Omavaraisuuteen omakotipihalla?

Minkä asteiseen omavaraisuuteen voisi omakotipihalla päästä?

Kuvat ovat kirjoista The Backyard Homestead sekä The Backyard Homestead Guide to Raising Farm Animals.

Ensimmäisessä kuvassa on hieman alle viidensadan neliön piha. Tämänkokoisia suurten kaupunkien uudet tontit Suomessa tyypillisesti nyt ovat. Alle viidensadan neliön tontilla tilaa ei ole suurempien eläinten pitoon, mutta tältä pihalta löytyy kuitenkin kuusi kanaa, kaksi mehiläispesää sekä lihakaneja. Isot vihannestuotot saadaan kohopenkeistä sekä isosta kasvimaasta. Hedelmäpuita mahtuu tontille runsaasti, samoin marjapensaita.

Minusta on pieni ihme, että Dervaesin perhe on päässyt täyteen omavaraisuuteen näin pienellä tontilla!

Seuraavat pihat ovat kooltaan vanhojen suomalaisten rintamamiestonttien kokoisia, 1100 neliötä (quarter acre) ja tässä päästäänkin jo asiaan. Ensimmäinen pihoista on painottunut viljelyyn, toisessa paljon alaa ovat saaneet hyötyeläimet.

Ensimmäisellä pihalla kasvatetaan jopa omaa viljaa (4), missä lieneekin järkeä jos vilja on esimerkiksi jokin harvinaisuus, jota tarvitsee joko vaatteiden tekoon (pellava, hamppu) tai sitten esimerkiksi tattari, jota ei meinaa saada enää edes Venäjältä. Eläimiä tällä pihalla asuu kahden sian ja kahdentoista kanan verran.

Toisella samankokoisella pihalla viljelysten alasta on tingitty eläinten laidunmaan hyväksi. Siksi numeron kolme kohdalla näkyy kaksi lypsykuttua aitauksessaan.

Näitä kuvia katsellessa kannattaa huomata, että tontin talot ovat huomattavan pieniä. Viljelylle käytössä oleva pinta-ala olisi paljon vähäisempi, jos tontille olisi rakennettu vaikkapa se tyypillinen 200-neliöinen omakotitalo.

Oma tonttini on 1300 neliötä ja taloni suurin (keski)kerros on kooltaan 60 neliötä. Alaa on jäänyt paljon viljelyksille.

Tämä Seattlen kaupungista vuonna 1906 napattu kuva näyttää, että jokainen kaupunkipiha oli vielä reilu sata vuotta sitten hyötykäytössä. Kuvan oikealla puolella, puhelinpylväiden välissä, eroittuu musta lehmä. Se ei takuulla ollut tämän kaupungin ainut pihalehmä. Kuva on loistokirjasta Urban Farming.

Pihaviljely on vallankumous

Tiedän tiedän, minuakin aina ärsyttävät ne somessa kiertävät Tedx-puheet, jotka on puffaajan itsensä mielestä aina pakko katsoa. Nehän ovat kaikki aina piinallisen pitkiä (lue: yli kiireisen ihmisen kolmen minuutin toleranssin).

Kaikille pihaviljelijöille suosittelen kuitenkin lämpimästi tätä puhetta. Siinä puhuu Kitchen Gardeners Internationalin perustaja Roger Doiron, joka on paitsi viisas myös hauska. Kiireisille ja/tai nettivideoille allergisoituneille lyhyt vaikkakin kökkö itse tehty käännös puheensa A Subversive Plot (engl. sanaleikki: tarkoittaa niin vallankumouksellista juonta kuin vallankumouksellista viljelypalstaa) ydinviestistä:

Ruoka on paitsi energian myös vallan muoto. Kun kannustamme ihmisiä oman ruokansa viljelyyn, me kannustamme heitä oikeastaan vallankumoukseen. Me yllytämme ihmisiä ottamaan takaisin sen vallan, joka koskee heidän ruokavaliotaan, terveyttään ja oman lompakkonsa sisältöä. Vallankumouksellista tässä on tietysti se, että valta on ensin otettava pois niiltä yhteiskuntamme toimijoilta, jotka tällä hetkellä hallitsevat näitä asioita.

Voitte miettiä itseksenne keitä nämä tahot voisivat olla.

Itse näen viljelyn eräänlaisena terveellisenä porttihuumeena kohti muita ruokaan liittyviä vapauden muotoja. Siitä kun aloitat viljelyn ei mene yleensä kauaa siihen kun havaitset, että sinun pitäisi myös osata tehdä ruokaa viljelemistäsi tuotteista. Seuraavaksi voitkin jo kiinnostua säilönnästä.

Käsityöharrastus jatkuu ja kiihtyy. Kunnon käsityöblogeissa tällaisia tuotoksia ei tohtisi esitellä, mutta tämä onkin aikuisaloittelijan dokumenttia. Sekä minä että tytär olimme molemmat vaikuttuneita kun sain tehtyä ihan oikeasti tarpeellisen jutun eli tämän kännykkäkotelon tytölle Anu Harkin Puikoissa-kirjan ohjeilla. Nyt on tekeillä pipo pojalle.

Pääsiäisenä tapasin hyvän Englannissa asuvan ystäväni ja kohdalleni kolahti oikea lottovoitto. Tuli puheeksi käsityöinnostukseni ja paljastui, että tämä huipputiedenainen oli käsityöfriikki (kahdenkymmenen vuoden ystävyytemme aikana tämä ei koskaan ollut tullut esiin, mutta nyt, samalle aaltopituudelle virittyneenä, käsityöihmisiä alkaa paljastua joka puolelta).

Ystävä halusi lahjoittaa minulle kaikki Suomen lankansa ja puikkonsa, joita oli muovipussikaupalla. Niitä kun oli kuulemma Englannin kotinsakin täynnä. Vanhempansa (joiden luona siis asui aina Suomessa käydessään) olivat jo moneen kertaan pyytäneet häntä viemään koko satsin jonnekin roskalavalle, pois koita keräämästä. Kymmeniä keriä ilmaista harjoituslankaa ja kaikki mahdolliset puikot! Näin toisen riesa on toisen aarre.

Siemenostoksilla

Vihdoin ehdin Hyötykasviyhdistyksen kauppaan siemenostoksille. Tuli ostettua aika pino, mutta suuret ovat tämän kesän tavoitteetkin sadon suhteen.

Pinaatin siemenet hankin tänä vuonna rautakaupasta, kun preferoin pinaattia, johon tulee maksimaalisen paljon syötävää elikkä isot lehdet.

Muuten tänne kuuluu sitä samaa eli lasten sairastelua. Koska tämä sairauskierre oikein hellittää, kysyn vaan.

Sain Nuppulinna-blogin Suvilta Liebster Blog-tunnustuksen. Kiitos Suvi! Tunnustus pitää jakaa eteenpäin jollekin alle kahdensadan lukijan blogille, jonka toivoisi muidenkin löytävän.

Jos minun pitää nimetä yksi uudehko kiinnostava suomalainen projektiblogi, se olisi varmaan tämä. Ja saman perhekunnan toinen blogi eli tämä. Seuraan tämän perheen projektia suurella mielenkiinnolla.

Irti verkosta

Tapaninpäivän myrskytuhot jäivät meillä vähäiseksi. Myrsky kaatoi roskakatoksen, irroitti pihavaraston oven ja yhden kasvihuoneen ikkunoista sekä rullasi vähän matkaa auki puolivalmista varaston kattoa. Puita kaatui vain yksi pieni, sekin kauempana talosta. Sähkökatkot kestivät pisimmillään vain puoli tuntia.

Silti vähän kylmäsi, että kännykkäverkko pimeni vuorokaudeksi. Millä olisin esimerkiksi kutsunut ambulanssin, jos olisin sellaisen tarvinnut? Kuten suuri osa ihmisistä, minäkin olin naiivisti kuvitellut, että matkapuhelinyhteytemme ovat hätätilanteiden varalta turvatut. Että linkkimastoissa on tottakai varageneraattorit, kun lankapuhelimiakaan ei ole enää kuin harvoilla. Onko kaikilla, nyt nettiradioaikana, edes enää radiota - sellaista, joka hätätilanteessa toimisi paristoilla?

Jos tulisi vaikkapa yhdistelmä myrsky + ydinlaskeuma (kuten Fukushimassa), millä välineellä viranomaistiedotteiden on ajateltu tavoittavan ihmiset?

Myrsky oli hyvä muistutus siitä miten haavoittuvainen on yhteiskunta, joka perustuu (vain) sähkölle. Nykyihminen rähjää mielummin sähköyhtiöille kuin ajattelee sitä, mitä meille on tolkutettu jo pitkään: ääri-ilmiöt ilmastossa ovat yleistymässä, ja energian tuottamisella (erityisesti kestävästi ja eettisesti) on rajansa. Elämää kannattaisi siis jo perhetasolla alkaa vähitellen rakentelemaan siihen suuntaan, että se ei ole vain yhden kortin varassa, sen sähkökortin.

Moni on tajunnut sähköverkon haavoittuvuuden jo ajat sitten ja alkanut elää hyvää elämää sen ulkopuolella. Nick Rosenin kirja How to Live Off-Grid (2008) oli minulle aikoinaan vaikuttava lukukokemus. Nick on ystävällisesti pistänyt jo huomattavan osan kirjastaan luettavaksi nettiin tänne.

Rosenin haastattelemat sähköverkon ja kunnallistekniikan ulkopuolella elelevät ihmiset olivat tottakai elämäntapahippejä, ääritapauksia. Silti itsellenikin on selvääkin selvempää, mihin pistäisin sen yllättävän rahasumman, jonka haltiatarkummi tililleni tiputtaisi.

En ostaisi IPadia enkä muutakaan uutta sähköhärpäkettä. Niiden sijaan hankkisin heti seuraavat:
- maakellarin
- aurinkopaneeleja, paljon!
- kotakeittiön pihalle niitä päiviä varten, kun sähköhellasta uupuu sähkö. Meidän pikkukeittiöömme ei mahdu puulla käyvää vanhan ajan hellaa.

Lempparilehdet löytyivät!

Viime viikolla törmäsin Akateemisen lehtiosastolla näihin kahteen lehteen. Urban Farm on amerikkalainen lehti, Permaculture brittilehti. Urban Farmilla on loistavat nettisivut ja paljon cityfarmareiden blogeja täällä.

 

Urban Farm on siitä mukava lehti, että se keskittyy paljolti kaupunkiviljelyyn eli antaa paljon vinkkejä niillekin, jotka viljelevät vain parvekkeella. Syys-lokakuun numerossa satuttiin käsittelemään juuri niitä aiheita, jotka minua juuri nyt kiinnostavat, eli kasvukauden pidentämistä kasvihuoneen avulla (meille on vihdoin tulossa kasvihuone!), kanojen ja vuohien hoitoa, yrttikasvatusta sekä kylmäkellariratkaisuja.

Ulkoasultaan hieman tylsemmästä Permaculture- lehdestä löytyi todella mielenkiintoisia tarinoita, kuten tämä juttu lapsiperheestä, joka vaihtoi Findhorn-tyyppisen ekokommuunielämänsä vanhaan kotitaloonsa. 

Kamala sanahirviö tämä backupshifting. Mutta kaipa sillä nimityksellä voi nimittää ratkaisua, jossa palataan takaisin yhteiskunnan keskelle, mutta yritetään silti olla omalla pikku omakotitalopihalla viljellen niin omavaraisia kuin suinkin.

Huikea oli myös juttu pohjois-Yorkshiressä sijaitsevasta Growing With Grace-osuuskunnasta. Osuuskunta viljelee permakulttuurimenetelmiä noudattaen laajoissa kasvihuoneessa, joiden yhteinen pinta-ala on peräti hehtaari. Kasvihuoneissa kasvatetaan myös sadon pölytyksestä huolehtivia mehiläisiä, jotka viihtyvät erityisesti valtavaan halliin rakennetussa metsäpuutarhassa (alempi kuva). Se on Britannian ensimmäinen lasikuvun alla sijaitseva metsäpuutarha.

Ekolehden perussettiä ovat tietenkin jutut tällaisten talojen sankarillisista itse pakertajista...

Itseäni inspiroivat kuitenkin enemmän kuvat ihan tavallisista omakotitaloista, joista on tullut poikkeuksellisia siksi, että koko piha on päätetty muuttaa hyötyviljelykäyttöön. Tähän tapaan:

Havaitsin innostuvani jopa näiden lehtien mainoksista. Kuten esimerkiksi tästä:

Ehkä meidänkin takapihallamme on ensi kesänä kanoja? Vuohia ei ole vielä tulossa. Näin niinkuin rauhoitukseksi naapureille... 

Nämä lehdet taidan kuitenkin samantien tilata, ja peruuttaa vaikka sen Hesarin.

Varaudun

Siinä onkin kova työ, kun sienet perataan,
kun kaikki tatit pujotellaan lankaan kuivumaan.
He saavat aivan täpötäyteen pienen kellarin.
- Se riittää koko talveksi, sanoo äitikin.

Myös niittyvillaa poimitaan täydet tuokkoset,
ja äiti kehrää, kutoo heille talvipukimet.
Voi talvi olla tuima ja tulla äkkiä,
siis tehdään monta villahuopaa, toppatäkkiä.
 
Elsa Beskow: Tonttulan lapset

Yhtäkkiä kaikkialla, esimerkiksi täällä puhutaan pahimman varalle varautumisesta. Tuleva talvi voi tosiaan olla tuima, monessakin mielessä. Samoin seuraavat vuodet.
 
Fiksu kooste siitä, miten pieni ihminen voi varautua tuleviin epävarmuuden aikoihin löytyy täältä. Nyt, kun esimerkiksi ruoan hinnoille voi tapahtua mitä tahansa ei ole huono idea ostaa säilykkeitä tai muita arjen välttämättömyystarvikkeita varastoksi asti.
Mutta, kuten bloggari Aurora kirjoittaa:
 
Tärkein pahan päivän varastoni sijaisee kuitenkin omassa itsessäni. Se löytyy tiedoistani, niistä taidoista, jotka ovat jääneet lihasmuistiini, kun olen harjoitellut samaa asiaa yhä uudelleen ja uudelleen. Tärkeimmät taitoni ovat tällä hetkellä kyky tiukkaan budjetointiin sekä tietotaito siitä, miten sekä kasvatan että kokkaan ruokani.
 
Vahvimmilla ovat lamojen aikana ennenkin olleet omavaraiset ihmiset. He, jotka osaavat itse tehdä käsillä eivätkä ole täysin riippuvaisia ostopalveluista. Aurora mainitsee myös erään tosi tärkeän selviytymiskeinon: kyvyn muodostaa avunannon ja vaihtotalouden turvaverkostoja.
 
Itse haluaisin lähivuosina opetella kädentaitoja, kuten vaatteiden korjausta ja käsitöitä sekä rakentamista ja päästä yhä pidemmälle viljelyn taidoissa. Tästä projektista lisää myöhemmin.
 
Viikonloppuna olin hyvän ystävän mökillä sienireissulla. Sähköttömässä mökissä pimeyden keskellä tajuaa, miten vähällä ennen pärjättiin. Ja pärjättäisiin edelleenkin, jos olisi pakko.
  
Pilkkopimeässä tähdenlennot näkyvät tosi hyvin. 
 
Näin kaksi!

Takapihafarmariksi?

Esikoinen sai pari päivää sitten lisää siunailtavaa, kun Amazonin paketista tupsahti meille nämä kirjat:

Nämä kaksi meillä ennestään jo olikin. Mutta koska asumme omakotitalossa emmekä oikealla tilalla, niistä ei ole ollut minulle mainittavaa hyötyä:

Seymourin kirja ainakin helposti nujertaa aloittelevan omavaraisuus-entusiastin. Se kun kattaa aivan kaiken mahdollisen siitä, miten teet nahasta omat kenkäsi (kasvatettuasi ensin kys. eläimen ja teurastettuasi sen) siihen, miten teet itse tiiliä, lankaa, olutta ja aurinkopaneeleita. Aina Seymouria hetkenkään luettuani alan väsyä, kun tajuan että tuollaiseen elämään eivät kenenkään rahkeet nykypäivänä riitä. Ainakaan minun.

Siksi innostuin kovasti näistä uusista kirjoista, sillä niissä tuntuu olevan sentään jotain rajaa. Uusimmat kirjat luettuani voin raportoida onko Backyard Homesteading-hommassa onnistumisen mahdollisuutta vai siedättivätkö kirjat pikemminkin minut irti koko haihattelusta. Esikoinen oli ainakin tyytyväinen, kun - selailtuani (vasta) hetken eläintenkasvatuskirjaa puuskahdin: kotieläimiä meille ei ainakaan tule! 

Viime aikoina vastaan on tullut erityisen paljon pysäyttäviä vauvoja. En tarkoita muuten vain söpöjä. Tarkoitan sellaisia, joiden edessä aikuinen tuntee itsensä heti alkeellisemmaksi ja tyhmemmäksi. Viime yön kuistijuhliimme osallistui juuri tämmöinen erityisen viisas tapaus.

Kun seuraavaa Dalai Lamaa aletaan aikanaan hakemaan, vinkkini korkea-arvoisille munkeille on, että etsinnät kannattaa ulottaa Helsingin suunnalle.

Maissia, kääpiövuohia ja viinipulloja

Viljelyvuosien karttuessa olen huomannut, että elokuu on palstaviljelijälle kuukausista kiireisin. Sadonkorjuu, pakastaminen ja säilöminen, taimien siirrot ynnä se kaikki, mikä talon suhteen piti muka tehdä kesällä ja mitä nyt sitten yrittää vimmalla saada aikaiseksi.

Tänä vuonna, kun on raivannut kalenterin tyhjäksi aivan kaikesta muusta kuin pakollisesta työstä, elokuu ei ensimmäistä kertaa ole tuntunut läkähdyttävältä. Ohi ovat meneet Juhlaviikot ja muut ehdottomat elotapahtumat, mutta sillä ei ole väliä. Kun itse ei ole ollut aivan puhki, on jäänyt energiaa esimerkiksi kutsua ystäviä kuistille iltaa istumaan.

Olen parina iltana syönyt itsekasvatettua maissia. Luomumaissit eivät ole ihan niin säntillisen näköisiä kuin kaupasta ostetut, mutta niiden maku menee aivan eri sfääreissä.

Onneksi talvi kohta tulee, sillä kuttu-innostus on taas huolestuttavasti kiihtynyt. Mistä sekin taas tuli? Liiallisesta Dervaesin perheen blogin lueskelusta? Nyt vasta hoksasin sen, että Dervaesien vuohet ovatkin kääpiövuohia. Minivuohi kuulostaa tosi kompaktilta ja taajamaystäväliseltä. Ne eivät tarvitsisi ehkä ihan yhtä korkeita aitauksia? Hollywoodin hulluudessa niitä pidetään näköjään myös sisälemmikkeinä.

Jos ekonäkökohtia ajattelee, ja esimerkiksi oikein lämpimän tilan tarvitsevia afrikkalaisia kääpiövuohia, tuntuu hulluudelta ruveta rakentamaan kahdelle vuohelle erillistä lämmitettyä rakennusta. Tässä postauksessa pohdittiin kiinnostavasti, joskin hieman vaikeaselkoisesti, missä vuohta oikein kannattaisi pitää, ja päädyttiin lopulta kasvihuoneeseen. Hmm…?

Entä jos joku (siis ihan hypoteettinen henkilö…J) sattuisi omistamaan erillisen, mäen puolella olevan, toistaiseksi rakentamattoman, ikkunallisen kellarin, josta on erillinen kulku suoraan takapihalle? Kanafoorumeilla jotkut ovat paljastaneet rakentaneensa oikein toimivia, erillisellä ilmanvaihdolla pelaavia kanaloita kellareihinsa, vaikka se periaatteessa taitaa olla laitonta. Mitenköhän olisi parin kääpiövuohen laita? Miksi niitä saa pitää koiramaisina sisälemmikkeinä, mutta ei kellarissa omassa pikku mininavetassaan?

PET-pullojen väitetty ekologisuus ei ole ihan niin vakuuttavaa, mutta meillä nämä kiertävät hyvin oman huushollin sisällä. Viini on hyvää sekä edullista ja Greener Planet-firmalla on paljon hyviä ekolupauksia sivuillaan. Pullot pelittävät myöhemmin hienosti oman pihan marjoista tehdyn mehun pulloina.

Mitä kannattaa kasvattaa? (+ arvonta)

Viides palstaviljelykesä on edennyt sadonkorjuuseen. Joka vuosi oppii jotain. Vain jotain. Edistyminen on tosi hidasta.

Toista kesää tomaattien kanssa taistelleena olen tullut siihen tulokseen, että enää en rupea kasvattamaan niitä siemenestä avomaalle. Ainakaan ennen kuin omistan kasvihuoneen. Suomen kesä se nyt vaan on liian lyhyt. Jos tomaatit ovat elokuussa vihreitä, niistä ei ole paljoa iloa. Sama tilanne oli sattumoisin viime vuonna vielä syyskuussa.

Kokemusta alkaa kertyä siitä, mitkä kasvilajit menevät meillä syötävänä kaupaksi ja mitkä taas päätyvät kompostiin.

Menestyksiä ovat olleet pinaatti, mangoldi, kesäkurpitsa, perunat, porkkanat, sokeriherne ja muut herneet, vadelmat ja muut puutarhamarjat, palsternakka, kurkut, sipuli (hyvin piilotettuna) ja salaatti.

Näistä taas ei pystytä tehtailemaan ruokaa, joka miellyttäisi meidän lapsia: retiisit, härkäpavut (itse pavut ovat ok, mutta se kuorimisen vaiva…), punajuuri (tämän tilanne voi muuttua, kun lapset mieltyivät Pärnun matkalla borchkeittoon).

Vähän häiritsee se tosiasia, että nämä kaikki ovat (perunoita lukuun ottamatta) ikään kuin lisukkeita; eivät siis suorastaan nälän vievää ruokaa. Jos haluaisi lisätä omavaraisuusastetta, pitäisi varmaan kasvattaa paljon muutakin. Mutta mitä? Te oikeasti omavaraiset, mitä kasvatatte? Missä vihanneksissa on suurin hyötysuhde... jos nyt vastakkaisena, varoittavana esimerkkinä pidetään vaikkapa näitä tomaatteja, joiden kanssa on tullut touhuttua alkukeväästä ja ”hyötytulos” on tämä.

Nyt kun pakastin alkaa olla aika täynnä pitäisi varmaan ruveta perehtymään säilöntään. Se on nyt - maailmantalouden kieppuessa arvaamattomissa syöksyissään - ymmärrettävästi nouseva trendikin.

Tässä vaiheessa kasvimaakautta innostus/voimat alkavat vaan olla miinuksen puolella. Minusta tämä sadonkorjuuvaihe nyt vaan on se tylsin vaihe. Mielellään ottaisin jonkun innokkaan Martan tänne hoitamaan homman loppuun. Itse voisin uudella innolla palata asiaan heti kevään koittaessa.

ps. Nyt, kun bloggeriin ilmoittautuneita tämän blogin lukijoita on yhtä vaille sata, asiaan kuuluu järjestää arvonta. Täällä olisi yksi kappale Noora Shinglerin Marjoja ja maskaraa-kirjaa. Arvontaan voi osallistua kommentin jättämällä. Olisi hauskaa tietää keitä te 5000- 7000 kuukausikävijää oikein olette ja miksi tätä blogia luette.:)

Samalla saa tietysti vastata myös alkuperäiseen kysymykseen, eli suositella hyviä, ruokaisia lajeja kasvimaalle.

Pieni talo preerialla. Ei kun lähiössä

Vihdoinkin se on ilmaisversiona netissä - palkittu lyhytelokuva Dervaesin cityviljelijäperheen elämästä. Elokuva on vain reilun vartin pituinen, suosittelen! Olisi kiva kuulla kommenttejanne. Voisiko tällainen toimia Suomessa, ja miten?



Olen lukenut Dervaesin perheen blogia jo pitkään, sillä onhan tämä ainutlaatuinen projekti. Blogista saa hurjasti hyödyllisiä kasvimaaneuvoja (ja puhutaan siellä muuten – yllätys, yllätys –  vuohistakin...). Viljelyolosuhteet etelä-Kalifornian ja Suomen välillä ovat toki kovin erilaiset, mutta eräs asia näyttää olevan meilläkin yhteinen: kuivuus. Dervaesin perheen kehittelemät savikasteluruukut ovat kiehtoneet mieltäni niin, että olen melkein jo tilannut niitä itselleni.

Dervaesien tontti on vain 809 neliön kokoinen, mutta satoa tulee niin, että perhe on päässyt täyteen omavaraisuuteen. Tämän lisäksi satoa jää vielä reilusti myytäväksi. Helppoa tällainen Ingallsin perheen tyyppinen elämä keskellä suurkaupunkia ei tietenkään ole. Tunnelmia kuvaa tämä perheen blogista napattu, vapaasti suomentamani teksti:

Vain parin korttelin päässä meistä ihmiset kävelevät kaupungilla viimeisimmissä design-vaatteissaan, ostaen asioita, joita eivät luultavasti tarvitse. Meidän maailmamme on aivan erilainen; onnistumisemme ja haasteemme ovat kovin toisenlaisia kuin ne, mitä suurin osa amerikkalaisista kokee.

Voi olla yllätys kuulla, että me elämme diktatuurissa. Viljelyyn ei sovi demokratia. Meidän pomomme on luonto, eikä sen kanssa voi neuvotella. Luonnon diktatuuri opettaa meille kärsivällisyyden ja sinnikkyyden läksyjä. Eräs vaikeimmista läksyistä on ollut tajuta, että me emme voi hallita tilannetta.

Kysymyksiä viisaammille

Piti bloggata kaikesta, mikä mieltäni tällä hetkellä kasvimaalla askarruttaa kera havainnollisten kuvien. Nyt kuitenkin kävi niin, että risteilylle lähtenyt loppuperhe veikin kameran. Se siis niistä kuvista.

Hätäpäissä on kysyttävä ilman kuvia josko joku viisaampi siellä tietäisi.

- pitääkö maisseja taimivaiheessa tukea tai onko muita keinoja saada niistä tukevampia? Omani venähtivät vahingossa liian pitkiksi (itivät nääs saunassa ja rupesivat kiireesti kurottelemaan valoa) ja nyt varret jo löpsyvät. Maissien kanssahan minulla on ollut haasteita ennenkin…

- mitä tehdä, kun tomaatintaimien kasvuvauhti tuntuu hidastuvan? Lannoitatteko jo taimia, ja jos niin millä? Taimet ovat minulla turvepurkeissa taimikasvatusmullalla, ja sehän on tunnetusti laiharavinteista. Vai pitäisikö taimet jo siirtää ulos harson alle, rikasravinteisempaan penkkiin?

- löytyykö hyviä myyränkarkotus/likvidointivinkkejä? Eräällä kasvimaan laidalla meillä asustaa touhukas myyrä. Pesäänsä en ole vielä paikallistanut. Raparperin se oli tuhonnut kokonaan ja on nyt, joka-aamuisista koloista päätellen, perunapenkin kimpussa. Eipä tämä nyt mikään kauhea ongelma ole (ehkä tämän vuoden perunat olikin tarkoitettu sille?), mutta jos tulee kuningaskeinoja mieleen, kertokaa!

- missä vaiheessa siirrätte taimet ulos (erityisesti kiinnostaa tomaatti, maissi, kurpitsa)?

Edelliseen liittyen: olen alkanut haaveilemaan tällaisesta Kekkilän Vihervaja Intosta.

Tämä olisi sikäli sopiva, että tarve puutarhavajalle olisi etupihalla kova, mutta sisäviljelyä ajattelin harrastaa vain harvojen, arimpien lajien kanssa. Osaako kukaan kasvihuoneen omaava sanoa kuinka paljon lämmittämätön, suoraan etelää kohti suunnattu pikkukasvihuone pidentää kasvukautta? Kekkilän esitteestä ei selviä millaiset ikkunat Into-vihervajassa on. Jos ne ovat yksinkertaiset, mitenköhän kys. rakennelma lopulta eroaa lämmittämättömästä lasikuististamme? Siellä monikaan laji ei nimittäin vieläkään selviä ympärivuorokautisesti lämmön pudotessa kylminä kevätöinä viiteen asteeseen. Eli taimia pitää koko-ajan raijata eestaas sisälle ja kuistille. Tuntuisi typerältä ostaa kallis kasvihuone jos sieltäkin pitäisi erikseen kiikuttaa taimet öiksi sisään.

Tässä keväisessä kovan luokan fyysisessä työssä on kyllä ihan oma meditatiivinen tunnelmansa, jota Liisa kuvasi ihanasti täällä. Kaikki katoaa, aika ja paikka, surulliset ajatukset. Loppukesä, jolloin ”vain” kastellaan ja kitketään on paljon tylsempää eikä ollenkaan niin mukaansa vievää.

ps. Tämä oli kyllä kiinnostava juttu. Erityisesti se pidempi, tämän päivän Hesarin sunnuntaisivuilla oleva. Jutun maalaisperheen toteamus ”Kun me tänne kotiin tullaan, niin ei me kyllä enää viitsitä mihinkään lähteä” oli asian avain. Kotikeskeiseen elämäntapaan rauhoittuminen on monille entisille kaupunkilaisille kuitenkin pidemmän työn takana. Ainakin meillä ensimmäiset vuodet kuluivat kaupunkielämäntavan ja kotoiluelämäntavan välissä pallotellessa. Olimme kaupungissa tottuneet aina lähtemään ja menemään, koska kaupunkiasunnossa neljän seinän sisällä oli tylsää kököttää. Nyt vasta ollaan tultu siihen pisteeseen, että meitäkään ei huvita lähteä enää minnekään.

Ei me enää edes voida lähteä. Kuka kasvimaan kastelisi?

Kasvimaaunelmia

Keskellä kovimpia pakkasia se äkisti iski: kasvimaan kaipuu. Kaihoilun voimakkuus yllätti, muistanhan puuskahtaneeni viime lokakuussa, palstan syystöistä lopen uupuneena:

- Ja ens vuonna mä kasvatan sit pelkkiä kukkia!

Talvi on kuitenkin taas tehnyt tehtävänsä sillä nyt kaikki mieliharmit on unohdettu. En malta odottaa lumen sulamista ja multaan käsiksi pääsemistä. Ja jälleen uudenlaisten kokeilujen aloittamista.

En todellakaan aio kasvattaa pelkkiä kukkia.

Sen sijaan aion perustaa isomman perunamaan ja tehdä uusia kohopenkkejä. Aion aloittaa viime kesänä mönkään menneiden lajien (maissi, tomaatti) taimikasvatuksen kuukautta aiemmin. Tällä kertaa teen alkuvaiheen idättämisen sisällä enkä kylmällä verannalla, missä ei ennen toukokuuta idä mikään.

Kukkia on tietysti myös saatava. Maatiaisella on ihanan kuuloisia siemensekoituksia, kuten Metsäpuutarha, Mesikukkamaa ja Perhosniitty - sekä loistava luokittelusysteemi sen perusteella, miten kukin laji kelpaa ravinnoksi perhosille, mehiläisille ja linnuille. Eihän vastuullinen viljelijä valitse lajeja ahtaasti vain ihmisen tarpeisiin.

Eläköön suomalainen vuodenaikojen vaihtelu ja voimat uudistava talvilepo!

Ensimmäiset kohopenkit ovat neljässä vuodessa kaventuneet niin, että leventyneille käytäville voi ruveta rakentamaan uusia.

Kesän 2011 ykköstavoite olisi saada edes hieman tätä punaisempia tomaatteja.

Ystäväksi maan kanssa

Osani on ollut perustaa puutarhoja pihoille, joiden lähtökohdat viljelylle ovat haastavia. Maa on joko ollut savimössöä, tai - kuten jo toisessa pihassa peräkkäin - kalliota. Perustaessamme nykyistä pihaamme vuonna 2007, minua eivät ollenkaan lohduttaneet ihmisten maalailut siitä, miten ihanan kalliopuutarhan pihallemme saa. Minä kun halusin viljellä sekä istuttaa satoa tuottavia puita ja pensaita.

Kalliotontilla kasviloisto ei ilmaannu paikalle yhtä nopeasti kuin television puutarhaohjelmissa. Vapaaehtoisesti vaatimatonta ei muutenkaan kiinnosta se malli, jossa kaikki tilataan valmiina hyvään hintaan suoraan Kekkilältä. Luomupuutarhassa maa tehdään vähitellen itse kompostoimalla ja hyväksikäyttämällä tontin joka lehti ja risu sekä talouden ruoantähteet. Omavaraisuusaatteen oppi-isä John Seymourin sanoin roska-auton ei pitäisi ollenkaan pysähtyä viljelijän talon kohdalla, koska omavaraisessa huushollissa kaikki kiertää talosta puutarhaan. Kompostiympyrällä luodaan vuosien kuluessa hyvä, ravinnerikas viljelymaa.

”Mahdottomien” maapalasten kanssa kamppaillessa suurin inspiraationi on ollut Findhorn, tuo pohjois-Skotlannissa kaikkien ihanteellisten kasvuvyöhykkeiden ulkopuolella sijaitseva ekoyhteisö, jonka viljelykset ja puutarhat ällistyttävät vuosikymmenestä toiseen jopa brittein saarten puutarhayhdistyksiä. Jos hiekkadyyneille perustettu puutarha hyytävässä meri- ilmastossa voi kukoistaa, minunkin viljelyksilläni on toivoa. Tämä hieno uutispätkä kysyy hyvän kysymyksen: jos omavaraisuus ja rahaa vailla eläminen Findhornin kokoisessa kyläyhteisössä on mahdollista, miksei koko muu maailma jo seuraa perässä? (haluaisin tuollaisen Stop Worrying-kyltin muuten heti paikalla pihalleni).

 http://www.youtube.com/watch?v=RH7khKVgbgg&feature=channel

Luomupuutarha on slow-elämän oppikurssia. Tulokset eivät tule heti, eivät ehkä ensikään vuonna, sillä luonnossa asiat kehittyvät omaan tahtiinsa. Edistyksen huomaa oikeastaan vain valokuvista. Kyllä kolmessa kesässä jotain on tapahtunut.



Ensimmäisten kolmen kohopenkin rakentaminen alkoi kolme vuotta sitten tästä.

Syystöissä eilen. Kohopenkkejä on perustettu vuosittain yksi lisää. Ensi kesänä alkuperäisten, jo madaltuneiden väleihin mahtuu kolme lisäpenkkiä.