilaisille kuitenkin pidemmän työn takana. Ainakin meillä ensimmäiset vuodet kuluivat kaupunkielämäntavan ja kotoiluelämäntavan välissä pallotellessa. Olimme kaupungissa tottuneet aina lähtemään ja menemään, koska kaupunkiasunnossa neljän seinän sisällä oli tylsää kököttää. Nyt vasta ollaan tultu siihen pisteeseen, että meitäkään ei huvita lähteä enää minnekään.

Ei me enää edes voida lähteä. Kuka kasvimaan kastelisi?

Miksi maalle?

Miksi nykyään hyvä ihminen downshiftaa maalla ja huono tekee paljon töitä ja asuu kaupungissa?

Näin kyseli downshiftaustrendistä tarpeekseen saanut Kirsi Piha, kun haastattelin häntä taannoin Meidän Perheeseen. Piha ei ole ainoa, jota maallemuuttojutut ärsyttävät.

Miksi pitää muuttaa juuri maalle? Miksi, oi miksi? Mitä siellä muka on?

Mitä kauemmin asuu maalla sitä vähemmän jaksaa puolustella. Tekisi mieli vain todeta sovinnollisesti, että kukin eläköön tyylillään. Ei maalle kaikkien suinkaan tarvitse muuttaa.

Viime viikolla haastattelija tivasi minulta taas tätä samaa kysymystä. Mitä siihen tällä kertaa vastaisi? Minkä hyötynäkökohdan keksisi? ”Luonnon takia” kuulostaa jotenkin niin... pliisulta? Jotta voisi kaupunkilaiselle selittää, mikä arvo on luonnolla itsellään (luontohan ei ole - kuten kaupunkilainen otaksuu - jotain, mikä vain passiivisesti ”on”, vaan ympärivuotisesti aktiivinen, elävä, kehkeytyvä tapahtuma) pitäisi omata L.M. Montgomeryn tai vähintäänkin kirjailija Juha Taskisen luontokuvauskyvyt. Sittenkään selostus ei vakuuttaisi, jos kuulijalla ei olisi henkilökohtaista suhdetta luontoon; kasveihin, eläinlajeihin. So what - luonto?

Minä haluan asua maalla esimerkiksi siksi, että haluan asua lähellä puita. Jos minun pitäisi valita haluanko olla ihmisjoukon vai puujoukon elikkä metsän keskellä, valitsisin metsän. Jos tilanne tästä vielä kehittyy pahempaan suuntaan, alan varmaan kohta preferoida puuseuraa ihmisseuraan.

Lapsille puiden ihanuus on itsestäänselvyys.

 

Viime vuonna pääsin ekaa kertaa New Yorkiin. Kaupungin hienouden ihmettely peittyi minulla aika pian kummasteluun; miten joku voi ihan oikeasti asua siellä? Kaupungissahan ei ole juuri ollenkaan esimerkiksi kunnon metsikköjä. Ihmisraukat! Ekosysteemi-näkökulmasta maailmaa tarkkaileva maalainen näkee kaupungin, jossa on vain ihmisten rakentelemia juttusia hirveän yksitoikkoisena paikkana.

Tekeepä taas mieli lainata Mari Möröä kirjastaan Vapaasti versoo:

Meitä suomalaisia haukutaan metsäläisiksi ja otan sen kunnia-asiana. Ei ihmisestä tee sivistynyttä eikä urbaania se, että hän muuttaa Töölöön ja käy kahviloissa. Asuinpaikka valitaan useimmiten työpaikan mukaan ja jos työpaikka sattuu olemaan kotona, on aivan häikäleen sama missä sitä asuu. Ainakin tämmöinen epäsosiaalinen ihminen kiittää jokaisesta päivästä, jona ei tarvitse avata marketin ovea eikä tulla tönityksi viraston tuulikaapissa.

Ilmaston kannalta kaikkien pitäisi pakkautua ekokaupunkeihin, mutta mieluusti jään siitä riemusta sivuun. Voitte katkaista sähköt ja tiet, kaivo jää vielä ja puuhella. Ja kellari, hyötymaa, metsän kolkka, järvi. Ihminen on elämäntapansa pakkausjäte.

ps. Nyt on vuoden paras aika harrastaa aamukävelyjä metsässä ja vesistöjen lähellä. Siellä tapahtuu!

Onnea Martin koululle!

Voi miten iloiseksi tulin, kun luin tämän. Vihdin steinerkoulu on vihdoinkin saanut opetusluvan!

"Me teimme sen!", tekisi mieleni hihkaista, vaikka omat lapsemme eivät enää käykään kyseistä koulua. Silti tuntuu hienolta, että minunkin vähäpätöinen pikku panokseni Martin koulun eteen ei mennyt hukkaan niinä kolmena vuonna, kun lapsemme tätä koulua ja päiväkotia kävivät.

Jokaisen uuden steinerkoulun perustaminen on sen tasoinen urakka, että siitä pitäisi jokaisen vanhemman saada tasavallan presidentin mitali. Täältä voi lukea parin vuoden takaisen tunnelmakuvan siitä, millaista Martin koulun vanhempien elämä on opetusluvattomina vuosina ollut. Kyseessä ei ole ollut mikään pikku sivuharrastus, vaan palkaton kakkostyö. Mahtavaa kuulla, että tilanne nyt helpottuu!

Omat lapseni ovat käyneet sekä Espoon että Vihdin steinerkouluja, ja haluaisin mainostaa Vihdin steinerkoulua parin faktan verran. Vihdin steinerkoulu on Suomen ainoa maalla toimiva kylärakenteessa kiinni oleva steinerkoulu. Ainoa toinen steiner-maalaiskoulu on Sammatin Vapaa kyläkoulu, joka sijaitsee keskellä maaseutua. Tämä taas tarkoittaa vanhemmille koulukuskausrumbaa, sillä yksityiskoulua käyvän lapsen koulumatkojahan kunta ei maksa. Vihdin steinerkoulu sijaitsee taas ihan keskellä kyläämme, kävelymatkan päässä vanhassa meijerissä ja luokat ovat ihan toista kokoa kuin kaupunkien isoissa steinerkouluissa.

Läheisellä kummimaatilalla lapset voivat osallistua maatilan töihin, ja koulun isolla pihalla on laajat hyötykasviviljelmät. Marraskuista Martin päivää vietetään aina kiertämällä kylää lyhtykulkueessa. Kulkue huipentuu rannalle, jonne ritari Martti on tullut lapsia tervehtimään joka vuosi oikealla hevosella ratsastaen. Muitakin merkittäviä tapahtumia, kuten koulun aloitusta on tapana juhlistaa pidemmän kaavan mukaan. Nämä ovat niitä juttuja Martin koulusta, joita omat lapsemme edelleen muistelevat.

Jos jonkun mielenkiinto tästä postauksesta heräsi, ensi lauantaina 9.4. kevätmarkkinoiden aikaan kello 10-14 on loistotilaisuus tulla tutustumaan kouluun. Lisätietoja koulun nettisivuilta.

Kuvassa meidän pikkuneiti steinerpäiväkoti Pikkulyhdyn ajoilta. Puulelut olivat simppeleitä, mutta niillä saatiin aikaan mitä parhaimmat leikit.

Ihan niin steineriksi en hurahtanut, että olisin ruvennut rakentelemaan varsinaisia vuodenaikapöytiä. Vuodenaikahahmot tulivat meidän lapsille kuitenkin niin tärkeiksi, että niitä on edelleen vaihdeltava kuistin ikkunalla, muuten lapsilta tulee heti noottia. Nyt on Räntä-mummon aika.

Hei hei, metsä!

Kaupunkilaisena minulla oli sellainen käsitys, että asiat ovat Suomessa luonnon suhteen paremmin kuin hyvin. Metsiä ainakin tuntui olevan. Liikaakin.

Lentokoneen palatessa jostain ”sivistyneemmästä” ulkomaanpaikasta takaisin Helsinki-Vantaalle, muistimme aina muiden cityhenkisten kanssa marista lentsikan ikkunasta näkyvistä loputtomista metsistä.

Kyllä Suomi on korpea. Boooriiing!

Sitten muutettiin maalle, keskelle vanhaa havumetsää. Kuin syvän vihreään syliin. Kaatelimme omalta tontilta tietenkin puita oikein urakalla. Meitä viisaammat raksaukot nääs ohjeistivat, että näin pitää tehdä, jottei joku laho puu kaadu talon päälle. Kun minkään puun lahoudesta ei voinut mennä sataprosenttiseen varmuuteen, kaadoimme varmuudeksi talon ympäriltä kaikki puut. Jätimme kuitenkin tonttimme toisen puolen metsäluontotilaan. Eikä omien puiden kaato mitenkään ahdistanut, talon takanahan alkoi ihana ”meidän metsä”, jonne tietysti suuntasimme talomme maisemaikkunat, ja sen takana oli toinen. Vähän matkan päästä löytyi kolmas, vielä hienompi. Metsiä täällä nyt ainakin riitti.

Metsän keskellä asuessa puita alkoi uudella tavalla rakastaa ja ymmärtää. Ensi kertaa tajusin esimerkiksi, miten hieno puu mänty on. Aiemmin olin fanittanut vain niitä ilmeisimpiä, tammia ja muita kaupunkilaispuistojen puita. Metsän vieressä asuessa sain myös ensimmäistä kertaa kokea sen, miten ihmeellisesti  metsä värähtelee, soi ja konkreettisesti lataa ihmiseen energiaa. Mieskin, aiemmin luontointoilusta kiinnostumaton, siteerasi usein olohuoneen ikkunamme äärellä Risto Rasan esikoiskokoelmaa ”Metsän seinä on vain vihreä ovi”.

Sitten alettiin hakata ensimmäistä, lastemme erityisesti rakastamaa ”keijumetsää”, joka oli ennen kaatoja  loistava marjametsä. Lasteni mukaan se oli muutenkin poikkeuksellinen metsä voimapaikkoineen kaikkineen. Se kirpaisi, muttei vielä masentanut, eihän tämä metsä sijainnut aivan silmien edessä. Eikä tätä metsää avohakattu, se muutettiin vain kulkukelvottomaksi.

Seuraavana vuonna selvisi hitaimmillekin, että koko ”meidän metsä” oli kaavoitettu omakotitonteiksi. Rakentaminen alkoi toiselta puolelta tietä, jonne eräänä päivänä ilmestyi koneista peloittavin: apokalyptinen metsätyökone, joka repii isoimmankin puun juurineen irti sekunnissa. Koko naapurusto kerääntyi katselemaan tuhoa: puolessa työpäivässä poissa oli kokonainen suurehko metsä (harvinaisen vilkas lintumetsä, muuten). Järkyttyneiden kuntaan päin soitettujen puheluiden jälkeen selvisi, että avohakkuu oli virhe. Työtehtävä ei ollutkaan tuhota aivan koko metsää, puut piti kiskoa pois vain tulevien tonttien paikoilta. Puistovyöhykkeen hienot vanhat puut oli merkitty säästettäviksi. Mutta tämmöistä näissä hässäköissä useinkin sattuu, kun tieto ei kulje. So what!

Nyt on revitty alas myös oman talomme takainen metsä ja nyrhitty varmuudeksi samalla ”puistovyöhykkeeltä” pois joka ainoa kaunis, vanha puu (tuhmat puuthan kaatuvat uusien talojen päälle, jep jep). Uskon, että kovin lähellä ei ole se päivä, kun oman pihamme puitakin vaaditaan kaadettavaksi. Perusteena voisi olla, että ne nyt vaan ovat puita, ja puita tykätään täällä päin kaataa (niiden tilallehan voi aina istuttaa vaikka …tuijia?).

Toissailtana kuulin balettitunnilla, että seuraava todennäköinen hakkuusuunnitelma koskee minun, lasten ja koiran lempimetsää. Siis sitä vihoviimeistä kunnon metsää, meidän mahtavaa sienimetsäämme. – Nyt pitää olla tarkkana! vanhat kuntalaiset ohjeistivat, jokseenkin alistuneina. – Ne eivät todennäköisesti ilmoita kaavamuutoksesta siinä ilmaisjakelusanomalehdessä, vaan juuri siinä toisessa, postimerkin kokoisella ilmoituksella.

Meillä alkaa olla Vihdin kunnan menettelytavoista jo kokemusta. Eräänä viime talven päivänä eräs lähikorttelin asukas huomasi omakotitalonsa taakse (”puistoalueelle”, kuten hän oli tonttia ostaessaan luottavaisesti kaavasta katsonut) ilmestyneen pikkuruisen lappusen, jossa ilmoitettiin Telia Soneran matkapuhelinmaston alkavasta rakennushankkeesta. Asiasta oli kuulemma kyllä hyvin selvästi ilmoitettu alueen asukkaille; tieto oli vilahtanut kunnan sivuilla netissä jossain vaiheessa.

Asukkaita kännymasto takapihalla ei ilahduttanut, asuihan maston juurella esimerkiksi epilepsiaa sairastava lapsi, sekä useita muitakin ihmisiä, joita mahdollinen säteilyturvariski ei kauheasti innostanut. Mastotkaan eivät monen silmiin ole yhtä kauniita kuin esimerkiksi puut.

Käynnisteltiin sitten suuri nimbyliike mastoa vastustamaan ja kerättiin iso addressi, johon nimensä laittoi joka ainoa asukas täältäpäin. Lopputulos? Saimme maston.

 Ihan näinä päivinä kaadetaan tuo viimeinenkin meidän ikkunasta näkyvä metsä.

Metsäsurujeni keskelle ilmestyi sopivasti Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon kirja Metsänhoidollisia toimenpiteitä, jota edelleen suosittelen yhtenä tärkeimmistä viime vuosien kirjoista. Kirja kertoo tuhotuista metsistä ja ihmisistä, jotka jäävät niitä suremaan. Kovalainen ja Seppo törmäsivät metsähakkuiden aiheuttamia tuntemuksia etsiessään tabuun, kiellettyyn puheenaiheeseen. Ihmisiin, jotka eivät uskaltaneet kertoa, miten pahasti heitä oli järkyttänyt se, että kokonainen maailma, metsä, oli tuhottu noin vain. Kuin sota olisi käynyt kodin vieressä, eikä mitään jää jäljelle:

Sureeko järkevä ihminen metsähakkuita? Onko se oikeutettua? Kuinka ainutlaatuista se on? Kuuluuko se vain höyrähtäneille, herkkähipiäisille? Pitäisikö tyynenä katsoa raiskioita? Tai olla huomaamatta?



Miten kaipaankaan tätä talomme takana sijainnutta metsää!

Tämä metsä lienee seuraavaksi kaatovuorossa.



Slow-kylässä

Harmillista, että kansainvälinen Citta Slow-liike keskittyy vain kaupunkeihin. Oma Vihdin kirkonkyläni voittaisi cittaslow-kaupungit hitaudessa koska vain.

Entisen stadilaisen näkökulmasta täällä on epätodellisen hidasta. Kylän raitilla ei väkeä juurikaan liikuskele kuin kerran vuodessa, keskiaikaisten Wuosisatamarkkinoiden aikaan (niiden teema, kestävä kehitys, oli tänä vuonna juuri citta slow-ideologian mukainen). Kylässämme ei ole yhtäkään hypermarkettia, on vain kaksi kauppaa, yksi kirjakauppa, paljon kukkakauppoja, kirkko ja hautuumaa (kolme viimeistä liittyvätkin toiminnoiltaan luontevasti yhteen). Luovaa toimintaa on taideateljeissa, sepän pajassa sekä erään luovan porukan perustamassa käsityöläiskeskus Käpykylässä. Eräs Käpykylän väen innovaatioista, Valituskoppi, pääsi taannoin valtakunnallisiin uutisiin. Kylämme steinerkoulu (hidasta koulutustakin siis löytyy) pyörittää hienoa luomupuotia ja järjestää suuremmoisia myyjäisiä.

Kaupunkilaisena oli totuttelemista siihen, että kaikki tietävät tekemiseni melkeinpä jo silloin, kun ne ovat itsellä vasta suunnitteluvaiheessa. Mutta nyt, neljän vuoden asumisen jälkeen, tuntuu jo tosi viihtyisältä mennä vaikkapa zumbatunnille, jossa tuntee joka naaman: tuossapa näkyy taas olevan kaupan kassa, lasten opettaja, neuvolantäti tai naapurin äitikaveri. Pienessä kylässä, jossa jumpatkin hikoillaan yhdessä, ei kukaan voi ruveta kauheasti tärkeilemään.

Siirilän tunnelmallisessa vanhassa hirsitalossa toimiva aikuisbalettiryhmämme on pysynyt koossa jo monta vuotta. Himosuorittajan vauhdilla eletyn balettinuoruuden jälkeen on uudenlaista tanssia balettia hitaammalla otteella varsinaisessa slow-ympäristössä. Jalka ei enää nouse yhtä korkealle kuin ennen, mutta näin nelikymppisenä sitä on kiitollinen pienestä. Vaikkapa piruetista, jossa ei kaadu suorastaan rähmälleen. Sitäpaitsi harjoituksia tehdessä voi katsella ikkunasta lumoavan kaunista järvinäkymää.

No, oikeastaan ei kylämme mitään slow-prenikoita tarvitse. Arvonimihän voisi tuoda tänne vain turhaa turistihälinää ja vilskettä. Semmoista me slow-tyypit emme ollenkaan kaipaa.



Kylänraitti on hiljainen.





Kukkakauppa ja kirjakauppa. Muttei edelleenkään ristin sielua.



Siirilän taidetalossa tanssivat niin isot kuin pienet. Samoissa tiloissa toimii myös kuvataidekoulu.



Pienet olivat ilot myös Wuosisatamarkkinoilla: kotieläinpihalta oli tuotu ihka elävä lammas!



Ystäväksi maan kanssa

Osani on ollut perustaa puutarhoja pihoille, joiden lähtökohdat viljelylle ovat haastavia. Maa on joko ollut savimössöä, tai - kuten jo toisessa pihassa peräkkäin - kalliota. Perustaessamme nykyistä pihaamme vuonna 2007, minua eivät ollenkaan lohduttaneet ihmisten maalailut siitä, miten ihanan kalliopuutarhan pihallemme saa. Minä kun halusin viljellä sekä istuttaa satoa tuottavia puita ja pensaita.

Kalliotontilla kasviloisto ei ilmaannu paikalle yhtä nopeasti kuin television puutarhaohjelmissa. Vapaaehtoisesti vaatimatonta ei muutenkaan kiinnosta se malli, jossa kaikki tilataan valmiina hyvään hintaan suoraan Kekkilältä. Luomupuutarhassa maa tehdään vähitellen itse kompostoimalla ja hyväksikäyttämällä tontin joka lehti ja risu sekä talouden ruoantähteet. Omavaraisuusaatteen oppi-isä John Seymourin sanoin roska-auton ei pitäisi ollenkaan pysähtyä viljelijän talon kohdalla, koska omavaraisessa huushollissa kaikki kiertää talosta puutarhaan. Kompostiympyrällä luodaan vuosien kuluessa hyvä, ravinnerikas viljelymaa.

”Mahdottomien” maapalasten kanssa kamppaillessa suurin inspiraationi on ollut Findhorn, tuo pohjois-Skotlannissa kaikkien ihanteellisten kasvuvyöhykkeiden ulkopuolella sijaitseva ekoyhteisö, jonka viljelykset ja puutarhat ällistyttävät vuosikymmenestä toiseen jopa brittein saarten puutarhayhdistyksiä. Jos hiekkadyyneille perustettu puutarha hyytävässä meri- ilmastossa voi kukoistaa, minunkin viljelyksilläni on toivoa. Tämä hieno uutispätkä kysyy hyvän kysymyksen: jos omavaraisuus ja rahaa vailla eläminen Findhornin kokoisessa kyläyhteisössä on mahdollista, miksei koko muu maailma jo seuraa perässä? (haluaisin tuollaisen Stop Worrying-kyltin muuten heti paikalla pihalleni).

 http://www.youtube.com/watch?v=RH7khKVgbgg&feature=channel

Luomupuutarha on slow-elämän oppikurssia. Tulokset eivät tule heti, eivät ehkä ensikään vuonna, sillä luonnossa asiat kehittyvät omaan tahtiinsa. Edistyksen huomaa oikeastaan vain valokuvista. Kyllä kolmessa kesässä jotain on tapahtunut.



Ensimmäisten kolmen kohopenkin rakentaminen alkoi kolme vuotta sitten tästä.

Syystöissä eilen. Kohopenkkejä on perustettu vuosittain yksi lisää. Ensi kesänä alkuperäisten, jo madaltuneiden väleihin mahtuu kolme lisäpenkkiä. 



Ei mitään uutta auringon alla

Kahdeksankymmentäluvulta erinäisissä hippijutuissa pyörineenä en ole ihan hiffannut mikä downshiftingissä tai slow:ssa niin uutta muka on. Kyse on minusta yksinkertaisesti vanhasta kunnon hippiaatteesta, josta on nyt - syystä tai toisesta - tulossa yhteiskuntakelpoisempi.

Tapasin vähän aikaa sitten 80-luvulta tutun pitkän linjan hipin. Keskustelu kääntyi ”uusiin” downshifting ja slow-elämän trendeihin, joita yritin avata konkarille.
Vanha hippi tuumi, että been there, done that, ja siteerasi vielä opettavaisesti päälle Timothy Learya:

Turn on, tune in, drop out.

Tätäkö kenties tarkoitan?
Yritin kaivella mielestäni jotain, joka uutuustrendissä olisi sentään toisin kuin 70-luvulla. Tänä päivänä kuules muutetaan maalle ja viljellään itse!

- Niin mekin tehtiin.

Nyt yritetään kuluttaa eettisesti ja pärjätä vähemmällä.

- Mä oon aina elänyt noin.

Nykyään jotkut tuntuvat myös uskovan, että ravinnolla ja henkisellä kehityksellä olisi jokin yhteys.

- Jep jep, mutisi hippi partaansa, neljänkymmenen vuoden kasvissyönti- ja joogakokemuksella.

- Ja sit on kaikenlaisia ekokylä- ja yhteisökokeiluja…

Monenlaisissa, usein katkeriin riitoihin ja ihmissuhdedraamoihin päättyneissä yhteisökokeiluissa ikänsä elänyt ja vihdoin omaan rauhaan päässyt hippi ei jaksanut enää innostua. Hän heilautti kättään rauhanomaisesti ja lähti lampsimaan kohti Vanhan kuppilaa.

ps. Minulla oli onni nähdä hippimusikaali Hairin suurenmoinen uudelleenlämmitys viime keväänä New Yorkissa. Musikaalin lopun hippijuhla, jossa Nykin asialliset bisnesmiehet ja piinkovat uranaisetkin tempautuivat lavalle tanssimaan ja kukkasia heittelemään pisti miettimään, että koska se vesimiehen aika oikein alkaakaan? Astrologitkaan eivät tunnu pääsevän asiasta sopuun. Jospa se onkin nyt?

Niin, tämä pätkä ei siis ole 1960-luvulta, vaan toissa keväältä Hairin promotapahtumasta:

http://www.youtube.com/watch?v=GKY3_HqZOBo

Löytyisikö hitaan elämän kikkaa?

Kuten kirjassani kerron, downshiftaavien perheiden etsiskely lehtijuttuihin oli minulle pitkään intohimo. Paitsi että vähempään tyytyvät perheet olivat mielestäni ikuisen hyvä lehtijutun aihe, toivoin joka kerta keikalle lähtiessäni löytäväni vastauksen siihen, millä kepulikonstilla itse pääsisin samaan.

Tarkemmin sanottuna etsin rahaan liittyvää olennaista vinkkiä: miten päästä elämäntapaan, jossa asumisesta ei tarvitsisi maksaa juuri mitään? Se kun tuntui olevan kaikkien hidasta elämää viettävien perheiden yhteinen nimittäjä.

Tapaamani perheet kuuluivat kolmeen pääryhmään. Ensimmäiset olivat huippurikkaita, huvikseen hieman hippimäisen elämäntavan valinneita. Heidän hidas elämänsä perustui suureen omaisuuteen. Good for them - mutta heillä ei ollut tarjota minulle sitä vinkkiä, jota etsin.

Toinen ja suurin ryhmä olivat ne perheet, joita onni oli juuri asumismielessä potkaissut: oli tullut ostettua talo juuri silloin kun hinnat olivat matalalla ja myytyä se sitten huikealla voitolla. Tai sitten oli tullut perittyä juuri sen verran rahaa, että sai lunastettua omakseen esimerkiksi suvun talvikäyttöön muunnellun kesähuvilan. Nämä perheet eivät olleet rikkaita, mutta ei heillä asuntolainaakaan ollut. Velattomuutensa takia heidän ei ollut pakko paiskia kamalasti töitä. Sen sijaan heillä oli aikaa keskittyä esimerkiksi viljelyyn, mikä taas helpotti perheen ruokakuluja. (Vinkkinä hitaasta elämästä haaveileville sinkkunaisille: tähän ryhmään kuului myös erityisen paljon perheitä, joissa mies oli vaimoansa huomattavasti vanhempi ja siksi asuntolainansa jo ajat sitten maksanut).

Pienin ryhmä tapaamistani perheistä olivat todelliset sissit. Ne, jotka olivat ostaneet perheasunnoiksi alle 50000 euron mukavuuksettomia mummonmökkejä ja jotka elivät siellä omavaraisesti.

Itse asiassa löysin vain pari tällaista perhettä. Ainakin toinen perheistä on kuulemma jo muuttanut kerrostaloon, järkyttävään työmäärään väsyttyään. Mitä en ollenkaan ihmettele.

Voi tietysti kysyä miksiköhän aikakauslehdissä harvemmin esitellään downshiftaavan perheen esimerkkinä vaikkapa kaupungin vuokralähiöissä asuvia perheitä. Johtuisiko se siitä pittoreskista kuvasta, joka samaistaa oravanpyörästä lähtemisen aina maaseutuun? On selvää, että esimerkiksi viljelyyn ei ole mitään järkeä ruveta vuokratalossa. Kun pelkkä maan parannus kestää monta vuotta, ajatus siitä, että vuokraisäntä sanoo vuokrasopimuksen irti juuri, kun olet saanut kasvimaan toimimaan, on todella ahdistava.

Kun kikka kolmosta siihen, miten pääsisin eroon asuntolainasta, työnteosta ja kaikesta muusta mieltäni rasittavasta ei löytynyt, rupesin pohtimaan koko hitaan elämän juttua toisinpäin.

Olisiko elämäänsä mahdollista hidastaa, vaikka mikään ympärillä ei radikaalisti muuttuisikaan? Mitä voisi olla oravanpyörän vauhdissa tapahtuva downshifting? Onko oravanpyörää edes olemassa?

Siitä enemmän kirjassani, ja myöhemmin tässä blogissa.

ps. Jos jotakuta sattumalta kiinnostaa vaihtoehdossa 3 kuvattu sissielämä ja hän etsii itselleen kuvatunlaista asumusta tunnin matkan päästä pääkaupunkiseudulta, kannattaa ottaa yhteyttä minuun. Myymme juuri pois mummonmökkiämme.

Miksi vähemmän?

Luonnonsuojelufraasit, jotka aikoinaan kaupunkilaisena kuulostivat lässynläältä, ovat nyt maalla asuessa alkaneet elää. On yksi asia kuulla luennointia luonnon monimuotoisuuden tuhosta ja ihan toinen juttu katsella sen konkreettista tuhoutumista oman kodin vieressä. Siinä, missä vielä hetki sitten oli kaunis, arvokas, monille eläimille tärkeä ja lapsille korvaamattoman jännittävä keijumetsä onkin eräänä päivänä tyly avohakkuu. Eikä metsä tule takaisin ennen kuin ehkä sitten, kun olet jo vanha mummo.

”Luonnonvarat” ovat kaupunkilaiselle kaukainen käsite. Jostain kaikki se puu ja muu matsku tietenkin haetaan, hän ymmärtää. Mutta se, mistä metsä nyrhitään – ja millä keinoin - ei kaupunkilaista kiinnosta ellei raiskattu maisema satu olemaan oman mökkitontin vieressä.

Tarkoitus ei ole tässä syytellä kaupunkilaisia. Vaan kiinnittää huomiota siihen tosiasiaan, että paikoissa, missä suurimmat luonnontuhot tapahtuvat asuu liian vähän ihmisiä pitämään niin suurta meteliä, jota asia vaatisi. Enää ei kaupungeista matkustella maaseudulle massoittain Koijärven tyyliin luontoa pelastamaan. Siksi Suomen maaseudusta on tullut eräänlainen Villi Länsi, jossa esimerkiksi metsille, tai ranta-alueille voi tapahtua mitä vain. Kovaa vauhtia niin tapahtuukin.

Turha on kuitenkaan syyttää esimerkiksi vain ahnetta metsäteollisuutta. Johonkin suureen tarpeeseen kaikki tämä kaadettu puu on matkalla. Sitä tarvitaan. Me ihmiset tarvitsemme näin mittavaa luonnon riistoa, koska haluamme säilyttää juuri tämän elintason. Vähempi ei meille riitä.

Tulin juuri metsästä koiran kanssa. Koska sieniä ei löytynyt, aloin taas ihailla koiraa ja miettiä, miten tasapainossa kaikki muut eläinlajit ympäristön kanssa tuntuvat olevan. Miten kummallista, että yksin ihminen saa aikaan tällaista tuhoa ja haluaa itselleen niin paljon, aina vain enemmän ja enemmän. Vaikka on muka olevinaan lajeista viisain.

2000-luvun tärkeimpiin suomalaisiin kirjoihin kuuluvat mielestäni Sanni Sepon ja Ritva Kovalaisen mykistävät metsä-aiheiset kirjat, joista erityisesti uudemman Metsänhoidollisia toimenpiteitä toivoisin jokaisen suomalaisen lukevan. Se herättää, itkettää ja näyttää ahneutemme rumat jäljet.

Jo tämän linkin kuvista selviää, miksi meidän pitäisi haluta vähemmän.