lauantai 31. joulukuuta 2011

Kiitos!

Kiitos teille, lukijat, jälleen yhdestä blogivuodesta! En osaa (enkä halua) katsoa mitään vuosikatsauksia, mutta entistä enemmän mukavia lukijoita täällä näyttää liikkuvan; keskustelut polveilevat kiinnostavina ja kävijämäärät kasvavat koko-ajan.

Odotan innostuksella vuotta 2012. Aion toteuttaa ensi vuonna pitkään haaveilemani projektin ja kirjoittaa siitä kirjan. Olo on kuin hyvin valmennetulla sprinttaajalla juuri ennen lähtölaukausta.

Aina vuoden vaihtuessa tapanani on ollut pyöriä netissä erilaisia kanavointeja ja ennustuksia lukemassa. Nyt kun alkamassa on vihdoin tämä niin kovasti ennakolta kohuttu vuosi tuntuu kuin kukaan ei äkkiä uskaltaisi sanoa, kirjoittaa tai luvata oikein mitään. Tunnumme planetaarisesti seisovan niin ison mullistuksen reunalla, että siellä loppuvat sanatkin. Mitään lässynlässyä ei oikein jaksa itsekään enää ottaa vastaan. Silti on sellainen olo, että tärkeä vuosi koko maailmalle on alkamassa.

Voimia ja iloa teille kaikille vuoteen 2012! Tuokaamme yhdessä lisää valoa maailmaan!


Minä ja lapset. Suojelisiko näin huonosti valottunut kuva lasten yksityisyyttä netissä, hahaa?

torstai 29. joulukuuta 2011

Irti verkosta

Tapaninpäivän myrskytuhot jäivät meillä vähäiseksi. Myrsky kaatoi roskakatoksen, irroitti pihavaraston oven ja yhden kasvihuoneen ikkunoista sekä rullasi vähän matkaa auki puolivalmista varaston kattoa. Puita kaatui vain yksi pieni, sekin kauempana talosta. Sähkökatkot kestivät pisimmillään vain puoli tuntia.

Silti vähän kylmäsi, että kännykkäverkko pimeni vuorokaudeksi. Millä olisin esimerkiksi kutsunut ambulanssin, jos olisin sellaisen tarvinnut? Kuten suuri osa ihmisistä, minäkin olin naiivisti kuvitellut, että matkapuhelinyhteytemme ovat hätätilanteiden varalta turvatut. Että linkkimastoissa on tottakai varageneraattorit, kun lankapuhelimiakaan ei ole enää kuin harvoilla. Onko kaikilla, nyt nettiradioaikana, edes enää radiota - sellaista, joka hätätilanteessa toimisi paristoilla?

Jos tulisi vaikkapa yhdistelmä myrsky + ydinlaskeuma (kuten Fukushimassa), millä välineellä viranomaistiedotteiden on ajateltu tavoittavan ihmiset?

Myrsky oli hyvä muistutus siitä miten haavoittuvainen on yhteiskunta, joka perustuu (vain) sähkölle. Nykyihminen rähjää mielummin sähköyhtiöille kuin ajattelee sitä, mitä meille on tolkutettu jo pitkään: ääri-ilmiöt ilmastossa ovat yleistymässä, ja energian tuottamisella (erityisesti kestävästi ja eettisesti) on rajansa. Elämää kannattaisi siis jo perhetasolla alkaa vähitellen rakentelemaan siihen suuntaan, että se ei ole vain yhden kortin varassa, sen sähkökortin.

Moni on tajunnut sähköverkon haavoittuvuuden jo ajat sitten ja alkanut elää hyvää elämää sen ulkopuolella. Nick Rosenin kirja How to Live Off-Grid (2008) oli minulle aikoinaan vaikuttava lukukokemus. Nick on ystävällisesti pistänyt jo huomattavan osan kirjastaan luettavaksi nettiin tänne.

Rosenin haastattelemat sähköverkon ja kunnallistekniikan ulkopuolella elelevät ihmiset olivat tottakai elämäntapahippejä, ääritapauksia. Silti itsellenikin on selvääkin selvempää, mihin pistäisin sen yllättävän rahasumman, jonka haltiatarkummi tililleni tiputtaisi.

En ostaisi IPadia enkä muutakaan uutta sähköhärpäkettä. Niiden sijaan hankkisin heti seuraavat:
- maakellarin
- aurinkopaneeleja, paljon!
- kotakeittiön pihalle niitä päiviä varten, kun sähköhellasta uupuu sähkö. Meidän pikkukeittiöömme ei mahdu puulla käyvää vanhan ajan hellaa.

tiistai 27. joulukuuta 2011

Oi 1970-luvun Vallila!

Joulupukki toi meille Risto Jarvan klassikon Mies joka ei osannut sanoa ei. Tämä vuoden 1975 elokuva on nyt ilmestynyt dvd:llä. Samoin on, muuten, mainio Loma.

Olen nähnyt elokuvan kymmeniä kertoja, kuten muutkin Jarvan leffat. Tämä pysyy minulle erityisenä sen takia, että se on kuvattu lapsuuden maisemissani Helsingin Vallilassa. Itse asuin elokuvan kuvaaman puu-Vallilan sijasta Vallilan kivisemmällä puolella. Yhden kadunylityksen päässä sijaitseva puu-Vallila oli minulle vehreä keidas kivierämaassa. Siellä oli asunut nuorena myös isoäitini.

Kirjassani kirjoitin Jarvan toisesta tärkeästä elokuvasta Jäniksen vuodesta. Mutta Mies joka ei osannut sanoa ei on yhtä lailla kohtuullista elämäntapaa puolustava elokuva. Se on syntynyt vuosien 1973-1974 energiakriisin jälkimainingeissa, yhtenä tavoitteenaan kuvata yksinkertaista, vanhanaikaista elämäntapaa, joka on uhassa kadota teknologian kehityksen alle. Kuten elokuvan "Kivimäen", eli puu-Vallilan asukkaat elokuvassa toteavat: Meillä ei ole nykyajan mukavuuksia - eikä nykyajan kiirettä.

Jarvan omin sanoin elokuva kuvaa "viimeisiä jäänteitä sellaisesta kaupunkimaisesta elämäntavasta, jossa ihmiset ovat toisilleen ihmisiä, tuttavallisia, osanottavaisia, avuliaita, ja jossa ihmiset pysyvät toisilleen ystävinä tapahtuipa mitä tahansa. Käsittelytapa on romantisoiva. Ympäristön uusien kerrostalojen asukkaat tuntuvat roboteilta. Puutalokaupunginosan kaduilla kulkee jo uhkaavia mittamiehiä."

Mittamiehet kuuluivat oman lapsuuteni painajaishahmoihin, 1970-ja 1980-luvut kun olivat sitä hullua aikaa, jolloin viihtyisiä, ihmisen kokoisia alueita tuhottiin Suomessa kovalla vimmalla. Tuhovimman alle jäivät esimerkiksi molemmat erityisen hienot mummolani, kuten täällä aiemmin kirjoitin. Elokuvassa uuden maailman painajaisnäkyjä kuvaa rakenteilla oleva itä-Pasila.

Mutta voi että mikä aikamatka Mies joka ei osannut sanoa ei taas olikaan! Katselin tuttuja rakennuksia, katuja ja kulmia, muistelin erinäisiä piknikkejä kaupunginosan keskiössä sijaitseville kallioille, muistin, miten lähdin koulusta pinnauspäivinäni (pinnasin melkein koko lukion) koiran kanssa lenkille aina nimenomaan puu-Vallilaan, tunsin melkein jo kahvitehtaan tuoksun nenässäni...

70-luvulla lapsuutensa viettäneelle on aina sykähdyttävää nähdä niitä vaatteita, verhoja, tekstiilejä. Vaikken ole yhtään retroon päin kallellaan, sydämen täyttää aina 1970-luvun leffoja katsoessa ihmeellinen haikeus, kadonneen maailman kaipuu.

Rupesin myös pohtimaan oliko elokuvan kertojana toimiva suomenhevonen todellakin hoitohevoseni Veera-tamma, kuten isäntänsä aina minulle väitti? Veeran isännän, Helsingin viimeisen vossikkakuskin, kotitalo oli Jyrängöntiellä, nykyisen Kumpulan Kasvitieteellisen puutarhan vieressä. Eikä se ollut Vallilan laakson ainoa hevostalli. Näissä taloissa elettiin, ennenkuin puskutraktorit ja purkukoneet tulivat, ilman mukavuuksia täyttä maalaiselämää pitkälle 1980-lukuun. Minä kaupunkilaistyttö esimerkiksi kävin kesäisin Kumpulan metsissä heinätöissä Veeralle heinää niittämässä. Aamuisin ennen kouluunlähtöä kävin tekemässä aamutallin eräässä toisessa Vallilan laakson talleista.

Alkaa tulla vanha olo kun näitä muistelee. Ja haikea, nostalginen. Helsinki ei ole enää minun kaupunkini. Melkein kaikki minulle rakas on sieltä kadonnut tai muuksi muuttunut. Onneksi puu-Vallilan talot seisovat edelleen pystyssä. Tosin epäilen, ettei siellä taida enää asua romaneja ja työläisiä, kuten omassa lapsuudessani. Taloissakin taitaa nykyään olla mukavuudet.

 Elokuvan tunnelma tiivistyy mitä kauneimmin tässä:

torstai 22. joulukuuta 2011

Pirteämpi joulu

Dokumentoidessaan omaa elämäänsä blogiin, sitä huomaa joskus asioita, jotka ovat kehittyneet suuntaan tai toiseen.

Vasta katsoessani tätä viime joulun postaustani tajusin, miten väsynyt olin vuosi sitten ja havahduin huomaamaan miten olotila on muuttunut. Syvän uupumuksen läpikäytyään osaa todella arvostaa ihan tavallisissa voimissa olemista.

Jaksan taas leipoa piparkakkuja! Viime jouluna ei olisi onnistunut millään. Silloin pelkkä sängyn petaaminen oli ylivoimainen suoritus.
Jaksan paketoidakin! Viime jouluna mies joutui tekemään kaiken.
Jaksan pohtia, mitä syötäisiin: tätä.
Ylipäätään: ruoka maistuu. Viime jouluna en syönyt. En myöskään nukkunut.
Tänä jouluna jaksan jopa ottaa vastaan myös ne hankalammatkin sukulaiset.

Elämänvoima on lahja.

Hyvää joulua teille! Voimia jouluun, ja elämään!

Kokeilimme tässä juuri, miten toimii yhdistelmä kissanpentu ja joulukuusi. Kun kuusi oli kiinnitetty monesta suunnasta ympäristöönsä, se olisi ehkä pysynyt pystyssä, vaikka siinä jatkuvasti kiipeiltiinkin (ja vaikka siihen heittäydyttiin tälleen kätevästi ylempää, pianon päältä). Joulurauhan nimissä se kuitenkin päätyi parin tunnin kokeilun jälkeen kuistillemme. Lasikuistilla kuusi on meillä ennenkin ollut, mm. silloin kun tämä pianon päällä istuva aktiivinen sankari oli pienempi.

Ei neulasia joka paikassa, hei! Yksinkertainen joulu.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Tietäjäkissan terkut

Tällaiselle syntymäpingottuneelle tyypille kuin minä on ollut lahja saada kotiin kissa. Aina, kun alkaa skitsoilututtaa joku juttu (esim. viime sunnuntain Hesarin pöyristyttävä Euroopan kriisi-erikoisliite) - tai sitten tämä ikuisuushaaste eli miten ehtiä rakentaa "tarpeeksi ihana joulu", eipä sitä tarvitse kuin kerran katsahtaa kissan kaikkitietäviä silmiä: kaikki oikeasti relevantti loksahtaa maailmassa salamana kohdalleen.

Jos pitäisi ojentaa jollekulle palkinto loppusyksyn ravistelevimmasta postauksesta, ojentaisin sen Filosofian puutarhan tälle postaukselle kodista, kotielämästä ja syrjäytymispelosta.

"Miten ihminen voi ammentaa kodistaan voimaa, jos hän toisaalta pelkää kodin lämpöä ja uskoo että se on pohjimmiltaan petollista? Ja minkä motivoimana silloin lähtee ulos kotoaan, etsimään lämpöä Ulkomaailmasta? Pelon. Pelon kintereillä tulee häpeä jonka herättää vanha kunnon ”mitä muut minusta ajattelevat jos en pelkää heidän kanssaan?”. Kaiken yllä leijuu epävarmuus joka kumpuaa siitä että vaikka maailma näyttää minusta olevan enemmän täynnä toivoa kuin kuvittelinkaan, en vain voi uskoa silmiäni. Koska jos maailma oikeasti olisi toivoa täynnä, pitäisihän minun nähdä ympärilläni enemmän tyytyväisyyttä? Jos olen rohkea ja olen väärässä, ne muut tulevat nauramaan minulle ja sanomaan että sain vain sen minkä ansaitsinkin. Kas vain, ympyrä sulkeutuu ja olemme taas Pelossa. "

"...voin valita ryhtyä ihmiseksi jonka elämä kotona on merkityksellistä ja jonka pienet, hiljaisuudessa tehdyt teot ja pimeinä iltoina ajatellut ajatukset voivat kurottaa kauas, ehkä jopa kauemmaksi kuin kaikki kiireisen työpäivän säntäily."

Elämä kantaa-asenteen mestari, kissa, on sitä mieltä, että näin se on. Juuri näin.


ps. Runoilija T.S. Eliotin mukaan kissalla tulee olla kolme nimeä: yksi tavallinen, yksi outo ja arvokas ja lopulta yksi, jonka vain se tietää. Vaikka alistuin tyttöni toivomukseen ja kissan ekaksi nimeksi tuli Lilja, itse olen edelleen kutsunut sitä Olenaksi eli Olenkaksi. Ja kun venäläisittäin sekin sitten taipuu muotoon Olja, kaikkihan on kunnossa. Kissalle on yhdentekevää kiljuuko joku jossain Lilja vai Olja. Ihmisten totteleminen kun ei ole muutenkaan ole kissalle se juttu. Paljon tärkeämpää on esimerkiksi mukavissa asennoissa loikoilu.

Kissa muuten nukkuu tuplasti yhtä paljon kuin ihminen, 16 tuntia vuorokaudessa. Se jos mikä on viisas teko.

Rentoa jouluviikkoa!

tiistai 13. joulukuuta 2011

Metsä elämänfilosofian opettajana

Kirjassani Pientä elämää etsimässä lainaan paljon kasvatustieteen professori Simo Skinnaria, sillä hän on minusta eräs Suomen syvällisimmistä ajattelijoista. Rakastan jokaista Skinnarin kirjaa ja ilahduin myös hänen tuoreesta artikkelistaan Kasvu kauneuteen - Onko arvokasvatuksemme metsässä vai pitäisikö sen mennä metsään? Artikkeli löytyy tuoreesta kirjasta Sydämen sivistys.

Kirjoituksessa Skinnari pohtii sitä, pitäisikö meidän palata kuuntelemaan metsän arvomaailmaa tämän nykyisen sijasta, jossa pääasiana tuntuu olevan toisten riisto, kilpailu ja kiirehtiminen. Hän kirjoittaa:

Luonnon rauha tukee sisäistä rauhoittumistamme. Luonnon rauha voi tukea myös kokonaisvaltaista ja eheyttävää olemistamme, jossa emme aina ole suorittamassa jotakin. Ja olisiko vielä niin, että jos emme välillä pysähdy - olemiseen - emme suorittaessammekaan pääse eettiseen toimintaan, vaan "teemme niin kuin aina on ennenkin tehty" - aina ennenkin on kohdeltu kaltoin sekä luontoa että ihmisiä. Voisivatko pysähtyminen ja rauhaisa oleminen olla lähtökohta uudelle, kokonaisvaltaiselle juurtumiselle koko todellisuuteen?

Anteeksipyyntöni siitä, että tämä on jo seitsemäs postaus putkeen, joka on kuvitettu kissan kuvalla. Tämä musta perintöpianoni on jo raapiutunut kissan kynsistä pilalle.  Mutta eivätkö nämä kuitenkin sovi somasti - ikäänkuin samanhenkisesti - yhteen?

Buddha ja kissa.


ps. Olipa iloista avata tänään Facebook, kun ihmiset olivat intoutuneet vastaamaan vaalikoneisiin. Ainakin oma seinäni oli lähes poikkeuksetta tapetoitu Pekka Haaviston kuvilla. Olen nykyään Vihdin vihreiden hallituksessa, eli teenpä osani vaalityöstä ja linkkaan tämän.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Pienet säästöt

Ensi vuoden teemani on enemmän elämää, vähemmän työtä. Koska tulossa ei ole perintöjä eikä kai lottovoittojakaan suunnitelmani on kuluttaa huomattavasti vähemmän ja tehdä itse enemmän.

Yritän tästä eteenpäin lisätä joka postaukseeni tänään säästin-kohdan. Kirjoittamalla muistiin nämä pikku teot haluan havainnollistaa ja tutkia miten paljon säästän itse tekemällä/käymällä kaupan sijaan kirpparilla/ vaihtamalla ruokailutottumuksiani. Summat ja säästökohteet näyttävät varmaan näin yksitellen mitättömiltä, mutta pienistä puroista syntyvät suuret virrat ja pienistä vuodoista taas talouskriisit. Tähän asti kokemusta on kertynyt vain jälkimmäisistä.

Koiriin ja kissoihin saa uppoamaan tosi paljon rahaa. Minä ainakin joudun (nykyään tosi houkutteleviksi sisustetuissa) eläinkaupoissa helposti hallitsemattoman ostohalun valtaan. Tunne muistuttaa kovasti sitä fiilistä, mikä aikoinaan iski vauvan äitinä vauvatarvikeosastolla. Vaikka kuinka tiesi, että naperolla on jo kaikki tarpeellinen + vielä paljon ylikin, iski vimma saada pallerolle  vielä yksi söpö potkupuku. Tai helistin. Vielä tämän ostoksen jälkeen vauveli olisi varmaankin tyytyväinen/ sopivasti aktivoitu/ lopettaisi vihdoin sen kitinän. Shoppasin tyytyväisyyttä.

Kolme viikkoa sitten meille tulleelle (elämäni ekalle) kissanpennulle ostin epävarmuuksissani kaikenlaista leikkikapistusta, jotka kaikki hajosivat alkuunsa. Sen sijaan, että olisin marssinut takaisin Mustiin ja Mirriin uusille ostoksille päätin parilla neulanpistolla korjata särkyneet lelut ja tehdä pari uutta. Tytöltä löytyi pieniä, käytöstä poistettuja pehmoleluja, joilla sain korjattua esimerkiksi melkein viisi euroa maksaneen lelukepin.

Tämän blogin tarkoitus ei vastedeskään tule olemaan tuunaus; se, että jo olemassaolevia, toimivia tavaroita tuunattaisiin vain ulkonäön vuoksi aina vaan hienommiksi. Tarkoitus on korjata rikkimenneitä esineitä - ja sen jälkeen vähän laskeskella, miten paljon niiden korjaamisessa "ansaitsi", verraten siihen kuinka paljon olisi maksanut ostaa sama tavara uutena.Tällä kertaa saldo oli neljä kissanlelua puolen tunnin työllä. Kissanpentu tarvitsee leluja, sillä se leikkii, paljon. Kaupasta ostettuna olisivat maksaneet noin 12 euroa. Tänään säästin siis tämän summan.


Pitää vielä lisätä, että sellaiset kissan kiipeily/raapimispuut, joissa aktivointileluja roikkuu valmiina, olivat vallan toisissa hintaluokissa kuin tämä meidän. Vanha, solmutettu vyöni ja oikeasta kissalelusta kissan vartin päästä irti saama kala pelittävät kissanpennun leikeissä oikein hyvin.

ps. Viljelijänä minua kiinnosti voiko kissan hiekkalaatikon jätöksiä kompostoida ja jos, niin koska on turvallista käyttää lannoitteena niistä syntynyttä kompostia. Tässä on melko kattava katsaus aiheeseen. Lilja-kissa onneksi hyväksyi hiekkalaatikon alustakseen pelletit, joten tässä suunnitelmani: kerään pihalle oman kissakompostin ja annan sen hajota monta vuotta. Tai vähemmän, jos käytän sitä vain hedelmäpuiden ja -pensaiden lannoitukseen.

Kissa, tuo hyödyllinen eläin!

lauantai 3. joulukuuta 2011

Wanted: hiljaisuus

Alkakoon postaus kerrankin kuvilla.



Lapsi & eläinperheen arki näyttää kuvina herttaiselta. Elämän makua!

Mutta kas, kuvista puuttuu ääni. Täällä on kova meteli, jota tässä erityisen pienessä talossa ei nyt talvisin pääse pakoon edes jääkylmäksi muuttuneelle ihanalle kuistillemme. Se repii hermoja ajoittain, paljonkin. Sillä unohdin lisätä favourite things-luettelooni yhden olennaisen: rakastan hiljaisuutta. Yli kaiken rakastan juuri hiljaisuutta.

Minua kosketti kovasti tämä Marikin postauksen loppu ja sitä seurannut keskustelu. Minäkin olen tuntenut kovasti syyllisyyttä siitä, etteivät lasten kanssa tehtävät jutut ole top favourite things-listallani. Sitä kun minulle on koko arki muutenkin.

En tarkoita, etten tuntisi lasten seuraa voimauttavaksi, tai etten kokisi hauskoja hetkiä heidän kanssaan. Tarkoitan, että tarvitsen lasten kanssa olemisen lisäksi myös ihan omaa - ja nimenomaan hiljaista - aikaa. Aikaa, jolloin playstationit eivät soi eivätkä Disney Channelit mesoa (siis voi että vihaan juuri viimeksi mainittua!).

Tässä tämän illan oma aika-yritys: piirsin yhden kuvan (mehiläisvahaliiduilla, mikä on kiireisen äidin ainoa mahdollisuus sillä maalit kuivuvat liian hitaasti) sillä aikaa, kun nukutin perheen pienintä.

Touhu keskeytyi kolme kertaa jonkun kysymykseen siitä saisiko keittiöön tulla, mitä ihmeen kynttilää sä täällä polttelet ja joko voisi ottaa iltapalaa. Mutta sain tehtyä sen yhden kuvan!


torstai 1. joulukuuta 2011

Wanted: Favorite Things

Sonia Choquette, lempiguruni, on jossain kirjassaan kuvannut harjoituksen jolla voi saada yhteyden omaan, aitoon itseen. Pitää vain ajatella lempiasioitaan.

Sonia uskoo, että kunnioittaessamme sielumme toiveita pääsemme kosketuksiin viisaan, sisäisen äänemme kanssa. Tämä on tärkeää, sillä juuri kontakti omaan sieluun on monella hukassa. Sielun äänen sijaan meitä useimmiten vie se toinen voima, suureksi ja pelokkaaksi kasvanut ego. Täällä joku on bloggannut siitä, mistä Sonian harjoituksessa on kyse.

Favorite Things-harjoitus ei ole itselleni helppo. Kun on tullut elettyä iso osa elämää pitäisi/on pakko-moodissa, on tosi tosi vaikeaa keksiä asioita, joista pitää. Eihän tällaisia joutavuuksia ole ollut aikaa edes ajatella!

Harjoituksessa on vielä sekin vaikea kohta, että kun lemppariasioidensa listan on saanut aikaan, sen mukaan pitäisi myös alkaa elää, tehden tietoisesti lisää ja lisää juuri kyseiseiä lemppariasioita.

Eilen rupesin tätä miettimään. Puoli päivää asiaa mietittyäni olin keksinyt vasta pari lemppariasiaa, vanhat rakkauteni musiikin ja tanssin. Tämä oli surullista, sillä kumpaakaan en aktiivisesti enää harjoita. Jalkavamman takia lopetin tänä vuonna baletin ja laulujuttuihin en ole pitkiin aikoihin ehtinyt. Mutta jos ne ovat niin tärkeitä, jos ne tulevat aina ensimmäisenä mieleen, voisi varmaan löytyä keinoja harjoittaa niitä kaikesta huolimatta? Ehkei sitten balettia, ehkä jokin muu laji, joka ei yhtä paljon rasita vammautunutta jalkaa?

Pitkällä iltakävelyllä koiran kanssa keksin vihdoin muitakin lempiasioita:
- pitkät kävelylenkit koiran kanssa
- vanhojen lastenkirjojen lukeminen, yhä uudestaan ja uudestaan (erityissuosikkina Maria Gripen ja Alan Gardnerin kirjat)
- itsensä hemmottelu luomukosmetiikalla (eteeriset öljyt, saunahoitot, naamiot, kuorinnat...)

Kun Favourite Things-moodiin alkoi kunnolla päästä, alkoi putkahdella mieleen pienempiä asioita, joita olen aina rakastanut. Esimerkiksi:

- sateen ropina peltikatolla
- myrskyt ja ukkoset. Sellaiset ei-liian-pelottavat.
- järvellä soutelu
- hevostallin tuoksu
- telkkarin huumorisarjat, esimerkiksi tämä

Oman listan äärellä tulee mieleen mikä oikeastaan estää meitä elämään sitä lempielämäänne, heti paikalla? Itse ajattelin aloittaa lempielämäni jo tänään.

Mitkä ovat teidän lempiasioitanne? Teettekö niitä?