Luovuttamisen ylistys

Tiedän, tiedän - olen jumittunut vähän liikaa tähän kirjaan, mutta se nyt vaan on niin hyvä ja ajatuksia herättävä! Tämän vihoviimeisen Yrjö Kallis-postauksen jälkeen lupaan siirtyä muihin, kevyempiin aiheisiin, vaikkapa ekokosmetiikkaan.:)

Ennen sitä lainaan kirjasta vielä yhtä Kallisen kirjoitusta, kirjettä (salaperäiselle naisystävälle...), jota Matti Salminenkin pitää omana suosikkinaan. Tässä lennokkaassa saarnassa summaantuu mielestäni koko toisenlaisen, tietoisen elämän ydin.

Esimerkiksi hitaammassa elämässä ei minusta ole kyse vain ulkoisesta muutoksesta, vaan saavuttamis-pakkomielteestä luopumisesta. Oravanpyörästään sivummalle hypännyt ei enää välitä muun maailman saamattomuus- tai velttoussyytteistä, sillä häntä ei enää piinaa huoli omasta kelpoisuudestaan. Hän kun on luopunut myös minätärkeydestään:

Kaikille on tavallisesti yhteistä, olkoon ala mikä tahansa, usko ja yllytys ponnisteluun, riehkäämiseen, saavuttamiseen, kaikkien voimien jännittämiseen. Ja kaiken alla on tuhansin muunnelmin taitavasti kätkeytyvä itsetehostustarve, onnistumisen halu, itsesuojelupyrkimys, minätärkeys. Foorumit vaihtelevat, toiset ovat gladiaattoreita, toiset munkkeja, toiset oppineita, toiset näyttelijöitä, toiset totuudenetsijöitä, toiset rahamiehiä, mitä tahansa, mutta alla on tarve olla jotain jonkin nojalla, seistä jollakin korokkeella, pinnistää ja ponnistaa, jotta pääsisi johonkin.

Tarvitsee vain tajuta tuo kaikki ja tuon kaiken olemus, ja pinnistämisen tarve laukeaa. Sen jälkeen alkaa luonnollinen hengitys, luonnollinen ja ponnistukseton ajattelemisen ilo, luonnollinen tekeminen, joka on läheisesti samanlaista kuin kasvin kukkiminen, linnun laulaminen. Minätärkeys ja totunnainen, melkeinpä sielunrakenteeksi muovautunut huoli minän kelpoisuudesta ja tuvallisuudesta ajassa ja ikuisuudessa häivähtelee edelleen, silloin tällöin valtaa mielen, mutta nyt ihminen ei sitä enää kunnioita, ei elätä ja kannusta sitä, vaan hymähtelee sillekin. Ei ole hengenhätä edes siitä pääsemiseksi. Miksei saa olla vaikka sitäkin! Vapautuvalla ei ole edes vapautumisen hengenhätää. Hän uskaltaa olla vaikka vapautumaton. Hieman tuhmakin, all right, miksikäs tässä pitäisi olla viisas?

Jan Kailan tässä kuvaama elämäntaiteilija Elis Sinistö oli aito vapautunut.

Suuren lauantain mietteitä

Jos olisin kunnon ortodoksi, minun pitäisi olla nyt täystäpinöissä pääsiäisruokia viimeistelemässä ja kirkkopalveluksesta toiseen juoksemassa. Muistan pääsiäisiä - etenkin Valamon talkoolais-aikoina - jolloin lauloin koko pääsiäisajan luostarin kuorossa ja seisoin kirkossa sellaiset 10 tuntia vuorokaudessa, monta päivää putkeen. Pääsiäisyönä olin jo niin rasittunut, etten jaksanut kuin itkeä. Pääsiäisen vietto juuri näin tuntui silloin merkitykselliseltä ja tärkeältä.

Pääsiäinen pääsiäiseltä ortodoksipuuhani kuitenkin vähenevät. Ensi kertaa jopa ajattelin, etten jaksa lähteä keskellä yötä ajamaan täältä maalta kauas kaupunkiin yöpalvelukseen. Mielummin mennään vaivattomammin toisen pääsiäispäivän "lasten pääsiäiseen", joka toimitetaan aamulla. Tänä pääsiäisenä perheemme ortodoksijoukko on sitä paitsi yhdellä supistunut, kun mies erosi kirkosta. Aiemmin moinen päätös olisi ollut mielestäni katastrofi, nyt se oli ihan ok juttu. Tänä vuonna on itsekin tullut kyseenalaistettua kirkkoon kuulumista ja mietittyä, Alfred Tennysonin tapaan, mielummin uskoa, joka on uskontomuotojen takana.

Kuopus on ollut jo viikon kipeä. Ollaan tehty tämän talven viimeiset tulet. Kohta puukorit kannetaan kesäksi kellariin.

Tämä Matti Salmisen Yrjö Kallis-kirja on ollut loistolukemista! Aiempiin elämänkertoihin verrattuna se on rehellisempi esimerkiksi Kallisen naissuhteiden sekä teosofisen elämänkatsomuksen suhteen - molemmat asioita, jotka aiemmissa elämänkerroissa on hyvästä syystä pimitetty. Tiesittekö muuten, että myös Eino Leino oli teosofi?  Eipä siitä missään ole aiemmin huudeltu, sillä moinen ei-suomalainen uskonnollisuus oli Suomessa pitkään pelkkiä miinuspisteitä ihmiselle tuova asia.

Kallinen itse koki kaikki me-henkiset, toistensa kanssa taistelevat ryhmät - olkoon ne poliittisia tai uskonnollisia - kaiken harhan alkujuuriksi. Hän uskoi kaikkien ihmisten veljeyteen (jo kauan ennen John "Imagine no religion" Lennonia). Kallinen vaikuttui syvästi tapaamastaan Krishnamurtista ennen kaikkea siksi, että Krishnamurti kieltäytyi perustamasta jälleen uutta uskonlahkoa:

Erässä puheessaan hän ( Krishnamurti) sanoi, "jos poliisi voisi estää teitä seuraamasta minua, huutaisin heti poliisia." Hän puhui aivan toisin kuin muut. Hän torjui seuraajat. "Teillä ei ole mitään hyötyä, jos te uskotte minun sanaani ja seuraatte minua, te olette samaa laumaa. Kaikki pitää tapahtua teissä itsessänne. Minä voin sanoa tämän teille, teidän itse pitää erottaa valhe ja tosi, illuusio ja realiteetit. Kukaan ei voi teille sitä voimaa antaa, se on teillä, se pitää vain nyhtää teistä."

Koira on ollut viime päivät seurannut minua joka paikkaan kuin varjo, tuijottanut minua juuri näin, vähän huolestuneena, kuin minun pitäisi vihdoinkin käsittää jotain. Ehkä pitäisikin? Jännää tässä koirassa on alusta asti ollut se, että se vaistoaa jos olen yhtään alamaissa. Silloin se heti aloittaa tämän partioinnin. Ihana Ilo!

Valoisaa ja iloista pääsiäistä itse kullekin uskontokunnalle! Ja uskonnottomillekin! :)

ps. Tv-vinkki tälle illalle, ystäväni dokumentti eräästä niinikään tärkeästä ja hienosta eläimestä.

Kallisen kanssa

Mies löysi minulle lappeenrantalaisesta divarista jo pidempään omakseni etsimäni kirjan, Yrjö Kallisen omaelämänkerran Hälinää ja hiljaisuutta (alk. 1957/kolmas painos1972).

Tänä keväänä Kallisesta on kirjoittanut uuden elämänkerran myös Matti Salminen. Suosittelen sitä kaikille, jotka eivät vielä tunne tätä suurta (omasta mielestäni ehdottomasti suurinta) suomalaista ajattelijaa. Kallisen varhaista downshifting-saarnaa voi katsoa esimerkiksi täältä.

Tämä Kallisen lause osui silmiin uusimman Kallis-elämänkerran avaessani. Juuri nyt, masentavien vaalien jälkikuohuissa, se tuntui erityisen tärkeältä:

Julkisuuden avaroita ja äänekkäitä teitä myöten voivat atteet kulkea, mutta toinen tie, hiljainen ja ehkä hitaampi, mutta varmin ja luonnollisin tie kulkee sydämestä sydämeen, kodeissa, työpaikoilla, seurustelussa, milloin puheen, milloin kirjeiden tai, kaikista vaikuttavimmin, aatteiden läpitunkeman elämän kautta.

ps. Vaalit opettivat minulle sen, että tarttis varmaan tosiaan tehdä jotain eikä vaan urputtaa. Liityin ensi kertaa elämässäni puolueeseen, jonka arvoja haluan konkrettisesti tukea. Senkin voi tehdä helposti netissä.