Uusi sopiva

Täältä löytyy kiinnostava uutinen Amerikan maalta. Michiganissa asuva Bassin perhe oli joutunut vaikeuksiin viranomaisten kanssa, kun oli halunnut pitää kasvimaata etupihallaan. Kyseisessä naapurustossa hyväksyttiin etupihan lookiksi vain ja ainoastaan se perinteinen nurmikko sekä muutama naapuruston muuhun linjaan sopiva kasvi.

Bassin perheen oikeustaistelu (niin, siis aikuisten oikeasti tätä perheenäitiä uhkaa vankeustuomio) on nyt keskittynyt sen ympärille, mitä sanalla suitable (sopiva) oikein tarkoitetaan. Oikeustaistelussa on päädytty määrittelemään, että sopiva- sanalla tarkoitetaan oikeastaan yleistä. Sopiva etupiha on etupiha, joka on samanlainen kuin muilla. Mikä tahansa nurmikkokaan ei tiettykään kelpaa, ainoastaan hyvinhoidettu sellainen. Tällä taas tarkoitetaan ahkerasti kasteltua sekä myrkytettyä nurmikkoa. Sellaista, jossa ei näy apiloita, voikukkia, sammalta tai muita häiriöitä.

Jos jollekulle blogini lukijalle on tullut sellainen käsitys, että asun "ihan maalla", korjattakoon se. Asun kirkonkylässä tiiviisti kaavoitetulla omakotialueella, jossa tonttien koko on keskimäärin 1300 neliötä. Talot kadullamme seisovat aika vieri vieressä. Rajaan muut talot kuvistani aina pois, koska en usko naapureiden ilahtuvan siitä, että talojensa kuvat ilmestyvät blogissani.

Meillekin annettiin rakennusaikana joitain summittaisia ohjeita siitä, miten meidän pitäisi rakentaa se sopiva piha. Havainnekuvissa näytettiin etupihan nurmikkoja, joilla lapset lyövät sulkapalloa. Päätin kuitenkin perustaa kasvimaan juuri etelänpuoleiselle etupihalle,sillä olisihan ollut pähkähullua kasvattaa hyötykasveja pohjoisella takapihalla varjossa. Kasvimaa tuli siis kaikkien näkösälle tien viereen. Ja näyttää aika paljon sekavammalta kuin Bassin perheen siisti laatikkoviljelmä.

Bassin perheen oikeustaistelufarssi ja kiistely "sopivasta" etupihasta tuo mieleen sen, että mitä jos jonain päivänä kasvimaa etupihalla oliskin se uusi sopiva, yleinen pihanormi? Siihen asti keskityn jännäämään sitä, meneekö meidän talomme ja pihamme lopputarkastuksesta läpi.

ps. Vinkkejä hyvistä sokeriherne-ruokaohjeista otetaan kiitollisuudella vastaan! On pientä ylituotanto-ongelmaa...

Sammakon kanssa varasjahdissa

Siinä vaiheessa kun ihminen on alkanut käyttää viljelypalstastaan persoonapronominia voidaan hänen kai sanoa lopullisesti hurahtaneen?

Minun palstani on hän.

Heinäkuussa joka rivillä ja joka kasvilla on jo oma persoonansa. Rivien välissä kyykkiessä tuntuu, että on tyyppien ympäröimä. Olen tosi tyytyväinen tämän kesän ilmoihin: sadetta ja paistetta on riittänyt sellaisessa suhteessa, että tyytyväisinä ovat pysyneet niin ihmiset kuin kasvitkin.

Pieni viljelypalsta elää, kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Sokerihernettä voi napsia suuhun jo niin paljon kuin jaksaa, silpoydinherneet ovat kohta valmiita. Kurkkuja tulee hyvin. Linnut veivät mansikat ja tämän vuoden pinaattilajike (Hyötykasviyhdistyksen Reddy) oli virhevalinta, vaikka yksi hyvä kastike siitä jo tehtiin. Maissien suhteen olen ekaa kertaa toiveikas. Ehkei tänä vuonna käy ainakaan yhtä tumpelosti kuin viime vuonna?

Tänään tomaatin varkaita tuli kanssani kitkemään iso, lihava sammakko jolla oli selässään psykedeelinen kuvio. Tomaatin varkaiden poisto pitää, by the way, tehdä näin (pakko linkata ihan vaan siksi, että tämä on niin hieno blogi).

ps. Sain vihdoin omakseni Sanni Sepon Palsta-kirjan. Se on kirja, joka on (samoin kuin Sepon ja Kovalaisen metsäkirjat) pakko juuri omistaa, sillä sen selaamiseen ja uudelleen lukemiseen ei ikinä kyllästy. Seppo ja Kovalainen tekevät muutenkin niin arvokasta ja ainutlaatuista kulttuurityötä, että kyllähän näitä pitää jo periaatteesta kannattaa! Ylihuomenna menen katsomaan Sepon ja Kovalaisen näyttelyn Kultainen metsä.

Hyötytarhurin Raamatut

Kauppojen puutarhakirjojen hyllyillä on paljon kunnianhimoisten valokuvaajien stailattuja opuksia. Ne ovat kauniita ja inspiroivia, mutta niistä saa etsimällä etsiä tietoa siitä, miten homma ihan oikean todellisesti onnistuu. Nämä kolme eivät ole pettäneet minua koskaan.

Ulla Kervisen ja Ulla Paakkunaisen Puutarha pienellä palstalla (Tammi 2010) on se kirja, jota suosittelisin aloittelevalle hyötykasvien kasvattajalle. Pieneen kirjaan on mahdutettu kaikki olennainen: kumppanuuskasvit, tavallisimmat viljelymenetelmät, maan hoito sekä kaikkien yleisimpien viljelykasvien hoito.

Arno Kasvin ja Simo Laineen Arnon keittiökasvit (Tammi 2008) on astetta tymäkämpi teos. Ruissalon kasvitieteellisen puutarhan viljelykokemuksiin perustuva kirja esittelee hyötykasvilajeja laajemmin ja kertoo kunkin lajin kasvatuskokemuksista ja niiden haasteista.

Gisela Keilin Luomutarhurin opas (WSOY  2002) on ollut minulla iät ja ajat. Vaikka kaikki luomutarhurikaverini arvostavat tätä kirjaa ja tekevät viljelyksensä aina Keilin kirja käsillä, en ole millään saanut tartuttua siihen. Se on tuntunut liian vaikeatajuiselta. Vasta nyt, kun hyötykasvatuskesiä on takana neljä, alan todella innostua tästä kirjasta.

Se onkin koko joukon paras, sillä se selvittää filosofisella otteella, miten luomupuutarha (ehkä koko maailma?) lopulta toimii. Iltaisin, kasvimaan kastelun jälkeen olen istunut kuistin riippukeinussa ja nyökytellyt kirjan puutarhanhoitoakin laajemmille viisauksille:

Kaikki eliöt tuhoavat syömällä sekä kasvien että eläinten elämää. Tulemalla syödyksi ne pitävät yllä muiden eliöiden elämää.

Sanalla sanoen: Elämän on oltava yhteiseloa, jotta se voisi jatkua.

Luonto itsekin toimii tämän periaatteen mukaisesti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että luonnossa aina valitsisi sopusointuinen tasapaino. Ennemminkin kaikki tapahtumat ovat jatkuvassa heiluriliikkeessä pyrkien tasapainoon kultaista keskitietä.

Niinpä.

Lipstikka suojelee vanhan kansan mukaan oven lähelle istutettuna taloa. Enkeli avustaa.

Pieni pala Orrelaa

1970-luvun vanhojen talojen tuhobuumin alle jäivät melkein samana vuonna molemmat mummolani. Kummassakin oli laajat puutarhat, jotka eivät olleet mitä tahansa pihoja. Ne olivat elämäntöitä.

Lappeenrannan mummolan piha oli hyötypuutarha-tyyppinen. Se oli täpötäynnä hedelmäpuita ja marjapensaita, jotka oli ryhmitelty pienelle lapselle kiehtovasti käytäviksi. Pensaiden käytävistöissä oli mukava leikkiä ja piilotella. Kirsikkapuut olivat huikean kokoisia, niihin kiipeämällä pääsi vajan katolle.Toinen mummolani, Korson aseman lähellä sijainnut Villa Orrela, oli kartanomaisempi. Hyötykasvillisuutta oli sielläkin, mutta myös huolellisesti haravoituja hiekkakäytäviä, sireenimajoja, omenatarha ja perennapenkkejä.

Lappeenrannan mummolasta ei saatu pelastettua kasvin kasvia, sillä mummo ja ukki muuttivat kerrostaloon. Kerran jo Karjalan evakkomatkan kokeneena he eivät liittäneet muuttoon sen suurempaa nostalgiaa tai dramatiikkaa. Olivat vain aika tyytyväisiä siitä, että saivat vihdoin viimein sisävessan.

Villa Orrelan jääminen uuden asemakaavan alle oli isompi juttu. Taloa asuivat siihen aikaan mummini sekä enoni perheineen. Eno oli tällöin jo tunnustettu kirjailija, ja sai järjettömänä pitämälleen Vantaan kaupungin päätökselle jonkin verran mediahuomiota. Silti mikään ei auttanut.

Lisää kuvia Orrelasta löytyy täältä.

Koska Orrelan menetys oli niin suuri trauma, enoni perhe otti Orrelasta mukaansa muistoksi kaiken minkä voi. Kaukaa viisaasti myös kasvit. Orrelan ruusut, tuoksuvatut ja pähkinäpuut kukoistavat nykyään tätini nykyisellä pihalla, ja ovat osin jo levinneet meidänkin pihallemme. Eilen hain meille tädiltä lisää Orrelan kasveja ja sain pihallemme vihdoin myös pitkään toivomani pähkinäpensaan (jälleen yksi monimuotoisuuskasvi!). On mukava ajatella, että pihallamme kasvava pähkinäpensas on lähtöisin tästä puusta, jonka enoni mainitsee novellissaan Maaliskuun sumua (1976):  Tekstistä välittyy hyvin se, millaiset olivat tunnelmat silloin, kun tulevasta kaavasta jo tiedettiin ja sen täyttöönpanoa voimattomina odoteltiin:

Pienpelto sytyttää tupakan, se maistuu pahalle ja yskittää. Hän katselee muinaista kiipeilypuutaan, lehmusta, jonka muutamat oksat ovat hätkähdyttävän valkoisia, kuin kaluttuja luita. Hän mietiskelee ja on surullinen: ensinnäkin siksi, että hän on tällainen, joka ei saa hetkeksikään kuoleman ajatusta pois mielestään, ja toiseksi siksi, että tämä vähäinen alue, koko hänen elämänsä seutu, on jäänyt uuden asemakaavan alle ja tuhotaan säälittä. Tyttö rummuttaa löytämällään kepakolla haljennutta tynnyriä, joka olisi vieritettävä näkymättömiin. Ja jälleen sumuilmassa varis risu nokassaan.

Hetkellisesti Pienpellon valtaa tarmonpuuska. Hän aikoo heti vierittää haljenneen tynnyrin näkyvistä, päättää uusia räystäskourut, maalata porraskaiteet ja ovet, tehdä vajaan uuden katon ja kaivolle paremman kannen, kutsua kirves- ja sähkömiehen, muurarin… Sitten hän polkee yskien tupakan sammuksiin ja ajattelee, ettei kannata kuitenkaan, koska jonakin päivänä caterpillari työntää kaiken pois, kaivinkoneet möyrivät aikansa, sen jälkeen aletaan rakentaa mahdollisimman rumia kerrostaloja ja puutarhaan tehdään autoille parkkipaikka…

Tuntuu painostavalta. Suuren pähkinäpensaan oksat ovat taipuneet niin, että Pienpellon on kumarruttava­.  - Mielelläni minä tässä kumarrun, hän ajattelee.

ps. Eilen hain mukavaa istutettavaa myös Liisan upealta pihalta. Kiitos Liisa!

Eläköön kasvu

Kolmevuotiaan kanssa on menossa sopuisa vaihe, koska meillä molemmilla on sama vimma: olla pihalla. Heti töistä ja tarhasta tultua on jäätävä suoraan pihahommiin. Isompi kitkee, myllää, kastelee ja haahuilee, pienempi kaivaa kaivurilla ja leikkii dinosauruksilla.

Ainoa suurempi haaste (feministipuoleni haraa vastaan) on suhtautua pojan huuteluihin: ”Hei Nainen!” Tämä liittyy leikkiin, jossa kolmevuotias on Mies ja minä taas… joku (?) nainen.

Nyt on alkamassa vasta ensimmäinen ihan oikea viljelykesäni – edelliset neljä kun menivät ensin raskaana pakkolevossa, sitten vauvan ja taaperon hoidon ehdoilla. Juniori ei ole ennen tätä kesää puutarhatouhuistani perustanut. Hän on vastustanut äidin palstalla kykkimistä yli kaiken. Ja on muuten tosi voimakastahtoinen.

Nyt homma alkaa ensi kertaa vuosiin sujua, hetkittäin harmoniaa muistuttaen. Hei, poikahan viihtyy leikeissään!  Hän ei ole enää joka toinen hetki hengenvaarassa eikä karkaile koko-ajan. Tänä kesänä voin yltää ties mihin ihmesaavutuksiin. Esimerkiksi siihen, että saisin sadon korjattua ennen kuin se pilaantuu penkkeihin

Eläköön lasten kasvu. Ja taimien.

Muistaakseni rakensimme kuistin siksi, että siellä olisi mukava syödä. Hmmm...

Kiemurtelevat kurpitsat

Ne surullisenkuuluisat maissit. Nyt syvempään istutettuna ja lannoitettuna.

Kolmannen pojan dinovaiheen kohdalla äiti osaa dinolajit unissaankin.

Kysymyksiä viisaammille

Piti bloggata kaikesta, mikä mieltäni tällä hetkellä kasvimaalla askarruttaa kera havainnollisten kuvien. Nyt kuitenkin kävi niin, että risteilylle lähtenyt loppuperhe veikin kameran. Se siis niistä kuvista.

Hätäpäissä on kysyttävä ilman kuvia josko joku viisaampi siellä tietäisi.

- pitääkö maisseja taimivaiheessa tukea tai onko muita keinoja saada niistä tukevampia? Omani venähtivät vahingossa liian pitkiksi (itivät nääs saunassa ja rupesivat kiireesti kurottelemaan valoa) ja nyt varret jo löpsyvät. Maissien kanssahan minulla on ollut haasteita ennenkin…

- mitä tehdä, kun tomaatintaimien kasvuvauhti tuntuu hidastuvan? Lannoitatteko jo taimia, ja jos niin millä? Taimet ovat minulla turvepurkeissa taimikasvatusmullalla, ja sehän on tunnetusti laiharavinteista. Vai pitäisikö taimet jo siirtää ulos harson alle, rikasravinteisempaan penkkiin?

- löytyykö hyviä myyränkarkotus/likvidointivinkkejä? Eräällä kasvimaan laidalla meillä asustaa touhukas myyrä. Pesäänsä en ole vielä paikallistanut. Raparperin se oli tuhonnut kokonaan ja on nyt, joka-aamuisista koloista päätellen, perunapenkin kimpussa. Eipä tämä nyt mikään kauhea ongelma ole (ehkä tämän vuoden perunat olikin tarkoitettu sille?), mutta jos tulee kuningaskeinoja mieleen, kertokaa!

- missä vaiheessa siirrätte taimet ulos (erityisesti kiinnostaa tomaatti, maissi, kurpitsa)?

Edelliseen liittyen: olen alkanut haaveilemaan tällaisesta Kekkilän Vihervaja Intosta.

Tämä olisi sikäli sopiva, että tarve puutarhavajalle olisi etupihalla kova, mutta sisäviljelyä ajattelin harrastaa vain harvojen, arimpien lajien kanssa. Osaako kukaan kasvihuoneen omaava sanoa kuinka paljon lämmittämätön, suoraan etelää kohti suunnattu pikkukasvihuone pidentää kasvukautta? Kekkilän esitteestä ei selviä millaiset ikkunat Into-vihervajassa on. Jos ne ovat yksinkertaiset, mitenköhän kys. rakennelma lopulta eroaa lämmittämättömästä lasikuististamme? Siellä monikaan laji ei nimittäin vieläkään selviä ympärivuorokautisesti lämmön pudotessa kylminä kevätöinä viiteen asteeseen. Eli taimia pitää koko-ajan raijata eestaas sisälle ja kuistille. Tuntuisi typerältä ostaa kallis kasvihuone jos sieltäkin pitäisi erikseen kiikuttaa taimet öiksi sisään.

Tässä keväisessä kovan luokan fyysisessä työssä on kyllä ihan oma meditatiivinen tunnelmansa, jota Liisa kuvasi ihanasti täällä. Kaikki katoaa, aika ja paikka, surulliset ajatukset. Loppukesä, jolloin ”vain” kastellaan ja kitketään on paljon tylsempää eikä ollenkaan niin mukaansa vievää.

ps. Tämä oli kyllä kiinnostava juttu. Erityisesti se pidempi, tämän päivän Hesarin sunnuntaisivuilla oleva. Jutun maalaisperheen toteamus ”Kun me tänne kotiin tullaan, niin ei me kyllä enää viitsitä mihinkään lähteä” oli asian avain. Kotikeskeiseen elämäntapaan rauhoittuminen on monille entisille kaupunkilaisille kuitenkin pidemmän työn takana. Ainakin meillä ensimmäiset vuodet kuluivat kaupunkielämäntavan ja kotoiluelämäntavan välissä pallotellessa. Olimme kaupungissa tottuneet aina lähtemään ja menemään, koska kaupunkiasunnossa neljän seinän sisällä oli tylsää kököttää. Nyt vasta ollaan tultu siihen pisteeseen, että meitäkään ei huvita lähteä enää minnekään.

Ei me enää edes voida lähteä. Kuka kasvimaan kastelisi?

Puiden siirtoviikot

Miten olenkaan katunut sitä, että uskoin talon rakennusvaiheessa niitä raksa-ukkoja, jotka halusivat parturoida puolet tonttimme puista ”jotta koneet mahtuvat”.

Pöh! Vaikka toisen puolen metsä säilyi, ammottaa toinen (luonnollisestikin itä-etelän puoli) edelleen ilman ainoatakaan varjoa tuottavaa puuta. Kesällä täällä on kuuma! Viimeiset viisi vuotta on siis tullut istutettua puita. Paljon puita. Ja kiroiltua sitä, miten harva laji viihtyy näin kallioisella tontilla, jossa maakerrosta on vain nimeksi.

Tottakai kokeilin ensin istuttaa taimistoista ostettuja (kalliita!) koriste- ja hedelmäpuita. Tarpeeksi monen puukuoleman jälkeen tajusin vaihtaa strategiaa; aloin muistella mitkä lajit täällä alun perin viihtyivät silloin kun tontti oli vielä metsää. Tällä reseptillä homma onkin toiminut huomattavasti paremmin. Tädin metsästä on tullut kuskattua takatontille valtava määrä kuusia, joista osa on lähtenyt kasvuun ja osa kuollut. Mökkimetsästä repäisty männyntaimikin viihtyy täällä. Samoin pienet tammet, joita täällä jo valmiiksi kasvoi, mutta jotka vain sijoittelin uusiin paikkoihin. Tähän mennessä olen istuttanut pihallemme noin kahdeksankymmentä puuntainta, ja tässä luvussa ovat vain henkiin jääneet puut.

Viime viikonloppuna huomasin, että omassa pikku ryteikkömetsässämme on vaikka mitä lajeja, joita voisi siirtää paljaammalle puolelle pihaa. Viikonloppuna tuli siirrettyä uusille paikoille kolme pihlajaa sekä yksi kaunis puu, joka toivoakseni on raita.

Raidan haluaisin pihapuukseni kovasti, Suomen Luonnonsuojeluliitto kun valitsi sen maailman luonnon monimuotoisuusvuonna 2010 vuoden lajiksi, ja sitä hehkutetaan kovasti myös Riku Cajanderin ihanassa kirjassa Luontopiha. Ympäristöystävällinen piha ja puutarha.

Raita istutettiin paikalle, jossa ei ole menestynyt vielä yksikään puu. Mutta voihan silti olla, että juuri tämä yksilö lähteekin huikeaan kasvuun ja menestykseen. Tämän kevään to do-listalla on vielä viiden pienehkön koivun siirto, ja multahimalajan lopun kärräys. Selkä on jo palanut auringossa ja muutenkin niin järkyssä kunnossa, että tähän ei enää auta yksikään joogaliike.

Mutta mieli on virkeä.

Keväisen puutarhavauhkoontumisen aikaan voi todeta kuin puutarhahullu kirjailija Mari Mörö: on se hyvä, että pääsi kilahtamaan juuri tällä tavalla. Mari Mörön hauskaa kirjaa Vapaasti versoo. Rönsyjä puutarhasta olenkin lukenut iltaisin kuistilla ja saanut siitä monet hyvät naurut.

Onko tarjolla muuta kuin talouselämään liittyviä takaiskuja? Minkä varassa jaksamme elää, mistä saamme sisältöä? Eikö tässä voisi jo kurkottua eteenpäin ilman meuhkaamista maailmanlopusta? On huojentavaa ajatella, että pankkien viitekoroista ja eläkepommeista kiljuminen ei vaikuta ollenkaan puiden silmujen pullistumiseen, tomaattien esikasvatukseen eikä ensimmäisten krookusten ilmaantumiseen. Ja mitä narsisseihin tulee, niihin liittyvää toiveikkuutta ja iloa on talven jälkeen vaikea ohittaa olankohautuksella.

Osaan samaistua Mörön tunnelmiin ihan kybällä - huomasinhan tänään, riemunkiljahdusten kera, että eräs viime vuoden kuollutta teeskennellyt pikku tammi on kuin onkin elossa! Metkoja nämä puut muutenkin - niiltä kestää aika kauan pohtia kannattaako tässä uudessa paikassa lähteä nyt ensinkään elämään vaiko ei.

Kuva ei ole kuitenkaan puista vaan tyttärestä. Onnea on... olla seitsemävuotias pikkukeiju, lähdössä parhaan kaverin synttäreille.

Multaa multaa enemmän multaa

Kyllästyttyäni Kekkilän kasvimaamullan hintoihin (640 litraa, 95 e – eikä yhdellä tämmöisellä säkillä tee vielä juuri mitään) päätin tilata multaa suoraan paikallisyrittäjältä joka kaivaa sitä suoraan suosta. Hinta olikin kohdallaan, mutta valitettavasti firmassa ei tunnettu rekkalastillista pienempiä kuljetusmääriä.

Naapuri huomioi, että pihallemme näyttää ilmestyneen sopivasti vapuksi ihka oma Ullanlinnanmäki. Kieltämättä kasa on iso. Autotkaan eivät meinaa tällä hetkellä mahtua pihalle. Se pitää siis siirtää ihan itse.

Mies laskeskeli ekana iltana sängyssä, että jos yhden kottikärryllisen kärräykseen arvioi kymmenen minuuttia ja kuormia on tässä viidessätoista kuutiossa niin ja niin monta, kuinka pitkä aika meiltä kuluu ennen kuin olemme kuljettaneet multakasan pois keskeltä pihaa? Väsynyt mies taisi nukahtaa jossain niillä main, kun hän mutisi hommaan kuluvan yhden kokonaisen työviikon, mutta toisaalta meidän pitää käydä töissä… ja taas toisaalta kymmenen minuttia per kuorma ei riitä kasvimaan kohdalla, koska siellä hapan multa pitää myös kalkita, ja paljonkos siihen taas menisi sitten aikaa…

Joo, hommat ovat tällä tontilla nyt aika vaiheessa. Tältä näyttää kasvimaalla, missä rakennetaan uusia kohopenkkejä ja kaivetaan ojaa uudelle riville vadelmapensaita.

Tältä näyttää taimikasvattamossa. Siis kuistilla:

Koska kohopenkkien toiseksi viimeiseen kerrokseen tarvitaan hyvin kompostoitunutta hevosenlantaa suuntasimme tytön kanssa heti aamutuimaan lantaa hakemaan tälle lempitallillemme. Siellä kasvatetaan islanninhevosia, jotka ovat (oma mielipide) hevosista parhaimpia ja viisaimpia. Jos olisi ylimääräistä aikaa ja rahaa, palaisin heti takaisin tunneille tänne. Varmaan vielä palaankin.

Vuohikuumeeseen toi pientä lievitystä seuraava kohtaaminen. On se toistaiseksi vaivattomampaa käydä moikkaamassa näitä heppuja tallilla pienen matkan päässä kuin ottaa näitä kiipeilijöitä vaivoiksi omalle tontille. Vuohiseura kuitenkin aivan erityisesti piristää, erityisesti tällaista mullan kärräykseen rättipoikkiväsynyttä kasvimaan rakentajaa.

Vuohen nauru nimittäin tarttuu.

Ajan henki

Sain vihdoin käsiini Meijerillä usein mainitun Kloka Hem-lehden (tämän vuoden ykköslehti) ja jopas se olikin ihana. Esimerkiksi tällaisia ekotaloja nähdessään ei voi kuin huokailla.

Erityislehtiä kiinnostavampaa on se, että tänä keväänä mainstream-lehdissäkin kirjoitellaan asioita, joita vielä vähän aikaa sitten ei olisi voinut kuvitella niistä lukevansa. Vai mitä sanotte Glorian kodin uusimmasta, huhtikuun pääkirjoituksesta:

Julkisuudessa on käyty vilkasta keskustelua 2010-luvun hyvän elämän laadusta ja määritelmistä. Neulepiireissä on pohdittu elämän kohtuullistamista, kuluttamisen järkeistämistä ja ekologisia valintoja.

Samat aatteet värittävät nyt heräävää puutarhakautta. Luonnollisuus, ekologisuus, hyöty ja hidastaminen ovat kevään puutarhatrendien kantava teema ja yhdistävä tekijä. Itse tekemisen ilo houkuttelee yhä useampaa koulimaan taimia, kääntämään multaa ja tutkimaan heräileviä monivuotisia. Sulavista komposteista saa kohta hyvää multaa pihan istutuksille, joissa kiehtoo toki edelleen kauneus mutta myös kasvien hyötykäyttö ja historia.

Samaisesta lehdestä löytyy mm. palstaviljelijän tarina sekä Labbyn ekotilan esittely kera luomuviljelyn kymmenen kultaisen säännön. Ja lehtenä siis – toistettakoon tämä vielä – se Glorian koti.

Konsulttimieheni tässä juuri totesi, että siinä vaiheessa kun markkinavoimatkin alkavat puhua jonkun atteen puolesta, ne ovat vainunneet siinä olevan kasvu (lue: rahastamis) potentiaalin. Siinä vaiheessa kyse ei ole enää vain pienen marginaalijoukon hihhuloinnissa.

­­- Nyt kehittele nopeasti jotain pienen elämän tuotteita, mies ohjeisti rahankiilto silmissä. – Pienen elämän teepussisarja? Pienen elämän välipalapatukat (”pidä pieni tauko”).

Juu ei.

Joka tapauksessa, kanssahidastajat, nyt sitä ollaan trendin harjalla (haluttiin tai ei)!

ps. Huomasitte kai, että Suomi on saanut ensimmäisen virallisesti hitaan kaupunkinsa? Olen edelleen sitä mieltä, että meidän kylä kelpaisi kyläsarjan kandidaatiksi

pss. Katsokaa ihmeessä tämä!!! Yrjö Kallis-fanina olen ihan intona siitä, että Kallinen tulee taas. Eivät nämä tiettyjen ajattelijoiden ajatusten nousemiset tietenkään koskaan sattumaa ole. Suuri kiitos Wihtorille ohjelman vinkkauksesta!

Kasvimaaunelmia

Keskellä kovimpia pakkasia se äkisti iski: kasvimaan kaipuu. Kaihoilun voimakkuus yllätti, muistanhan puuskahtaneeni viime lokakuussa, palstan syystöistä lopen uupuneena:

- Ja ens vuonna mä kasvatan sit pelkkiä kukkia!

Talvi on kuitenkin taas tehnyt tehtävänsä sillä nyt kaikki mieliharmit on unohdettu. En malta odottaa lumen sulamista ja multaan käsiksi pääsemistä. Ja jälleen uudenlaisten kokeilujen aloittamista.

En todellakaan aio kasvattaa pelkkiä kukkia.

Sen sijaan aion perustaa isomman perunamaan ja tehdä uusia kohopenkkejä. Aion aloittaa viime kesänä mönkään menneiden lajien (maissi, tomaatti) taimikasvatuksen kuukautta aiemmin. Tällä kertaa teen alkuvaiheen idättämisen sisällä enkä kylmällä verannalla, missä ei ennen toukokuuta idä mikään.

Kukkia on tietysti myös saatava. Maatiaisella on ihanan kuuloisia siemensekoituksia, kuten Metsäpuutarha, Mesikukkamaa ja Perhosniitty - sekä loistava luokittelusysteemi sen perusteella, miten kukin laji kelpaa ravinnoksi perhosille, mehiläisille ja linnuille. Eihän vastuullinen viljelijä valitse lajeja ahtaasti vain ihmisen tarpeisiin.

Eläköön suomalainen vuodenaikojen vaihtelu ja voimat uudistava talvilepo!

Ensimmäiset kohopenkit ovat neljässä vuodessa kaventuneet niin, että leventyneille käytäville voi ruveta rakentamaan uusia.

Kesän 2011 ykköstavoite olisi saada edes hieman tätä punaisempia tomaatteja.

Kiitos Richard Scarry!

Koko kesä meni arvaillessa mihin vartensa kohtaan ihka ensimmäistä kertaa viljelemäni maissi tekee tähkän. Omistan peräti viisi eri palstaviljelyn opasta, mutta maissinviljelyä oli kuvitettu kaikissa vain lähiksellä, joka oli otettu valmiista tähkästä. Näin alkeellisia juttuja kuin minne se tähkä sitten tulee ei kehtaa kysyä edes netin puutarhapalstoilla salanimellä. Siispä ei auttanut kuin odotella.

Eräässä vaiheessa kesää näin jotain tähkän tapaista, mutta seuraavana aamuna ”tähkä” oli hajonnut joka puolelle harottavaksi oudoksi töyhdöksi. Päättelin lintujen syöneen tähkäni ja pistin maissit mielessäni kasvimaani (muiden) menetettyjen tapausten joukkoon.

Eräänä päivänä luin kuopukselle Richard Scarryn Iloista autokirjaa ja törmäsin tähän kuvaan:

Heureka! Tumpeloviljelijän päässä alkoi raksuttaa. Possulan mummon maatilan maissit olivat samalla lailla ”linnunsyömiä”, mutta satoa korjattiinkin yllättävästi paljon alempaa. Outoa, etten ollut koskaan rekisteröinyt tätä kuvaa, vaikka luin tätä (tosi puuduttavaa) kirjaa jo neljännelle lapselle. Ryntäsin heti pihalle katsomaan.

Minunkin maisseissanikin oli tähkät! Tosin liian pienet, sillä taimikasvatus tuli tottakai tehtyä liian myöhään. Myönteisesti ajateltuna tässä kuitenkin ikään kuin edistytään, sillä nyt sentään tunnen kyseisen kasvin rakenteen.

Parsakaali oli toinen mysteeri. Se teki valtavat, lehtevät puskat, mutta kaivattua kaalia ei näkynyt missään, kunnes se yhtäkkiä tällä viikolla vain putkahti jostain. Eikä hetkeäkään liian myöhään, sillä yöpakkaset jo alkoivat.

Tässä vaiheessa syksyä pitää todeta Inge Löökin viisaita mummoja myötäillen, että tuotto ei koskaan ollutkaan pääasia. Pääasia oli elää täysillä jokainen ihmettelyn hetki:

”Mummojen mielestä elämästä tulee sitä vaikeampaa, mitä kovemmin vääntää rautakankea. He kyllä kunnioittavat toisten ruusutarhoja, mutta hyväksyvät oman rajallisuutensa. Onni löytyy minän sisältä eikä mistään ulkopuolelta, ei mainosten tai katalogien mallipihoilta.”

Rentoa viikonloppua kaikille ja lämpimästi tervetuloa kaikille uusille lukijoille!

Ystäväksi maan kanssa

Osani on ollut perustaa puutarhoja pihoille, joiden lähtökohdat viljelylle ovat haastavia. Maa on joko ollut savimössöä, tai - kuten jo toisessa pihassa peräkkäin - kalliota. Perustaessamme nykyistä pihaamme vuonna 2007, minua eivät ollenkaan lohduttaneet ihmisten maalailut siitä, miten ihanan kalliopuutarhan pihallemme saa. Minä kun halusin viljellä sekä istuttaa satoa tuottavia puita ja pensaita.

Kalliotontilla kasviloisto ei ilmaannu paikalle yhtä nopeasti kuin television puutarhaohjelmissa. Vapaaehtoisesti vaatimatonta ei muutenkaan kiinnosta se malli, jossa kaikki tilataan valmiina hyvään hintaan suoraan Kekkilältä. Luomupuutarhassa maa tehdään vähitellen itse kompostoimalla ja hyväksikäyttämällä tontin joka lehti ja risu sekä talouden ruoantähteet. Omavaraisuusaatteen oppi-isä John Seymourin sanoin roska-auton ei pitäisi ollenkaan pysähtyä viljelijän talon kohdalla, koska omavaraisessa huushollissa kaikki kiertää talosta puutarhaan. Kompostiympyrällä luodaan vuosien kuluessa hyvä, ravinnerikas viljelymaa.

”Mahdottomien” maapalasten kanssa kamppaillessa suurin inspiraationi on ollut Findhorn, tuo pohjois-Skotlannissa kaikkien ihanteellisten kasvuvyöhykkeiden ulkopuolella sijaitseva ekoyhteisö, jonka viljelykset ja puutarhat ällistyttävät vuosikymmenestä toiseen jopa brittein saarten puutarhayhdistyksiä. Jos hiekkadyyneille perustettu puutarha hyytävässä meri- ilmastossa voi kukoistaa, minunkin viljelyksilläni on toivoa. Tämä hieno uutispätkä kysyy hyvän kysymyksen: jos omavaraisuus ja rahaa vailla eläminen Findhornin kokoisessa kyläyhteisössä on mahdollista, miksei koko muu maailma jo seuraa perässä? (haluaisin tuollaisen Stop Worrying-kyltin muuten heti paikalla pihalleni).

 http://www.youtube.com/watch?v=RH7khKVgbgg&feature=channel

Luomupuutarha on slow-elämän oppikurssia. Tulokset eivät tule heti, eivät ehkä ensikään vuonna, sillä luonnossa asiat kehittyvät omaan tahtiinsa. Edistyksen huomaa oikeastaan vain valokuvista. Kyllä kolmessa kesässä jotain on tapahtunut.



Ensimmäisten kolmen kohopenkin rakentaminen alkoi kolme vuotta sitten tästä.

Syystöissä eilen. Kohopenkkejä on perustettu vuosittain yksi lisää. Ensi kesänä alkuperäisten, jo madaltuneiden väleihin mahtuu kolme lisäpenkkiä. 



Luuseriviljelijän sadonkorjuu

Katsokaapa tätä  (suosittelen erityisesti sivulla olevaa lyhytelokuvaa) Dervaesin perheen sankaritekoa! Siinäpä ihannetta meille vähemmän suvereeneille viljelijöille.

Tämä on neljäs vuoteni pienen pihapalstan pitäjänä ja edelleen homma on täynnä mysteerejä. Juuri nyt on vuotuisen tilinpäätöksen aika ja kuljeskelen kasvimaallani syviä huokauksia päästellen. Mikä tuholaistauti iski parsakaaleihin? Miksi porkkanat jäivät aurinkoisesta kesästä huolimatta pieniksi? Miten epäreilua onkaan, että linnut veivät huolella vaalimistani maisseista juuri tähkät! Missä välissä taapero ehti vetää herneet taimineen irti? Kuka onkaan ollut valvomassa, kun lapset ovat levitelleet hiekkalaatikkoleikkeihinsä rivin verran porkkanoita?

Tomaatteja on tulossa hurjasti, mutta kuulemma pian myös halloja. Nähtäväksi jää, ehdinkö saada yhtäkään kunnollisen punaposkista tomaattia itse siemenestä kasvattamistani taimista.

Tietysti onnistumisiakin on. Silti minua aina vähän harmittavat omavaraisuus-idealistien hehkutukset homman yksinkertaisuudesta ja vaivattomuudesta. Ehkä kaikki olisi toisin, jos voisin omistautua harrasteelleni kokopäiväisesti, tai ehtisin edes lukea ajatuksella muutaman hyötypuutarhakirjan. Tai ainakin kerätä sadon ennen kuin se kustakin lajista pilaantuu kasvimaalle (sadonkorjuu muuten on yllättäen kasvimaan hoidon vaivalloisin osuus).

Mutta minulla on täällä taapero, jonka hermot menevät kasvimaalla kykkivään äitiin ja kolme muuta lasta, jotka eivät ole ollenkaan haltioissaan kasvimaan tuotteista kehittämistäni ruoista. Tässä vaiheessa kesää joka ikinen heistä jo kirkuu kauhusta kuullessaan esimerkiksi sanan mangoldi (joka kesä jotakin tiettyä tuotetta kun tulee kasvatettua hieman liikaa niin, että sitä lopulta pursuaa sekä korvista että pakastimesta).

Dervaesin perheeseen palatakseni: ennenkuin te muut kohtalotoverini luuseriviljelijät paiskaatte puutarhahanskat tiskiin huomioikaa, että Dervaesin pihaa hoitaa täysipäivätyönä neljä aikuista. Puutarhaa ja sen maata on muokattu jo vuodesta 1985. JA perhe asuu eteläisessä Kaliforniassa, jossa kasvukausi on pitkä.

Silti haluaisin samanlaisen, pelkistä hyötykasveista koostuvan puutarhan. Ehkä minulla on sellainen jo vuonna 2030?

ps. Älkää kertoko lapsilleni, mutta aion tänäänkin tehdä mangoldikeittoa. Soseutan sen ja sulatan joukkoon juustoa, niin lapset eivät - ehkä - arvaa mitään.

Pitäisikö olla ylpeä siitä, että ekaa kertaa onnistui kasvattamaan tomaatit siemenestä? Vaiko häpeissään siitä, että niiden kypsyminen on pahasti myöhässä?