On muotia kauhistella pinnallista facebookkailua. Se johtaa kuulemma aitojen ihmissuhteiden rapautumiseen ja syvemmän, oikeasti merkityksellisen kommunikaation loppumiseen maailmasta. Kauhisteluvirren mukaan ihmiset esittelevät facebookissa vain sunnuntaipuoltaan, leuhkivat saavutuksistaan ja kiillottelevat kulissejaan.
Kommunikaatio sekä facebook- että blogimaailmassa tuntuu monen mielestä lipsahtavan helposti ongelmalliseksi ja epäaidoksi, mikä aiheuttaa toki stressiä tyypille, joka haluaisi hallita kaiken ja olla kaikkien mieleen. Oman nettiminän luomasta vaikutelmasta kuuluu olla kestohuolissaan. Se, joka haluaa pelata varman päälle ei nettiin koske. Nettiin laitettu materiaali kun ei i k i n ä katoa, kuten meitä aina muistutetaan. Entä jos kerrankin mokaa oikein kunnolla?
Kun niin selvästi tuntuu olevan olemassa joku ideaali (vastakohtana väitetylle epäaidolle/muuten vain väärälle), millaista aidon nettikommunikaation oikein tulisi olla? Pitääkö sitä täydellisyyttä kohti edes pyrkiä? Miksi tälläkin elämän osa-alueella pitää olla niin pätevä, vimpan päälle harkittu, hallittu ja taitava?
Minä tunnustan pitäväni kaikista netin verkostoitumisvälineistä. Ne ovat tuoneet elämääni suuren määrän ihmisiä, joiden kanssa en maalle jymähtäneenä introverttina olisi ollut muuten missään tekemisissä. Etenkin Facebookista on löytynyt valtava määrä samanhenkisiä ystäviä, joiden kanssa aikoinaan jo lupaavasti synkkasi, mutta joihin ei oikeassa maailmassa ehtinyt siinä elämäntilanteessa kunnolla tutustua. Takavuosina sielunheimolaisuuden vasta aavisti, nyt sen näkee ystävän statuksissa ja linkkauksissa joka päivä. Miksiköhän tämä on vähemmän aitoa kuin teekupposen äärellä istuskelu, keskustelu mielipiteistä tai musiikkimauista? Sitä paitsi kyllähän me facebookkaajatkin edelleen istuskelemme myös oikeiden ystäviemme kanssa oikeassa maailmassa.
Kun Facebook-käyttäjiä aina syytetään oman aurinkopuolensa esittelystä, minä olen havainnut aika paljon toisenlaistakin kirjoittelua. Ehkä minulla sitten on vaan erityisen rehellinen kaverijoukko, joka ei kauheasti taktikoi sitä mitä nettiin huutelee, vaan mielummin kertoo maailmalle niistäkin elämänsä asioista, jotka eivät mene niin kuin Strömsössä.
Uskon vahvasti, että koko tämä kiihdytetty sosiaalinen verkostoituminen ja kommunikointi on juuri nyt tässä maailman ajassa tarpeen ja tärkeää. Egyptissä ja muissa lähimenneisyyden vallankumouksissa sen ensi kertaa näki. Siksi en jotenkin jaksa menneen ajan kirjepostin ja vierailukulttuurin nostalgisointia ja sosiaalisen median kauhistelua. Hitaan elämän kannattajana olen toki sitä mieltä, että rajat täytyy säilyttää myös netissä – mutta toisaalta kotona nörttäily sopii hyvin samaan linjaan elämän hidastamisen ja ilmastonmuutoksen torjumisen kanssa.
Kun nämä sosiaalisen median ohjeet meille toimittajille viime vuonna julkaistiin mieltäni jäi askarruttamaan kohta viisi. Vaaransiko erilaisiin fb-tukiryhmiin kuuluminen tosiaankin journalistisen riippumattomuuteni? Eikö toimittaja vapaa-ajallaankaan saanut enää olla asioista mieltä? Onko maailmassa yhtäkään toimittajaa, jolta ei löytyisi omiakin mielipiteitä? Erosin varmuudeksi joistain epäilyttävimmistä fb-ryhmistäni (mm. kolme eri Christianian vapaakaupunkia puolustavaa ryhmää...) enkä hyväksynyt kutsua ystäväni perustamaan ufohavaintoryhmään. Sen jälkeen en ole jaksanut miettiä ulosantiani, tykkäämisiäni enkä ryhmiäni vaikka minulla onkin kaverina liuta ihmisiä, joihin varmaan pitäisi yrittää tehdä hyvää vaikutusta. Kun otsikoihin nostetaan aina kauhistuttavimmat facebook-mokat, unohtuu helposti, että suuri osa ihmisistä on aika suvaitsevaista sakkia – eikä ollenkaan niin kiinnostunut tekemisistäsi kuin mitä itse kuvittelet.
Perjantaina alkoi kesäloma! Taimista puolet on jo muuttanut kasvimaalle.
Juniori saa kiivetä kuistin riipputuoliin päivällä, mutta iltaisin sen valtaa tämä äiti. Ja kirjakasa.
ps. Edelliseen kirjoitukseen liittyy tietysti myös se ikuisuuskysymys, että voiko vastuullinen vanhempi pistää lapsensa kuvia nettiin. Mutta se onkin sitten jo toisen bloggauksen aihe.
