Vanhojen tanssit, kilpavarustelupainajainen

Muuta maailmaa vaatimattomamman elämäntavan vaikein palikka on lapset. Tarkemmin sanottuna ne hetket, jolloin koko ympäröivä maailma kilpavarustelee omia lapsiaan, ja sinä taas et tahtoisi omien arvojesi takia romuttaa perhebudjettia.

Kuitenkin sinä tottakai haluaisit, että sinunkin lapsillasi olisi rakastettu olo. Että he tajuaisivat, että pienemmällä budjetilla toimiminen ei johtuisi siitä, etteivätkö he olisi - ihan yhtä lailla kuin naapurin Mikko tai Maija - suuren rahapanostuksen arvoisia. Tärkeimpiä, rakkaimpia.

Esikoiseni tanssi vanhojen tanssinsa eilen. Koska hän on poika, ja koska meillä on suhteita teatteriin, selvisimme halvalla. Frakki saatiin melkein ilmaiseksi teatterilta lainaksi. Poikaa eivät hienon ravintolan juhlaillalliset kiehtoneet, hän lähti ystäviensä kanssa frakit päällä pokkana kebab-aterialle. Huomenna sankari lähtee juhlaristeilylle. Kulut jäivät reilusti alle sataseen.

Helsingin Sanomien taloussivujen tämän viikkoisessa jutussa kerottiin, että erityisesti tytöille vanhojen tanssiaisten tykötarpeet menevät jo morsianten hintaluokissa. Tavallisia ovat jutun mukaan 300-500 euron puvut, solarium- tai suihkurusketukset, ammattilaisen tekemät meikit ja hiukset, irtoripset ja limusiinikuljetukset. Ei ole harvinaista, että tyttöjen juhlabudjetti paisuu seitsemään sataan. Pojat selviävät alle kolmensadan.

Siis hei, se on minusta naurettavaa! Vanhojen tanssien alkuperäinen idea oli vanhat asut, nyt siitä on tullut uusien vaatteiden Hollywood-gaala ja tyttöjen missikisa.

Silti... olisiko minulla pokkaa katsoa omaa lastani siinä porukan ankeimmassa, halvimmassa asussa? Ei, tottakai haluaisin että hän saisi olla tanssiaisissa se päivän prinsessa tai sankari.

Vanhojen tanssit ovat sitäpaitsi liikuttava elämän etappi. Itkin eilen läpi koko shown. Omien lasten hyväksi pulitettuihin summiin liittyvät suuret tunteet, ja tämän asian kanssa on vain tasapainoiltava. Kohtuullistajankin.

Loppukevennykseksi oma vanhojen päivän tanssiasuni vuosimallia 1987. Pitkä mekko löytyi mummin kaapista: se oli hänen vanha hääpukunsa elikkä siis aito kierrätysmekko. Kampaajalla kävin, mutta muistan masentuneeni lopputuloksesta

Olin mielestäni ihan Tellervo Koiviston näköinen.

Pyykkipihi

Facebook-ystävän profiilissa käytiin keskustelua pyykinpesusta. Ystävä päivitteli sitä, miten neljän hengen perheessä voikaan riittää niin tuhottomasti pyykkiä. Yleinen mielipide tässä keskustelussa, kuten lapsiperheissä yleisemminkin, tuntuu olevan että pyykkäys on loputonta ja pyykkikone pyörii kotona aina.

Ymmärrän hyvin niiden perheiden pyykkivuoret, joissa useampi perheenjäsen urheilee monta kertaa viikossa. Sitä en ymmärrä, miksi moni kahden aikuisen perhekin kertoo pyykkikoneensa pyörivän joka päivä, joskus kaksikin kertaa päivässä.

Mitä ne oikein pesevät?

Meidän kuuden hengen perheessä pyykkikone pyörii 2-4 kertaa viikossa. Tuo neljä viikkokertaa on jo harvinaisuus. Meillä on kuuden kilon rumpu eli ei mikään suurin mahdollinen ja pesemme vain täysiä koneellisia. Tämän kun kertoo ihmisille, alkaa melkein hävettää, sillä moni ehkä nyt otaksuu, että elämme hirveässä likaisuudessa ja epähygieniassa.

On totta, että vaihdamme aika laiskasti lakanoita. Mutta muuten olemme mielestäni ihan siistejä.

Vaatteet menevät meillä pesuun vasta, kun ovat selkeästi likaisia, ts. tahraisia tai haisevia. Lastenvaatteiden pikkutahrat pesen pois heti ja sen jälkeen vaate on taas valmis käyttöön. Tahrojen poistolla vältän myös sen, että vaatteita pitäisi koskaan pestä kuudessakympissä. Pesemisen sijaan tuuletamme vaatteita paljon. Esimerkiksi omia balettitrikoitani en pese jokaisen hikisen treenin jälkeen, vaan tuuletan ne ensin. Useinkin se riittää. Kahdeksanvuotiaan tytön balettipukua en ole pessyt kuin pari kertaa vuodessa. Hän ei vielä hikoile eli miksi ihmeessä pesisin? Kun lapset olivat vauva- ja taaperoiän pahimmassa sotkemisiässä käytimme heillä isoja ruokalappuja, oikeastaan essuja. Hienoimmat lasten vaattet riisuttiin aina pois ruokailun ajaksi.

Mikä järki tällaisessa pyykkipihiydessä on? Paitsi että pyykkääminen ei ole lempipuuhaani, pyykkipihiys säästää vaatteita, vettä sekä pesuainetta. Hotelleissakin pyydetään nykyään aina jättämään pyyhe lattialle, jos sen tahtoo jättää pesuun. Saman pyyhkeen käyttäminen pidempään säästää vettä, sähköä ja vesistöjä. Pesupähkinöitä emme ole vielä koskaan kokeilleet. Mieli tekisi.

Sitäkään en ihan tajua, mihin tarvitaan niitä valtavia kodinhoitohuoneita. Meidän taloomme sellaista ei rakennettu, vaikka tämä uudistalo onkin. Meillä vaatteet kuivuvat kylpyhuoneessa yhdellä katosta roikkuvalla telineellä. Jos joskus oikein innostutaan pyykkäämään usempi koneellinen, käytössä on myös perinteinen kaupasta ostettava, jaloilla seisova pyykkiteline. Ja pihalla on pyykkinaru kauniita kesäpäiviä varten.

Tosin olen niin laiska, että harvemmin jaksan kuskata pyykkejä sinne asti.

Kuvan pihistin täältä. Lukekaapa kuvaan liittyvä uskomaton uutinen Amerikan maalta. Se on vähän samaa sarjaa kuin sellaisten talojen sakotus, joissa on kasvimaa pihalla (tämäkin on todellisuutta joissain osavaltioissa). Eipä ole ikinä tullut mieleenkään hankkia sähköistä kuivuria pyykeille. Onneksi tämänkaltaisia pyykkinarulaittomuuksia saa vielä harrastaa täällä maalla kaikessa rauhassa.

Wanted: hiljaisuus

Alkakoon postaus kerrankin kuvilla.

Lapsi & eläinperheen arki näyttää kuvina herttaiselta. Elämän makua!

Mutta kas, kuvista puuttuu ääni. Täällä on kova meteli, jota tässä erityisen pienessä talossa ei nyt talvisin pääse pakoon edes jääkylmäksi muuttuneelle ihanalle kuistillemme. Se repii hermoja ajoittain, paljonkin. Sillä unohdin lisätä favourite things-luettelooni yhden olennaisen: rakastan hiljaisuutta. Yli kaiken rakastan juuri hiljaisuutta.

Minua kosketti kovasti tämä Marikin postauksen loppu ja sitä seurannut keskustelu. Minäkin olen tuntenut kovasti syyllisyyttä siitä, etteivät lasten kanssa tehtävät jutut ole top favourite things-listallani. Sitä kun minulle on koko arki muutenkin.

En tarkoita, etten tuntisi lasten seuraa voimauttavaksi, tai etten kokisi hauskoja hetkiä heidän kanssaan. Tarkoitan, että tarvitsen lasten kanssa olemisen lisäksi myös ihan omaa - ja nimenomaan hiljaista - aikaa. Aikaa, jolloin playstationit eivät soi eivätkä Disney Channelit mesoa (siis voi että vihaan juuri viimeksi mainittua!).

Tässä tämän illan oma aika-yritys: piirsin yhden kuvan (mehiläisvahaliiduilla, mikä on kiireisen äidin ainoa mahdollisuus sillä maalit kuivuvat liian hitaasti) sillä aikaa, kun nukutin perheen pienintä.

Touhu keskeytyi kolme kertaa jonkun kysymykseen siitä saisiko keittiöön tulla, mitä ihmeen kynttilää sä täällä polttelet ja joko voisi ottaa iltapalaa. Mutta sain tehtyä sen yhden kuvan!

Jos ei syyllistyisikään?

Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla ilmestyi eilen Asta Lepän hieno kirjoitus Syyllisyys ei tee äidistä parempaa. Asta kuvaa oivaltavasti nykyvanhempia ohjailevaa, massiiviseksi paisunutta pedagogista koneistoa, joka vanhempien varoittelulla ja peloittelulla myy omaa tuotettaan:

Mitä syyllisempiä erilaisiin laiminlyönteihin ja virheisiin vanhemmat tuntevat olevansa, sitä mahtavammaksi tuo koneisto paisuu.
Yhä uusia asiantuntijoita virtaa kentältä kertomaan, mitä vanhempien kuuluisi tehdä ja miten toimia oikein. Kun vanhempi taipuu yhteen neuvoon, tulee jo toinen, joka neuvoo aivan muuta, mahdotontakin.
Pedagogiaan näyttää hiipineen sama logiikka, joka pätee meitä ympäröivään kulutuskulttuuriin. Kun ihminen saadaan tuntemaan itsensä riittämättömäksi ja epätäydelliseksi, hän ostaa tuotteen. Ostettuaan tuotteen hänestä löytyy taas uusi vika, johon tarvitaan uusi tuote.

Itselleni on ollut pitkä tie oppia luottamaan omaan äidinvaistooni ja harkintakykyyni vanhempana. Vauvojani hoidin täsmälleen vauvakirjaohjeiden mukaan. Ihmettelin kovasti ystäviä, jotka tekivät omalaatuisia kasvatuspäätöksiä argumenttinaan jokin niin epämääräinen kuin "tää nyt vaan sopii meille". Erilaisten asiantuntijoiden ei tarvinnut kuin mulkaista ankarasti, kun jo syöksyin syyllisyyden syövereihin.

Vuosien varrella tilanne on muuttunut.Enimmäkseen jo luotan siihen, että olen äitinä kyllin hyvä. Uskallan jopa sanoa asiantuntijoille vastaan, jos sieltäpäin pesee erityisen älyttömiä neuvoja lasteni suhteen (vuosien mittaan niitäkin on tullut kuultua). Kasvatus ei minulle enää ole ulkopuolelta saneltu metodi. Se on yhteiseloa, jonka suuntaviivaksi riittää sama kuin aikuistenkin kanssa: toinen toisensa kunnioitus ja kuuntelu.

Eilisiltana katsottiin seitsemän- ja kymmenvuotiaiden kanssa ensin Hercule Poirot (heistä on tullut tosi taitavia arvaamaan kuka on murhaaja), sitten pidettiin seuraa kahdeksantoistavuotiaalle, joka halusi siunailla ja päivitellä BB:n toimintaa.

Joku jossain on taatusti nyt sitä mieltä, että Hercule Poirot on sopimatonta katsottavaa alakouluikäisille. Jonkun toisen mielestä taas lukiolaisen pitää päntätä eikä tuhlata aikaansa ala-arvoiseen telkkariviihteeseen. Meidän perheellä oli kuitenkin oikein hyvä ilta, kaukana pedagogisten neuvojen ulottumattomissa.

Kuvissa kolmevuotias leikkii "Mika autokonemiestä". Nämä lapsen mielikuvitusta torpedoivat muoviautot eivät takuulla ole ainakaan steinerpedagogien mieleen. Mutta sekös Valon leikkiflowta häiritsisi.

 

Eläköön kasvu

Kolmevuotiaan kanssa on menossa sopuisa vaihe, koska meillä molemmilla on sama vimma: olla pihalla. Heti töistä ja tarhasta tultua on jäätävä suoraan pihahommiin. Isompi kitkee, myllää, kastelee ja haahuilee, pienempi kaivaa kaivurilla ja leikkii dinosauruksilla.

Ainoa suurempi haaste (feministipuoleni haraa vastaan) on suhtautua pojan huuteluihin: ”Hei Nainen!” Tämä liittyy leikkiin, jossa kolmevuotias on Mies ja minä taas… joku (?) nainen.

Nyt on alkamassa vasta ensimmäinen ihan oikea viljelykesäni – edelliset neljä kun menivät ensin raskaana pakkolevossa, sitten vauvan ja taaperon hoidon ehdoilla. Juniori ei ole ennen tätä kesää puutarhatouhuistani perustanut. Hän on vastustanut äidin palstalla kykkimistä yli kaiken. Ja on muuten tosi voimakastahtoinen.

Nyt homma alkaa ensi kertaa vuosiin sujua, hetkittäin harmoniaa muistuttaen. Hei, poikahan viihtyy leikeissään!  Hän ei ole enää joka toinen hetki hengenvaarassa eikä karkaile koko-ajan. Tänä kesänä voin yltää ties mihin ihmesaavutuksiin. Esimerkiksi siihen, että saisin sadon korjattua ennen kuin se pilaantuu penkkeihin

Eläköön lasten kasvu. Ja taimien.

Muistaakseni rakensimme kuistin siksi, että siellä olisi mukava syödä. Hmmm...

Kiemurtelevat kurpitsat

Ne surullisenkuuluisat maissit. Nyt syvempään istutettuna ja lannoitettuna.

Kolmannen pojan dinovaiheen kohdalla äiti osaa dinolajit unissaankin.

Onnea Martin koululle!

Voi miten iloiseksi tulin, kun luin tämän. Vihdin steinerkoulu on vihdoinkin saanut opetusluvan!

"Me teimme sen!", tekisi mieleni hihkaista, vaikka omat lapsemme eivät enää käykään kyseistä koulua. Silti tuntuu hienolta, että minunkin vähäpätöinen pikku panokseni Martin koulun eteen ei mennyt hukkaan niinä kolmena vuonna, kun lapsemme tätä koulua ja päiväkotia kävivät.

Jokaisen uuden steinerkoulun perustaminen on sen tasoinen urakka, että siitä pitäisi jokaisen vanhemman saada tasavallan presidentin mitali. Täältä voi lukea parin vuoden takaisen tunnelmakuvan siitä, millaista Martin koulun vanhempien elämä on opetusluvattomina vuosina ollut. Kyseessä ei ole ollut mikään pikku sivuharrastus, vaan palkaton kakkostyö. Mahtavaa kuulla, että tilanne nyt helpottuu!

Omat lapseni ovat käyneet sekä Espoon että Vihdin steinerkouluja, ja haluaisin mainostaa Vihdin steinerkoulua parin faktan verran. Vihdin steinerkoulu on Suomen ainoa maalla toimiva kylärakenteessa kiinni oleva steinerkoulu. Ainoa toinen steiner-maalaiskoulu on Sammatin Vapaa kyläkoulu, joka sijaitsee keskellä maaseutua. Tämä taas tarkoittaa vanhemmille koulukuskausrumbaa, sillä yksityiskoulua käyvän lapsen koulumatkojahan kunta ei maksa. Vihdin steinerkoulu sijaitsee taas ihan keskellä kyläämme, kävelymatkan päässä vanhassa meijerissä ja luokat ovat ihan toista kokoa kuin kaupunkien isoissa steinerkouluissa.

Läheisellä kummimaatilalla lapset voivat osallistua maatilan töihin, ja koulun isolla pihalla on laajat hyötykasviviljelmät. Marraskuista Martin päivää vietetään aina kiertämällä kylää lyhtykulkueessa. Kulkue huipentuu rannalle, jonne ritari Martti on tullut lapsia tervehtimään joka vuosi oikealla hevosella ratsastaen. Muitakin merkittäviä tapahtumia, kuten koulun aloitusta on tapana juhlistaa pidemmän kaavan mukaan. Nämä ovat niitä juttuja Martin koulusta, joita omat lapsemme edelleen muistelevat.

Jos jonkun mielenkiinto tästä postauksesta heräsi, ensi lauantaina 9.4. kevätmarkkinoiden aikaan kello 10-14 on loistotilaisuus tulla tutustumaan kouluun. Lisätietoja koulun nettisivuilta.

Kuvassa meidän pikkuneiti steinerpäiväkoti Pikkulyhdyn ajoilta. Puulelut olivat simppeleitä, mutta niillä saatiin aikaan mitä parhaimmat leikit.

Ihan niin steineriksi en hurahtanut, että olisin ruvennut rakentelemaan varsinaisia vuodenaikapöytiä. Vuodenaikahahmot tulivat meidän lapsille kuitenkin niin tärkeiksi, että niitä on edelleen vaihdeltava kuistin ikkunalla, muuten lapsilta tulee heti noottia. Nyt on Räntä-mummon aika.

Joutilaan vanhemman lapsi onkin pinko

Esikoinen kertoilee mielellään kauhujuttuja kavereiden vanhemmista, jotka antavat mukamas hirveitä rangaistuksia elleivät kouluarvosanat ole huipputasoa. Näiden kertomusten jälkeen hän muistaa aina huokaista: - Onneks sä et ole niinkuin ne!

Jostain se urputuksen aihe on meilläkin kuitenkin kaivettava. Eräänä iltana lukiolaisnuorukainen alkoi valittaa, miksi aina hoen hänelle, että ”kyllä se ammattikoulukin on ihan harkitsemisen arvoinen vaihtoehto” tai että ”autonkorjaajilla on muuten aika hyvin töitä”.

- Sä et usko muhun! julisti nuori mies melodramaattisesti. - Sä et yhtään arvosta sitä, miten paljon töitä mä teen koulun eteen! Sä vaan dissaat mua! Usko jo, että mä en halua vaihtaa amikseen, siellä on ihan junttia porukkaa!

Julman ”dissaamiseni” takana oli kyllä hyväntahtoisia syitä: halusin vain osoittaa nuorelle, että hänen ei tarvitse ”tulla miksikään”, vaan hän riittää jo omana itsenään. Halusin tarjota hänelle paineettoman lapsuuden. Kun itselle ei ole koskaan väläytelty mitään muita mahdollisia vaihtoehtoja kuin lukio ja yliopisto, ja kun omaa minää on arvostettu lähinnä suoritusten kautta, haluaisi toki omalle lapselleen itsetunnon, joka ei perustu tekemisiin vaan sellaiseen ajatukseen, että hän on mainio tyyppi vain omana itsenään.

- Mä vaan halusin osoittaa, että arvostan sua muutenkin kuin kouluarvosanojen kautta, yritin selitellä.
- Joo, no jos sitä tota kautta ajattelee..., hän tuumiskeli. Mutta oli edelleen selvästi tyytymätön.

Tässä vaiheessa vanhemmuutta on ainakin oppinut sen, että teet niin tai näin, se on kuitenkin väärin päin. Varmaan kaikesta tästä slow-elämästä on lopulta seurauksena se, että lapsistani tulee kuin tuleekin super-kunnianhimoisia suorittajia. Ellei muusta syystä, niin kapinaksi äidilleen.

Ahkera lukiolaiseni muuttaisi kuulemma kotoa välittömästi jos rupeaisin julkaisemaan hänestä blogissa kuvia, joten tässä sen sijaan tämän kevään taimikasvatuksen alkuhetkiä. Miten nopeasti tomaatintaimien pitäisi muuten itää...?

Pieniä hetkiä

Eri ikäisten lasten erot huomaa parhaiten tällaisina aamuina: pienillä on jo kukonlaulun aikaan valmiina nukketeatteriesitys, jonne on valmistettu äidille hienot pääsyliput ja tehty mukava katsomo. "Asiattomilta pääsy kielletty"-ukaasin takana nukkuu seitsemäntoistavuotias.
Pitkään nukkuukin, koska hänhän on tottakai valvonut aamun pikkutunneille.

Lasten huomattava eri-ikäisyys ja erirytmisyys tuntuu rasittavalta esimerkiksi sellaisina aamuina kun kolmevuotias herättää puoli kuudelta ja seitsemäntoistavuotias on pitänyt hakea bileistä samaisena yönä kello kahdelta. Enimmäkseen se on kuitenkin niin rikasta, että tekisi mieli muistiinpanna, kuvata ja videoida joka hetki. Näitä voisi sitten katsella niinä vuosina, kun tämä lapsista tyhjentynyt talo on hiljainen (ja siisti?).

Seitsemäntoistavuotiaan vihdoin herättyä saamme tuotapikaa aikaiseksi kipakan debatin aiheesta Earth Hour (josta 17 vee käyttää nimitystä "Hippie Hour"). Tämä kalkkis on tiukasti sitä mieltä, että kaikenlaisia sähkösäännöstelyjä on oikein hyvä harjoitella, sillä tulevaisuudessa ne tulevat olemaan useamminkin kuin kerran vuodessa toistuvia, eivätkä taatusti enää niin vapaaehtoisiakaan. Meidän huushollissa viikottaiset tai sitäkin useamminkin toistuvat katkokset eivät olisi mikään ongelma. Sekään ei tuntuisi pöllömmältä, että meidän kylällä vähennettäisiin katuvalaistua aikaa (nykyään meillä syttyvät katuvalot kello 5, ja ne sammuvat kello 23). Valoisimpina kuukausina katuvalot voisi sammuttaa pieniltä teiltä kokonaan ja talvellakin tuntia aikaisemmin.

Viikkosiivous tuli äsken tehtyä Manu Chaon musiikin avustuksella ”kunhan vähän pölyä pois jostain” –asenteella. Illalla katsotaan kynttilänvalossa isompien lasten kanssa ihana uusi velhojuttu Merlin.

Koiralla on ollut Tosi Huono Päivä. Aamulla se ehti juuri ja juuri pelastautua taaperon kaataman tuolin alta. Sitten seurasi kynsien leikkuu ja harjaus, ja lopulta se pelätyin ja inhotuin: imurointi. Vähemmästäkin sitä pieni koira vetäytyy keittiön alahyllylle maailmanloppua odottelemaan.

Pysähtyminen - se vasta voimia vaatiikin

- Tämmöinen joulu, jossa ehtii unohtaa koko joulun, on oikeastaan just paras.

Tämä lähes rikollinen lause lipsahti huuliltani jouluyönä kello 0.50, kun olimme miehen ja seitsemäntoistavuotiaan kanssa päässeet hienon Pianisti-elokuvan, ja sitä myötä koko jouluaaton finaaliin. Keskiveli oli ollut koko jouluaaton kovassa kuumeessa, koira ripulissa, äiti muuten vain joulumielen tavoittamattomissa.

Joulu kummastuttaa minua vuosi vuodelta enemmän. Shoppaushulluus, kaman ja ruoan vimmainen hamstraus – tämä koko näytelmä, jonka joku jossain on päättänyt etenevän tietyllä kaavalla. Alan olla samaa mieltä kuin kirjailija Tuomas Kyrö: ”Joulu nostattaa kahdeksi kuukaudeksi kauhean älämölön, että voitaisiin olla yksi päivä hiljaa. Eikä sitä edes olla hiljaa.” (H.S. 24.12.10) Viettäisin mielummin yhden hiljentymispäivän kerran viikossa kuin yhden näin kovalla hässäkällä rakennetun kerran vuodessa.

Pyhän Herman Alaskalaisen kirkossa Tapiolassa oli aattopalveluksessa kuitenkin tunnelmallista. Lapset iloitsivat lahjavuoristaan (niin, me emme siis ole niitä karuja vanhempia, jotka antavat lapsille lahjaksi vain pari itse vuoltua puupalikkaa per nuppi…). Ja Helsingin aatonaaton jouluryysiksestä Vanhalta ylioppilastalolta löytyi yksi todella tärkeä juttu, jota olin metsästänyt jo monta kuukautta: ensi vuoden kalenteri.

Kalenteri on tärkeä, koska sehän määrittelee seuraavan vuoden. Ja ensi vuodesta on tultava parempi kuin tästä! Heli Pukin Karhusen ja Kettusen keikkakalenteri oli kaivattua vaihtelua esimerkiksi Paulo Coelhon korkealentoisuuksille, jotka jo parissa kalenterivuodessa alkavat mennä yli sietokyvyn. Karhun ja Ketun (huom. voimaeläimeni! Katsokaa vaikka tämän blogin ulkoasua…) suusta kuulee vähän maanläheisempiä ja mahdollisesti myös käyttökelpoisempia elämänohjeita:

Iloitse villisti ja ilmaan hypi,

älä pikkuasioita turhaan nypi.

Älä nouki, kouki liikaa

turhuuden markkinoilla

- on ale avoin aina luonnon marjasoilla.

Jumppaa, pumppaa, humppaa ja rullaa

- syö silloin tällöin annos

namia ja pullaa

ja nuku riittävästi aa-tuuti-lullaa.

Myös tämän postauksen otsikko on varastettu samaisesta kalenterista.

ps. ”Äiti on vähän väsynyt”- t-paitaa en vieläkään saanut lahjaksi, vaikka toivoin. Sen sijaan sain lempparini Goran Bregovicin, mustalaismusiikin ehdottoman kunkun, uuden levyn. Toki sekin piristää.



Joulumusiikkia riitti...

...kiitos innokkaan pianistin

Äiti oli vähän väsynyt.

Pieneen jouluun

Vaikka henk. koht. ärsyynnyn vinkkilistoista (olen joutunut työn puolesta tehtailemaan niitä kyllästyksiin asti, ja sitä paitsi minusta ne aliarvioivat lukijaa yksinkertaistamalla elämän monimutkaisuutta), tästä postauksesta silmiin osui aidosti hyvä jouluvinkki: lähde joulun suunnittelussa elämäntilanteesta. Siis oikeasta elämäntilanteesta, ei idealisoidusta. Oikea elämä on aina kesken, ja lapsiperheessä se vasta kesken onkin.

Tänäkään jouluna emme yltäneet jouluaskarteluihin tai leipomuksiin, joita kehtaisi täällä blogissa esitellä. Kortteja ei ehditty tänä vuonna kuvata ja lähettää ollenkaan. Joulukuusikin on ehtinyt kaatua jo kerran ja koiralla on ripuli.  

Toisaalta taaperon juttujen hauskuus on huipussaan ja on ensimmäinen joulu, kun meillä on tarjolla elävää joulumusiikkia vaikka aamusta iltaan (suuri haaste tytölle onkin olla soittamatta pianolla joululauluja – edes puolen tunnin ajan, please!).

Itse odotan lähinnä joulukirkkoa. Siellä minua odottaa valmis joulu ja haluamani joulutunnelma. Jos voisin, haluaisin viettää joulua ortodoksisella kaavalla, eli jättää koko aaton sikseen ja aloittaa juhlan vieton vasta jouluaamusta. Mutta lasten ja luterilaisten sukulaisten takia on joustettava.

Tämä Sinikka Nopolan joulupakina vajavaisista jouluihmisistä kolahti ja lohdutti. Kun ”jouluihmisyyteen” liitetään herkkyys, tunteikkuus ja muista välittäminen, vajavainen jouluihminen – joka ei saa aikaiseksi muistaa lähimmäisiään niin tai näin, tai onnistuu tekemään sen aina jotenkin väärin - saa joulusta toiseen kokea olevansa kylmä, kova ja muista piittaamaton. Mutta miten jouluintoilu ja lähimmäisistä välittäminen oikeastaan liittyvät toisiinsa? Tai: voiko lähimmäisistä välittää olemalla vain oikeasti läsnä, keskellä tätä keskeneräistä elämää?

Rentoa ja omannäköistä joulua Teille, rakkaat lukijat!

ps. Löytyykö ketään, joka antaa pienten lasten ihan oikeasti koristella kuusen? Siis ilman että seuraavana yönä korjailisi tulosta, kun samalle oksalle on ripustettu neljä palloa eikä yläoksilla ole mitään...

Hyvä, lämmin, hellä

Onnea on hyvä varaava takka, tarpeeksi polttopuita – ja talo, joka pysyy puilla lämpimänä näilläkin keleillä.

Joskus pahimman metelin keskellä (esim. viime viikonlopun lastenjuhlat kymmenen pikkutytön voimin…tsiisus sitä kimitystä ja kikatusta!), on tullut mieleen, että perinteisemmin rakennettu talo olisi aika leppoisa. Siis sellainen rintamamiestalo-tyyppinen, jossa omakotitalon yläkertaan johtaa oma portaikkonsa, mikä tekee yläkerrasta oman ihanasti ääni- ja näköeristetyn osastonsa. Oman rauhan puutteesta taidan olla valittanut aika monta kertaa tässäkin blogissa.

Nyt pakkasilla olen kuitenkin iloinen siitä, että emme sulkeneet portaikkoa vaan teimme sinne rimaseinän. Yhden varaavan takan lämpö lämmittää näin pienessä talossa alakerran (70 neliötä) lisäksi myös yläkerran (36 neliötä), kun lämpö nousee vapaasti ylöspäin. Esteettisenä huomiona myös valo kulkee talossa kauniimmin. Toinen lämmityksellisesti yhtä hyvä vaihtoehto olisi ollut rakentaa perinteinen keskusmuuri ja kimputtaa huoneet sen ympärille, mutta jostain kaavoituksellisesta syystä tulisijaa ei voinut millään sijoittaa ihan keskelle taloa.

Jos perhekuntien hermot vaan kestäisivät, Suomen näköjään yhä kylmenevässä ilmastossa fiksuinta olisi rakentaa tulisijalla varustettuja taloja, joissa ei ole lainkaan väliseiniä, sillä tällöin lämpö jakautuisi tasaisesti tilaan. Ei ole sattumaa, että ekotaloissa yläkerta on yleensä parvimallinen.

Täällä on kertomus erään perheen matkasta pienempään taloon ja yksinkertaisempaan elämään. Mukava blogi muutenkin.

Riittämättömyyssesonki uudella otteella

On pyhiin arvoihin sohaisemista tunnustaa, ettei oikeastaan pidä koko joulusta. Näin isossa perheessä, jossa jo perussetistä selviäminen on haaste, jouluun väistämättä liittyvä lisäpuuhan määrä väsyttää jo etukäteen. Lisäksi juhlakautena lapsistamme peräti kahdella on myös syntymäpäivät, ja niihin tunnetusti liittyvät myös ne rasittavat kaverisynttärit, joiden järjestely ei taida olla muiden kuin ehkä Soule Maman (ks. sivun blogilinkit) lempipuuhaa.

Olen jo ajat sitten hyväksynyt rajoitukseni; minun juttuni nyt vaan ei ole askartelu tai leipomukset. Aikakauslehtien suosima em. puuhien naamioiminen vuoden idylliseksi kohokohdaksi ei mene minulta läpi, enkä suostu syyllistymään siitä, etten edelleenkään osaa tehdä piparkakkutaloa (sitä paitsi jonkunhan on ne myyjäistenkin piparitalot ostettava). Näin riittämättömiin tunnelmiin kuin tässä kaksi vuotta vanhassa postauksessani minua ei saa syöstyä enää mikään. Pystyn hengittelemään syvään ja hyväksymään tarpeeksi hyvän vaatimatta täydellisyyttä. Olemme löytäneet oman tapamme viettää joulua: pienen joulun. Silti keskitalven juhlakaudessa on hetkiä, jotka vieläkin nostavat vanhat riittämättömyyden fiilikset pintaan.

Esimerkiksi ne hetket, jolloin ovelle koputtavat tonttuasuissa itse värkättyine ja leivottuine joulutervehdyksineen perhekunnat, joilla fenomenaalisesti riittää aikaa kaiken tekemiseen sen kunnianhimoisimman kaavan kautta (eikä sinulla ole antaa piparin piparia vastalahjaksi). Tai se päivä, jolloin pitäisi olla samaan aikaan kolmessa lasten eri joulujuhlassa, ja joudutaan jakautumaan niin, että äiti menee yhteen juhlaan, isä toiseen ja kolmannen lapsen juhliin ei mene kukaan. Löytyyhän niitä muitakin.

Toisaalta juuri näinä hetkinä huomaa, että täydellisyys on mahdottomuus, ja katastrofia ei tapahtunutkaan sinne päin menneellä suorituksella. Nämä Uuden Mustan ähkyttömyysjoulun teesit ovat aika hyviä. Tosin kohta 5 eli ruokahössötys ei koskaan ole meillä ollut ongelma. Kinkusta ei kukaan meillä piittaa, eivätkä muutkaan jouluperinneruoat ole suuressa suosiossa. Siispä teemme vain ruokia, joista kaikki pikkuronkelitkin varmasti pitävät. Jo 90-luvulta joulupöydässämme on ollut aikuisille intialaista ruokaa ja lapsille lihapullia.

Jos kokee vanhat perinteet stressaaviksi, voi aina luoda uudet.

Viikonloppuna on vuorossa juhlakauden lastenjuhla numero 1, tytön seitsenvuotissynttärit. Viime vuonna teemana olivat tämän mukavan islanninhevosen avustuksella hepat, tänä vuonna pidetään koirasynttärit.

Oma huone

Viime aikojen terapeuttisimpia lukukokemuksia on minulle ollut Päivi Alasalmen novelli Oma huone huikeasta novellikokoelmastaan Koirapäinen pyöveli (Gummerus 2010). Siinä ylirasittunut neljän lapsen äiti herää yllättyneenä mutta tosi ilahtuneena hiljaisesta, rauhallisesta huoneesta ja nautiskelee olostaan täysin siemauksin.

Hän on vihdoinkin saanut oman huoneen. Upeaa!

Äiti viettää rauhaisaa aamuaan venytyksiä tehden ja nautiskelee kissanpäivistään auvoisassa vapauden huumassa. Lopussa (sorry spoileri) selviää, että äidin oma huone olikin putka, jonne juhlimiseen tottumaton äiti päätyi pikkujoulujen jälkimainingeissa. Äiti suostuu lähtemään rauhan paikastaan vasta kahden poliisin sekä ovelle ilmestyneiden nälkäisen aviomiehen sekä kirkuvan lapsilauman tiukan painostuksen jälkeen.

Tarinaan voi eläytyä jokainen melusta ja sotkusta yliannostuksen saanut äiti. Olisipa minullakin oma huone! Olin pari vuotta sitten Niina-Matilda Juholan kurssilla, jonka teemana oli pyhä arki. Niina-Matilda (kahden lapsen äiti ja silloin viiden sijaislapsen äiti) piti erityisen tärkeänä sitä että jo heti aamutuimaan, jokaisen päivän aluksi, äidin silmiin osuisi esineitä jotka energisoisivat ja voimistaisivat häntä. Kurssin jälkeen teinkin kotiini kauniiden, voimaannuttavien esineiden asetelmia, mutta kaikkihan tietävät, mitä tällaisille asetelmille lapsiperheessä käy. Pian ovat kivet, kuvat ja patsaat lasten leikeissä, tai sitten hienon luontoasetelman keskeltä löytyy Bratz-nukke tai kaivuri. Ei, minä haluan ihan oman, vain omaksi ilokseni sisustetun tilan, jonka oven voin tarvittaessa sulkea lukolla.

Vaikka minulla ei tässä vaiheessa ole minkäänlaisia mahkuja saada omaa huonetta ajattelin päiväni iloksi kuitenkin visualisoida, millainen se tulee olemaan, kun sitten joskus sen saan.

Koska väsyneet äidit haluavat nimenomaan hajurakoa asuintaloon (joka tunnetaan äitien keskuudessa myös nimellä työleiri), paras olisi erillinen rakennus. Suurin unelmani on aina ollut jonkinlainen Jungin tornin tyylinen rakennelma, mieluiten pyöreä. Eräs hienoimmista näkemistäni pyöreistä taloista on Kööpenhaminan Christianian ”Tolvkanten”-ekotalo, jonka inspiraationa ovat toimineet Tolkienin hobittirakennukset. Tolvkanten jos mikä on terapeuttinen tila. Tässä on talo ulkopuolelta:

Tolvkantenin sisätila sopii täydellisesti meditaatioon ja joutilaaseen zen-makoiluun:

Omaksi huoneekseni ottaisin mielelläni myös tämän jännittävän shamanistisen tilan järvinäkymällä, joka niinikään löytyy Tami Christiansenin ja Karina Tengbergin hienosta kirjasta Christiania Interior.

Meidän talossamme rakentamatta on vielä yksi kellarin isoista huoneista. Jos saisin keskimmäisen poikamme muuttamaan tulevaisuudessa sinne, voisin ehkä anastaa käyttööni hänen huoneensa? Tämä talon pienin, vain seitsemän neliön huone on kuin turvallinen pikku haukanpesä. Siellä on myös talon parhaat (suokaa anteeksi hippitermi) vibat, mutta tämä voi toki johtua huoneen rauhaisasta asukkaastakin. Minulla on jo suunniteltuna miten tämän huoneen sisustan sitten kun olen saanut pojan heivattua kellarihuoneeseen (ettei tämä kuulostaisi ihan näin tylyltä, pitää mainita, että kellarihuone on tätä huonetta paljon isompi ja ikkunallinen). Tapettejakaan ei tarvitsisi vaihtaa, sillä viisas poika on ne itse valinnut sillä periaatteella, että "näistä tulee rauhallinen olo".

Kauppakeskus, sikahuono paikka

Olen jo pitkään onnistunut välttelemään kauppakeskuksia. Kaiken tarvittavan saan lähikaupoista, nettikaupoista tai kirppareilta. Vihtiläisenä minulla on myös se etu, että ihan lähellä sijaitsee mitä kannatettavimman Globe Hopen tehtaanmyymälä.

Joskus harvoin kauppakeskukseen on kuitenkin pakko raahautua. Kun tytön lähes kaikki sukat, sukkahousut, kintaat, alusvaatteet ja hatut (näitä ei löydy paljoakaan kirppareilta ja jos löytyykin, en välttämättä halua niitä sieltä ostaa) olivat loppu ja lähikauppojen valikoimat olivat huonot,  kerroin hänelle viikonloppuna, että nyt lähdetään tyttöjen shoppailupäivälle Espoon Isoon Omenaan.

- Mennään vaan, mut mikä se on? tyttö kiinnostui.

No kauppakeskus!

Ekaluokkalaisella löi tyhjää. Mikä on kauppakeskus? Tyttö oli viimeksi vieraillut citymarkettia suuremmassa ostoskompleksissa joskus alle kaksivuotiaana. Mutta tyttö lähtee toki innolla mukaan mille tahansa ajomatkalle, jos vain saa kuunnella reissussa Indicaa tai Värttinää.

Ajomatka sujuikin iloisissa tunnelmissa, mutta sisällä kauppakeskuksessa herkkä tyttö synkistyi ja puhkesi melkein itkuun.

- Täällä on jotenkin peloittavaa ja surullista!

Teimme pakolliset ostokset nopeasti ja keskityimme sitten huviin (jäätelö, eläinkaupan pupujen sekä marsujen ihailu ja loppukliimaksina liukuportailla ajelu). Lapsi oli helpottunut päästessään kauppakeskuksesta pois ja takaisin maaseudulle.

Ihmettelen aina nähdessäni ihmisiä (aivan erityisesti lapsia), jotka vaikuttavat ihan oikeasti nauttivan kauppakeskuksissa oleskelusta. Meidän perheessä kauppakeskuksia eivät ole meinanneet kestää lapset eivätkä aikuiset.

Vanhimman lapseni huonosta kauppakeskuskestävyydestä olin aikoinaan huolissani. Tuntui epänormaalilta, kun edes pakollisista vaateostoksista ei meinannut tulla kauppakeskuksessa mitään, lapsen vajotessa vielä päälle kymmenvuotiaana lattialle voimattomana, kalpeana kuin lakana, mumisten jotain siitä, miten häntä ahdistaa. Samainen lapsi ei käyttäytynyt näin esimerkiksi metsässä. Siellä hän taivalsi kilometrikaupalla ollenkaan valittamatta.

Nyt tajuan, että lasteni reaktio oli luonnollinen. Se johtui heidän kyvystään havaita enemmän kuin aikuiset.

Vähemmän herkkäkin tietysti huomaa, että kauppakeskus on keinomaailma, epäluonnollinen ympäristö, joka vain vie voimia eikä energisoi ihmistä mitenkään. Enemmän luulen lasteni kuitenkin reagoivan kauppakeskuksen ihmisjoukkojen tunnelmaan, jonka he herkemmin aistivina nappaavat. Ihmisjoukon tyytymättömyys, jonkin kivan uuden, mielialaa piristävän juttusen etsinnän kiihkeys, myymiseen ja ostamiseen sekä rahojen tuhlailuun liittyvät innon, pelon ja ahdistuksen tunteet…. kauppakeskusten energia on aivan omanlaisensa.

Tyttö totesi, jätskillä istuessamme:

- Mä en tiedä mitä täällä on, mutta mulle tulee siitä vatsa kipeäksi.

Isoveljensä (myös kauppakeskusten vihaaja) osasi paremmin selittää tämänpäiväisellä kävelyllämme:

- Kauppakeskuksissa on siis vaan niin sikahuono tunnelma!

Lapset, jotka eivät vielä välitä kuluttamisen statuksesta, vaan katsovat ihmisiä ihmisinä näkevät kauppakeskukset varmaan aika samasta näkökulmasta kuin slow-guru Tom Hodgkinson:

Kun seuraavan kerran huomaat uskovasi, että shoppailu ja brändien välillä valitseminen ovat osoitus vapaudestasi, mietipä niitä zombielokuvia, joissa eläviksi kuolleiksi muuttuneet vaeltavat mykkinä sisään ja ulos kaupoissa ja ajavat ylösalas rullaportaissa.Mikä visionääri niiden ohjaaja olikaan.

Ostosreissun merkittävin anti oli kolmen euron keijukorvisten löytäminen. Kylläpä niitä onkin ihailtu.

Kiitos Richard Scarry!

Koko kesä meni arvaillessa mihin vartensa kohtaan ihka ensimmäistä kertaa viljelemäni maissi tekee tähkän. Omistan peräti viisi eri palstaviljelyn opasta, mutta maissinviljelyä oli kuvitettu kaikissa vain lähiksellä, joka oli otettu valmiista tähkästä. Näin alkeellisia juttuja kuin minne se tähkä sitten tulee ei kehtaa kysyä edes netin puutarhapalstoilla salanimellä. Siispä ei auttanut kuin odotella.

Eräässä vaiheessa kesää näin jotain tähkän tapaista, mutta seuraavana aamuna ”tähkä” oli hajonnut joka puolelle harottavaksi oudoksi töyhdöksi. Päättelin lintujen syöneen tähkäni ja pistin maissit mielessäni kasvimaani (muiden) menetettyjen tapausten joukkoon.

Eräänä päivänä luin kuopukselle Richard Scarryn Iloista autokirjaa ja törmäsin tähän kuvaan:

Heureka! Tumpeloviljelijän päässä alkoi raksuttaa. Possulan mummon maatilan maissit olivat samalla lailla ”linnunsyömiä”, mutta satoa korjattiinkin yllättävästi paljon alempaa. Outoa, etten ollut koskaan rekisteröinyt tätä kuvaa, vaikka luin tätä (tosi puuduttavaa) kirjaa jo neljännelle lapselle. Ryntäsin heti pihalle katsomaan.

Minunkin maisseissanikin oli tähkät! Tosin liian pienet, sillä taimikasvatus tuli tottakai tehtyä liian myöhään. Myönteisesti ajateltuna tässä kuitenkin ikään kuin edistytään, sillä nyt sentään tunnen kyseisen kasvin rakenteen.

Parsakaali oli toinen mysteeri. Se teki valtavat, lehtevät puskat, mutta kaivattua kaalia ei näkynyt missään, kunnes se yhtäkkiä tällä viikolla vain putkahti jostain. Eikä hetkeäkään liian myöhään, sillä yöpakkaset jo alkoivat.

Tässä vaiheessa syksyä pitää todeta Inge Löökin viisaita mummoja myötäillen, että tuotto ei koskaan ollutkaan pääasia. Pääasia oli elää täysillä jokainen ihmettelyn hetki:

”Mummojen mielestä elämästä tulee sitä vaikeampaa, mitä kovemmin vääntää rautakankea. He kyllä kunnioittavat toisten ruusutarhoja, mutta hyväksyvät oman rajallisuutensa. Onni löytyy minän sisältä eikä mistään ulkopuolelta, ei mainosten tai katalogien mallipihoilta.”

Rentoa viikonloppua kaikille ja lämpimästi tervetuloa kaikille uusille lukijoille!

Hetkien kauneus

Pari vuotta sitten, pahimman vauvavuoden väsymyksen keskellä, olen näköjään hieman provosoitunut Amanda Soulen ihanasta SouleMama-blogista. Pari lisävuotta blogin seurausta, ja alan hiljalleen ymmärtää, mistä Amandan jutussa on kyse.

Sehän on silkkaa tietoisuusharjoitusta, edistyksellistä zeniä. Määrätietoista valoisan ajattelun valintaa, vaikka tilanne olisi mikä. Lopullisesti Amandan ihailun puolelle minut käänsi viime vuosi, jonka hän jälleen sankarillisesti bloggasi, vaikka arjen työmäärä oli kasvanut puolella miehensä ollessa poissa pelistä mystisen selkä(?)sairauden vuoksi.

Erityisesti lapsiperhearjessa tietoinen hyviin hetkiin keskittyminen ja niihin palaaminen auttavat monen huonomman yli. Jo pari päivää minua ovat ilahduttaneet kaksi ja puolivuotiaan kuopukseni Valon tyytyväiset analyysit hänen ihaillessaan kasvuaan peilistä: ”Mähän oon kohta jo ihan ihminen! ” Sen hetken voimin selviää monesta taaperoraivarista.

Luetuimmassa postauksessaan Snapshots Amanda luonnehtii hyvien hetkien dokumentointipakkoaan ”itse itseään ruokkivaksi ilo-addiktioksi”. Soulen perheessä tapahtuu muutakin kuin niitä idyllisimpiä asioita, Amanda korostaa. Mutta niitä hetkiä hän ei sen enempää haluaa ruokkia.

Ei se ole todellisuuspakoa. Se on juuri sitä hyvien tunnetilojen vaalimista, josta edellisessä postauksessani kirjoitin.

Pakko vielä loppuun mainita, että myös Amandan omaan kotiin sovellettavat inspiroitumisvinkit ovat tosi hyviä. Vaikka seuraavat omat viritelmäni eivät yllä SouleMaman tasolle, minua ne ilahduttavat joka päivä.

Amandan kehittämä "Inspiration Wire" on yksinkertaisesti pyykkinaru, johon ripustetaan vaihtuva kavalkadi sillä hetkellä tärkeitä kuvia tai vaikka runoja.

Työhuoneessa pitää olla oma inspiraationarunsa. Erityisesti siellä.

Tämäkin Amanda Soulen oppeja: peileihin teipatut vaihtuvat runot. Näin kiireinen äitikin ehtii inspiroitua runoudesta. Vaikka vauvan peppua pestessä.

Vapaus vs. palkkatyö

Aina kuullessani jostakusta joka on ”lähtenyt oravanpyörästä” downshiftaamaan ja etsimään hitaampaa elämää yrittäjyydestä, ajattelen että onnea matkaan vaan. Mieleni tekisi sanoa aika paljon muutakin, mutta eihän aloittelevan yrittäjän intoa viitsi latistaa.

Itse olen siitä nurinkurinen downshiftaaja, että siirryin lähes kymmenen vuoden yrittäjyyden jälkeen palkkatöihin. Väitän sen olevan vapaata yrittäjyyttä sata kertaa rennompaa.

Ei enää hirveää laskutusrumbaa ja veroarviointia, joka oli huono matikka-tyypille painajaista! Ei oman työn rasittavaa kaupustelua, ei taistelua palkkioista.

Palkkatyön muista eduista puhumattakaan. Kuten palkallisista lomista tai vapaista illoista (yrittäjänä kun oli töissä aina). Luksusta on ollut myös nauttia elämänsä ensimmäisestä ei-minimipäivärahaisesta äitiyslomasta. Nyt kotiäitivuosinakin tilille on ilmestynyt työpaikan toimesta salaperäisiä yllärisummia. Lomarahoja! Vaikken ole käynyt töissä päinkään melkein kolmeen vuoteen. Palkkatyössä on tosiaankin puolensa. 

Asia on tietysti toisin, jos yrittäjänä ei ole pakkoa erityisemmin tienata: jos esimerkiksi onnistuu elämään niin linkolalaisesti, että tarvitsee rahaa vain harvoihin kauppareissuihin, joilla ostetaan (vain) tölkki maitoa ja paristot radioon. Meidän kokoisessamme nelilapsisessa perheessä jo pakollisten ruokaostosten lista on vaikuttava. Eli laskutusta on tultava.

Entä yrittäjän ”vapaus”? Oli tietysti hienoa, että lapsemme saivat viettää pitkän kotihoitolapsuuden, kun yrittäjävanhemmat pystyivät sumplimaan keskenään työ- ja lastenhoitovuoroja. Toisaalta tässä mallissa kenelläkään ei ollut ikinä lomaa, mahdollisuutta keskittyä kunnolla töihin, eikä myöskään lapsivapaata hermolepoaikaa. Kun niskaan rojahtivat tarpeeksi monena peräkkäisenä vuonna vaikkapa 8000 euron mätkyt, alkoi suomalaisen pienyrittäjän vapauskin tuntua pikemminkin vankeudelta.

Yrittäjinä olimme periaatteessa kai ”menestyviä”: töitä riitti sekä miehelleni että minulle niin paljon kuin vain jaksoimme tehdä ja laskutuksemme olivat suorastaan huikeita. Mutta laskutus- ja verotusrumban perässä pysymiseen olisimme tarvinneet kirjanpitäjän lisäksi ylimääräisen vuoden kunkin vuoden rinnalle. Yrittäjyys oli monisuorittamispainajaista.

Näännyttävän yrittäjyyden paras (ellei ainoa?) hyvä puoli oli se, miltä se näytti ulospäin. Siis: palkkatyöläisten kade, heidän illuusionsa "oravanpyörän ulkopuolisesta" elämästämme.

”Sun elämäsi on niin ihanan vapaata – ei pomoja, ei kehityskeskusteluja, ei ärsyttäviä työkavereita! Sähän voit lähteä vaikka kävelylle keskellä päivää!”

 Siinä vaiheessa yleensä vain hymyilin salaperäisesti.

Löytyisikö hitaan elämän kikkaa?

Kuten kirjassani kerron, downshiftaavien perheiden etsiskely lehtijuttuihin oli minulle pitkään intohimo. Paitsi että vähempään tyytyvät perheet olivat mielestäni ikuisen hyvä lehtijutun aihe, toivoin joka kerta keikalle lähtiessäni löytäväni vastauksen siihen, millä kepulikonstilla itse pääsisin samaan.

Tarkemmin sanottuna etsin rahaan liittyvää olennaista vinkkiä: miten päästä elämäntapaan, jossa asumisesta ei tarvitsisi maksaa juuri mitään? Se kun tuntui olevan kaikkien hidasta elämää viettävien perheiden yhteinen nimittäjä.

Tapaamani perheet kuuluivat kolmeen pääryhmään. Ensimmäiset olivat huippurikkaita, huvikseen hieman hippimäisen elämäntavan valinneita. Heidän hidas elämänsä perustui suureen omaisuuteen. Good for them - mutta heillä ei ollut tarjota minulle sitä vinkkiä, jota etsin.

Toinen ja suurin ryhmä olivat ne perheet, joita onni oli juuri asumismielessä potkaissut: oli tullut ostettua talo juuri silloin kun hinnat olivat matalalla ja myytyä se sitten huikealla voitolla. Tai sitten oli tullut perittyä juuri sen verran rahaa, että sai lunastettua omakseen esimerkiksi suvun talvikäyttöön muunnellun kesähuvilan. Nämä perheet eivät olleet rikkaita, mutta ei heillä asuntolainaakaan ollut. Velattomuutensa takia heidän ei ollut pakko paiskia kamalasti töitä. Sen sijaan heillä oli aikaa keskittyä esimerkiksi viljelyyn, mikä taas helpotti perheen ruokakuluja. (Vinkkinä hitaasta elämästä haaveileville sinkkunaisille: tähän ryhmään kuului myös erityisen paljon perheitä, joissa mies oli vaimoansa huomattavasti vanhempi ja siksi asuntolainansa jo ajat sitten maksanut).

Pienin ryhmä tapaamistani perheistä olivat todelliset sissit. Ne, jotka olivat ostaneet perheasunnoiksi alle 50000 euron mukavuuksettomia mummonmökkejä ja jotka elivät siellä omavaraisesti.

Itse asiassa löysin vain pari tällaista perhettä. Ainakin toinen perheistä on kuulemma jo muuttanut kerrostaloon, järkyttävään työmäärään väsyttyään. Mitä en ollenkaan ihmettele.

Voi tietysti kysyä miksiköhän aikakauslehdissä harvemmin esitellään downshiftaavan perheen esimerkkinä vaikkapa kaupungin vuokralähiöissä asuvia perheitä. Johtuisiko se siitä pittoreskista kuvasta, joka samaistaa oravanpyörästä lähtemisen aina maaseutuun? On selvää, että esimerkiksi viljelyyn ei ole mitään järkeä ruveta vuokratalossa. Kun pelkkä maan parannus kestää monta vuotta, ajatus siitä, että vuokraisäntä sanoo vuokrasopimuksen irti juuri, kun olet saanut kasvimaan toimimaan, on todella ahdistava.

Kun kikka kolmosta siihen, miten pääsisin eroon asuntolainasta, työnteosta ja kaikesta muusta mieltäni rasittavasta ei löytynyt, rupesin pohtimaan koko hitaan elämän juttua toisinpäin.

Olisiko elämäänsä mahdollista hidastaa, vaikka mikään ympärillä ei radikaalisti muuttuisikaan? Mitä voisi olla oravanpyörän vauhdissa tapahtuva downshifting? Onko oravanpyörää edes olemassa?

Siitä enemmän kirjassani, ja myöhemmin tässä blogissa.

ps. Jos jotakuta sattumalta kiinnostaa vaihtoehdossa 3 kuvattu sissielämä ja hän etsii itselleen kuvatunlaista asumusta tunnin matkan päästä pääkaupunkiseudulta, kannattaa ottaa yhteyttä minuun. Myymme juuri pois mummonmökkiämme.

Morkkista Monsoonin vaatekasan äärellä

Tällä viikolla on tullut kirpputoria varten käytyä läpi omia, viimeisen neljän vuoden lastenvaateostoksia. Erityisesti tytön vaatekasaa silmäillessä on iskenyt shoppailumorkkis. Mitä tämä mekko uutena maksoikaan? 70 euroa? Entä tämä haalari? 140 euroa? Tämä makea retroprinttinen puserokin (50 euroa?) on näköjään pitänyt saada. Ja moni muu, aikanaan välttämättömyydeltä tuntunut ostos.
Erityisesti tytölle näyn ostaneen kalleimpia, laadukkaimpia ja trendikkäimpiä releitä. On näköjään ollut hieman huono omatunto sen johdosta, että neiti on, ainoana lapsikatraastamme, jäänyt hoitoon vasta kymmenkuisena. Ja onhan shoppailu hauskaa!

Nyt hinnoittelen näitä laatuvaatteita uudestaan kirpparihinnoille: mekko 10 euroa, haalari 20 euroa, pusero…2 euroa?

Olen tutustunut kirpputorien lastenvaatetarjontaan vasta pakon edessä, kotihoidontuella kitkuttelevana kotiäitinä. Nyt mieleen tulee miten paljon rahaa olisin säästänyt, jos alun alkaenkin olisin kitkutellut nykyisellä elintasolla. Jos esimerkiksi olisin ostanut lastenvaatteet kirpputorilta ja syönyt edes pari vuotta tavallista (siis: ei luomukaupasta huippukalliilla ostamaani) ruokaa. Pari muutakin ostosta olisi hyvin voinut jättää välistä ilman, että kukaan olisi kärsinyt.

JOS olisin aloittanut tällaisen elämäntavan jo vaikkapa 10 vuotta sitten, olisiko meillä enää asuntolainaa?

Mihin uusia (tai: uusimpia) esineitä oikeastaan tarvitaan, kun maailma on täynnä uudenveroista, mutta paljon halvempaa tavaraa? Oman statuksemme nostamiseenko vain? On silmiä avaavaa huomata, että täsmälleen samoja, kauniita lastenvaatteita myydään ostokunnossaan kirpputoreilla neljäsosahintaan.

Sama käsittämätön arvonalennus koskee myös vähänkään käytettyjä autoja. Viime viikolla kävin tekemässä haastattelua perheessä, jossa harrastettiin vanhoja autoja. 1950- ja 1960-luvun autotkin olivat edelleen rekisterissä ja pelittivät kuulemma mainiosti. Vanhaa, ei vielä nykymielessä sähköistettyä autoa oli kuulemma yksinkertaista korjatakin ihan tavismiehen perustaidoilla. Kalliisiin merkkikorjaamoihin ei tullut asiaa.

Kun elämänsä kohtuullistamiseen ryhtyy, huomaa ensimmäiseksi sen, miten paljon kunkin uuden, kulloisenkin vuoden ”välttämättömyyden” eteen pitää tehdä työtä. Kun on sitten paiskottu paljon töitä, usein jopa burnouttiin asti, voi tullakin hetki, jolloin ihminen herää kyselemään mitä kaikesta tästä kiirehtimisestä lopulta jäi käsiin?

Kasa vaatteita, jotka eivät ole enää minkään arvoisia.

Simplicitas-blogissa kirjoitettiin taannoin samasta asiasta. Kaarina Davisin kirjasta Irti oravanpyörästä (Nemo 2010) löytyy lisää pysäyttäviä laskelmia.