Wanted: hiljaisuus

Alkakoon postaus kerrankin kuvilla.

Lapsi & eläinperheen arki näyttää kuvina herttaiselta. Elämän makua!

Mutta kas, kuvista puuttuu ääni. Täällä on kova meteli, jota tässä erityisen pienessä talossa ei nyt talvisin pääse pakoon edes jääkylmäksi muuttuneelle ihanalle kuistillemme. Se repii hermoja ajoittain, paljonkin. Sillä unohdin lisätä favourite things-luettelooni yhden olennaisen: rakastan hiljaisuutta. Yli kaiken rakastan juuri hiljaisuutta.

Minua kosketti kovasti tämä Marikin postauksen loppu ja sitä seurannut keskustelu. Minäkin olen tuntenut kovasti syyllisyyttä siitä, etteivät lasten kanssa tehtävät jutut ole top favourite things-listallani. Sitä kun minulle on koko arki muutenkin.

En tarkoita, etten tuntisi lasten seuraa voimauttavaksi, tai etten kokisi hauskoja hetkiä heidän kanssaan. Tarkoitan, että tarvitsen lasten kanssa olemisen lisäksi myös ihan omaa - ja nimenomaan hiljaista - aikaa. Aikaa, jolloin playstationit eivät soi eivätkä Disney Channelit mesoa (siis voi että vihaan juuri viimeksi mainittua!).

Tässä tämän illan oma aika-yritys: piirsin yhden kuvan (mehiläisvahaliiduilla, mikä on kiireisen äidin ainoa mahdollisuus sillä maalit kuivuvat liian hitaasti) sillä aikaa, kun nukutin perheen pienintä.

Touhu keskeytyi kolme kertaa jonkun kysymykseen siitä saisiko keittiöön tulla, mitä ihmeen kynttilää sä täällä polttelet ja joko voisi ottaa iltapalaa. Mutta sain tehtyä sen yhden kuvan!

Uusi sopiva

Täältä löytyy kiinnostava uutinen Amerikan maalta. Michiganissa asuva Bassin perhe oli joutunut vaikeuksiin viranomaisten kanssa, kun oli halunnut pitää kasvimaata etupihallaan. Kyseisessä naapurustossa hyväksyttiin etupihan lookiksi vain ja ainoastaan se perinteinen nurmikko sekä muutama naapuruston muuhun linjaan sopiva kasvi.

Bassin perheen oikeustaistelu (niin, siis aikuisten oikeasti tätä perheenäitiä uhkaa vankeustuomio) on nyt keskittynyt sen ympärille, mitä sanalla suitable (sopiva) oikein tarkoitetaan. Oikeustaistelussa on päädytty määrittelemään, että sopiva- sanalla tarkoitetaan oikeastaan yleistä. Sopiva etupiha on etupiha, joka on samanlainen kuin muilla. Mikä tahansa nurmikkokaan ei tiettykään kelpaa, ainoastaan hyvinhoidettu sellainen. Tällä taas tarkoitetaan ahkerasti kasteltua sekä myrkytettyä nurmikkoa. Sellaista, jossa ei näy apiloita, voikukkia, sammalta tai muita häiriöitä.

Jos jollekulle blogini lukijalle on tullut sellainen käsitys, että asun "ihan maalla", korjattakoon se. Asun kirkonkylässä tiiviisti kaavoitetulla omakotialueella, jossa tonttien koko on keskimäärin 1300 neliötä. Talot kadullamme seisovat aika vieri vieressä. Rajaan muut talot kuvistani aina pois, koska en usko naapureiden ilahtuvan siitä, että talojensa kuvat ilmestyvät blogissani.

Meillekin annettiin rakennusaikana joitain summittaisia ohjeita siitä, miten meidän pitäisi rakentaa se sopiva piha. Havainnekuvissa näytettiin etupihan nurmikkoja, joilla lapset lyövät sulkapalloa. Päätin kuitenkin perustaa kasvimaan juuri etelänpuoleiselle etupihalle,sillä olisihan ollut pähkähullua kasvattaa hyötykasveja pohjoisella takapihalla varjossa. Kasvimaa tuli siis kaikkien näkösälle tien viereen. Ja näyttää aika paljon sekavammalta kuin Bassin perheen siisti laatikkoviljelmä.

Bassin perheen oikeustaistelufarssi ja kiistely "sopivasta" etupihasta tuo mieleen sen, että mitä jos jonain päivänä kasvimaa etupihalla oliskin se uusi sopiva, yleinen pihanormi? Siihen asti keskityn jännäämään sitä, meneekö meidän talomme ja pihamme lopputarkastuksesta läpi.

ps. Vinkkejä hyvistä sokeriherne-ruokaohjeista otetaan kiitollisuudella vastaan! On pientä ylituotanto-ongelmaa...

Pieni talo, tulevaisuuden talo

Tartuin innokkaasti helmikuun Glorian kotiin, koska sen kannessa luvattiin esitellä energiapihi puutalo. Talo olikin oikeaoppinen matalaenergiatalo. Entä neliöt? Niitä oli 192 nelihenkiselle perheelle.

Lehden seuraavalla sivulla alkavassa kotiesittelyssä ei ollut enää ekohenkisyydestä puhettakaan, mutta pitääpä mainita sen kodin mittasuhteet: 223 neliötä, perheenjäseniä kolme. Ja niin edelleen.

Miksi kauhistelen näitä neliömääriä? Samasta syystä kuin Timo Metsola, joka tässä hienossa kirjoituksessaan kutsuu tarpeettoman suuria taloja tulevaisuuden katumaastureiksi.:

Tulemme sen kysymyksen ääreen, kuinka monta ympärivuotisesti trooppiseen lämpötilaan lämmitettyä neliötä ihminen todellisuudessa täällä napapiirin tuntumassa elämiseensä tarvitsee. Ja minkä kokoinen asunto sopii yhteen tavoiteltavan hiilijalanjäljen kanssa.

Meidän perheemme on kuusihenkinen ja asumme reilua sataa neliötä. Korkealla mäellä seisova talomme näyttää tornimaisen muotonsa takia kuulemma isolta, mutta väittäisin, että se neliömäärältään on kulmakuntamme pienin, sillä kellarin 42 neliötä emme ole vielä rakentaneet loppuun. Kellari oli aikoinaan pakko rakentaa, koska tontti on jyrkkä rinnetontti. Rakennettua tilaa kellarissa on yhden työhuoneen verran (n. 15 neliötä), mutta tämän vuoden aikana emme ole lämmittäneet sitäkään, sillä harvemmin siellä oleillaan. 

Jotta talomme pääsisi lopputarkastuksesta läpi meidän pitäisi kai rakentaa kellariin vielä se yksi huone, kaksi varastoa, käytävä ja tehdä vielä yhdet portaat. Mutta kun ei yhtään huvittaisi. Meidän kuusihenkinen perheemme mahtuu nimittäin tähän sataan neliöön vallan mainiosti.

Esikoinen täyttää ensi kesänä 18 eikä taida enää montaa vuotta kotona asua. Kolmevuotias kuopus voi hyvin nukkua meidän makuuhuoneessamme vielä monta vuotta. Oma leikkitila hänellä on, aiempien sisarusten tapaan, portaiden alla. Tätä sataa neliötä lämmittää mainiosti talvisin yksi varaava takka ja kesäisin tila laajenee ison kylmän kuistin puolelle.

Mitä enemmän vuosia kuluu sitä nihkeämmin suhtaudun ajatukseen rakentaa kellariin lisää lämmitettävää tilaa. Mielummin pohdin miten voisimme pärjätä näin, sittenkin kun esikoinen pois muutettuaan haluaa käydä viikonloppuisin kotona. Ehkä yläkerran kaksi pikkuruista poikien huonetta voisi yhdistää, jotta sinne mahtuisivat toisinaan kaikki kolme poikaa? Vai onnistuisiko se sittenkään, jos yöpymään tulisi vaikkapa esikoisen tyttöystävä? Hmm…

Toisaalta tuntuu tässä maapallon tilanteessa melkein rikolliselta pitää lämpimänä ”just in case”- huoneita harvoin käyviä vieraita varten. Ehkä voisi palata vanhaan suomalaiseen kesähuone-käytäntöön, eli rakentaa vielä yksi huone kellariin ja lämmittää sitä vain tarvittaessa.

Lapsiperheen hermot eivät näin pieniä asumuksia kestäisi, mutta näytettäköön tähän loppuun inspiraatioksi todellisten minimalistien asumuksia. Kaikki kuvat ovat blogilistassanikin mainitusta Tiny House Blogista. Toinen mainio blogi pikkiriikkisistä asumuksista on This Tiny House.

Kaksi ensimmäistä kuvaa ovat Tumbleweed Tiny House Companyn tarvittaessa pyörillä kulkevia (näin vältetään rakennusluvat eli säästetään entisestään) taloja, joita ilmeisesti voisi osina tilata Amerikasta. Samaa ajatusta, hieman väljemmillä taloilla näkyy Suomessa ajavan Uuden ajan mummonmökki-yritys.

Itse tehty elämä

Ilahduin kovin kun mies osti Kööpenhaminan matkaltaan Taschenin alesta jälleen uuden kirjan ihmeellisistä ITE-tyyppisistä kodeista, pihainstallaatioista ja kokonaisista yksityisistä taidepuistoista. Alan kirjoja meillä on hyllyssä jo aika pino, mutta ITE-taiteilijoiden koteihin en kyllästy ikinä.

Kirjan elämäntaiteilijoista harvaa oli noteerattu omana elinaikanaan taiteilijana tai muunakaan merkkihenkilönä. Tuskinpa prenikat olisivat heitä kiinnostaneetkaan. Monet näistä satumaailmojen luojista ahersivat päivät pitkät tylsissä työpaikoissaan vailla mitään kunnianhimoa, mutta loivat mitä erikoisimpia teoksia vapaa-ajallaan. Tällainen oli esimerkiksi muuan Raymond Isidore, hautausmaan käytävien haravoija, joka vapaa-ajallaan päällysti koko talonsa joka ikisen esineen ihmeellisen originelleilla mosaiikeilla.

Ehdoton lempparini kirjan taiteilijoista oli Danielle Jacqui, tunnettu myös nimellä ”Celle-qui-peint” (”nainen, joka maalaa”). Daniellen talosta sain idean maalata portaisiimme vielä jonain päivänä sanoja.

Sen teen, heti kun oikeat sanat löytävät tiensä meille. Pitääpä alkaa selailla runokirjoja sillä silmällä.

ps. Työyhteisövalmentajana toimiva mieheni oli Köpiksessä muuten opiskelemassa juuri nyt kovin pinnalla olevia Lean-menetelmiä.  Lean, jota kutsutaan myös  ”laiskuusperiaatteen noudattamiseksi” kuulostaa minun korviini mukavasti siltä, että yksinkertaistaminen alkaa hiipiä myös työ-elämään. Sen periaate kun on, että kaikki mikä on järkevää tehdä, tehdään mahdollisimman pienellä energialla kerralla oikein.

Danielle Jacquin ihanat portaat

Jacquin koti on kuin suuri taideteos. Naispuolisille ITE-taiteilijoille ominaista on, että kun kotia aletaan maalata, sitten myös maalataan. Kaikki!

Suomestakin näitä täysmaalattuja ITE-taiteilijattarien koteja löytyy, mm. Enni Idin mökki Padasjoella.

Hyvä, lämmin, hellä

Onnea on hyvä varaava takka, tarpeeksi polttopuita – ja talo, joka pysyy puilla lämpimänä näilläkin keleillä.

Joskus pahimman metelin keskellä (esim. viime viikonlopun lastenjuhlat kymmenen pikkutytön voimin…tsiisus sitä kimitystä ja kikatusta!), on tullut mieleen, että perinteisemmin rakennettu talo olisi aika leppoisa. Siis sellainen rintamamiestalo-tyyppinen, jossa omakotitalon yläkertaan johtaa oma portaikkonsa, mikä tekee yläkerrasta oman ihanasti ääni- ja näköeristetyn osastonsa. Oman rauhan puutteesta taidan olla valittanut aika monta kertaa tässäkin blogissa.

Nyt pakkasilla olen kuitenkin iloinen siitä, että emme sulkeneet portaikkoa vaan teimme sinne rimaseinän. Yhden varaavan takan lämpö lämmittää näin pienessä talossa alakerran (70 neliötä) lisäksi myös yläkerran (36 neliötä), kun lämpö nousee vapaasti ylöspäin. Esteettisenä huomiona myös valo kulkee talossa kauniimmin. Toinen lämmityksellisesti yhtä hyvä vaihtoehto olisi ollut rakentaa perinteinen keskusmuuri ja kimputtaa huoneet sen ympärille, mutta jostain kaavoituksellisesta syystä tulisijaa ei voinut millään sijoittaa ihan keskelle taloa.

Jos perhekuntien hermot vaan kestäisivät, Suomen näköjään yhä kylmenevässä ilmastossa fiksuinta olisi rakentaa tulisijalla varustettuja taloja, joissa ei ole lainkaan väliseiniä, sillä tällöin lämpö jakautuisi tasaisesti tilaan. Ei ole sattumaa, että ekotaloissa yläkerta on yleensä parvimallinen.

Täällä on kertomus erään perheen matkasta pienempään taloon ja yksinkertaisempaan elämään. Mukava blogi muutenkin.

Oma huone

Viime aikojen terapeuttisimpia lukukokemuksia on minulle ollut Päivi Alasalmen novelli Oma huone huikeasta novellikokoelmastaan Koirapäinen pyöveli (Gummerus 2010). Siinä ylirasittunut neljän lapsen äiti herää yllättyneenä mutta tosi ilahtuneena hiljaisesta, rauhallisesta huoneesta ja nautiskelee olostaan täysin siemauksin.

Hän on vihdoinkin saanut oman huoneen. Upeaa!

Äiti viettää rauhaisaa aamuaan venytyksiä tehden ja nautiskelee kissanpäivistään auvoisassa vapauden huumassa. Lopussa (sorry spoileri) selviää, että äidin oma huone olikin putka, jonne juhlimiseen tottumaton äiti päätyi pikkujoulujen jälkimainingeissa. Äiti suostuu lähtemään rauhan paikastaan vasta kahden poliisin sekä ovelle ilmestyneiden nälkäisen aviomiehen sekä kirkuvan lapsilauman tiukan painostuksen jälkeen.

Tarinaan voi eläytyä jokainen melusta ja sotkusta yliannostuksen saanut äiti. Olisipa minullakin oma huone! Olin pari vuotta sitten Niina-Matilda Juholan kurssilla, jonka teemana oli pyhä arki. Niina-Matilda (kahden lapsen äiti ja silloin viiden sijaislapsen äiti) piti erityisen tärkeänä sitä että jo heti aamutuimaan, jokaisen päivän aluksi, äidin silmiin osuisi esineitä jotka energisoisivat ja voimistaisivat häntä. Kurssin jälkeen teinkin kotiini kauniiden, voimaannuttavien esineiden asetelmia, mutta kaikkihan tietävät, mitä tällaisille asetelmille lapsiperheessä käy. Pian ovat kivet, kuvat ja patsaat lasten leikeissä, tai sitten hienon luontoasetelman keskeltä löytyy Bratz-nukke tai kaivuri. Ei, minä haluan ihan oman, vain omaksi ilokseni sisustetun tilan, jonka oven voin tarvittaessa sulkea lukolla.

Vaikka minulla ei tässä vaiheessa ole minkäänlaisia mahkuja saada omaa huonetta ajattelin päiväni iloksi kuitenkin visualisoida, millainen se tulee olemaan, kun sitten joskus sen saan.

Koska väsyneet äidit haluavat nimenomaan hajurakoa asuintaloon (joka tunnetaan äitien keskuudessa myös nimellä työleiri), paras olisi erillinen rakennus. Suurin unelmani on aina ollut jonkinlainen Jungin tornin tyylinen rakennelma, mieluiten pyöreä. Eräs hienoimmista näkemistäni pyöreistä taloista on Kööpenhaminan Christianian ”Tolvkanten”-ekotalo, jonka inspiraationa ovat toimineet Tolkienin hobittirakennukset. Tolvkanten jos mikä on terapeuttinen tila. Tässä on talo ulkopuolelta:

Tolvkantenin sisätila sopii täydellisesti meditaatioon ja joutilaaseen zen-makoiluun:

Omaksi huoneekseni ottaisin mielelläni myös tämän jännittävän shamanistisen tilan järvinäkymällä, joka niinikään löytyy Tami Christiansenin ja Karina Tengbergin hienosta kirjasta Christiania Interior.

Meidän talossamme rakentamatta on vielä yksi kellarin isoista huoneista. Jos saisin keskimmäisen poikamme muuttamaan tulevaisuudessa sinne, voisin ehkä anastaa käyttööni hänen huoneensa? Tämä talon pienin, vain seitsemän neliön huone on kuin turvallinen pikku haukanpesä. Siellä on myös talon parhaat (suokaa anteeksi hippitermi) vibat, mutta tämä voi toki johtua huoneen rauhaisasta asukkaastakin. Minulla on jo suunniteltuna miten tämän huoneen sisustan sitten kun olen saanut pojan heivattua kellarihuoneeseen (ettei tämä kuulostaisi ihan näin tylyltä, pitää mainita, että kellarihuone on tätä huonetta paljon isompi ja ikkunallinen). Tapettejakaan ei tarvitsisi vaihtaa, sillä viisas poika on ne itse valinnut sillä periaatteella, että "näistä tulee rauhallinen olo".

Missä bloggaan

Tartun Meijerielämää-blogin haasteeseen ja napsasin kuvan paikasta, missä useimmin bloggaan. Eli keittiönpöydän äärestä.

Tässä ikoninurkkauksen alla on mukava kirjoitella. Lasten kotona ollessa paikka on yleis-tähystyksellisesti myös mitä parhain, sillä tästä käsin näkee kaiken (kielletyn), mitä kotona tapahtuu.

Toinen juttu on tietysti se, että pöydän ääreen ei oikein mahdu syömään, kun äidin kone jumittaa tässä aina. Aamuisin on myös aika urakka raivata kaikki aamupaloihin liittyvä sotku pois, jotta äiti pääsee ideaaliseen työvireeseen. Silti istun mielummin tässä kuin kellarissa, missä sijaitsee se oikea työhuone.

Jos osaisin näppärästi lisätä tähän kuvaan äänimaiseman, se olisi sopraano Anneliina Koskisen De Angelis-levy, joka soi minulla nyt tauottomasti taustalla. Tutustuin Anneliinaan joskus hämärän 90-luvun alussa. Koska vanhuus ei tule yksin, en saa millään päähäni missä ja miksi olemme jutelleet vanhasta musiikista pitkät pätkät. Mutta sen muistan, miten innoissani oli tavatessani hengenheimolaisen, sillä olin pitkään ollut laulajapiireissä ainoa vanhasta musiikista intoileva. Anneliina on ihailtava oman tiensä kulkija, jonka ansiot selviävät esimerkiksi tästä levyarvostelusta. Enkelimäistä lauluaan voit kuulla täältä.

Bloggaus-assistenttini Ilon päätoimi on ilostuttaminen.