Kylävoimaa

Mistä koostuu asumisviihtyvyys, tunne siitä, että kuuluu jonnekin? Minulle riittää pitkälti  kaunis luonto ympärilläni. Heti seuraavaksi tärkein asia on ihmiset, yhteisö.

Ehkä jopa sellainen yhteisö, joka voi yhdessä toteuttaa itseänsä isompia asioita, tähän malliin (nyt taas pyydän anteeksi englanninkielisyyttä, mutta lyhyesti: videossa kerrotaan siitä, miten englantilaisessa Totnesin kaupungissa alettiin toimimaan omavaraisuutta lisäävän paikallismuutoksen puolesta. Toiminta alkoi parista aktiivisesta ihmisestä, mutta alkoi kortteli korttelilta levitä laajemmalle, kunnes nykyään Totnes on siirtymäkaupunkiliikkeen sissikaupunkeja). Harmi, kun en voi linkata tähän Hesarin taannoista juttua Totnesista, koska Hesari pitää osaa jutuistaan edelleen vanhanaikaisesti maksumuurin takana.

En lakkaa ihmettelemästä sitä, miten tähän pieneen Vihdin kirkonkylään onkin kasautunut niin suuri määrä eri alojen viisaita ja aikaansaapia, eri tavoilla lahjakkaita ihmisiä. Jälleen uuteen rypäkseen tuli tutustuttua Wihtorin mahtavissa synttärijuhlissa. Täällä voisi olla mahdollisuudet toteuttaa vielä vaikka mitä!

Blogini tunnisteiden järjestelyoperaatio on lähtenyt käyntiin. Pistin kaikille meidän kylästä kertoville postauksille tunnisteen Vihdin kirkonkylä. Loppuun eilisen kävelylenkin näkymiä.

Tämä on minun maisemani. Rakastan näitä rantoja. Jokaista puuta rakastan.

Onnea Martin koululle!

Voi miten iloiseksi tulin, kun luin tämän. Vihdin steinerkoulu on vihdoinkin saanut opetusluvan!

"Me teimme sen!", tekisi mieleni hihkaista, vaikka omat lapsemme eivät enää käykään kyseistä koulua. Silti tuntuu hienolta, että minunkin vähäpätöinen pikku panokseni Martin koulun eteen ei mennyt hukkaan niinä kolmena vuonna, kun lapsemme tätä koulua ja päiväkotia kävivät.

Jokaisen uuden steinerkoulun perustaminen on sen tasoinen urakka, että siitä pitäisi jokaisen vanhemman saada tasavallan presidentin mitali. Täältä voi lukea parin vuoden takaisen tunnelmakuvan siitä, millaista Martin koulun vanhempien elämä on opetusluvattomina vuosina ollut. Kyseessä ei ole ollut mikään pikku sivuharrastus, vaan palkaton kakkostyö. Mahtavaa kuulla, että tilanne nyt helpottuu!

Omat lapseni ovat käyneet sekä Espoon että Vihdin steinerkouluja, ja haluaisin mainostaa Vihdin steinerkoulua parin faktan verran. Vihdin steinerkoulu on Suomen ainoa maalla toimiva kylärakenteessa kiinni oleva steinerkoulu. Ainoa toinen steiner-maalaiskoulu on Sammatin Vapaa kyläkoulu, joka sijaitsee keskellä maaseutua. Tämä taas tarkoittaa vanhemmille koulukuskausrumbaa, sillä yksityiskoulua käyvän lapsen koulumatkojahan kunta ei maksa. Vihdin steinerkoulu sijaitsee taas ihan keskellä kyläämme, kävelymatkan päässä vanhassa meijerissä ja luokat ovat ihan toista kokoa kuin kaupunkien isoissa steinerkouluissa.

Läheisellä kummimaatilalla lapset voivat osallistua maatilan töihin, ja koulun isolla pihalla on laajat hyötykasviviljelmät. Marraskuista Martin päivää vietetään aina kiertämällä kylää lyhtykulkueessa. Kulkue huipentuu rannalle, jonne ritari Martti on tullut lapsia tervehtimään joka vuosi oikealla hevosella ratsastaen. Muitakin merkittäviä tapahtumia, kuten koulun aloitusta on tapana juhlistaa pidemmän kaavan mukaan. Nämä ovat niitä juttuja Martin koulusta, joita omat lapsemme edelleen muistelevat.

Jos jonkun mielenkiinto tästä postauksesta heräsi, ensi lauantaina 9.4. kevätmarkkinoiden aikaan kello 10-14 on loistotilaisuus tulla tutustumaan kouluun. Lisätietoja koulun nettisivuilta.

Kuvassa meidän pikkuneiti steinerpäiväkoti Pikkulyhdyn ajoilta. Puulelut olivat simppeleitä, mutta niillä saatiin aikaan mitä parhaimmat leikit.

Ihan niin steineriksi en hurahtanut, että olisin ruvennut rakentelemaan varsinaisia vuodenaikapöytiä. Vuodenaikahahmot tulivat meidän lapsille kuitenkin niin tärkeiksi, että niitä on edelleen vaihdeltava kuistin ikkunalla, muuten lapsilta tulee heti noottia. Nyt on Räntä-mummon aika.

Hei hei, metsä!

Kaupunkilaisena minulla oli sellainen käsitys, että asiat ovat Suomessa luonnon suhteen paremmin kuin hyvin. Metsiä ainakin tuntui olevan. Liikaakin.

Lentokoneen palatessa jostain ”sivistyneemmästä” ulkomaanpaikasta takaisin Helsinki-Vantaalle, muistimme aina muiden cityhenkisten kanssa marista lentsikan ikkunasta näkyvistä loputtomista metsistä.

Kyllä Suomi on korpea. Boooriiing!

Sitten muutettiin maalle, keskelle vanhaa havumetsää. Kuin syvän vihreään syliin. Kaatelimme omalta tontilta tietenkin puita oikein urakalla. Meitä viisaammat raksaukot nääs ohjeistivat, että näin pitää tehdä, jottei joku laho puu kaadu talon päälle. Kun minkään puun lahoudesta ei voinut mennä sataprosenttiseen varmuuteen, kaadoimme varmuudeksi talon ympäriltä kaikki puut. Jätimme kuitenkin tonttimme toisen puolen metsäluontotilaan. Eikä omien puiden kaato mitenkään ahdistanut, talon takanahan alkoi ihana ”meidän metsä”, jonne tietysti suuntasimme talomme maisemaikkunat, ja sen takana oli toinen. Vähän matkan päästä löytyi kolmas, vielä hienompi. Metsiä täällä nyt ainakin riitti.

Metsän keskellä asuessa puita alkoi uudella tavalla rakastaa ja ymmärtää. Ensi kertaa tajusin esimerkiksi, miten hieno puu mänty on. Aiemmin olin fanittanut vain niitä ilmeisimpiä, tammia ja muita kaupunkilaispuistojen puita. Metsän vieressä asuessa sain myös ensimmäistä kertaa kokea sen, miten ihmeellisesti  metsä värähtelee, soi ja konkreettisesti lataa ihmiseen energiaa. Mieskin, aiemmin luontointoilusta kiinnostumaton, siteerasi usein olohuoneen ikkunamme äärellä Risto Rasan esikoiskokoelmaa ”Metsän seinä on vain vihreä ovi”.

Sitten alettiin hakata ensimmäistä, lastemme erityisesti rakastamaa ”keijumetsää”, joka oli ennen kaatoja  loistava marjametsä. Lasteni mukaan se oli muutenkin poikkeuksellinen metsä voimapaikkoineen kaikkineen. Se kirpaisi, muttei vielä masentanut, eihän tämä metsä sijainnut aivan silmien edessä. Eikä tätä metsää avohakattu, se muutettiin vain kulkukelvottomaksi.

Seuraavana vuonna selvisi hitaimmillekin, että koko ”meidän metsä” oli kaavoitettu omakotitonteiksi. Rakentaminen alkoi toiselta puolelta tietä, jonne eräänä päivänä ilmestyi koneista peloittavin: apokalyptinen metsätyökone, joka repii isoimmankin puun juurineen irti sekunnissa. Koko naapurusto kerääntyi katselemaan tuhoa: puolessa työpäivässä poissa oli kokonainen suurehko metsä (harvinaisen vilkas lintumetsä, muuten). Järkyttyneiden kuntaan päin soitettujen puheluiden jälkeen selvisi, että avohakkuu oli virhe. Työtehtävä ei ollutkaan tuhota aivan koko metsää, puut piti kiskoa pois vain tulevien tonttien paikoilta. Puistovyöhykkeen hienot vanhat puut oli merkitty säästettäviksi. Mutta tämmöistä näissä hässäköissä useinkin sattuu, kun tieto ei kulje. So what!

Nyt on revitty alas myös oman talomme takainen metsä ja nyrhitty varmuudeksi samalla ”puistovyöhykkeeltä” pois joka ainoa kaunis, vanha puu (tuhmat puuthan kaatuvat uusien talojen päälle, jep jep). Uskon, että kovin lähellä ei ole se päivä, kun oman pihamme puitakin vaaditaan kaadettavaksi. Perusteena voisi olla, että ne nyt vaan ovat puita, ja puita tykätään täällä päin kaataa (niiden tilallehan voi aina istuttaa vaikka …tuijia?).

Toissailtana kuulin balettitunnilla, että seuraava todennäköinen hakkuusuunnitelma koskee minun, lasten ja koiran lempimetsää. Siis sitä vihoviimeistä kunnon metsää, meidän mahtavaa sienimetsäämme. – Nyt pitää olla tarkkana! vanhat kuntalaiset ohjeistivat, jokseenkin alistuneina. – Ne eivät todennäköisesti ilmoita kaavamuutoksesta siinä ilmaisjakelusanomalehdessä, vaan juuri siinä toisessa, postimerkin kokoisella ilmoituksella.

Meillä alkaa olla Vihdin kunnan menettelytavoista jo kokemusta. Eräänä viime talven päivänä eräs lähikorttelin asukas huomasi omakotitalonsa taakse (”puistoalueelle”, kuten hän oli tonttia ostaessaan luottavaisesti kaavasta katsonut) ilmestyneen pikkuruisen lappusen, jossa ilmoitettiin Telia Soneran matkapuhelinmaston alkavasta rakennushankkeesta. Asiasta oli kuulemma kyllä hyvin selvästi ilmoitettu alueen asukkaille; tieto oli vilahtanut kunnan sivuilla netissä jossain vaiheessa.

Asukkaita kännymasto takapihalla ei ilahduttanut, asuihan maston juurella esimerkiksi epilepsiaa sairastava lapsi, sekä useita muitakin ihmisiä, joita mahdollinen säteilyturvariski ei kauheasti innostanut. Mastotkaan eivät monen silmiin ole yhtä kauniita kuin esimerkiksi puut.

Käynnisteltiin sitten suuri nimbyliike mastoa vastustamaan ja kerättiin iso addressi, johon nimensä laittoi joka ainoa asukas täältäpäin. Lopputulos? Saimme maston.

 Ihan näinä päivinä kaadetaan tuo viimeinenkin meidän ikkunasta näkyvä metsä.

Metsäsurujeni keskelle ilmestyi sopivasti Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon kirja Metsänhoidollisia toimenpiteitä, jota edelleen suosittelen yhtenä tärkeimmistä viime vuosien kirjoista. Kirja kertoo tuhotuista metsistä ja ihmisistä, jotka jäävät niitä suremaan. Kovalainen ja Seppo törmäsivät metsähakkuiden aiheuttamia tuntemuksia etsiessään tabuun, kiellettyyn puheenaiheeseen. Ihmisiin, jotka eivät uskaltaneet kertoa, miten pahasti heitä oli järkyttänyt se, että kokonainen maailma, metsä, oli tuhottu noin vain. Kuin sota olisi käynyt kodin vieressä, eikä mitään jää jäljelle:

Sureeko järkevä ihminen metsähakkuita? Onko se oikeutettua? Kuinka ainutlaatuista se on? Kuuluuko se vain höyrähtäneille, herkkähipiäisille? Pitäisikö tyynenä katsoa raiskioita? Tai olla huomaamatta?



Miten kaipaankaan tätä talomme takana sijainnutta metsää!

Tämä metsä lienee seuraavaksi kaatovuorossa.



Slow-kylässä

Harmillista, että kansainvälinen Citta Slow-liike keskittyy vain kaupunkeihin. Oma Vihdin kirkonkyläni voittaisi cittaslow-kaupungit hitaudessa koska vain.

Entisen stadilaisen näkökulmasta täällä on epätodellisen hidasta. Kylän raitilla ei väkeä juurikaan liikuskele kuin kerran vuodessa, keskiaikaisten Wuosisatamarkkinoiden aikaan (niiden teema, kestävä kehitys, oli tänä vuonna juuri citta slow-ideologian mukainen). Kylässämme ei ole yhtäkään hypermarkettia, on vain kaksi kauppaa, yksi kirjakauppa, paljon kukkakauppoja, kirkko ja hautuumaa (kolme viimeistä liittyvätkin toiminnoiltaan luontevasti yhteen). Luovaa toimintaa on taideateljeissa, sepän pajassa sekä erään luovan porukan perustamassa käsityöläiskeskus Käpykylässä. Eräs Käpykylän väen innovaatioista, Valituskoppi, pääsi taannoin valtakunnallisiin uutisiin. Kylämme steinerkoulu (hidasta koulutustakin siis löytyy) pyörittää hienoa luomupuotia ja järjestää suuremmoisia myyjäisiä.

Kaupunkilaisena oli totuttelemista siihen, että kaikki tietävät tekemiseni melkeinpä jo silloin, kun ne ovat itsellä vasta suunnitteluvaiheessa. Mutta nyt, neljän vuoden asumisen jälkeen, tuntuu jo tosi viihtyisältä mennä vaikkapa zumbatunnille, jossa tuntee joka naaman: tuossapa näkyy taas olevan kaupan kassa, lasten opettaja, neuvolantäti tai naapurin äitikaveri. Pienessä kylässä, jossa jumpatkin hikoillaan yhdessä, ei kukaan voi ruveta kauheasti tärkeilemään.

Siirilän tunnelmallisessa vanhassa hirsitalossa toimiva aikuisbalettiryhmämme on pysynyt koossa jo monta vuotta. Himosuorittajan vauhdilla eletyn balettinuoruuden jälkeen on uudenlaista tanssia balettia hitaammalla otteella varsinaisessa slow-ympäristössä. Jalka ei enää nouse yhtä korkealle kuin ennen, mutta näin nelikymppisenä sitä on kiitollinen pienestä. Vaikkapa piruetista, jossa ei kaadu suorastaan rähmälleen. Sitäpaitsi harjoituksia tehdessä voi katsella ikkunasta lumoavan kaunista järvinäkymää.

No, oikeastaan ei kylämme mitään slow-prenikoita tarvitse. Arvonimihän voisi tuoda tänne vain turhaa turistihälinää ja vilskettä. Semmoista me slow-tyypit emme ollenkaan kaipaa.



Kylänraitti on hiljainen.





Kukkakauppa ja kirjakauppa. Muttei edelleenkään ristin sielua.



Siirilän taidetalossa tanssivat niin isot kuin pienet. Samoissa tiloissa toimii myös kuvataidekoulu.



Pienet olivat ilot myös Wuosisatamarkkinoilla: kotieläinpihalta oli tuotu ihka elävä lammas!



Tapahtumaköyhyys on ihana asia

Pienestä asti olen tuntenut vetoa niihin vuorokauden ja viikon aikoihin, jolloin harva on liikkeellä ja juuri mitään ei tapahdu. Kaupunkiaikoina hauskinta oli kulkea keskustassa sunnuntaiaamuisin, jolloin Helsinki oli kuin puhtaaksipesty satukaupunki. Lukioaikoina oli mahtavaa pinnata toisinaan koulusta aamupäivä ja lähteä koiran kanssa kiertelemään puu-Vallilan katuja, joilla tuli vastaan aina kiehtovan kiireettömiä tyyppejä. Ensimmäinen kolmen vuoden kotiäitirupeamani Helsingin Haagassa oli myös eksoottinen: ”työpäiväni” aikana liikkeellä oli vain kotiäitejä ja Haagan tunnettuja, omanarvontuntoisia mummoja. 

Tapahtumaköyhyys-fanitukseni on noussut uusiin mittasuhteisiin maallemuuton jälkeen. Ensimmäistä kertaa kävellessämme tässä kylässä eräänä lauantai-iltapäivänä viitisen vuotta sitten ällistelimme missä ihmeessä kaikki ovat - kylänraitti kun oli kuin ydinräjäytyksen tyhjentämä. Myöhemmin tajusin, että maalla on tapana pysytellä kotona, haravoida omaa pihaa eikä parveilla levottomasti sinne tänne. Minulle täydellinen lifestyle!

Myös muiden ylenkatsomat vuodenajat ovat mieleeni: esimerkiksi marraskuu on minusta kuukausista rauhoittavin. Se on loistavaa aikaa pitkille metsäkävelyille. Hiljaisuutta riittää, ja loppusyksyn aliarvostettua väriloistoa. Sienestäjät ja muut metsänkävijät ovat kadonneet. Karhutkin jo nukkuvat. Pidän edellä kuvaamistani hitaista hetkistä niin paljon varmaan siksi, että ne ovat vastakohtaa sille (myös valitettavan hyvin tuntemalleni) todellisuudelle, jossa tapahtuu koko-ajan liikaa.

Tänään istuin poikani kanssa penkillä kylämme keskustassa, odotellen isosiskon koulun loppumista. Poika söi lihapasteijaa ja joi pillimehua. Puista putoili lehtiä. Kolme ihmistä kulki ohi. Pohdimme minne ohiajava bussi on menossa ja riittääköhän sillä bensa. Järvellä tuuli nostatteli vaahtopäitä.

Ajanhetket, jolloin tämän enempää ei tapahdu, ovat täydellisiä, parhaita. Toivotan kaikille pienten, mutta merkityksellisten tapahtumien viikonloppua.

Läsnäologurujeni huipputiimi ja yhteinen salaisuus