Occupy!

Olen seurannut kiinnostuksella Occupy Wall Street-miekkareita siitä asti, kun ne 17.9. 2011 alkoivat. Siellähän tyypit ovat vieläkin. Eivätkä enää pelkästään Wall Streetillä. Occupy-ryhmien lista esimerkiksi Facebookissa on huikea. Siellä ovat edustettuna jo kaikki maailman suurkaupungit ja mantereet Occupy Australiasta ja Occupy Stockholmista Occupy Philippinesiin. Tottakai on myös Occupy Finland.
 
Minunlaistani mielenosoituksissa kasvanutta ihmistä maailmanlaajuinen protestiaalto on sykähdyttänyt. Vihdoinkin kansan mitta on täyttynyt ja jotain tehdään! Tekisi mieli perustaa paikallisryhmä Occupy Vihti, mutta tunnustan olevani jo hieman liian vanha makuupussiyöpymisiin taivasalla. Nyt on nuorten vuoro.
 
Loppuun kolmen eri miekkarin kyltit. Ensimmäinen on omani, tehty isosiskon (ahkeran Koijärven mielenosoituksissa kävijän) agitaation tuloksena yhdeksänvuotiaana. Kotikulmillani Helsingin Vallilassa oli mielestäni paljonkin parantamisen varaa, ja olin päättänyt antaa isoille ihmisille muutamia ehdotuksia siitä, mitä pitäisi muuttaa:
 
"Istuttakaa lisää kukkia!", "Asfaltti pois ja nurmikko tilalle!", "Autoilijat! Parkkeeratkaa autonne muualle, EI keskelle lasten leikkejä!", "Me TAHDOMME erilaisia leikkivekottimia! Lapsille enemmän leikkimistilaa!" jne. 
 
Liimasin kyltin kerrostalomme rappuun ja aloin odottaa luottavaisin mielin, että ehdotukseni ottavat tulta. Puolen tunnin kuluessa protestiplakaattini oli isäni (talomme isännöitsijä) toimesta poistettu.

Tämä omakotipihallaan omavaraiseksi ruvenneen Dervaesin perheen kannanotto Occupy-liikkeeseen on myös loistava: "When you can do this....you don't need to Occupy Wall Street. You can abandon Wall Street."

Viimeisen kyltin viesti on myös herättävä. Miksi ylipäätään vielä tarvitaan miekkareita? Miksi tärkeimmissä asioissa ei tunnuta ollenkaan edistyvän, vuosikymmenistä toisiin?
 
Vanha hippi huokaisee syvään. 

Voihan talkoot!

Tänäkään viikonloppuna blogissani ei ole tarjolla Suomen siistein piha-kuvia.
 
Vaikka itse olisin mielusti jo aloittanut talvielämän (takan ääressä löhöilyn ja lueskelun) ja jättänyt pihahommat vihdoin sikseen, pihallemme ilmestyi kasvihuone pikku pikku osina sekä kolme mottia polttopuita. 
 
Kasvihuoneen kokoamisohje oli tottakai tyyppiä täysin käsittämätön. Tajusin melkein heti, että meidän rakennustaidoilla sitä ei koota. Ainakaan ennen talvea. Yritin ennen viikonloppua houkutella meille (mahdollisesti rakennustaitoisempaa...) talkooväkeä vitsikkäillä sanankäänteillä, vaikka samalla tiesin, ettei kukaan tule. Talkoiden aika kun nyt vaan on ohi, ainakin niissä piireissä missä itse liikun. Enhän itsekään ole muistaakseni ollut yksissäkään talkoissa. Ikinä. Aina on kiire, ja omiakin projekteja enemmän kuin pystyy tekemään.
 
Yksi ystävä saapui eilen ja vei pienimmäisemme kauemmaksi ulkoilemaan, jotta saisimme hetken työrauhan. Ei varmaan ole sattumaa, että tämä oli se ainoa ystävä, jota olen itse konkreettisesti ehtinyt auttaa: olin kastellut hänen kasvimaataan parina kesänä. Tämä vuoksi ilmaisapua ei tuntunutkaan kiusalliselta ottaa vastaan. 
 
Viikonlopun aikana tätä tuli pohdittua: näin maailman pitäisi toimia. Ihmisillä pitäisi olla aikaa auttaa toisiaan ja vaihdella palveluksia ilman että kaikki aika katoaa siihen työ-nimiseen mustaan aukkoon. Minulla pitäisi olla aikaa auttaa ystäviä enemmän. On hullua, ettei sitä ole.
 
Ehdimme tämän viikonlopun aikana puolison kanssa vain tehdä kasvihuoneen pohjaristikon ja vaaittaa pohjan. Kun ollaan jo näin pitkällä syksyssä, on pakko palkata ammattilainen tekemään loput. Tämä harmittaa, koska pystyisin tekemään homman itsekin jos minulla olisi aikaa pähkäillä, opetella ja perehtyä rakentamiseen.
 
Nyt siis etsin ammattilaista hoitamaan kasvihuoneprojektin loppuun. Mutta samalla vannon itselleni, että tämä teetetty urakka tulee olemaan viimeinen laatuaan. Aion opetella tekemään itse ja kohta minulla tulee olemaan siihen toivottavasti aikaakin.
 
Kaarina Davisin kirjassa Irti oravanpyörästä on hieno kohta, jossa Davisin ystävä ilmoittaa hänelle ilouutisen: tarjolla olisi Kaarinalle työpaikka koko kevääksi ja kesäksi. Davis ei innostu, koska kevät ja kesä ovat hänelle juuri sitä kiireisintä aikaa. Kasvimaa ja kasvihuone pitää laittaa kuntoon, juurekset maahan ja niin päin pois. Ystävä ei ymmärrä miten nämä asiat liittyvät toisiinsa:
 
"No, eikö työnteko ole tärkeämpää kuin puutarhanhoito? Saisit rahaa, jolla voisit ostaa sen ruoan kaupasta, eikä sinun tarvitsisi kasvattaa sitä?" , hän ihmetteli.
 
"Jos minä saan ruokani ilmaiseksi maasta, miksi menisin töihin, jotta saisin rahaa ruokaostoksiin? Työnteko kodin ulkopuolella on aivan turha välikäsi. Jos menisin töihin, aika olisi pois puutarhanhoidosta. Työmatkoihin kuluisi aikaa ja rahaa ja uurastaisin kahta kovemmin kattaakseni töihin menemisestä aiheutuvia kuluja, ja kaikki olisi taas yhtä pitkää kuin leveääkin. Itse kasvattamani ruoka on minulle tuloa."

Vielä loppuun yksi lainaus Kaarinalta, jonka hienoa blogia voit muuten lukea täältä: 

"Kaikki mitä teen on ollut hyvin tavallista elämää vielä muutama vuosikymmen sitten Suomessa. Monet vanhemmat ihmiset elävät näin vieläkin. Silti useimpien on vaikea nähdä, miten ne voisivat olla osa elantoa ja tuloa, kun ne ovat muuttuneet harrastuksiksi ja sen kautta menoiksi."

ps. Tiedättekö muuten mikä on suuri rajapyykki maalle muuttaneen elämässä? Se on, kun keskellä yötä herää hiiren rapinaan, pystyy ajattelemaan sen olevan "vain" hiiri - ja nukahtaa uudestaan. Viisi vuotta minulta kului tähän maaliin pääsemiseksi.

Ihanat lierot

Sorry, nyt ei syntynyt yhtä myyvää otsikkoa kuin viimeksi. Mutta hittiotsikot eivät nyt vaan ole oikein meikäläisen heiniä.

Olen ollut yllättynyt, liikuttunut ja kiitollinen kaikesta siitä lämpimästä palautteesta, jonka olen sunnuntaina tulleen Inhimillisen tekijän jälkeen saanut. Kiitos kaikille yhteyttä ottaneille, mutta aivan erityiskiitos Mielenrauhaa-blogin Tuuleville, joka alunperin kannusti minua ujoa menemään hyvillä argumenteillaan, jotka voi lukea täältä.

Inhimillisen tekijän Pienen elämän etsijät-jakso on katsottavissa Areenasta täältä.

Muutakin arvokasta löysin viikonloppuna, nimittäin maata, omalta pihaltani!

Maa lienee muilla pihoilla ihan tavallinen juttu, mutta meidän pihallamme, joka on rakennettu entiselle kallioiselle metsäharjulle, se on kultasuonen löytymiseen verrattavissa oleva tapahtuma. Uskomus siitä, että pihallamme ei ole maata on saanut minut viljelemään tähän asti pelkissä kohopenkeissä.

Muistatteko kasvimaasta ja lyhdystä otetun kuvan viime postauksesta? Sen katsominen herätti minut huomaamaan kohopenkkien ja vadelmapensaiden välisen hukkamaan, johon helposti mahtuisi uusi penkki. Kun tarpeeksi kompostimateriaalia ei ollut nyt tarjolla kohopenkin rakentamiseen, miten olisi syväpenkki? Uskomukseni mukaan sellaista ei ole voinut perustaa meidän pihallemme, koska kallio on muka niin pinnassa.

Ei sieltä kuitenkaan kalliota löytynyt, vaan punertavaa harjusoraa. Siis - optimistisesti ajateltuna - ihan helposti hyväksi mullaksi muutettavaa ainetta! Hirveästi kiviä löytyi myös. Niitä on koko pihamme täynnä, etenkin pohjoiseen laskevalla takapihan puolella, joka on entistä muinaisrantaa. Kivien poisto viljelykuopasta oli ärsyttävää puuhaa, mutta niistä on terapeuttista (ja ilmaista!) rakennella kaikenlaisia muureja ja reunuksia. Eikös se ollut Junginkin rakas harrastus?

Mikä ihaninta, jopa harjusorastamme löytyi lieroja ja matoja. Jokaista tervehdin kuin kauan kadoksissa ollutta ystävää, sillä madothan ne tärkeimmän työn viljelyssäkin tekevät. Niiden löytyminen kertoi, että harjusoramaakin voi hyvin.

Vain pari kertaa jouduin kutsumaan miehen avuksi, kun en rautakangellakaan saanut jotain kiveä irti.

Kun kuoppa oli valmis, pistin pohjalle aiemmin muualta irroitettuja nurmikkopaloja nurmikkopuoli alaspäin. Päälle paljon kanankakkaa ja levää ja sen päälle multaa, jotta kompostointi lähtee käyntiin. Jos tässä viljelee ensimmäisen kesän vaikka jotain vihantakasvia ja lisää joukkoon keväällä kompostia, entinen harjusora muuntuu kyllä vähitellen hyväksi viljelymullaksi.

Innostuin tästä löydöstäni niin kovasti, että katselen sillä silmällä jo seuraavaa paikkaa, mistä voisin kiskoa nurmikon pois ja perustaa lisää syväpenkkejä. Montakohan vielä ehtisi ennenkuin maa jäätyy?

Ilo-koirani keskittyy näin syksyllä pelkkään slow lifeen. Good for her!

Näin saat aivan kaiken: 3 helpointa vinkkiä!

Ähäkutti! Tämä juttu ei tule vastaamaan otsikon lupaukseen. Tai ehkä se mutkan kautta vastaakin, jos jaksat lukea eteenpäin.
 
Jouduin vastikään perehtymään työn puolesta nettiotsikointiohjeisiin. Havaitsin omani kuuluvan aikansa eläneeseen luokkaan "käsittämätön". Minun otsikkojeni lukija ei kuulemma tajua mistä jutussa tulee olemaan kyse, eikä siksi mitä todennäköisimmin vaivaudu klikkaamaan juttua auki.
 
Koska ohjeet olivat ehtaa tutkimustietoa siitä, millaiset otsikot oikeasti  vetävät lukijoita puoleensa, ne kyllä pistivät miettimään. Ällistyttävää, mutta totta: nettilukijat siis oikeasti innostuvat klikkaamaan auki jutun, joka lupaa jonkin aika vaikean, laajan ja monimutkaisen elämän probleeman selviävän viidellä nopealla vinkillä ("näin"-alkuiset otsikot kun ovat edelleen taattuja hittiotsikkoja tyyliin "Näin pelastat avioliittosi", "Näin saavutat täydellisen terveyden" jne.)? 

Luulisi, että loputon käskyttäminen alkaisi jo tympiä ihmisiä ("Laihdu!", "Muutu!", "Opi!"), mutta siitä ei näy merkkiäkäkään: juuri käskyt ja kehoitukset uppoavat klikkaajakansaan kuin häkä. Ja tämä erityisesti tiedoksi blogini viisaille lukijoille, jotka mm. täällä ihmettelivät nykyistä otsikointitapaa ja keksivät tilalle uusia, minusta paljon kiinnostavampia vaihtoehtoja. 
 
Jotta lunastaisin vetävän otsikkoni odotukset, kerron lopuksi miten saat kaiken. Siihen ei tarvita edes kolmea kohtaa, mutta ripotellaan ne nyt näön vuoksi kolmeksi eri vinkiksi.
 
1. Olet
2. Jo
3. Hyvä
 
Heitä siis kehoitukset, käskyt, muutos- ja tehostamisehtotukset sekä vinkit hiiteen! Olet jo tarpeeksi arvokas. Sinun tarvitsee enää uskoa se itse.

Pistin kasvimaan jo nukkumaan talviunta. Jännittää kovasti katsoa sunnuntaina tämä. Kertokaahan, mitä olitte mieltä.

Merkityksellinen elämä

Vihreässä Langassa ilmestyi 30.9. juttu Mun työ on kivaa! Jutun ingressi kuului näin: 
 
Merkityksellinen työ on uusi downshiftaaminen. Enää ei tarvita valtavasti vapaa-aikaa, leipomista tai askartelua, vaan työ on taas tunnustettu onnen lähde.
 
Juttuun haastatellut, merkityksellisen työn löytäneet keissit olivat pyörälähetti, Vailla vakinaista asuntoa ry:n ohjaaja ja puuartesaani. 
 
Ymmärrän pointin. On tärkeää, että ihminen kokee omat puuhansa merkityksellisiksi. Merkityksellisyydellä taas ei tunnetusti ole mitään tekemistä aseman ja palkkapussin kanssa, siksi juttuun haastatellut edustivat pienipalkkaisia työntekijöitä.

Juuri merkityksellisyyden kysymystä olen viime ajat pohtinut itsekin, tehdessäni omia työhön liittyviä ratkaisujani. Siinä vaiheessa, kun ihminen esimerkiksi alkaa kokea tekevänsä työkseen turhaa tuotetta, on varmasti aika lopettaa juuri sen työn tekeminen. Arvoristiriita on niin tärkeä ristiriita, että sen ääntä on pakko kuunnella. 
 
Mutta onko merkityksellisyyden kokemuksen aina löydyttävä juuri työstä? Ja miten niin enää ei tarvita vapaa-aikaa?
  
"Voisiko laatu kompensoida määrää niin, että normaalimäärä työtä tuntuisi yhtä kivalta kuin downshiftaajien lyhyet työviikot ja muffinssitaikinan koostumuksen hiominen täydelliseksi?"
 
Meidän perheessämme, jossa kotona asuu vielä neljä lasta, ei downshiftauksessa ole koskaan ollut kyse pelkästä kivasta. Se on ollut keino järjestellä arkea hieman vähemmän läkähdyttäväksi.

Olen tehnyt nyt kahdeksan kuukautta nelipäiväistä työviikkoa, mutta minulla ei edelleenkään ole ollut juurikaan aikaa askarteluun tai leivontaan. Luulen, että downshiftaajat eivät sinä yhtenä vapaapäivänään tyypillisesti täydellistä leipomuksiaan ja askartele. He puurtavat kotitöiden perussettiä; kirivät arkipuuhia kiinni niin, että ehtisivät seuraavana viikonloppuna vaikka hetken hengähtää. 

Ajatus downshiftarista etuoikeutettuna elististinä, jonka ainoa huoli on muffinsien koostumus mitätöi tavallisen lapsiperheen arjen tavalliset haasteet. Juuri kodin piirissä on valtavasti asioita jotka voisi ajan kanssa tehdä toisin; halvemmin, ja paljon ekologisemmin. Vanhan ajan säästeliäästä ja luovasta elämäntavasta voi jollekulle downshiftarille jopa syntyä se merkitys, jota joku hakee merkityksellisestä työstä.

Jos minulla esimerkiksi olisi viikossa vielä vähän lisää aikaa, voisin lopettaa einesten oston ja hakea suuren osan ruoastamme lähistön luomutiloilta halvalla. Voisin etsiä koko perheen vaatteet kirpputoreilta, opetella kunnnostamaan vaatteita (sen sijaan, että heitän rikkinäisen vaatteen heti roskiin, kuten nyt), voisin viljellä niin paljon, että siitä alkaisi olla hyötyä myös ruokalaskussa ja opetella sadon säilömistä (kas se kun on se vaikein ja aikaavievin osuus). Voisin pistää edes toisen autoista seisontaan ja taittaa niin kauppa- kuin päiväkotimatkat kävellen, meidän kylän kauniita maisemia katsellen.
 
Ehkä ehtisin joskus pysähtyä lapsen kanssa kotimatkalla järven rannalle ihmettelemään joutsenten muuttoa. 
 
Sitäpaitsi haluaisin myös oppia leipomaan muffinsseja. Oikeasti. 

Matka kohti merkityksellistä elämää alkaa armollisuudesta itselle: omien toiveiden ja rajojen tunnistuksesta. Missä haluan olla mukana, missä taas en? Mistä juuri minä löydän elämääni merkityksen ja tarkoituksen.

ps. Tv-vinkki: ensi sunnuntain Inhimillisessä tekijässä pohdimme downshiftausta Leppoistaminen-blogin Heikin ja Hidasta elämää-sivuston Sannan kanssa. Ohjelman esittely aukeaa seuraava lähetys-kohdasta.

Entä jos ei saavuttaisikaan kaikkea, vaan vain osan? 
Entä jos pysähtyisikin elämään tätä hetkeä, eikä aina kurkottelisi eteenpäin?

Lempparilehdet löytyivät!

Viime viikolla törmäsin Akateemisen lehtiosastolla näihin kahteen lehteen. Urban Farm on amerikkalainen lehti, Permaculture brittilehti. Urban Farmilla on loistavat nettisivut ja paljon cityfarmareiden blogeja täällä.

 

Urban Farm on siitä mukava lehti, että se keskittyy paljolti kaupunkiviljelyyn eli antaa paljon vinkkejä niillekin, jotka viljelevät vain parvekkeella. Syys-lokakuun numerossa satuttiin käsittelemään juuri niitä aiheita, jotka minua juuri nyt kiinnostavat, eli kasvukauden pidentämistä kasvihuoneen avulla (meille on vihdoin tulossa kasvihuone!), kanojen ja vuohien hoitoa, yrttikasvatusta sekä kylmäkellariratkaisuja.

Ulkoasultaan hieman tylsemmästä Permaculture- lehdestä löytyi todella mielenkiintoisia tarinoita, kuten tämä juttu lapsiperheestä, joka vaihtoi Findhorn-tyyppisen ekokommuunielämänsä vanhaan kotitaloonsa. 

Kamala sanahirviö tämä backupshifting. Mutta kaipa sillä nimityksellä voi nimittää ratkaisua, jossa palataan takaisin yhteiskunnan keskelle, mutta yritetään silti olla omalla pikku omakotitalopihalla viljellen niin omavaraisia kuin suinkin.

Huikea oli myös juttu pohjois-Yorkshiressä sijaitsevasta Growing With Grace-osuuskunnasta. Osuuskunta viljelee permakulttuurimenetelmiä noudattaen laajoissa kasvihuoneessa, joiden yhteinen pinta-ala on peräti hehtaari. Kasvihuoneissa kasvatetaan myös sadon pölytyksestä huolehtivia mehiläisiä, jotka viihtyvät erityisesti valtavaan halliin rakennetussa metsäpuutarhassa (alempi kuva). Se on Britannian ensimmäinen lasikuvun alla sijaitseva metsäpuutarha.

Ekolehden perussettiä ovat tietenkin jutut tällaisten talojen sankarillisista itse pakertajista...

Itseäni inspiroivat kuitenkin enemmän kuvat ihan tavallisista omakotitaloista, joista on tullut poikkeuksellisia siksi, että koko piha on päätetty muuttaa hyötyviljelykäyttöön. Tähän tapaan:

Havaitsin innostuvani jopa näiden lehtien mainoksista. Kuten esimerkiksi tästä:

Ehkä meidänkin takapihallamme on ensi kesänä kanoja? Vuohia ei ole vielä tulossa. Näin niinkuin rauhoitukseksi naapureille... 

Nämä lehdet taidan kuitenkin samantien tilata, ja peruuttaa vaikka sen Hesarin.

Varaudun

Siinä onkin kova työ, kun sienet perataan,
kun kaikki tatit pujotellaan lankaan kuivumaan.
He saavat aivan täpötäyteen pienen kellarin.
- Se riittää koko talveksi, sanoo äitikin.

Myös niittyvillaa poimitaan täydet tuokkoset,
ja äiti kehrää, kutoo heille talvipukimet.
Voi talvi olla tuima ja tulla äkkiä,
siis tehdään monta villahuopaa, toppatäkkiä.
 
Elsa Beskow: Tonttulan lapset

Yhtäkkiä kaikkialla, esimerkiksi täällä puhutaan pahimman varalle varautumisesta. Tuleva talvi voi tosiaan olla tuima, monessakin mielessä. Samoin seuraavat vuodet.
 
Fiksu kooste siitä, miten pieni ihminen voi varautua tuleviin epävarmuuden aikoihin löytyy täältä. Nyt, kun esimerkiksi ruoan hinnoille voi tapahtua mitä tahansa ei ole huono idea ostaa säilykkeitä tai muita arjen välttämättömyystarvikkeita varastoksi asti.
Mutta, kuten bloggari Aurora kirjoittaa:
 
Tärkein pahan päivän varastoni sijaisee kuitenkin omassa itsessäni. Se löytyy tiedoistani, niistä taidoista, jotka ovat jääneet lihasmuistiini, kun olen harjoitellut samaa asiaa yhä uudelleen ja uudelleen. Tärkeimmät taitoni ovat tällä hetkellä kyky tiukkaan budjetointiin sekä tietotaito siitä, miten sekä kasvatan että kokkaan ruokani.
 
Vahvimmilla ovat lamojen aikana ennenkin olleet omavaraiset ihmiset. He, jotka osaavat itse tehdä käsillä eivätkä ole täysin riippuvaisia ostopalveluista. Aurora mainitsee myös erään tosi tärkeän selviytymiskeinon: kyvyn muodostaa avunannon ja vaihtotalouden turvaverkostoja.
 
Itse haluaisin lähivuosina opetella kädentaitoja, kuten vaatteiden korjausta ja käsitöitä sekä rakentamista ja päästä yhä pidemmälle viljelyn taidoissa. Tästä projektista lisää myöhemmin.
 
Viikonloppuna olin hyvän ystävän mökillä sienireissulla. Sähköttömässä mökissä pimeyden keskellä tajuaa, miten vähällä ennen pärjättiin. Ja pärjättäisiin edelleenkin, jos olisi pakko.
  
Pilkkopimeässä tähdenlennot näkyvät tosi hyvin. 
 
Näin kaksi!