Juha Tapio - pienen elämän laulaja

Tulen perheestä ja suvusta, jossa solvattiin suomalaista iskelmää. Lapsuudenkodissa kuunneltiin joko klassista tai etnoa, kaikkea muuta musiikkia pidettiin nolona junttien kamana. Iskelmä oli aivan liian yksinkertaista, ei-ollenkaan tarpeeksi taiteellista, ei tarpeeksi coolia. Isä oli taitava parodioimaan ilkeästi suomalaisten iskelmälaulajien pakahduttavaa tunnelaulantaa, missä sydän väräjää, itku tulee, pieni ihminen kärsii ja sateenkaaren päästä löytyy satumaa.

Syy pilkkaan oli ehkä tarve olla se vähän kulturellimpi perhe, tehdä hajurakoa kansaan. Mutta arvelen, että myös iskelmien tunnepuhe tuotti meillä melko suuria haasteita. Kun ei ollenkaan ymmärtänyt, oli helpompi pilkata.

Pysyinkin iskelmistä visusti erossa aina talveen 2007. Tällöin jouduin tekemään jutun Juha Tapiosta. Tunnollisena toimittajana kuuntelin ennen haastattelua artistin levyn Kaunis ihminen, vaikka suhtauduin iskelmään edelleen huvittuneesti.

Sinä vuonna elämässä oli kuitenkin suuri suru. Siihen toimi yllättävänä terapiana kyseisen levyn Kelpaat kelle vaan-kappale. Yhtäkkiä sitä ajeltiinkin työmatkoja, ja itkettiin - iskelmälle. Sitä ei kehdannut monellekaan kertoa.

Iskelmälyriikat alkoivat siis aueta, mutta itse musiikki tuotti ongelmia. Iskelmä nyt vaan on musiikillisesti tylsää, kun sitä vertaa vaikkapa paljon monivivahteisempaan balkan- tai afromusiikkiin. Mutta tarvitseeko kaikessa musiikissa olla kaikki ominaisuudet? Ehkä eri lajeja pitääkin kuunnella erilaisiin tarpeisiin. Pelkkien lyriikoiden takia olen pitänyt myös kovasti esim. Maija Vilkkumaasta. 

Juha Tapion lauluissa minua koskettaa hänen kykynsä nähdä pienessä suurta, arkisessa syvää ja ihmisessä kaunista. Kyse ei ole vain perinteisestä pienen ihmisen puolella olemisesta (vaikka Juha onkin laulanut huomattavan paljon sodan jalkoihin joutuneista, töistä pois potkituista, vakavasti sairastuneista ja muista suuremman kohtalon uhreista), vaan - mieli tekisi sanoa - kyvystä ymmärtää pientä elämää. Vaikka Juha jätti gospelin jo ajat sitten, myötäelävä, armollinen ja henkinen asenne elämään jäi.

Voiko onni olla tässä

Kun ollaan vaan
Eikä edes pyrkimässä
Sen suurempaan

Voiko onni olla tässä

(Ukkosta ja ullakolla)

Koska minulla on edelleen tiettyä sieto-ongelmaa suhteessa viihdeorkesterijousiin ja muihin iskelmäefekteihin, Juha Tapio on minusta parhaimmillaan pelkän akustisen kitaran kanssa. Kuten vaikka täällä.

Tänne taas on nostettu uusintakatseluun viisi vuotta sitten tekemäni ensimmäinen Juha Tapio-juttu, jossa yritin itse vielä ymmärtää mistä ilmiössä on kyse. Tämän syksyn haastattelua tehdessä (se puolestaan löytyy uusimmasta Meidän Perheestä) ei enää järkeilty. Me vaan avoimesti fanitettiin!

Ensitöikseen Juha sai keittiössään kirjoittaa ison nivaskan omistuskirjoituksia kaikkiin levyihini sekä nimmarit lapsilleni ja muille tutuille. Minusta selvittyäni Juhan signeerausurakka jatkui kollegani parissa, joka (tälläkin kertaa!) tunki oikeutetusti mukaan juttukeikalle, sillä on Juha Tapio-faneista ehkä se Suomen suurin. Juha itse muotoili diplomaattisesti, että on se jännä, kun toimittajat yleensä yrittää olla aika kriittisiä ja sillai kyynisiä...

Mikäs meitä olisi hävettänyt? Mehän olimme astuneet iskelmäkaapista jo ajat sitten. Minäkin olin ollut ties kuinka monella keikalla ja lopulta myös kehdannut klikata Facebookin Juha Tapio-faniryhmän tykkää-nappia.

Kun iskelmän tielle on kerran lähtenyt ja sydämensä suurille tunteille auennut, voi Juha Tapiosta luontevasti seuraavaksi jatkaa esimerkiksi tähän.

Seuraavaan kuvaan Juha Tapio ei liity mitenkään. Tai hetkinen, liittypäs! Tsemppibiisiksi loputtomalta jo tuntuvaan kasvihuonevaraston rakennusprojektiin miehelle ja esikoiselle sopisi Juha Tapion tämän syksyn hitti Sitkeä sydän.

Niin siis toi kattorakenne. Ja kasvihuoneen yläikkuna? Mitä näyttää vatupassi? Taasko vinoa, miksi? Sitkeyttä, sitkeyttä!