Ekopaasto

Otin vastaan, monen muun ympäristöasioista kirjoittavan bloggaajan tapaan, Suomen ympäristökeskuksen ja Suomen evankelisluterilaisen kirkon haasteen ekopaastosta.

Olin tehnyt paastosuunnitelmia jo ennenkuin kampanjasta mailattiin minulle. Olin päättänyt (piiitkästä aikaa!) tänä vuonna paastota oman kirkkoni, ortodoksisen kirkon pääsiäisperinteen mukaan. Sen lisäksi olin päättänyt olla viikon 8 puhdistavalla mehupaastolla. Valitsin tämän ajankohdan jo vuoden alussa kuukalenterista, sen kun pitäisi olla muutenkin suotuisa kaikille terveyteen liittyville pyrkimyksille. Hauskaa, että myös ekopaasto ja ortodoksisen kirkon Suuri Paasto alkavat samalla viikolla.

Ortodoksinen paasto tarkoittaa ilman eläinkunnan tuotteita olemista, siis seitsemän viikon kasvisruokavaliota. Kasvissyönti ei tunnu suurelta uhraukselta, olinhan nuorena kasvissyöjä viitisen vuotta. Sitten sairastuin niin vakavaan anemiaan, että vereni piti sairaalassa vaihtaa kokonaan. En edelleenkään pidä lihan syömisestä, mutten ole keksinyt keinoa, jolla saisin pidettyä hemoglobiinini ylhäällä pelkällä kasvisruoalla. Siihen aikaan, kun jouduin sairaalaan, olin ollut monta vuotta töissä kasvisravintolassa ja siellä syönyt monipuolisinta mahdollista kasvisruokaa.

Tämän takia on kiinnostavaa pitää tällainen lyhyt, seitsemän viikon mittainen kasvisruokakokeilu. Ihminenhän muuttuu. Jos nyt voinkin hyvin, ehkä voisinkin siirtyä takaisin kasvissyöjäksi? Tai ainakin melkein kasvissyöjäksi. Jos voisin valita, en haluaisi syödä lihaa.

Ortodoksiseen paastoon liittyy paljon muutakin kuin sen miettiminen mitä syö ja mitä ei. Siitä muusta voi lukea esimerkiksi täältä. Itse kaivoin esiin juuri esiin lempikirjani ortodoksisesta paastosta, isä Alexander Schmemannin kirjan Suuri paasto vuodelta 1982. Isä Alexanderin mielestä paaston elämäntyylin olennainen osa on tietoinen hiljaisuuteen pyrkiminen, mikä tarkoittaa mediapaastoa tai ainakin kaiken turhan infovirran huomattavaa rajoittamista. Tämä kohta kolahti itselleni ja ajattelin hieman yrittää rajoittaa sosiaalisessa mediassa roikkumistani (vain pari kurkkausta Facebookiin päivässä olisi ehkä realistinen lupaus...).

Vastaan siis ekopaastohaasteeseen kasvispaastolla ja harkitummalla facebookkailulla.

Jos siis suuri paasto on sitä, että ihminen löytää uudelleen uskonsa, on se myös sitä, että hän löytää uudelleen elämänsä, sen jumalallisen merkityksen ja pyhän syvyyden. Pidättymällä ruoasta me tavoitamme sen suloisuuden ja opimme jälleen ottamaan sen vastaan Jumalalta ilolla ja kiitollisuudella. Vähentämällä musiikkia ja huvituksia, keskustelua ja pintapuolista seurustelua, löydämme ihmissuhteiden, ihmisen työn ja taiteen perimmäisen arvon.

(Alexander Schmemann)

Joskus, kun tämä äiti yrittää bloggata, hänen jalkojensa juureen järjestyy vaivihkaa osasto dinosauruksia, lohikäärmeitä ja Fenixlintu. Tuima katse porautuu äitiin. Leikkiseuraa kaivataan!

Runohaaste

On opittava: putoamaan

Kun ikkunasta tipahtaa
jotakin (vaikka kuinka vähän),
jo painovoimalaki tähän
kuin tuulenpuuska tuiskahtaa
ja joka pallon, haivenen
se kantaa huomaan kaikkeuden.

Hyvyys on lentovalmiina
jokaista seikkaa vahtimassa,
kiveä, kukkaa suojaamassa
kuin pikkulasta unessa.
Vaan kopeina me aikuiset
vapauden koloon vetäydymme,
yhteydestä eristymme,
kiskomme irti sidokset.
Hylkäämme voimat viisaammat.
Sen sijaan että suostuisimme
yhteiseen suoniverkostoon,
katkomme juuret kantavat,
eksymme omiin solmuihimme
ja jäämme yksin, paitsioon.
On opittava uudestaan
kuin pikkulapsi turvaamaan
poisjuoksematta Jumalaan.
On opittava: putoamaan,
esineen lailla lakiin samaan
antautumaan, ei uhoten
kiitämään ohi lintujen.

Rainer Maria Rilke

Otin vastaan runohaasteen Lumiomenan blogista. Rainer Maria Rilken Hetkien kirja on ollut minulle aina se tärkein runokokoelma. Olen palannut näihin runoihin jo parikymmentä vuotta ja löydän niistä aina uutta.

Rilken runoudessa minua koskettaa runoilijan pyhyydentunto, hiljaisuuden kaipuu, pienen ihmisen; köyhän, syrjäytetyn puolella oleminen ja solidaarisuus kaiken elävän kanssa. Minulla on kirjahyllyssä vuoden 1992 kokoelma, jonka Anna-Maija Raittila on suomentanut. Raittila kirjoittaa kokoelman alkusanoissa niin osuvasti, ettei auta kuin lainata:

Ei riitä kukkiminen: tarvitaan kypsyminen, ja se merkitsee tummumista, vaivaa. Rainer Maria Rilke kehottaa meitä kestämään surumme suuren luottamuksen vallassa, tarkkaavaisina; juuri noina jähmeinä hetkinä, jolloin mitään ei tapahdu, tulevaisuutemme kohtaa meidät.

On opittava putoamaan- runo koskettaa minua juuri nyt, tänä epävarmuuden syksynä.

Elämää ei voi hallita eikä suorittaa. On opittava putoamaan.

Suuren lauantain mietteitä

Jos olisin kunnon ortodoksi, minun pitäisi olla nyt täystäpinöissä pääsiäisruokia viimeistelemässä ja kirkkopalveluksesta toiseen juoksemassa. Muistan pääsiäisiä - etenkin Valamon talkoolais-aikoina - jolloin lauloin koko pääsiäisajan luostarin kuorossa ja seisoin kirkossa sellaiset 10 tuntia vuorokaudessa, monta päivää putkeen. Pääsiäisyönä olin jo niin rasittunut, etten jaksanut kuin itkeä. Pääsiäisen vietto juuri näin tuntui silloin merkitykselliseltä ja tärkeältä.

Pääsiäinen pääsiäiseltä ortodoksipuuhani kuitenkin vähenevät. Ensi kertaa jopa ajattelin, etten jaksa lähteä keskellä yötä ajamaan täältä maalta kauas kaupunkiin yöpalvelukseen. Mielummin mennään vaivattomammin toisen pääsiäispäivän "lasten pääsiäiseen", joka toimitetaan aamulla. Tänä pääsiäisenä perheemme ortodoksijoukko on sitä paitsi yhdellä supistunut, kun mies erosi kirkosta. Aiemmin moinen päätös olisi ollut mielestäni katastrofi, nyt se oli ihan ok juttu. Tänä vuonna on itsekin tullut kyseenalaistettua kirkkoon kuulumista ja mietittyä, Alfred Tennysonin tapaan, mielummin uskoa, joka on uskontomuotojen takana.

Kuopus on ollut jo viikon kipeä. Ollaan tehty tämän talven viimeiset tulet. Kohta puukorit kannetaan kesäksi kellariin.

Tämä Matti Salmisen Yrjö Kallis-kirja on ollut loistolukemista! Aiempiin elämänkertoihin verrattuna se on rehellisempi esimerkiksi Kallisen naissuhteiden sekä teosofisen elämänkatsomuksen suhteen - molemmat asioita, jotka aiemmissa elämänkerroissa on hyvästä syystä pimitetty. Tiesittekö muuten, että myös Eino Leino oli teosofi?  Eipä siitä missään ole aiemmin huudeltu, sillä moinen ei-suomalainen uskonnollisuus oli Suomessa pitkään pelkkiä miinuspisteitä ihmiselle tuova asia.

Kallinen itse koki kaikki me-henkiset, toistensa kanssa taistelevat ryhmät - olkoon ne poliittisia tai uskonnollisia - kaiken harhan alkujuuriksi. Hän uskoi kaikkien ihmisten veljeyteen (jo kauan ennen John "Imagine no religion" Lennonia). Kallinen vaikuttui syvästi tapaamastaan Krishnamurtista ennen kaikkea siksi, että Krishnamurti kieltäytyi perustamasta jälleen uutta uskonlahkoa:

Erässä puheessaan hän ( Krishnamurti) sanoi, "jos poliisi voisi estää teitä seuraamasta minua, huutaisin heti poliisia." Hän puhui aivan toisin kuin muut. Hän torjui seuraajat. "Teillä ei ole mitään hyötyä, jos te uskotte minun sanaani ja seuraatte minua, te olette samaa laumaa. Kaikki pitää tapahtua teissä itsessänne. Minä voin sanoa tämän teille, teidän itse pitää erottaa valhe ja tosi, illuusio ja realiteetit. Kukaan ei voi teille sitä voimaa antaa, se on teillä, se pitää vain nyhtää teistä."

Koira on ollut viime päivät seurannut minua joka paikkaan kuin varjo, tuijottanut minua juuri näin, vähän huolestuneena, kuin minun pitäisi vihdoinkin käsittää jotain. Ehkä pitäisikin? Jännää tässä koirassa on alusta asti ollut se, että se vaistoaa jos olen yhtään alamaissa. Silloin se heti aloittaa tämän partioinnin. Ihana Ilo!

Valoisaa ja iloista pääsiäistä itse kullekin uskontokunnalle! Ja uskonnottomillekin! :)

ps. Tv-vinkki tälle illalle, ystäväni dokumentti eräästä niinikään tärkeästä ja hienosta eläimestä.

Jalat maassa

Tämä blogikirjoitus kolahti, osui ja upposi. Yhdyn joka sanaan.

Viimeisen kymmenen vuoden ajan olen varmaan lukenut jokaisen kotimaisen kirjan sekä kaikki merkittävimmät englantilaiset kirjat self help/ihmisenä kasvu/ henkinen kehitys- osastolta. Kaiken tämän tietomäärän jälkeen on oma näkemys löytynyt.

Se on, että en oikeastaan halua aloittaa enää yhtäkään ”uutta elämää”. Haluan olla rauhassa keskeneräinen.

Kaikkien muutokseen kannustavien, huikeaa, ihmeellistä ja taianomaista uutta elämää lupaavien metodien jälkeen minua kiinnostaa eniten paikallaan olo. Itse asiassa aavistan, että juuri arkisen tasapaksun sietämisessä piilee suurin oma haasteeni.

Oivalluksia on tullut isän sairasvuoteen äärellä. Isä on ollut tällä erää sairaalassa melkein kuukauden ja tällä hetkellä näyttää siltä, että peruuttamattomia aivovaurioita on syntynyt. Isä ei mitä luultavimmin palaa ikinä enää kotiin, sillä Alzheimer on sattuneesta syystä edennyt niin, ettei hän tunne enää perheenjäseniä eikä ymmärrä mitä aikakautta elää.

Minusta on aina sanottu, että olen aivan kuin isäni. Sama temperamentti, ulkonäkö, samalla lailla kummallinen musikaalisuus (opimme molemmat musiikin heti ulkoa, mutta olemme nuottisokeita). Isä sanoi aina, että me kaksi olemme samanlaisia, perheemme karjalaisia, kun taas sisko ja äiti olivat isän käsityksen mukaan "hitaita hämäläisiä".

Isä oli laillani kiinnostunut itsensä kehittämisestä ja henkisistä asioista. Hän osasi parantaa käsillä ja oli intuitiivinen. Toisaalta häntä riivasi ihmeellinen levottomuus ja taipumus vuoristoratamaiseen elämäntapaan, jossa kynttilää poltettiin molemmista päistä. Isä tanssi sambaa Rio de Janeirossa, paastosi, joogasi, telinevoimisteli, tanssi capoeiraa, soitti loistokkaasti mustalaisviulua, oli mielellään juhlien sielu ja keskipiste, järjestäen esimerkiksi työpaikallaan sambakarnevaaleja, joihin masinoi satoja innostuneita ihmisiä…

Ehkä hieman tasaisempi elämäntapa oli ollut isälleni hyvä juttu? Ehkä olisi kannattanut aloittaa ”uusi elämä” vähän harvemmin, pyrkiä hurmoksellisesta, huippukokemuksia tavoittelevasta elämästä vähän tylsempään. Pieneen elämään.

Ehkä isän olisi kannattanut pitää parempi huoli esimerkiksi nukkumisesta (lapsuuden öiden äänimaisemaa oli isän vaeltelu ympäri kotia…eihän öitään toki voinut nukkua, jos oli isäni lailla hurahtanut myös radioamatöörijuttuihin), syömisestä tai rentoutumisesta. Ja olla hyvin varovainen alkoholin kanssa. 

Osaan kuvitella millainen nettihirmu isäni olisi ollut, jos hän olisi ehtinyt mukaan nettibuumiin. Hänellä olisi varmana parikin nettisaittia ja lukemattomia blogeja. Facebookkiin hän olisi ladannut itsestään satoja kuvia. Kiitos Luojalle siitä, että isä säästyi netiltä (ja me siskon kanssa myötähäpeältä)!

Isän sairaala-aika on herättänyt minut perusasioiden äärelle: uni, lepo, rauha.

Arki. Arjen hyväksyminen. Sen hyväksyminen, että ihmisen suoritus- ja kestokyvyllä on rajat, ja että näitä rajoja pitää kunnioittaa, vaikka miten olisi taipumusta superihmisyyteen.

Nyt tajuan muuten vähän uudella tavalla senkin, miksi ”vanhukset pumpataan sairaaloissa täyteen lääkkeitä”, kuten moralisoiva hokema kuuluu. Kyse ei ole siitä, että leppoisat vanhukset, jotka haluaisivat vähän jutella, hiljennettäisiin julmasti lääkkeillä. Se levottomuus, joka isäni tyyppisiä vuoristorata- elämän eläneitä dementikkoja riivaa on jotain ihan muuta. Se on sitä, että valvotaan yökaudet, pengotaan roskikset, järjestellään niiden sisältö sängylle, poistetaan itseltä kaikki siteet ja laastarit, ruuvataan irti joka ainoa pikkuruuvi, mikä huoneesta irti lähtee ja piilotellaan kaikki tämä kama ties minne… ja ollaan koko-ajan hurjan huolissaan ja ahdistuneita ”epäjärjestyksestä”. Rauhoittavat lääkkeet ovat ihmisen armahtamista silloin, kun hän ei itse siihen enää pysty.

Isäni lempparikappale viululla oli tämä mustalaismusiikin showstopperi Lintunen. Hän opetteli sen pikkupoikana korvakuulolta lyhytaaltoradion Radio Bukarestin lähetyksistä, ja soitti sitä niin kauan kuin viulu kädessä pysyi.

Eivät innostavat kirjat toki turhia ole. Tämän Sonia Choquetten kirjan kansikuva (ja sisältö!) olivat minulla inspiraationa koko kirjani kirjoitusprosessin ajan. Omankin kirjan kanteen tuli pikkutytön kuva.

Viimeinen viikko

Viimeinen kotiäitiviikko on lopuillaan. Koko viikon mielessä on jyskyttänyt tietoisuus tämän elämänvaiheen lopullisuudesta; kaikkea on tehnyt omassa mielessään viimeistä kertaa ikinä. Meidän lapsilukumme kun on nyt tässä eli tämä todellakin oli elämäni vika hoitovapaa.

Kolmen vuoden hoitovapaani ei sujunut suunnitelmien mukaan. Pikemminkin se osoitti miten hupsua elämässä on tehdä suunnitelmia.

Suunnitelmani kolme vuotta sitten oli sellainen, että tuosta noin vain aloitan seesteisen slow-elämän. Sitten sain nopealiikkeisimmän ja lyhytpinnaisimman lapseni, jonka tahdissa elämästä tuli entistä kiireisempää.

Suunnitelmana taisi olla myös fenomenaalinen kehitys ihmisenä (piilo-kunnianhimoinen suoritussuunnitelma sekin). Minä muuttuisin ikirauhalliseksi gurumaiseksi hahmoksi jonka ympärillä säteilisi tietoisuuden leimuava aura. Eteen alkoi kuitenkin tupsahdella kiihtyvällä tahdilla kokemuksia joiden kanssa Eckhart Tollekin olisi helisemässä.

Valaistumissuunnitelmiani torpedoivat erityisesti vanhempieni jyrkästi pahentuneet alkoholi- ja terveysongelmat. Seitsemisen vuotta olin yrittänyt pelastaa heitä, puhua heille järkeä, antaa tietoa alkoholin vaaroista, Alzheimerin oikeasta hoidosta jne. Hoitovapaan alkaessa suunnitelmani oli selättää ongelmatilanne jollakin fiksulla tai tiedostetulla uudella asenteella. Tavoitteenani oli keksiä tai opetella toimintatapa, jolla voisin kohota koko tilanteen yläpuolelle ilman että se enää satuttaisi tai masentaisi. Sellainen varmasti löytyisi!

Lopulta olen luovuttanut ja hyväksynyt surun, pelon ja epävarmuuden. Sekä sen, ettei kukaan tiedä millaisia katastrofeja vielä on luvassa tai kauanko tätä vielä kestää. Hyväksyn senkin, että mieleni ei tunnu alistuvan tilanteen selittämättömyydelle, vaan jatkaa kyselemistä, ihmettelyä ja kapinoivaa kiukuttelua. Nykyään tyydyn mielenrauhassakin pieniin annoksiin.

Paljon on juuri näinä kotiäitivuosina tullut opittua rajoista ja omasta jaksamisesta. Sen olen kokemusten kautta huomannut, että omassa elämässäni tekemisten määrän on syytä pysyä vakiona. Tämän periaatteen mukaan aina kun elämään tulee jotain uutta, jotain jo olemassaolevaa pitää heivata pois. Muuten tekemisten määrä kasvaa rajattomasti, kiire kiihtyy ja itse väsyy. Jos esimerkiksi otan viikko-ohjelmaan yhden tunnin jumppaa, sen saman tunnin verran tekemisiä vähennän jostain muualta.

Tämä Havahduksia-blogin kirjoitus kolahti, koska olen kovasti pohtinut sitä, mitä teen tälle blogille nyt kun elämääni tulee työn muodossa uutta. Jotta tarpeeksi pienen elämän yhtälö pysyisi koossa, jostain olisi taas luovuttava. Kirsin lailla olen huomannut stressaantuvani bloggaamisessa eniten bloggaamisen sosiaalisesta paineesta.

Itse en ota paineita blogin kävijämääristä, mutta miellyttämishaluisena ihmisenä tuppaan huolestumaan, jos en ehdi vastailla kaikkiin blogini kommentteihin tai vierailla tarpeeksi usein muiden blogien kommenttilootien keskusteluissa. Kuitenkin itse bloggaaminen on mielestäni hauskaa ja minua kiinnostaa edelleen täällä pohdiskella elämän yksinkertaistamista ja hidastamista, sillä kirjoittaminen selkeyttää aihetta itsellenikin.

Siksi päätin Kirsin lailla piilottaa tästä blogista toistaiseksi kommentointimahdollisuuden ja keskittyä vastaisuudessa pelkkään kirjoittamiseen. Oheisessa blogilistassani on hurjasti blogeja, joiden sivuilla voi jatkaa tämän blogin ihania ja syvällisiä keskusteluja (harmi, että kun bloggerista piilottaa kommentit piiloon menevät ne vanhatkin loistokeskustelut, mutta tämä lienee teknisesti ainoa vaihtoehto?). Tätä blogia voi tästä eteenpäin tykkäillä tai kommentoida kirjan Facebook-sivujen kautta, sillä julkaisen kaikki postaukset myös siellä. Minuun saa yhteyden sivupalkissa näkyvän sähköpostiosoitteeni kautta.

Luopumisista tulee aina ihmeen kevyt ja helpottunut olo. Ylisuorittamisesta ei.

Kolme vuotta sitten.

Kiitos masennuksesta!

Jatkan turmarajalla bloggaamistani referoimalla suoraan kolumnia, joka minut pysäytti. Se löytyi Helsingin ortodoksisen seurakunnan uusimmasta Ortodoksiviesti-lehdestä, jonka yhtenä kolumnistina toimii Valamon luostarin munkki Serafim. Mielellään olisin linkannut tähän koko loistokirjoituksen, mutta koska lehti päätyy nettiin viiveellä, on tyydyttävä lainailemaan sieltä täältä.

Munkki Serafim muistelee kolumnissaan taannoista pyhiinvaellusreissuaan Armeniaan ja erityisesti hetkeä, jolloin hän lauloi muiden mukana vanhassa kivikirkossa vanhaa kirkkoveisua Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä, hänen armonsa pysyy iankaikkisesti. Kyseisen veisaamispaikan historia oli synkkä: kirkon toiminta tukahdutettiin neuvostoaikana, toisena aikana sen suojiin olivat hakeutuneet kansanmurhaa paenneet pakolaiset, 1990-luvulla koko tienoo pimentyi ja kylmentyi pariksi vuodeksi sodan ja energiakriisin takia. Nyt kaupunki kärsi joukkotyöttömyydestä. Ja niin edelleen. Siellä sitä kuitenkin oltiin, laulamassa kiitosta Jumalalle. Miksi?

Munkki Serafim pohtii:

Kun me kiitämme Jumalaa, mistä me kiitämme? Kiitämmekö yksittäisistä onnistumisista? Etsimmekö vain yksittäisiä ilon aiheita, joista sitten olemme kiitollisia? Onko elämä meille yritys etsiä menestyksekkäitä onnenhetkiä ja kerätä niistä reitti, joka etenee yhdestä onnellisesta pisteestä toiseen. Ja jos onni kääntyy, samalla katoavat niin onni kuin kiitollisuuskin.

Todellisuudessa vastoinkäymiset eivät ole jokin irrallinen häiriötekijä, joka yrittää sotkea elämäämme ulkoapäin, vaan oleellinen osa elämää itseään. Luonnon kiertokulku on alituista kuolemisen ja syntymisen dialektiikkaa, ja osana luontoa me olemme koko ajan paitsi syntyviä ja kasvavia myös kuihtuvia ja kärsiviä olentoja.

(…) Ja kun me kuihdumme, hiivumme, kärsimme, petymme, masennumme, Jumala on meidän kanssamme. Hän ohjaa ja johtaa meitä läpi surun ja kuoleman. Hän on meissä, meidän maailmassamme – ja maailman toisella puolen.

(…)Ja kun meidän aikamme tässä maailmassa on loppumassa, näemme varmasti paljon selvemmin sen, mistä meidän elämässämme loppujen lopuksi olikaan kyse. Ehkä silloin voimme kiittää häntä kivusta, joka kasvatti meitä; ehkä voimme kiittää häntä ahdistuksesta, joka kypsytti meidän sielumme tähkäpäät valmiiksi. Ehkä silloin mekin voimme sanoa pyhän Johannes Krysostomoksen tavoin: Kunnia Jumalalle kaikesta.

Olen aivan viime aikoina – johtuen varmaan pettymys/kärsimys-ylikuormituksesta – alkanut suorastaan kiukustua Salaisuus-koulukuntaan ynnä kaikkiin niihin, jotka väittävät, että elämän kärsimykset ovat väärään suuntaan menoa; seurausta vääränlaisesta ajattelusta/epätehokkaista aarrekartoista tai jostain muusta, mitä minä typerys en vain ole epäonneni keskellä hiffannut. Manifestointiajatuksen mukaan esimerkiksi Paris Hilton olisi varmaan ”onnistunut” omaisuuksineen kaikkineen. Mutta mitä minä hänen elämästään oppisin? Ei, minä tarvitsen juuri tämän koulun.

Kiitos munkki Serafim! Palautuipa taas mieleen se syy, minkä takia alun perin halusin liittyä ortodoksiseen kirkkoon: siellä vielä hyväksytään pieni ihminen. Jopa vähän alakuloinen sellainen.

ps. Pakko linkata vielä tämä postaus, kun se sopivasti juuri sattui ilmestymään. Siellä esitellään tyttäreni ihanan kummitädin Olen juuri hyvä-taulut ja peilit, jotka kirjassanikin mainitaan. Kaikille meille perfektionisteille!

Ensi kesänä tämäkin pioni taas nousee ja kukkii. Nyt se ansaitusti lepää.

Supermielettömästä tuikitavalliseen

Viimeisimmässä Voi Hyvin-lehdessä oli hyvä juttu lemppari zen-tyypistäni, Brad Warnerista. Arvostan Bradin kirjoja kovasti erityisesti sen takia, että hän on kirjoitellut harvinaisella suoruudella kaikesta siitä hullusta ja ällistyttävästä, mitä usein tapahtuu kaikenlaisten henkisten opettajien ja gurujen liepeillä. Hän on myös henkiseksi opettajaksi sikäli virkistävä, ettei hetkeäkään esitä, että oma elämänsä olisi mitään muuta kuin ”tylsää, surkeaa ja säälittävää”.

Warner vastustaa kulttia, joka syntyy sellaisen ihmisen ympärille, joka on korottanut oman valaistumiskokemuksensa muidenkin tavoitteeksi. Häntä säälittävät sankarinpalvojat, jotka kerääntyvät gurun ympärille pyrkimään kiihkeästi samaan ”supermielettömään elämykseen”, jonka guru on tavoittanut. Arja Sihvolan haastattelussa Brad toteaa:

Erityisesti Yhdysvalloissa hengellisten opettajien uskotaan olevan erityisiä olentoja, ja muutamat ihmiset käyttävät sitä hyväkseen. Koettuaan jotain henkistä he pitävät sitä vain heille ominaisena ja asettuvat muiden yläpuolelle. Lähes kuka tahansa pitempään henkisiä harjoituksia tehnyt voi ajoittain kokea hyvin syviä tiloja.

Lähes kuka tahansa tosiaankin voi. Valaistumiskokemuksia on joka meditoijalla. Selvänäön oppii viikonloppukurssilla. Mutta sfääreissä liitely ei ole sittenkään lopullinen vastaus, sillä omasta pienestä elämästään pitää selvitä silti. Myös niistä hetkistä, jotka eivät ole supermielettömiä. Warner sen suoraan paukuttaa, kirjassaan Hardcore zen:

On peloittavaa olla aidosti rehellinen itselleen, sillä silloin ei ole enää ketään, jonka puoleen kääntyä, ei ketään, ketä syyttää, ei ketään, jolta odottaa pelastusta. On luovuttava ajattelemasta, että olisi joku pakopaikka ja hyväksyttävä se, että on todella ja lopullisesti omillaan. Parasta, mitä voi elämältä toivoa on, että löytää opettajan, joka murskaa unelmat ja toiveet, kiskoo lempiuskomukset oppilaan sylistä ja heittää ne rotkoon.

Brad Warnerin mielestä mandariinin syöminen on todellista valaistumista. Minusta sienestys ajaa saman asian. Nyt on suppilovahveroita metsät täynnä!

Sipulikupolien kultaajana

Mies alkoi, kirkostaeroamisbuumin innoittamana, laskemaan miten paljon säästäisimme jos eroaisimme kirkosta. Me säästäisimme luterilaisiakin enemmän, kuulummehan ortodoksiseen kirkkoon, jonka kirkollisvero on vielä korkeampi.

Kaikki lapsemme ovat jo kastettuja, ortodoksiset häät kruunauksineen kaikkineen vietimme jo vuonna 1990 – mistä me aikuiset enää maksamme? Jonkun kirkon kupolien kultauksestako?

Ei sekään ihan turha syy ole. Kauhea on ajatuskin, että maailmassa olisi esimerkiksi vain kauppakeskuksia eikä yhtään pyhyydelle omistettuja tiloja. Ja ortodoksiset kirkot ovat, ainakin minusta, pyhistä tiloista huikeimpia, ohittaen kauneudessaan jopa minareetit.

Kyseenalaistetaan silti. Mitä vastinetta me tarkkaan ottaen saamme kirkollisverosta itsellemme nykyisinä passiiviortodokseina?

Maallemuuton myötä yhteys omaan seurakuntaan (poikkeuksellisen suvaitsevaiseen ja muutenkin mukavaan) katkesi. Lähin uusi seurakunta on kaukana emmekä ole tunteneet sitä omaksemme. Pari kertaa vuodessa,  jouluna ja pääsiäisenä, ajamme pidemmän matkan siihen entiseen seurakuntaan. Maailman viisain vanha rippi-isäni jäi hänkin matkojen taakse, eli koko ripittäytymisperinnekin on katkennut. Vaikka keskustelut olivatkin aina terapeuttisia ja opettavaisia (ja huom. hyvin halpoja, vaikka laskisikin mukaan kirkollisveron… jos vaikkapa vertaa mihin tahansa New Age-konsultaatioon, josta saa aina maksaa itsensä kipeäksi), olen kokonaan etääntynyt sellaisesta ajatuksesta, että minun pitäisi pyytää Jumalalta anteeksi jonkun viranhaltijan kautta. Muutenkin omaan henkiseen ajatteluun on vaikea enää mahduttaa mitään suorittamis-tuomitsemiskuviota.

Seurakunnallisuutta – jos sillä tarkoitetaan esimerkiksi erilaisia kerhoja ja kirkkokahveja – en enää erakkona kaipaa. Ortodoksinen uskonnonopetus on monissa kouluissa kauhistuttavan jälkeenjäänyttä kun vertaa luterilaiseen uskonnonopetukseen tai elämänkatsomustietoon. Arvelisin ainakin omien lasteni saavan paljon enemmän irti elämänkatsomustiedon tunnista kuin jälleen yhdestä tunnista, jossa väritetään ikoninkuvaa.

Entä voinko seisoa ortodoksisen kirkon julistaman opin takana – siis joka pikku pykälän? No en todellakaan, lähtien jo uskontoni nimestä (ortodoksinen = oikeauskoinen), koska en usko oikeisiin tai vääriin uskoihin. Mutta se, mihin aikoinaan ortodoksisessa kirkossa parikymppisenä miellyin oli sen nöyrä ja suvaitsevainen henki. Ortodoksinen kirkko ei ihan samalla vimmalla kuin moni muu paukuta ihmistä päähän Raamatulla, eikä muutenkaan röyhistele tietävänsä lopullista totuutta mistään.

”En tiedä” on ilahduttavan usein kuultu lause jopa pappien suusta. Keskustelua nykymaailman ajankohtaisista kysymyksistä (homouteen asti ei olla vielä edes päästy, eikä oikeastaan naispappeuteenkaan) käydään niin savolais-slaavilaisilla kiemuroilla, ettei siitä ota selvää Erkkikään. Mutta kirkossa on aina jätetty tilaa enkeleille, ihmeille, pyhimyksille, mysteereille sekä kaikenlaisille originelleille tyypeille, kuten Kristuksen tähden houkille  (tämä erityisesti Venäjällä suosittu vallitsevan järjestyksen kyseenalaistaja voisi muuten olla kaikkien itsensä irti oravanpyörästä tempaisseiden nimikkopyhä).

Tänä päivänä olen kuin ne salahörhöt luontouskovaiset mummot Vienan karjalan peräkylissä, jotka papin (harvoin) käydessä ovat kunnon ortodokseja – mutta jotka sitten kuitenkin papin poistuttua kylästään uskovat täsmälleen mihin lystäävät. Esimerkiksi metsään. Tai vaikka intuitioon.

Hörhönäkökulmasta on oikeastaan se ja sama, jos joku hullu ortodoksi jossain suurkaupungissa sanoo jotain älytöntä (aika usein muuten sanookin, onhan kirkkokunnan jäsenmäärä sentään 220 miljoonaa, eli siihen mahtuu monenlaista vipeltäjää). En siltikään kiirehdi painamaan Eroa kirkosta-palvelun painiketta. Passiivinen ulkojäsenyys sopii minulle hyvin.

Meidän perheen lapset muuten mieltävät kirkot eräänlaisiksi uskomisen harjoittelupaikoiksi. Heidän mielestään kirkoissa käyvät harjoittelemassa uskomista sellaiset ihmiset, jotka ”ei vielä älyä, että Jumala on joka puolella”. Lapsille kaikki henkisyyteen liittyvä tuntuu muutenkin olevan aivan uudella tavalla itsestänselvää. Me vanhemmat tarvitsimme itsellemme turvarakenteiksi ja kainalosauvoiksi vielä yhteisöjä, rituaaleja ja dogmeja, mutta tarvitsevatko niitä enää tulevaisuuden aikuiset? Aika näyttää.

Ai niin, mutta miksi itse kuitenkin haluan pysyä ortodoksina? Tietysti siksi, että saan itselleni ortodoksiset hautajaiset. Sen kauniimpaa, hoitavampaa ja syvällisempää lähtötilaisuutta tästä elämästä eteenpäin ei ole minun mielestäni toistaiseksi vielä keksitty yhdenkään kuppikunnan piirissä.

Maria Magdalena on sekä tyttären että minun suojeluspyhä. Magdalena-ikoneita ja kuvia on tullut keräiltyä pitkin maailmaa.

 

Esikoisen kanssa pääsiäisyön palveluksessa keväällä 1996.



Saat sen, mitä tarvitset

Kuvittele, että Jumala ilmestyy eteesi ja sanoo ”Lupaan, että kaikesta mitä sinulle tapahtuu tästä hetkestä eteenpäin, koituu sinulle mitä suurinta hyötyä ja menestystä.Vaikka se, mitä tapahtuu, voi joskus tuntua onnettomuudelta tai loukkaavalta, saat lopulta elämääsi suuren siunauksen ja hyödyn kaikesta siitä, mitä on tapahtunut.”

Tällaiseen  ajatusleikkiin kehoittaa Chris Prentiss kirjassaan Zen ja onnellisuuden taito (Basam Books 2008). Ajatus on aika lailla päinvastainen kuin suositussa aarrekartta/ vetovoiman laki-ajattelussa, jossa ihminen itse etukäteen päättää millaisia asioita itselleen haluaa ja sitten manifestoi ne itselleen. Prentiss taas uskoo, että ihmisen ei kannata tehdä itselleen tarkkaa toivelistaa. Hän kun ei näe elämänsä koko kuvaa eikä siten tiedä, mitä hän kehittyäkseen tarvitsee.

Otin juuri pois seinältä viimeisimmän aarrekarttani enkä usko tekeväni enää uutta. Jotain siinä on toteutunut, suurin osa ei. Mutta luultavasti toivoin vääriä asioita.

Tuulevi ja Henrik Aschanin hienossa kirjassa Selviämistarina – alkoholi parisuhteessa (Minerva 2010) törmäsin samaan ajatukseen. Kirjan lopussa Tuulevi, raitistuneen alkoholistin vaimo, siteeraa Tommy Hellsteniä, joka hänkin on todennut, että kun ihminen pyytää sitä mitä hän kaipaa, hän saattaakin saada sitä mitä hän tarvitsee.

Tuulevi, myös aarrekarttametodin ystävä, kirjoittaa kirjassa toivoneensa ikävistä tunteista vapautumista, luottamusta, intohimoa, harmoniaa sekä rakkautta. Sen sijaan hän sai alkoholistin vaimona kokea täydellisen luottamuksen puutteen ja intohimottomuuden. Harmonian sijaan tuli kaaosta ja kestämättömältä tuntunutta epämääräisyyttä, rakkauden sijaan rakkaudettomuutta, lohduttomuutta ja yksinäisyyttä. Vasta näitä ikäviä tunteita (tunteita, joita hän ei alunperin nimenomaan halunnut kokea) läpielämällä alta paljastui kuitenkin aikanaan jotain uutta, parempaa ja aidompaa.

Koskettava kirja, suosittelen!

Paikallaan vai matkalla? Vai paikallaan matkalla?

Pakkohan se oli mennä katsomaan, karseista arvosteluista huolimatta. Siis Eat, Pray, Love. Onhan toki merkkitapaus, että edes lievästi henkisiä ajatuksia sivuava tarina läpäisee Hollywood-seulan. Jotta tähän Elizabeth Gilbertin tarinaan on uskallettu syytää vaadittavia miljoonia, Hollywoodin on pitänyt saada varmaa todistetietoa siitä, että elämän syvemmän tarkoituksen etsintä on nyt trendi.

LOHAS-kohdeyleisölle (Lifestyle of Health and Sustainability) tehtaillusta leffasta oli siivottu pois kaikki matkustamisosuudet. Lentokoneen siipeäkään ei elokuvassa vilahtanut, mikä lienee tietoinen valinta aikana, jolloin mantereelta toiselle suhailu on muuttunut epäeettiseksi, ympäristöä saastuttavaksi toiminnaksi ja koko tarina sitä myötä ikään kuin vanhentuneeksi.

Julia Robertsin esittämän Elizabeth Gilbertin maailmanympärilaukkaa katsoessa tälle downshiftarille tuli mieleen olisiko saman matkan omaan itseen voinut toteuttaa vaikka lähimökillä tai omassa kodissa, lompakkoa ja ilmakehää vähemmän rasittaen? Tietenkään tavallisessa välivuodessa ei olisi ollut samanlaista hohtoa kuin Italian, Intian ja Balin reissussa, mutta samoihin oivalluksiin siellä olisi voinut päätyä (Javier Bardemia tosin ei ehkä olisi tullut kohdattua).

Kristillisessä henkisessä perinteessä, etenkin itselleni tutuimmassa ortodoksisessa mystiikassa, on tunnustettu kaksi eri henkisen etsimisen tietä, vaeltaminen ja kammiossaan pysyminen. Vaeltaminen ei tarkoita lentokoneessa kököttämistä, shoppailua ja seikkailua, kuten Eat, Pray, Lovessa, vaan pyhiinvaellusta: rukousta jalkaisin liikkuen. Kammioon vetäytymisen idea on taas ollut minimoida ulkoiset vaikutteet niin, että ihminen pystyy keskittymään paremmin sisimpäänsä. Sekä vaeltaja että kammiossaan pysyjä ovat kuitenkin molemmat yhtä lailla matkalla kohti mahdollisia oivalluksia.

Lapsuudessani 70-luvulla hyvin harva tuntemani ihminen kävi muilla mantereilla. Sitten seurasi vaihe, jolloin kaikki loikkivat ympäri maailmaa itseään etsien. Alettaisiinkohan ilmastonmuutoksen myötä vähitellen arvostaa taas sisäisiä matkoja ja kotona pysyttelyä?

On kiistämätöntä, että sisäisistä matkoista ei saa tehtyä maisemallisesti näyttäviä Hollywood-tuotantoja, mutta mikäpä Eat, Pray, Lovestakin parhaimpana antina jäi mieleen? No tietysti se elokuvan ainoa substanssityyppi, jolla oli viisasta sanottavaa, Intian ashramissa tavattu Richard Texasista. Sitä miestä olisin kuunnellut pidempäänkin, vaikka maisemat eivät olisi ollenkaan vaihtuneet.

Sorry kaikille, jotka toivoivat näkevänsä kuvassa Julia Robertsin ja balilaisia maisemia. Minä se tässä vaan kotipihalla, viimeisiä mangoldeja maasta kiskomassa.

Paluu permakulttuuriin

Kati Sarvela ounastelee, että syntymässä olisi uusi uljas ihmisrotu, jonka elämän ykkösarvo ei olekaan enää kuluttaminen. Samaa toivon minäkin, ja olen sen verran idealisti, että uskon sen myös jossain vaiheessa toteutuvan. Mutta millainen se olisi?

Erään vastauksen antaa hieno, vähän tunnettu ranskalaiselokuva La Belle Verte (The Green Beautiful) vuodelta 1996, jonka trailerin voit katsoa täältä. Omituisten levitysvaikeuksien takia elokuva joutui aikoinaan kielletyksi koko EU:n alueella, mistä syystä sitä on mahdotonta saada dvd:llä. Lataus netistäkin on sen vaikeustason juttu, että siinä onnistui lopulta suurten ponnistusten jälkeen vain meidän perheen 17-vuotias. Koska elokuville harvemmin käy näin, ei voi olla miettimättä josko levitysongelmien rattaissa olisi ollut ihan tietoisiakin kapuloita. Poliittisesti arka elokuva toki on, koska siinä ällistellään länsimaista kulutusyhteiskuntaa tavalla, jota harva elokuva on tehnyt.

Elokuva kertoo maaplaneettaamme huikeasti kehittyneemmästä kulttuurista, jonka edistyksellisyys (päinvastoin kuin ”edistyneemmistä” avaruuskulttuureista kerrotuissa tarinoissa yleensä) näkyy yhteisön sisäisenä kehittyneisyytenä, ei teknisinä saavutuksina. Vihreän planeetan asukkaat ovat palanneet takaisin permakulttuuriin ja rauhanomaiseen, henkisesti painottuneeseen yhteisöelämään. Kulttuurille on ominaista hitaus, leikki ja luovuus sekä lasten ja eläinten kunnioittaminen.

Elokuvan alun planeettakokouksessa tullaan siihen tulokseen, että jonkun pitäisi uhrautua matkustamaan Maahan ja katsomaan, miten siellä - kaikkien planeettojen murheidenkryynissä - tällä vuosisadalla oikein pärjäillään. Vain yksi nainen, jolla on omia intressejä pelissä, suostuu lähtemään reissuun ja kauhistuu Maan takapajuisuutta. Että täällä on vieläkin autoja, lihansyöntiä ja rahaa: juttuja, jotka omalla planeetalla heitettiin romukoppaan ympäristölle vaarallisina jo vuosisatoja sitten! Ettäkö ihmiset eivät vieläkään itsestäänselvästi pyri rauhaan ja korkeampaan tietoisuuteen?

Myös ihmissuhteet kummastuttavat: miten mies ja nainen eivät vieläkään ole tasa-arvoisia, ja mitä ihmettä on tuo ”seksikkyys”, josta kaikki puhuvat? Miksi vauvoja pidetään yksin sängyissään huutamassa eikä kanneta äidin sylissä? Miksi ihmiset kommunikoivat kömpelösti sanoilla, eivätkä vain yksinkertaisesti lue toistensa energioita? Ja, ennen kaikkea, missä ihmeessä on luonto?

Elokuvan voi katsoa tekstityksillä Youtubesta pätkinä vaikka täältä. Suosittelen!

Vihreän planeetan lapset kommunikoivat telepaattisesti Maassa matkalla olevan äitinsä kanssa elokuvassa La Belle Verte.

Eheys ja hitaus

Judith Levinen kirjassa Not Buying It on herkullinen kuvaus New Yorkissa kokoontuvasta Voluntary Simplicity-ryhmästä. Levine kuunteli parin tapaamiskerran verran yksinkertaistamisryhmän juttuja ja huomioi kumman tutulta tuntuvan uskonnollisen retoriikan. Ostaminen oli pahaa, luopuminen hyvää. Kuluttamista pidettiin aikamme syntinä, kieltäytymistä ja askeesia pyrkimyksenä.

Tätäkö on vapaaehtoisen vaatimattomuuden mainostettu henkisyys, Levine kauhisteli. Yksinkertaisuusryhmien AA-kerhomainen nuukuuskilvoittelu kuulosti hänestä vain uuteen nousuun päässeeltä, lakihenkisyyttä korostavalta kristillisyydeltä. Koska Levineä ei tämänkaltainen fundamentaaliuskonnollisuus innostanut, hänen oli vaikeaa nähdä yksinkertaistamistouhussa mitään sen merkityksellisempää saati syvempää. Onko yksinkertaistamispipertely vain selviytymisstrategiaa talouskriisin uhreille, äänetöntä luovuttamista, uutta ooppiumia massoille, Levine kyseli tuohtuneena.

Kuten Downshifter Molly kirjoittaa, myös slow on siitä laaja käsite, että siitä on helppoa räätälöidä itselleen vaikka mitä. Esimerkiksi oikeuden itsekkyydelle tai verukkeen laiskuudelle, intressittömyydelle, hengettömyydelle tai passiivisuudelle. Olen samaa mieltä Mollyn kanssa siitä, että slowsta ja kohtuullistamisesta pitäisi löytyä hengellisyyden ulottuvuus.  Niiden soisi olevan enemmän kuin pinnallisen elämäntavan ohimenevä muoti.

Mutta jos kyse ei ole Levinen kuvaamasta hyvä/paha, tai synti/hyvä teko-akselilla kulkevasta kilvoittelusta– siis vain uudenlaisesta suorittamisesta - ankaran, vanhatestamentillisen Jumalan tuomion edessä, mitä yksinkertaisemman, hitaamman elämän henkisyys oikein on?

Voisiko se olla ulkoisten tavoitteiden jahtaamisen sijaan  arvokkaiksi koettujen mielentilojen, kuten tyyneyden, inspiroitumisen ja eheyden tietoista vaalimista? Ajankäyttönsä järjestämistä sellaiseksi että tärkein tavoite – tarpeeksi leppoisaa aikaa - toteutuu. Eli luopumista monista niistä asioista, joilla ennen pakkasi päivänsä täyteen.

Minä yritän yksinkertaistaa ja hidastaa elämääni siksi, että uskon elämässä olevan paljon sellaisia ulottuvuuksia, joita ihminen ei voi tavoittaa kuin rauhassa mietiskellen. Meditaatio ja monisuorittaminen ovat mahdoton yhdistelmä. Kyse on samasta, minkä vuoksi eri uskontojen erakot ovat kautta aikojen vetäytyneet yksinkertaisempaan elämään. He ovat halunneet tavoittaa jotain parempaa; tietoa, joka ei tule kiirehtivälle.

Viime viikolla siteeraamassani James Hollisin kirjassa pohditaan, voisivatko kaikki ne perinteiset oireet, jotka sysivät ihmisiä muutoksiin (työuupumus, kriisit, masennus), ollakin elämän varsinaisia johtolankoja, joita kannattaisi seurata? Hollis kysyy todella tärkeän kysymyksen:

Onko niin, että se, mitä etsimme, ei olekaan ”tuolla jossakin”, vaan aivan nenämme edessä?

Mitä ihminen ansaitsee?

Perjantai-illan Facebook-statusten lueskelu on kuin viinilistan läpikahlausta. Moni kuvaa mikä viini nenän alla juuri nyt on, loput lähettelevät statuksia ravintoloista. Useimmat korostavat, että kyseessä on ansaittu rentoutuminen raskaan työviikon päätteeksi. Perjantai-iltojen suurkäytössä oleva ansaitsee-sana tuo mieleen kaksi tämän viikon asiaa, Caroline Myssin loistavan Helsingin luennon ja vastaluetun Lilli Loiri-Sepän tärkeän kirjan Selviämistarinoita (Gummerus).

Caroline Myss on siitä erilainen New Age-guru, että hänen luentonsa eivät ole sitä tavanomaisinta pehmistelyä ja hymistelyä. Ne ovat nuhdesaarnaa kaikille niille, jotka haluaisivat pistää päätä pensaaseen tai muihin helppoihin paikkoihin. Olen ollut hänen kirjojensa fani jo pitkään sillä hänen ajattelunsa taustat ovat itselleni tuttuja. Olemme molemmat entisiä teologeja, toimittajia ja vielä päälle päätteeksi katolisten nunnien kasvattamia.

Myss tunnetusti inhoaa uhritematiikkaa, sillä on työssään parantajana nähnyt, miten moni sairastuu jymähdettyään liian pitkäksi aikaa tähän tuhoisaan rooliin. Paitsi että uhrilla menee terveys, uhri myrkyttää myös lähipiirinsä. Uhri kun aina kuvittelee, että nimenomaan ansaitsee sitä tai tätä ekstraa. Uhri saa myös mielestään käyttäytyä juuri kuten haluaa: hänhän on kokenut kovia. Eräs Myssin torstaisen luennon vaikuttavimmista hetkistä oli minusta se, kun Myss jyrähti: ”Tässäpä teille uutinen: te ette ansaitse yhtään mitään! Kaikki on lahjaa.”

Olipa jyrkkää. Myssin ajatus kuitenkin kolahti, sillä se yhdistyi mielessäni Lilli Loiri-Sepän kirjan yhdeksäntoista raitistuneen tarinoihin. Perinteinen käsitys alkoholistista joka kaataa kurkustaan viinaa miettimättä lainkaan määriä, on kirjan kertomusten perusteella väärä. Suurimmalle osalle alkoholisteista juominen oli pitkään matematiikkaa, tarkkaa laskeskelua hurjan suorittamisen ja "ansaitun" palkitsemisen väliaallokossa. Kuten kirjaan haastatellulle kirjailija Monika Fagerholmille, joka kirjoittaessaan kirjaansa Ihanat naiset rannalla lähes ympärivuorokautisella työtahdilla loi itselleen merkillisen palkitsemisjärjestelmän. Kirjoitettuaan kuusi tuntia Monika soi itselleen neljä keskikaljaa tai puoli viinipullollista.

Pienemmän, kohtuullisemman ja hitaamman elämän edellytys on vastuun ottaminen omasta hyvinvoinnista. Myss korosti luennollaan monta kertaa, että se pitää valitettavasti tehdä ihan itse, sillä pelastajaa ei ole tulossa. Pienessä elämässä on kokonaan luovuttu ajattelusta, jossa sietämättömänä jatkuvaa elämää, työtahtia jne. kestetään ansaitsemalla palkintoja: lomia, tavaroita, viinilasillisia. Koko suorittamis-ansaitsemisketju joutaa romukoppaan.

Raitistuttuaan Monika Fagerholm kirjoittaa:

Eräät ystäväni, jotka eivät ole alkoholisteja, ihannoivat kontrollifriikkejä ja mieltävät elämän suorittamisena – minun tekee mieli nauraa ja huutaa että ei kuulkaa, hyvänen aika! Minä tiedän!

Pysähtymisen arvo

Nyt tuli vastaan loistokirja, James Hollisin Kenen elämää elät? Se on jungilaisen psykoanalyytikon teos keski-iästä ja oman todellisen itsen löytämisestä. Siis jungilaisittain: individuaatioprosessista.

Hollis niputtaa aikamme materialistisen menestysuskon suoraan muiden neuroosien ja addiktioiden joukkoon. Mitä on menestys, Hollis kysyy, jos me tätä pettävää saavutusta jahdatessamme hukkaamme oman sisimmän olemuksemme? Mitä on menestys, jos sielu lakkaa olemasta liittolaisemme?

Hollisin ajatukset perustuvat samaan mihin itse uskon: siihen, että ihmisen sisällä on tietoisen kontrollin ulkopuolella oleva tahto, joka tietää, mikä meille olisi parasta, ja joka tukee parantumistamme ja eheytymistämme. Tämä sisäinen, viisas minä raportoi meille kehomme, tunteidemme ja uniemme välityksellä, ja sen merkkien seuraaminen on tärkeintä elämässä.

Näitä merkkejä ei kuule, jos vauhti on aina liian kova.

Hollis kysyy ovatko todellisia menestyjiä sittenkin ne näenäisesti ”ulkopuolelle” syrjäytyneet, jotka ehtivät kuunnella sisimpänsä ohjausta:

Eikö nainen, joka kiinnittää huomiota uniinsa ja yrittää mukauttaa valintansa niiden antamaan ohjaukseen ja arvojärjestelmään, ole menestyksekäs, vaikka hän loitontuisikin yhä kauemmas perheensä hyväksynnästä?Eikö mies, joka nöyrtyy kohdattuaan sielunsa ja haluaa oppia, mitä sillä on hänelle on sanottavaa, olekin menestyksekäs, vaikka se merkitsisi luopumista siitä arvojärjestelmästä, jota hänen klaaninsa kollektiivisesti noudattaa? Teologista kielikuvaa käyttääksemme, eikö menestys ruumiillistu ihmisessä josta tulee sitä, mitä Jumala tarkoitti hänen olevan, sen sijaan että hän eläisi egon halujen ja kulttuurinsa hyväksynnän ohjaamana?

Kuten T.S. Eliot kerran sanoi, pakenevien maailmassa se, joka on menossa oikeaan suuntaan näyttää juoksevan karkuun.