Mille tielle?

Kuningas lähetti sinut erääseen maahan suorittamaan tiettyä, erityistä tehtävää. Sinä menet tuohon maahan ja suoritat siellä sata muuta tehtävää, mutta jos et ole tehnyt sitä tehtävää jota varten sinut sinne lähetettiin, se on sama kuin jos et olisi tehnyt mitään. 
 
Samalla tavoin ihminen on tullut maailmaan tiettyä tehtävää varten ja se on hänen olemassaolonsa tarkoitus. Jos hän ei tee sitä, hän ei ole tehnyt mitään.
 
(Rumi)
 
Tätä mietin, juuri nyt. Näen unia, katselen merkkejä. Pohdin mille tielle lähteä.

Kun en ole pystynyt keskittymään mihinkään kirjaan olen katsellut kaikki illat vanhoja Ally McBealin tuotantokausia. Miten retrolta tuokin sarja näyttää, kun kännyköitä ei ole vielä jokaisen kädessä eikä kukaan roiku facebookissa!

Muistatteko miten Allyn hullu psykiatri suositteli hänelle voimabiisiä, tunnaria? Hyvä tunnari kaikkiin tilanteisiin on minusta tämä.

Hei, olenkin jo perillä!

Marja Kontiokarin Tytti palaa kotiin on vuoden paras lastenkirja. Vai aikuisten kirjako se on?

Ehkä sittenkin molempien.

Japanilaistyylisesti piirretyssä tarinassa pikku Tytti etsii vimmalla ja kiireellä kotiaan; paikkaa, missä ei enää pelottaisi. Missä voisi olla onnellinen.

Kukkulan päällä on hetken huikeaa, mutta sitten tuuli alkaa puhaltaa ja viskaa Tytin pimeään kuoppaan. Sieltä ei ylös pääse ilman luopumisia: kuoppaan pitää jättää koko Tytin kori monine tärkeine esineineen. Se on se raskas taakka, mikä tytön matkaa jumittaa.

Vihdoin Tytti päätyy uusien siipiensä voimalla uuteen kotiin. Mutta paikka onkin se sama, josta hän alunperin lähti liikkeelle. Ennen matkaansa Tyttiä on peloittanut olla siellä. Nyt kaikki näyttää ihanalta!

Tämä pieni tarina havainnollistaa montaa mindfullness-opasta selvemmin mitä oikeastaan on hyväksyvä, tietoinen läsnäolo. Tähän loppuun sen voi kuitenkin vääntää rautalangasta, mindfullness-guru Jon Kabat-Zinnin sanoin:

Hyväksyvän, tietoisen läsnäolon perimmäinen haaste on sen oivaltaminen, että "kaikki on tässä ja nyt". Elämäni on juuri tässä hetkessä. Kysymys kuuluukin, miten suhtaudun siihen? Onko elämäni jotain, joka vain "tapahtuu" minulle? Olenko täysin olosuhteideni tai velvollisuuksieni vanki, tai kehoni tai sairauteni, tai menneisyyteni vanki? Tulenko vihamieliseksi, ryhdynkö puolustuskannalle tai masennunko, jos kohtaan tietynlaisia tilanteita, tai tulenko pelokkaaksi, jos jotain muuta tapahtuu? Mitä vaihtoehtoja minulla on? Onko minulla vaihtoehtoja?

Kurjet lähtivät, minä jään

Hieno viikonloppu. Istutin neljä hedelmäpuuta. Hain tallilta lantaa (ja rapsuttelin tietysti niitä vuohia). Laajensin taas kasvimaata yhden uuden perunamaan verran.

Seurasin kasvimaan onnistumisia ja tuhoja (tomaatti-osasto on, kuten näkyy, nyt kuin suoraan kauhuelokuvasta tuntemattoman taudin iskettyä… mutta tuleehan näistäkin kasvinraadoista aikanaan hyvää kompostia). Jos joku muuten tietää mikä tauti saa puoliraa´an tomaatin mustumaan hetkessä, kertokaa!

Kurjet muodostelmalentelivät talon päällä kaksi päivää järjestellen taivaalla ihmeellisellä viisaudella lähtöaurojaan. Osaisivatpa ihmiset toimia yhdessä yhtä järkevästi.

Downshiftausta perustellaan usein lasten parhaalla; sillä, miten mukavaa heille on, että äiti tai isä on enemmän kotona. Lasten lisäksi monella on muitakin tärkeitä ihmisiä, joille haluaisi antaa enemmän aikaa. Leppoistaja-Heikki kirjoitti vähän aikaa sitten ajatuksia herättävästi downshiftauksesta ja parisuhteesta.

 

Mikä unelma on maalaisunelma?

Kun ihminen haaveilee maalaiselämästä oravanpyörän ulkopuolella, mistä hän oikeastaan haaveilee?
Vapaudesta?
Sisäisestä rauhasta?
Hyvinvoinnista?
Merkityksellisemmästä, konkreettisemmasta työstä?

Tai voiko luontoa kaivata muuten vain? Voiko ihminen yksinkertaisesti ikävöidä läheisyyttä kasveihin ja eläimiin, samoin kuin jotkut kaipaavat kaukomatkoja ja uusia vaatteita?

Näitä kysymyksiä heräsi mieleen lukiessani syyskuun Country Living-lehteä. Tämä brittilehti on oikeastaan yllättävän hyvä: paljon ekoasiaa, viljelyneuvoja, reportaaseja ihmisistä, jotka ovat luoneet maaseudulle omat työpaikkansa (mm. ihastuttavalla vanhalla kelttialueella Irlannissa asuva perhe, joka on erikoistunut karjankasvatukseen ja luomujuustoihin...).

Olen syntynyt ja kasvanut keskellä kivisintä Helsinkiä, mutta kaivannut maalle aina. Nyt asun täällä viidettä vuotta ja viihdyn. Jos vielä koskaan muutan, suunta tulee olemaan vielä kauemmaksi "sivistyksestä".

Maaseutuasumisen ja maaseutuhaaveiden välissä on kuitenkin todellisuus ja arki. Ne monet konkreettiset taidot, jotka täällä pitäisi saada haltuun, projektit, joita riittää tuhannesti enemmän kuin kaupungissa. Raskas, selän koetukselle laittava lapiotyö.

Siispä huomaan vielä nyt maalla asuessanikin haaveilevani siitä maalaisunelmasta, joka kyllä koittaa heti, kun olen saanut valmiiksi tämän, ja tuon, ja vielä senkin projektin...

Mutta mistä silloin oikeastaan haaveilen? Elämästä, jossa ei ole mitään haasteita?

Kuvat ovat syyskuun Country Livingistä.

Jos ei syyllistyisikään?

Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla ilmestyi eilen Asta Lepän hieno kirjoitus Syyllisyys ei tee äidistä parempaa. Asta kuvaa oivaltavasti nykyvanhempia ohjailevaa, massiiviseksi paisunutta pedagogista koneistoa, joka vanhempien varoittelulla ja peloittelulla myy omaa tuotettaan:

Mitä syyllisempiä erilaisiin laiminlyönteihin ja virheisiin vanhemmat tuntevat olevansa, sitä mahtavammaksi tuo koneisto paisuu.
Yhä uusia asiantuntijoita virtaa kentältä kertomaan, mitä vanhempien kuuluisi tehdä ja miten toimia oikein. Kun vanhempi taipuu yhteen neuvoon, tulee jo toinen, joka neuvoo aivan muuta, mahdotontakin.
Pedagogiaan näyttää hiipineen sama logiikka, joka pätee meitä ympäröivään kulutuskulttuuriin. Kun ihminen saadaan tuntemaan itsensä riittämättömäksi ja epätäydelliseksi, hän ostaa tuotteen. Ostettuaan tuotteen hänestä löytyy taas uusi vika, johon tarvitaan uusi tuote.

Itselleni on ollut pitkä tie oppia luottamaan omaan äidinvaistooni ja harkintakykyyni vanhempana. Vauvojani hoidin täsmälleen vauvakirjaohjeiden mukaan. Ihmettelin kovasti ystäviä, jotka tekivät omalaatuisia kasvatuspäätöksiä argumenttinaan jokin niin epämääräinen kuin "tää nyt vaan sopii meille". Erilaisten asiantuntijoiden ei tarvinnut kuin mulkaista ankarasti, kun jo syöksyin syyllisyyden syövereihin.

Vuosien varrella tilanne on muuttunut.Enimmäkseen jo luotan siihen, että olen äitinä kyllin hyvä. Uskallan jopa sanoa asiantuntijoille vastaan, jos sieltäpäin pesee erityisen älyttömiä neuvoja lasteni suhteen (vuosien mittaan niitäkin on tullut kuultua). Kasvatus ei minulle enää ole ulkopuolelta saneltu metodi. Se on yhteiseloa, jonka suuntaviivaksi riittää sama kuin aikuistenkin kanssa: toinen toisensa kunnioitus ja kuuntelu.

Eilisiltana katsottiin seitsemän- ja kymmenvuotiaiden kanssa ensin Hercule Poirot (heistä on tullut tosi taitavia arvaamaan kuka on murhaaja), sitten pidettiin seuraa kahdeksantoistavuotiaalle, joka halusi siunailla ja päivitellä BB:n toimintaa.

Joku jossain on taatusti nyt sitä mieltä, että Hercule Poirot on sopimatonta katsottavaa alakouluikäisille. Jonkun toisen mielestä taas lukiolaisen pitää päntätä eikä tuhlata aikaansa ala-arvoiseen telkkariviihteeseen. Meidän perheellä oli kuitenkin oikein hyvä ilta, kaukana pedagogisten neuvojen ulottumattomissa.

Kuvissa kolmevuotias leikkii "Mika autokonemiestä". Nämä lapsen mielikuvitusta torpedoivat muoviautot eivät takuulla ole ainakaan steinerpedagogien mieleen. Mutta sekös Valon leikkiflowta häiritsisi.

 

Suorittamisen sairaus

Tuulevi Aschan pohdiskeli kirjani tiimoilta oivaltavasti täällä. Tuulevi näki kirjoituksessaan downshiftingin ytimeen: armollisuuteen itseään kohtaan, luottamukseen siihen, että on tarpeeksi. Että riittää itselleen, ja uskaltaa sen takia tehdä massasta poikkeavia elämäntaparatkaisuja.

Downshifting ei ole asia, jota kaikki tekisivät samalla ulkoisella kaavalla. Se ei edellytä taloa maalla, se ei vaadi tietyn pituista työviikkoa eikä etenkään käsityöläisyyttä. Sen ydinasia on toisaalla: sellaisen elämäntavan löytämisessä, jossa minä itse voin hyvin ja jossa elän juuri minulle sopivien rajojen mukaan.

Suorittaminen elämänstrategiana on downshiftingin vastakohta. Suorittaja ei anna armoa itselleen eikä uskalla pysähtyä miettimään vointiaan. Hän juoksee aina sen perässä, mitä muut häneltä toivovat, ulkoa ohjatusti. Kun yhteiskunta kannustaa kuluttamaan, suorittaja kuluttaa. Kun peloitellaan, suorittaja pelkää. Kun vaaditaan energisyyttä, venymistä ja innostusta, suorittaja teeskentelee kiltisti eikä takuulla sano ei.

Minua huvitti tämä Hesarin kolumni. En oikein käsittänyt markkinoitiinko naisille johtajan paikkoja sen takia, että se on mukamas niin hauskaa ja mielekästä, vaiko sen takia, että se on yhteinen velvollisuutemme naisina.
Miksi ylipäätään yhdistää downshiftingiä naisiin? Luetuimmat slow-gurutkin (Tom Hodgkinson ja Carl Honoré) ovat miehiä.

Suorittamisesta ei voi ulkoapäin, henkilöä hyvin tuntematta, kuitenkaan tietää mitään. Suorittaako tuo ihminen elämäänsä vai ohjautuuko hän omasta aidosta itsestään käsin? Ei sitä voi tietää. Se elämäntapa, joka mökkidownshiftarille on kauhistus, on erittäin energiselle toimitusjohtajalle ihan tavallista hyvää arkea. Hän voi omalla tavallaan downshiftata monissa arjen rajanvedon tilanteissa, luoda itselleen juuri hänelle sopivan hyvän elämän. Siksi minua ärsyttää suunnattomasti downshiftingin redusoiminen siksi pinnalliseksi kotoilu-mökkielämistarinaksi.

Kiinnostavaa on silti miettiä omia tunnereaktioitaan erilaisten elämäntapavalintojen edessä. Jos lehtijutusta, jossa joku pakenee mummonmökkiin downshiftaamaan ja tunnustaa, ettei enää jaksanut oravanpyöräelämää, herää raivoisa olo, miksi näin on? Miksi on vaikea lukea heikkoudesta, väsymyksestä tai siitä, että joku on vetänyt jaksamiselleen rajat?

Toki downshiftareiden ja muun maailman välillä on myös se ikuinen maailmankuvien juopa. Downshiftarit eivät enää usko rajattoman taloudellisen kasvun maailmaan, kasvu-uskoiset ilmeisesti uskovat, vaikka rajallisen planeettamme data mitä todistaisi.

Suorittamisen sairautta ruotii syvältä elämän  syövereistä myös Tuulevi ja Henrik Aschanin kirja, josta kirjoitin viime syksynä täällä.

ps. Nyt olen syönyt kuukauden putkeen tätä ruokaa, eikä vieläkään kyllästytä. Kasvispastan päälle on raastettu tuoretta kesäkurpitsaa ja parmesania, päälle on pilkottu sokeriherneitä, ja koko hoidon päälle on kaadettu kurpitsansiemenöljyä. Yksinkertainen on parasta.

Sanomattakin on selvää, että tämä ruokalaji ei kelpaa lapsistamme yhdellekään.

Takapihafarmariksi?

Esikoinen sai pari päivää sitten lisää siunailtavaa, kun Amazonin paketista tupsahti meille nämä kirjat:

Nämä kaksi meillä ennestään jo olikin. Mutta koska asumme omakotitalossa emmekä oikealla tilalla, niistä ei ole ollut minulle mainittavaa hyötyä:

Seymourin kirja ainakin helposti nujertaa aloittelevan omavaraisuus-entusiastin. Se kun kattaa aivan kaiken mahdollisen siitä, miten teet nahasta omat kenkäsi (kasvatettuasi ensin kys. eläimen ja teurastettuasi sen) siihen, miten teet itse tiiliä, lankaa, olutta ja aurinkopaneeleita. Aina Seymouria hetkenkään luettuani alan väsyä, kun tajuan että tuollaiseen elämään eivät kenenkään rahkeet nykypäivänä riitä. Ainakaan minun.

Siksi innostuin kovasti näistä uusista kirjoista, sillä niissä tuntuu olevan sentään jotain rajaa. Uusimmat kirjat luettuani voin raportoida onko Backyard Homesteading-hommassa onnistumisen mahdollisuutta vai siedättivätkö kirjat pikemminkin minut irti koko haihattelusta. Esikoinen oli ainakin tyytyväinen, kun - selailtuani (vasta) hetken eläintenkasvatuskirjaa puuskahdin: kotieläimiä meille ei ainakaan tule! 

Viime aikoina vastaan on tullut erityisen paljon pysäyttäviä vauvoja. En tarkoita muuten vain söpöjä. Tarkoitan sellaisia, joiden edessä aikuinen tuntee itsensä heti alkeellisemmaksi ja tyhmemmäksi. Viime yön kuistijuhliimme osallistui juuri tämmöinen erityisen viisas tapaus.

Kun seuraavaa Dalai Lamaa aletaan aikanaan hakemaan, vinkkini korkea-arvoisille munkeille on, että etsinnät kannattaa ulottaa Helsingin suunnalle.

Matkalla äidiksi

Ehkä joskus paljon myöhemmin näen näiden odotusvuosien kaaren:malttamatonta pulppuilevaa iloa, sitten hiljenevää, avuttomuutta byrokratian edessä, tahmeaa itsesääliä ja itsekkyyttä, vähistä voimista sikiävää ymmärrystä, tyyniä pilkahduksia. Kaikki kasvattamassa aivan erilaista äitiä kuin olisin ollut, jos olisin saanut lapsen silloin kun hänet alun perin toivoin saavani.
Toivottavasti valmiimpaa.

Olen vähän arkaillut kirjoittaa Anna Pihlajaniemen kirjasta Adoptiomatka (Tammi, 2011). En vähiten siksi, että Anna on tällä hetkellä lähin työtoverini. Jaan hänen kanssaan työhuoneen melkein joka arkipäivä.

Siksikin arastuttaa tarttua tähän kirjaan, että olen itse tullut äidiksi aivan eri tavalla: pikemminkin vähän liian nuorena, enkä todellakaan ”valmiina”. Olen lähes koko aikuiselämäni ollut äiti. Minulla ei ole kokemusta pitkästä odottelusta ja äitiyteen valmistautumisesta. Sen sijaan kokemusta piisaa riittämättömyydentunteista äitinä, erityislapsen äitiydestä ja romahtaneista (vai pitäisikö sanoa: kohtuulliseksi alentuneista) ihanteista. Siksi oli melkein vaikeaa lukea Annan suunnitelmia ja unelmia siitä, millaiseksi hän äitiysarjen kuvitteli.
Adoptiotarina kertoo erään adoption aivan kohtuuttomaksi venyneestä odotusvaiheesta. Pihlajaniemen adoptioprosessi kesti viisi vuotta. Viidessä vuodessa ehtii miettiä paljon, vuoroin haaveilla, vuoroin järkeistää.

Lapsella ei ole velvollisuutta tuoda mukanaan onnea.

Me emme saa asettaa hänen pienille harteilleen sellaista taakkaa.
Sillä siitä seuraa suru.
En halua olla äiti, joka tiedostamattaan syyttää lasta, kun kaikki ei olekaan unelmien veroista perheeksi päätymisen jälkeen.
En äiti, joka hämmästyy huomatessaan olevansa joskus onneton myös lapsen saatuaan. En ”niinkuin sinua odotettiin”-marttyyriäiti.
Tavoite: etten kehräisi liikaa odotuksia, joiden tasolle arki ei koskaan yllä.
Mutta: jostainhan on haaveiltava, aikaa on niin paljon.

Ensimmäiset vuodet ovat vielä täynnä innostunutta odotusta ja varovaista valmistelua, sitten Kiinan adoptiojonot tuntemattomasta syystä jymähtävät paikoilleen. Pariskunnan ”sitten kun lapsi saapuu”-puheet vaihtuvat muotoon ”jos lapsi tulee”. Mieliala painuu. Kirja kuvaa tarkkanäköisesti, poikkeuksellisella tunnetaidolla viiden vuoden tunnemyrskyä, joka lopulta päättyy onnellisesti.

Ennen sitä Annan on kuitenkin pitänyt romahtaa ja kerätä itsensä uudestaan.

Omassa kirjassani kirjoitan uskovani, että lapset ovat opettajiamme, elämämme tärkeimpiä guruja. Tämän kirjan luettuani tajusin, että joskus jo matka lapsen luo voi olla opetuksista suurimpia.

Adoptiolapsen tultua kotiin eletään tietysti jo seuraavaa kertomusta, seuraavaa haastetta. Harvoin sitä toivoo millekään kirjalle niin kovasti jatkoa kuin tälle. Tarina jatkuukin kakkosadoption merkeissä täällä, mutta minua kiinnostaisi lukea myös siitä, millaista arki on nyt ensimmäisen adoptiolapsen kanssa. Miten näin suuren täyttymyksen odotus ja arki mahtuvat samaan elämään? Tuliko pettymyksiä, haasteita? Miten niistä selvittiin?

Viimeksi eilen juteltiin Annan kanssa lounaalla kirjoista, jotka vanhempi on kirjoittanut lapsestaan. Suvi Aholan adoptioaiheinen Iljan äidiksi, Märta Tikkasen Sofia-kirjat ADHD-lapsen elämästä ja aikuiseksi kasvamisesta sekä Liisa Laukkarisen ja Marius Rufenachtin asperger-aiheiset kirjat ovat kaikki olleet itselleni äitinä tärkeitä, terapeuttisia lukukokemuksia. Erityisen tärkeitä ne ovat olleet minulle siksi, että ne ovat kuvanneet myös äidin väsymystä, neuvottomuutta ja pettymystä. Annan kanta tuntuu olevan, että lapsen asiat ovat lapsen omia asioita, ei julkistettavia asioita. Siksi hän on lopettanut oman kirjansa tietoisesti adoption jälkeiseen alkuhuumaan.

Annan kirja ja käymämme keskustelut ovat haastaneet minut pohtimaan, mitä aikuisen on oikeutettua kertoa lapsestaan julkisesti ja mitä taas ei. Omassakin kirjassani kerroin joitain asioita omista lapsistamme, tarkistettuani kyseiset kohdat ensin heidän kanssaan. Silti asia ei ole mielestäni ollenkaan yksinkertainen, ja sama rajanvedon ongelma koskee myös blogeja.

Miten paljon omasta lapsesta saa julkisesti, kirjallisuudessa tai blogeissa teidän mielestänne kirjoittaa? Onko lapsen iällä väliä? Millaisista asioista vanhempi saa kirjoittaa, millaisista taas ei?

Annan kirjasta on hieno arvio myös mm. täällä.

Viena ja Anna