Ennen sitä lainaan kirjasta vielä yhtä Kallisen kirjoitusta, kirjettä (salaperäiselle naisystävälle...), jota Matti Salminenkin pitää omana suosikkinaan. Tässä lennokkaassa saarnassa summaantuu mielestäni koko toisenlaisen, tietoisen elämän ydin.
Esimerkiksi hitaammassa elämässä ei minusta ole kyse vain ulkoisesta muutoksesta, vaan saavuttamis-pakkomielteestä luopumisesta. Oravanpyörästään sivummalle hypännyt ei enää välitä muun maailman saamattomuus- tai velttoussyytteistä, sillä häntä ei enää piinaa huoli omasta kelpoisuudestaan. Hän kun on luopunut myös minätärkeydestään:
Kaikille on tavallisesti yhteistä, olkoon ala mikä tahansa, usko ja yllytys ponnisteluun, riehkäämiseen, saavuttamiseen, kaikkien voimien jännittämiseen. Ja kaiken alla on tuhansin muunnelmin taitavasti kätkeytyvä itsetehostustarve, onnistumisen halu, itsesuojelupyrkimys, minätärkeys. Foorumit vaihtelevat, toiset ovat gladiaattoreita, toiset munkkeja, toiset oppineita, toiset näyttelijöitä, toiset totuudenetsijöitä, toiset rahamiehiä, mitä tahansa, mutta alla on tarve olla jotain jonkin nojalla, seistä jollakin korokkeella, pinnistää ja ponnistaa, jotta pääsisi johonkin.
Tarvitsee vain tajuta tuo kaikki ja tuon kaiken olemus, ja pinnistämisen tarve laukeaa. Sen jälkeen alkaa luonnollinen hengitys, luonnollinen ja ponnistukseton ajattelemisen ilo, luonnollinen tekeminen, joka on läheisesti samanlaista kuin kasvin kukkiminen, linnun laulaminen. Minätärkeys ja totunnainen, melkeinpä sielunrakenteeksi muovautunut huoli minän kelpoisuudesta ja tuvallisuudesta ajassa ja ikuisuudessa häivähtelee edelleen, silloin tällöin valtaa mielen, mutta nyt ihminen ei sitä enää kunnioita, ei elätä ja kannusta sitä, vaan hymähtelee sillekin. Ei ole hengenhätä edes siitä pääsemiseksi. Miksei saa olla vaikka sitäkin! Vapautuvalla ei ole edes vapautumisen hengenhätää. Hän uskaltaa olla vaikka vapautumaton. Hieman tuhmakin, all right, miksikäs tässä pitäisi olla viisas?
![]() |
| Jan Kailan tässä kuvaama elämäntaiteilija Elis Sinistö oli aito vapautunut. |
