Joku päivä on nyt

Ihmiset luulevat, että onni löydetään etsimällä, pyrkimällä, kapuamalla, kasaamalla. Näin he yhtä mittaa ajavat takaa omaa varjoaan eivätkä näe aurinkoa.

Ihmisiä hallitsee etäisyyden illuusio. He luulevat, että päämaali, täyttymys on jossain etäällä, korkealla, ja niin he juoksevat kuin orava rattaissaan milloinkaan pääsemättä mihinkään.

Ihminen vaeltaa kohti itseään pisimmän mahdollisen matkan kautta.

Yrjö Kallinen vuonna 1958

Myrskyää, mutta kasvihuoneessa on jo lämmin. Rakentelen sinne olkipaalipattereita tämän loisto-ohjeen mukaisesti. Uskaltaisikohan jo toivoa, että meidän viiden viikon sairasputki olisi tällä erää ohi?

Keväistä viikkoa!

Pörssikurssit syöksyssä, olo huoleton

Suuri kiitos kaikille viljelyvinkeistä ja blogikommenteista! Niiden voimalla jatkan bloggausta entistä innostuneempana. Vaikka toiveeni on ollut pitää tämä painevapaan bloggaamisen blogina (s.o. ei minkäänlaista kommentointipakkoa), on silloin tällöin mahtavaa kuulla keitä te olette ja mitä tämän tarinan seuraamisesta saatte. Täällä saa siis edelleenkin käydä vaan lukemassa, kommentteja jättämättä, ilman mitään Lauran hienosti kuvaamia morkkiksia ”tirkistelijyydestä”.  

Kirja-arvonta suoritettiin äsken pihallamme, juuri ennen sadetta, perinteisellä lappumetodilla. Onnettarena toimi Valo Velimir, kolme vuotta. Kaikkien kommentoineiden nimien joukosta Valo nosti Wihtorin nimen.

Onnea! Pistä Wihtori minulle osoitteesi, niin saat paketin ensi viikolla.

Tällä viikolla on alkanut jo oudosti tottua siihen, että kun avaa lehden, siellä on kuva pörssimeklarista repimässä viimeisiä hiuksiaan. Tai sitten niitä hyytäviä graafisia syöksykäyriä. Juuri tähän ajan hetkeen tekee mieli lainata omaa kirjaani luvusta Korot nousussa, olo huoleton:

Kun talousrintamalla ryskyy, omaisuudet katoavat ja kokonaiset valtiot ajautuvat konkurssitilaan, helpoimmalla pääsee se, joka uskoo syntyneensä juuri tähän historialliseen hetkeen aivan tietyistä, tarkkaan punnituista syistä. Eckhart Tollen sanoin:

Mitä tahansa läsnä olevaan hetkeen sisältyykään, ota se vastaan niin kuin olisit valinnut sen.

Luovuttamisen ylistys

Tiedän, tiedän - olen jumittunut vähän liikaa tähän kirjaan, mutta se nyt vaan on niin hyvä ja ajatuksia herättävä! Tämän vihoviimeisen Yrjö Kallis-postauksen jälkeen lupaan siirtyä muihin, kevyempiin aiheisiin, vaikkapa ekokosmetiikkaan.:)

Ennen sitä lainaan kirjasta vielä yhtä Kallisen kirjoitusta, kirjettä (salaperäiselle naisystävälle...), jota Matti Salminenkin pitää omana suosikkinaan. Tässä lennokkaassa saarnassa summaantuu mielestäni koko toisenlaisen, tietoisen elämän ydin.

Esimerkiksi hitaammassa elämässä ei minusta ole kyse vain ulkoisesta muutoksesta, vaan saavuttamis-pakkomielteestä luopumisesta. Oravanpyörästään sivummalle hypännyt ei enää välitä muun maailman saamattomuus- tai velttoussyytteistä, sillä häntä ei enää piinaa huoli omasta kelpoisuudestaan. Hän kun on luopunut myös minätärkeydestään:

Kaikille on tavallisesti yhteistä, olkoon ala mikä tahansa, usko ja yllytys ponnisteluun, riehkäämiseen, saavuttamiseen, kaikkien voimien jännittämiseen. Ja kaiken alla on tuhansin muunnelmin taitavasti kätkeytyvä itsetehostustarve, onnistumisen halu, itsesuojelupyrkimys, minätärkeys. Foorumit vaihtelevat, toiset ovat gladiaattoreita, toiset munkkeja, toiset oppineita, toiset näyttelijöitä, toiset totuudenetsijöitä, toiset rahamiehiä, mitä tahansa, mutta alla on tarve olla jotain jonkin nojalla, seistä jollakin korokkeella, pinnistää ja ponnistaa, jotta pääsisi johonkin.

Tarvitsee vain tajuta tuo kaikki ja tuon kaiken olemus, ja pinnistämisen tarve laukeaa. Sen jälkeen alkaa luonnollinen hengitys, luonnollinen ja ponnistukseton ajattelemisen ilo, luonnollinen tekeminen, joka on läheisesti samanlaista kuin kasvin kukkiminen, linnun laulaminen. Minätärkeys ja totunnainen, melkeinpä sielunrakenteeksi muovautunut huoli minän kelpoisuudesta ja tuvallisuudesta ajassa ja ikuisuudessa häivähtelee edelleen, silloin tällöin valtaa mielen, mutta nyt ihminen ei sitä enää kunnioita, ei elätä ja kannusta sitä, vaan hymähtelee sillekin. Ei ole hengenhätä edes siitä pääsemiseksi. Miksei saa olla vaikka sitäkin! Vapautuvalla ei ole edes vapautumisen hengenhätää. Hän uskaltaa olla vaikka vapautumaton. Hieman tuhmakin, all right, miksikäs tässä pitäisi olla viisas?

Jan Kailan tässä kuvaama elämäntaiteilija Elis Sinistö oli aito vapautunut.

Suuren lauantain mietteitä

Jos olisin kunnon ortodoksi, minun pitäisi olla nyt täystäpinöissä pääsiäisruokia viimeistelemässä ja kirkkopalveluksesta toiseen juoksemassa. Muistan pääsiäisiä - etenkin Valamon talkoolais-aikoina - jolloin lauloin koko pääsiäisajan luostarin kuorossa ja seisoin kirkossa sellaiset 10 tuntia vuorokaudessa, monta päivää putkeen. Pääsiäisyönä olin jo niin rasittunut, etten jaksanut kuin itkeä. Pääsiäisen vietto juuri näin tuntui silloin merkitykselliseltä ja tärkeältä.

Pääsiäinen pääsiäiseltä ortodoksipuuhani kuitenkin vähenevät. Ensi kertaa jopa ajattelin, etten jaksa lähteä keskellä yötä ajamaan täältä maalta kauas kaupunkiin yöpalvelukseen. Mielummin mennään vaivattomammin toisen pääsiäispäivän "lasten pääsiäiseen", joka toimitetaan aamulla. Tänä pääsiäisenä perheemme ortodoksijoukko on sitä paitsi yhdellä supistunut, kun mies erosi kirkosta. Aiemmin moinen päätös olisi ollut mielestäni katastrofi, nyt se oli ihan ok juttu. Tänä vuonna on itsekin tullut kyseenalaistettua kirkkoon kuulumista ja mietittyä, Alfred Tennysonin tapaan, mielummin uskoa, joka on uskontomuotojen takana.

Kuopus on ollut jo viikon kipeä. Ollaan tehty tämän talven viimeiset tulet. Kohta puukorit kannetaan kesäksi kellariin.

Tämä Matti Salmisen Yrjö Kallis-kirja on ollut loistolukemista! Aiempiin elämänkertoihin verrattuna se on rehellisempi esimerkiksi Kallisen naissuhteiden sekä teosofisen elämänkatsomuksen suhteen - molemmat asioita, jotka aiemmissa elämänkerroissa on hyvästä syystä pimitetty. Tiesittekö muuten, että myös Eino Leino oli teosofi?  Eipä siitä missään ole aiemmin huudeltu, sillä moinen ei-suomalainen uskonnollisuus oli Suomessa pitkään pelkkiä miinuspisteitä ihmiselle tuova asia.

Kallinen itse koki kaikki me-henkiset, toistensa kanssa taistelevat ryhmät - olkoon ne poliittisia tai uskonnollisia - kaiken harhan alkujuuriksi. Hän uskoi kaikkien ihmisten veljeyteen (jo kauan ennen John "Imagine no religion" Lennonia). Kallinen vaikuttui syvästi tapaamastaan Krishnamurtista ennen kaikkea siksi, että Krishnamurti kieltäytyi perustamasta jälleen uutta uskonlahkoa:

Erässä puheessaan hän ( Krishnamurti) sanoi, "jos poliisi voisi estää teitä seuraamasta minua, huutaisin heti poliisia." Hän puhui aivan toisin kuin muut. Hän torjui seuraajat. "Teillä ei ole mitään hyötyä, jos te uskotte minun sanaani ja seuraatte minua, te olette samaa laumaa. Kaikki pitää tapahtua teissä itsessänne. Minä voin sanoa tämän teille, teidän itse pitää erottaa valhe ja tosi, illuusio ja realiteetit. Kukaan ei voi teille sitä voimaa antaa, se on teillä, se pitää vain nyhtää teistä."

Koira on ollut viime päivät seurannut minua joka paikkaan kuin varjo, tuijottanut minua juuri näin, vähän huolestuneena, kuin minun pitäisi vihdoinkin käsittää jotain. Ehkä pitäisikin? Jännää tässä koirassa on alusta asti ollut se, että se vaistoaa jos olen yhtään alamaissa. Silloin se heti aloittaa tämän partioinnin. Ihana Ilo!

Valoisaa ja iloista pääsiäistä itse kullekin uskontokunnalle! Ja uskonnottomillekin! :)

ps. Tv-vinkki tälle illalle, ystäväni dokumentti eräästä niinikään tärkeästä ja hienosta eläimestä.

Kallisen kanssa

Mies löysi minulle lappeenrantalaisesta divarista jo pidempään omakseni etsimäni kirjan, Yrjö Kallisen omaelämänkerran Hälinää ja hiljaisuutta (alk. 1957/kolmas painos1972).

Tänä keväänä Kallisesta on kirjoittanut uuden elämänkerran myös Matti Salminen. Suosittelen sitä kaikille, jotka eivät vielä tunne tätä suurta (omasta mielestäni ehdottomasti suurinta) suomalaista ajattelijaa. Kallisen varhaista downshifting-saarnaa voi katsoa esimerkiksi täältä.

Tämä Kallisen lause osui silmiin uusimman Kallis-elämänkerran avaessani. Juuri nyt, masentavien vaalien jälkikuohuissa, se tuntui erityisen tärkeältä:

Julkisuuden avaroita ja äänekkäitä teitä myöten voivat atteet kulkea, mutta toinen tie, hiljainen ja ehkä hitaampi, mutta varmin ja luonnollisin tie kulkee sydämestä sydämeen, kodeissa, työpaikoilla, seurustelussa, milloin puheen, milloin kirjeiden tai, kaikista vaikuttavimmin, aatteiden läpitunkeman elämän kautta.

ps. Vaalit opettivat minulle sen, että tarttis varmaan tosiaan tehdä jotain eikä vaan urputtaa. Liityin ensi kertaa elämässäni puolueeseen, jonka arvoja haluan konkrettisesti tukea. Senkin voi tehdä helposti netissä.

Mitä meistä jää?

Tästä on tullut lempimagneettini. Olokin on tänään just tämmöinen:

Eilen olin katsomassa sairaalassa isää. Tällä kertaa hän näytti hetkittäin muistavan kuka olen. Muuten jutut olivat yhtä erikoisia kuin ennenkin.

Olisi kiva kuulla jotain tieteellistä dataa siitä mitä aivoissa oikein tapahtuu kun ihminen dementoituu. Mitkä asiat unohtuvat ja mitkä taas jäävät? Onko siinä joku logiikka tai peräti systeemi?

Muistan miten myönteinen ja koko ympäristöään valaiseva mummoni oli ihan loppuun saakka, vaikka tosifaktojen suhteen olikin jo ihan kuutamolla. Hänelle viimeiseksi asiaksi mieleen jäivät kiitollisuus kaikesta, se miten hyviä kaikki ihmiset ovat - ja valtava innokkuus lähestyvän kuoleman edessä. Mummolla kun oli jo aiemmin ollut kuolemanrajakokemus, eli häntä ei kuolema peloittanut. Hän oli jo iloisesti luovuttanut, unohtanut onnellisesti kaiken epäolennaisen.

Isä taas vain miettii stressaantuneena ikuisuusprojektejaan (vintin ja asuntovaunun siivoamista), leuhkii juoksevansa "pitkiä lenkkejä" ja jumppaavansa "tuntikausia" (oikeasti on eristyshuoneessa eikä juurikaan pysty kävelemään ilman rollaattoria), hautoo kaunoja, arvottaa sairaanhoitajia ulkonäköjärjestykseen ja miettii vieläkin lihomis-laihtumis-kysymyksiä. Tuomani suklaalevy herättää hänessä joka kerta ihastusta, mutta jo parin palan päästä hän alkaa huolestuneesti miettiä, miten suklaan syöminen ei kyllä tee yhtään hyvää kropalle.

Tuntuu jotenkin masentavalta, että sinänsä monipuolinen ihminen on supistunut näin pinnalliseksi. Siksi mietinkin: jos omakin muistini alkaa jossain vaiheessa mennä (todennäköisyyshän on suuri, sillä olen perinyt joka ainoan isäni terveysvaivan), mitä minusta jää? Mitkä ovat ne viimeiset jutut, mitä ääneen mietin? Toivottavasti en ainakaan laihdutusta. Vai onko dementiassa vain kyse aivorappeumasta, johin ei vaikuta siihen asti eletty elämä mitenkään?

Nyt kun taas työn puolesta luen kaikki aikakauslehdet osuipa silmiini huhtikuun uudesta Sara-lehdestä tämmöinen:

Arvoitukseksi minulle jäi, mikä teki näistä vaatteista (kuvan leninki 269 e) slow-vaatteita. Mahdollisesti se ajatus, että ostamalla yhden näin laadukkaan vaatteen et muka tarvitse muita. Hmm...

Samaisen lehden kansitekstissä omaan liialliseen kunnianhimoonsa herännyt Jari Sarasvuo muuten julisti seuraavaa: "Pieni elämä ei (aina) tarkoita huonoa elämää."

Jep jep.

Jalat maassa

Tämä blogikirjoitus kolahti, osui ja upposi. Yhdyn joka sanaan.

Viimeisen kymmenen vuoden ajan olen varmaan lukenut jokaisen kotimaisen kirjan sekä kaikki merkittävimmät englantilaiset kirjat self help/ihmisenä kasvu/ henkinen kehitys- osastolta. Kaiken tämän tietomäärän jälkeen on oma näkemys löytynyt.

Se on, että en oikeastaan halua aloittaa enää yhtäkään ”uutta elämää”. Haluan olla rauhassa keskeneräinen.

Kaikkien muutokseen kannustavien, huikeaa, ihmeellistä ja taianomaista uutta elämää lupaavien metodien jälkeen minua kiinnostaa eniten paikallaan olo. Itse asiassa aavistan, että juuri arkisen tasapaksun sietämisessä piilee suurin oma haasteeni.

Oivalluksia on tullut isän sairasvuoteen äärellä. Isä on ollut tällä erää sairaalassa melkein kuukauden ja tällä hetkellä näyttää siltä, että peruuttamattomia aivovaurioita on syntynyt. Isä ei mitä luultavimmin palaa ikinä enää kotiin, sillä Alzheimer on sattuneesta syystä edennyt niin, ettei hän tunne enää perheenjäseniä eikä ymmärrä mitä aikakautta elää.

Minusta on aina sanottu, että olen aivan kuin isäni. Sama temperamentti, ulkonäkö, samalla lailla kummallinen musikaalisuus (opimme molemmat musiikin heti ulkoa, mutta olemme nuottisokeita). Isä sanoi aina, että me kaksi olemme samanlaisia, perheemme karjalaisia, kun taas sisko ja äiti olivat isän käsityksen mukaan "hitaita hämäläisiä".

Isä oli laillani kiinnostunut itsensä kehittämisestä ja henkisistä asioista. Hän osasi parantaa käsillä ja oli intuitiivinen. Toisaalta häntä riivasi ihmeellinen levottomuus ja taipumus vuoristoratamaiseen elämäntapaan, jossa kynttilää poltettiin molemmista päistä. Isä tanssi sambaa Rio de Janeirossa, paastosi, joogasi, telinevoimisteli, tanssi capoeiraa, soitti loistokkaasti mustalaisviulua, oli mielellään juhlien sielu ja keskipiste, järjestäen esimerkiksi työpaikallaan sambakarnevaaleja, joihin masinoi satoja innostuneita ihmisiä…

Ehkä hieman tasaisempi elämäntapa oli ollut isälleni hyvä juttu? Ehkä olisi kannattanut aloittaa ”uusi elämä” vähän harvemmin, pyrkiä hurmoksellisesta, huippukokemuksia tavoittelevasta elämästä vähän tylsempään. Pieneen elämään.

Ehkä isän olisi kannattanut pitää parempi huoli esimerkiksi nukkumisesta (lapsuuden öiden äänimaisemaa oli isän vaeltelu ympäri kotia…eihän öitään toki voinut nukkua, jos oli isäni lailla hurahtanut myös radioamatöörijuttuihin), syömisestä tai rentoutumisesta. Ja olla hyvin varovainen alkoholin kanssa. 

Osaan kuvitella millainen nettihirmu isäni olisi ollut, jos hän olisi ehtinyt mukaan nettibuumiin. Hänellä olisi varmana parikin nettisaittia ja lukemattomia blogeja. Facebookkiin hän olisi ladannut itsestään satoja kuvia. Kiitos Luojalle siitä, että isä säästyi netiltä (ja me siskon kanssa myötähäpeältä)!

Isän sairaala-aika on herättänyt minut perusasioiden äärelle: uni, lepo, rauha.

Arki. Arjen hyväksyminen. Sen hyväksyminen, että ihmisen suoritus- ja kestokyvyllä on rajat, ja että näitä rajoja pitää kunnioittaa, vaikka miten olisi taipumusta superihmisyyteen.

Nyt tajuan muuten vähän uudella tavalla senkin, miksi ”vanhukset pumpataan sairaaloissa täyteen lääkkeitä”, kuten moralisoiva hokema kuuluu. Kyse ei ole siitä, että leppoisat vanhukset, jotka haluaisivat vähän jutella, hiljennettäisiin julmasti lääkkeillä. Se levottomuus, joka isäni tyyppisiä vuoristorata- elämän eläneitä dementikkoja riivaa on jotain ihan muuta. Se on sitä, että valvotaan yökaudet, pengotaan roskikset, järjestellään niiden sisältö sängylle, poistetaan itseltä kaikki siteet ja laastarit, ruuvataan irti joka ainoa pikkuruuvi, mikä huoneesta irti lähtee ja piilotellaan kaikki tämä kama ties minne… ja ollaan koko-ajan hurjan huolissaan ja ahdistuneita ”epäjärjestyksestä”. Rauhoittavat lääkkeet ovat ihmisen armahtamista silloin, kun hän ei itse siihen enää pysty.

Isäni lempparikappale viululla oli tämä mustalaismusiikin showstopperi Lintunen. Hän opetteli sen pikkupoikana korvakuulolta lyhytaaltoradion Radio Bukarestin lähetyksistä, ja soitti sitä niin kauan kuin viulu kädessä pysyi.

Eivät innostavat kirjat toki turhia ole. Tämän Sonia Choquetten kirjan kansikuva (ja sisältö!) olivat minulla inspiraationa koko kirjani kirjoitusprosessin ajan. Omankin kirjan kanteen tuli pikkutytön kuva.

Viimeinen viikko

Viimeinen kotiäitiviikko on lopuillaan. Koko viikon mielessä on jyskyttänyt tietoisuus tämän elämänvaiheen lopullisuudesta; kaikkea on tehnyt omassa mielessään viimeistä kertaa ikinä. Meidän lapsilukumme kun on nyt tässä eli tämä todellakin oli elämäni vika hoitovapaa.

Kolmen vuoden hoitovapaani ei sujunut suunnitelmien mukaan. Pikemminkin se osoitti miten hupsua elämässä on tehdä suunnitelmia.

Suunnitelmani kolme vuotta sitten oli sellainen, että tuosta noin vain aloitan seesteisen slow-elämän. Sitten sain nopealiikkeisimmän ja lyhytpinnaisimman lapseni, jonka tahdissa elämästä tuli entistä kiireisempää.

Suunnitelmana taisi olla myös fenomenaalinen kehitys ihmisenä (piilo-kunnianhimoinen suoritussuunnitelma sekin). Minä muuttuisin ikirauhalliseksi gurumaiseksi hahmoksi jonka ympärillä säteilisi tietoisuuden leimuava aura. Eteen alkoi kuitenkin tupsahdella kiihtyvällä tahdilla kokemuksia joiden kanssa Eckhart Tollekin olisi helisemässä.

Valaistumissuunnitelmiani torpedoivat erityisesti vanhempieni jyrkästi pahentuneet alkoholi- ja terveysongelmat. Seitsemisen vuotta olin yrittänyt pelastaa heitä, puhua heille järkeä, antaa tietoa alkoholin vaaroista, Alzheimerin oikeasta hoidosta jne. Hoitovapaan alkaessa suunnitelmani oli selättää ongelmatilanne jollakin fiksulla tai tiedostetulla uudella asenteella. Tavoitteenani oli keksiä tai opetella toimintatapa, jolla voisin kohota koko tilanteen yläpuolelle ilman että se enää satuttaisi tai masentaisi. Sellainen varmasti löytyisi!

Lopulta olen luovuttanut ja hyväksynyt surun, pelon ja epävarmuuden. Sekä sen, ettei kukaan tiedä millaisia katastrofeja vielä on luvassa tai kauanko tätä vielä kestää. Hyväksyn senkin, että mieleni ei tunnu alistuvan tilanteen selittämättömyydelle, vaan jatkaa kyselemistä, ihmettelyä ja kapinoivaa kiukuttelua. Nykyään tyydyn mielenrauhassakin pieniin annoksiin.

Paljon on juuri näinä kotiäitivuosina tullut opittua rajoista ja omasta jaksamisesta. Sen olen kokemusten kautta huomannut, että omassa elämässäni tekemisten määrän on syytä pysyä vakiona. Tämän periaatteen mukaan aina kun elämään tulee jotain uutta, jotain jo olemassaolevaa pitää heivata pois. Muuten tekemisten määrä kasvaa rajattomasti, kiire kiihtyy ja itse väsyy. Jos esimerkiksi otan viikko-ohjelmaan yhden tunnin jumppaa, sen saman tunnin verran tekemisiä vähennän jostain muualta.

Tämä Havahduksia-blogin kirjoitus kolahti, koska olen kovasti pohtinut sitä, mitä teen tälle blogille nyt kun elämääni tulee työn muodossa uutta. Jotta tarpeeksi pienen elämän yhtälö pysyisi koossa, jostain olisi taas luovuttava. Kirsin lailla olen huomannut stressaantuvani bloggaamisessa eniten bloggaamisen sosiaalisesta paineesta.

Itse en ota paineita blogin kävijämääristä, mutta miellyttämishaluisena ihmisenä tuppaan huolestumaan, jos en ehdi vastailla kaikkiin blogini kommentteihin tai vierailla tarpeeksi usein muiden blogien kommenttilootien keskusteluissa. Kuitenkin itse bloggaaminen on mielestäni hauskaa ja minua kiinnostaa edelleen täällä pohdiskella elämän yksinkertaistamista ja hidastamista, sillä kirjoittaminen selkeyttää aihetta itsellenikin.

Siksi päätin Kirsin lailla piilottaa tästä blogista toistaiseksi kommentointimahdollisuuden ja keskittyä vastaisuudessa pelkkään kirjoittamiseen. Oheisessa blogilistassani on hurjasti blogeja, joiden sivuilla voi jatkaa tämän blogin ihania ja syvällisiä keskusteluja (harmi, että kun bloggerista piilottaa kommentit piiloon menevät ne vanhatkin loistokeskustelut, mutta tämä lienee teknisesti ainoa vaihtoehto?). Tätä blogia voi tästä eteenpäin tykkäillä tai kommentoida kirjan Facebook-sivujen kautta, sillä julkaisen kaikki postaukset myös siellä. Minuun saa yhteyden sivupalkissa näkyvän sähköpostiosoitteeni kautta.

Luopumisista tulee aina ihmeen kevyt ja helpottunut olo. Ylisuorittamisesta ei.

Kolme vuotta sitten.

Supermielettömästä tuikitavalliseen

Viimeisimmässä Voi Hyvin-lehdessä oli hyvä juttu lemppari zen-tyypistäni, Brad Warnerista. Arvostan Bradin kirjoja kovasti erityisesti sen takia, että hän on kirjoitellut harvinaisella suoruudella kaikesta siitä hullusta ja ällistyttävästä, mitä usein tapahtuu kaikenlaisten henkisten opettajien ja gurujen liepeillä. Hän on myös henkiseksi opettajaksi sikäli virkistävä, ettei hetkeäkään esitä, että oma elämänsä olisi mitään muuta kuin ”tylsää, surkeaa ja säälittävää”.

Warner vastustaa kulttia, joka syntyy sellaisen ihmisen ympärille, joka on korottanut oman valaistumiskokemuksensa muidenkin tavoitteeksi. Häntä säälittävät sankarinpalvojat, jotka kerääntyvät gurun ympärille pyrkimään kiihkeästi samaan ”supermielettömään elämykseen”, jonka guru on tavoittanut. Arja Sihvolan haastattelussa Brad toteaa:

Erityisesti Yhdysvalloissa hengellisten opettajien uskotaan olevan erityisiä olentoja, ja muutamat ihmiset käyttävät sitä hyväkseen. Koettuaan jotain henkistä he pitävät sitä vain heille ominaisena ja asettuvat muiden yläpuolelle. Lähes kuka tahansa pitempään henkisiä harjoituksia tehnyt voi ajoittain kokea hyvin syviä tiloja.

Lähes kuka tahansa tosiaankin voi. Valaistumiskokemuksia on joka meditoijalla. Selvänäön oppii viikonloppukurssilla. Mutta sfääreissä liitely ei ole sittenkään lopullinen vastaus, sillä omasta pienestä elämästään pitää selvitä silti. Myös niistä hetkistä, jotka eivät ole supermielettömiä. Warner sen suoraan paukuttaa, kirjassaan Hardcore zen:

On peloittavaa olla aidosti rehellinen itselleen, sillä silloin ei ole enää ketään, jonka puoleen kääntyä, ei ketään, ketä syyttää, ei ketään, jolta odottaa pelastusta. On luovuttava ajattelemasta, että olisi joku pakopaikka ja hyväksyttävä se, että on todella ja lopullisesti omillaan. Parasta, mitä voi elämältä toivoa on, että löytää opettajan, joka murskaa unelmat ja toiveet, kiskoo lempiuskomukset oppilaan sylistä ja heittää ne rotkoon.

Brad Warnerin mielestä mandariinin syöminen on todellista valaistumista. Minusta sienestys ajaa saman asian. Nyt on suppilovahveroita metsät täynnä!

Sipulikupolien kultaajana

Mies alkoi, kirkostaeroamisbuumin innoittamana, laskemaan miten paljon säästäisimme jos eroaisimme kirkosta. Me säästäisimme luterilaisiakin enemmän, kuulummehan ortodoksiseen kirkkoon, jonka kirkollisvero on vielä korkeampi.

Kaikki lapsemme ovat jo kastettuja, ortodoksiset häät kruunauksineen kaikkineen vietimme jo vuonna 1990 – mistä me aikuiset enää maksamme? Jonkun kirkon kupolien kultauksestako?

Ei sekään ihan turha syy ole. Kauhea on ajatuskin, että maailmassa olisi esimerkiksi vain kauppakeskuksia eikä yhtään pyhyydelle omistettuja tiloja. Ja ortodoksiset kirkot ovat, ainakin minusta, pyhistä tiloista huikeimpia, ohittaen kauneudessaan jopa minareetit.

Kyseenalaistetaan silti. Mitä vastinetta me tarkkaan ottaen saamme kirkollisverosta itsellemme nykyisinä passiiviortodokseina?

Maallemuuton myötä yhteys omaan seurakuntaan (poikkeuksellisen suvaitsevaiseen ja muutenkin mukavaan) katkesi. Lähin uusi seurakunta on kaukana emmekä ole tunteneet sitä omaksemme. Pari kertaa vuodessa,  jouluna ja pääsiäisenä, ajamme pidemmän matkan siihen entiseen seurakuntaan. Maailman viisain vanha rippi-isäni jäi hänkin matkojen taakse, eli koko ripittäytymisperinnekin on katkennut. Vaikka keskustelut olivatkin aina terapeuttisia ja opettavaisia (ja huom. hyvin halpoja, vaikka laskisikin mukaan kirkollisveron… jos vaikkapa vertaa mihin tahansa New Age-konsultaatioon, josta saa aina maksaa itsensä kipeäksi), olen kokonaan etääntynyt sellaisesta ajatuksesta, että minun pitäisi pyytää Jumalalta anteeksi jonkun viranhaltijan kautta. Muutenkin omaan henkiseen ajatteluun on vaikea enää mahduttaa mitään suorittamis-tuomitsemiskuviota.

Seurakunnallisuutta – jos sillä tarkoitetaan esimerkiksi erilaisia kerhoja ja kirkkokahveja – en enää erakkona kaipaa. Ortodoksinen uskonnonopetus on monissa kouluissa kauhistuttavan jälkeenjäänyttä kun vertaa luterilaiseen uskonnonopetukseen tai elämänkatsomustietoon. Arvelisin ainakin omien lasteni saavan paljon enemmän irti elämänkatsomustiedon tunnista kuin jälleen yhdestä tunnista, jossa väritetään ikoninkuvaa.

Entä voinko seisoa ortodoksisen kirkon julistaman opin takana – siis joka pikku pykälän? No en todellakaan, lähtien jo uskontoni nimestä (ortodoksinen = oikeauskoinen), koska en usko oikeisiin tai vääriin uskoihin. Mutta se, mihin aikoinaan ortodoksisessa kirkossa parikymppisenä miellyin oli sen nöyrä ja suvaitsevainen henki. Ortodoksinen kirkko ei ihan samalla vimmalla kuin moni muu paukuta ihmistä päähän Raamatulla, eikä muutenkaan röyhistele tietävänsä lopullista totuutta mistään.

”En tiedä” on ilahduttavan usein kuultu lause jopa pappien suusta. Keskustelua nykymaailman ajankohtaisista kysymyksistä (homouteen asti ei olla vielä edes päästy, eikä oikeastaan naispappeuteenkaan) käydään niin savolais-slaavilaisilla kiemuroilla, ettei siitä ota selvää Erkkikään. Mutta kirkossa on aina jätetty tilaa enkeleille, ihmeille, pyhimyksille, mysteereille sekä kaikenlaisille originelleille tyypeille, kuten Kristuksen tähden houkille  (tämä erityisesti Venäjällä suosittu vallitsevan järjestyksen kyseenalaistaja voisi muuten olla kaikkien itsensä irti oravanpyörästä tempaisseiden nimikkopyhä).

Tänä päivänä olen kuin ne salahörhöt luontouskovaiset mummot Vienan karjalan peräkylissä, jotka papin (harvoin) käydessä ovat kunnon ortodokseja – mutta jotka sitten kuitenkin papin poistuttua kylästään uskovat täsmälleen mihin lystäävät. Esimerkiksi metsään. Tai vaikka intuitioon.

Hörhönäkökulmasta on oikeastaan se ja sama, jos joku hullu ortodoksi jossain suurkaupungissa sanoo jotain älytöntä (aika usein muuten sanookin, onhan kirkkokunnan jäsenmäärä sentään 220 miljoonaa, eli siihen mahtuu monenlaista vipeltäjää). En siltikään kiirehdi painamaan Eroa kirkosta-palvelun painiketta. Passiivinen ulkojäsenyys sopii minulle hyvin.

Meidän perheen lapset muuten mieltävät kirkot eräänlaisiksi uskomisen harjoittelupaikoiksi. Heidän mielestään kirkoissa käyvät harjoittelemassa uskomista sellaiset ihmiset, jotka ”ei vielä älyä, että Jumala on joka puolella”. Lapsille kaikki henkisyyteen liittyvä tuntuu muutenkin olevan aivan uudella tavalla itsestänselvää. Me vanhemmat tarvitsimme itsellemme turvarakenteiksi ja kainalosauvoiksi vielä yhteisöjä, rituaaleja ja dogmeja, mutta tarvitsevatko niitä enää tulevaisuuden aikuiset? Aika näyttää.

Ai niin, mutta miksi itse kuitenkin haluan pysyä ortodoksina? Tietysti siksi, että saan itselleni ortodoksiset hautajaiset. Sen kauniimpaa, hoitavampaa ja syvällisempää lähtötilaisuutta tästä elämästä eteenpäin ei ole minun mielestäni toistaiseksi vielä keksitty yhdenkään kuppikunnan piirissä.

Maria Magdalena on sekä tyttären että minun suojeluspyhä. Magdalena-ikoneita ja kuvia on tullut keräiltyä pitkin maailmaa.

 

Esikoisen kanssa pääsiäisyön palveluksessa keväällä 1996.



Juuri nyt olen onnellinen

Viime vuonna kun minulla oli vaikeaa ystäväni antoi hyvän ohjeen: vaikeina aikoina kannattaa riippua hyvissä hetkissä aivan erityisellä päätöksellä. Hyvistä hetkistä pitää nauttia tietoisesti. Niitä pitää juhlia, niistä pitää tiristää irti jokainen onnen murunen.

Tämän ystävän kohdalla tiesin, ettei kyse ollut ulkoa opetellusta neuvosta, vaan harvinaisen tiukassa paikassa omaksutusta elämänasenteesta. Hän kun oli kolme ja puoli pitkää vuotta seurannut oman pikku tyttärensä taistelua syöpää vastaan.

Urhoollinen pikku potilas oli opettanut ystävälleni hetkessä elämisen taidon konkreettisemmin kuin yksikään Eckhart Tollen opas. Kun eletään niinkin pitkän ja ennustamattoman taudin kuin syövän ehdoilla, ei elämään voi ottaa sellaista asennetta, että ilon hetkiä on luvassa vasta parantumisen jälkeen.

Onni on löydettävä juuri nyt, tästä hetkestä. Tai viimeistään heti seuraavasta hetkestä, joka ei ole suorastaan sietämätön.

Näin hienosti  ystäväni kirjoittaa Suomen syöpäsairaiden lasten hyväksi julkaistavassa Sylva-lehdessä:

Silloin kun asiat ovat hyvin, on aika iloita ja silloin, kun on huono olla tai itkun aika, on aika itkeä. On turha suunnitella huomista, sillä se ei ole vielä täällä, eikä tässä elämäntilanteessa muutenkaan tiedä, missä olemme huomenna.

Aika tuntuu aivan kuin hidastuvan jollakin tavalla, ja jokainen päivä eletään uudella tavalla vain ja ainoastaan tässä hetkessä. Juuri nyt olen onnellinen ja kiitollinen elämästä!

Hyvään hetkeen tarttumisen mallia näyttää seuraavissa kuvissa kuopuksemme, joka kaikkien lasten tavoin on samaisen elämänasenteen ekspertti. Kun postilaatikosta putkahti uhkaavasti lähestyvän joulukauden ensimäinen leluluettelo, mitä teki lapsi? Alkoi vängätä itselleen tyytymättömänä leluja, jotta voisi - ne saatuaan - olla onnellinen ”sitten joskus”?

Ei, hän alkoi saman tien sommitella kuvaston leluista omia lauluja. Harmi ettei tullut otettua äänitallennetta, sillä erityisesti rekkalaulut murinoineen olivat aika hurjia!

ps. Olipa ihanaa lukea tämä arvostelu Hidasta elämää-sivustolta. Ihan parasta palautetta kirjailijalle on kuulla, että on pystynyt oikeasti tarjoamaan vertaistukea ja ratkaisuja:

http://hidastaelamaa.fi/2010/10/ai-enko-olekaan-ainoa-joka-ei-pysty-tahan-kaikkeen/