Metsä elämänfilosofian opettajana

Kirjassani Pientä elämää etsimässä lainaan paljon kasvatustieteen professori Simo Skinnaria, sillä hän on minusta eräs Suomen syvällisimmistä ajattelijoista. Rakastan jokaista Skinnarin kirjaa ja ilahduin myös hänen tuoreesta artikkelistaan Kasvu kauneuteen - Onko arvokasvatuksemme metsässä vai pitäisikö sen mennä metsään? Artikkeli löytyy tuoreesta kirjasta Sydämen sivistys.

Kirjoituksessa Skinnari pohtii sitä, pitäisikö meidän palata kuuntelemaan metsän arvomaailmaa tämän nykyisen sijasta, jossa pääasiana tuntuu olevan toisten riisto, kilpailu ja kiirehtiminen. Hän kirjoittaa:

Luonnon rauha tukee sisäistä rauhoittumistamme. Luonnon rauha voi tukea myös kokonaisvaltaista ja eheyttävää olemistamme, jossa emme aina ole suorittamassa jotakin. Ja olisiko vielä niin, että jos emme välillä pysähdy - olemiseen - emme suorittaessammekaan pääse eettiseen toimintaan, vaan "teemme niin kuin aina on ennenkin tehty" - aina ennenkin on kohdeltu kaltoin sekä luontoa että ihmisiä. Voisivatko pysähtyminen ja rauhaisa oleminen olla lähtökohta uudelle, kokonaisvaltaiselle juurtumiselle koko todellisuuteen?

Anteeksipyyntöni siitä, että tämä on jo seitsemäs postaus putkeen, joka on kuvitettu kissan kuvalla. Tämä musta perintöpianoni on jo raapiutunut kissan kynsistä pilalle.  Mutta eivätkö nämä kuitenkin sovi somasti - ikäänkuin samanhenkisesti - yhteen?

Buddha ja kissa.

ps. Olipa iloista avata tänään Facebook, kun ihmiset olivat intoutuneet vastaamaan vaalikoneisiin. Ainakin oma seinäni oli lähes poikkeuksetta tapetoitu Pekka Haaviston kuvilla. Olen nykyään Vihdin vihreiden hallituksessa, eli teenpä osani vaalityöstä ja linkkaan tämän.

Näin saat aivan kaiken: 3 helpointa vinkkiä!

Ähäkutti! Tämä juttu ei tule vastaamaan otsikon lupaukseen. Tai ehkä se mutkan kautta vastaakin, jos jaksat lukea eteenpäin.
 
Jouduin vastikään perehtymään työn puolesta nettiotsikointiohjeisiin. Havaitsin omani kuuluvan aikansa eläneeseen luokkaan "käsittämätön". Minun otsikkojeni lukija ei kuulemma tajua mistä jutussa tulee olemaan kyse, eikä siksi mitä todennäköisimmin vaivaudu klikkaamaan juttua auki.
 
Koska ohjeet olivat ehtaa tutkimustietoa siitä, millaiset otsikot oikeasti  vetävät lukijoita puoleensa, ne kyllä pistivät miettimään. Ällistyttävää, mutta totta: nettilukijat siis oikeasti innostuvat klikkaamaan auki jutun, joka lupaa jonkin aika vaikean, laajan ja monimutkaisen elämän probleeman selviävän viidellä nopealla vinkillä ("näin"-alkuiset otsikot kun ovat edelleen taattuja hittiotsikkoja tyyliin "Näin pelastat avioliittosi", "Näin saavutat täydellisen terveyden" jne.)? 

Luulisi, että loputon käskyttäminen alkaisi jo tympiä ihmisiä ("Laihdu!", "Muutu!", "Opi!"), mutta siitä ei näy merkkiäkäkään: juuri käskyt ja kehoitukset uppoavat klikkaajakansaan kuin häkä. Ja tämä erityisesti tiedoksi blogini viisaille lukijoille, jotka mm. täällä ihmettelivät nykyistä otsikointitapaa ja keksivät tilalle uusia, minusta paljon kiinnostavampia vaihtoehtoja. 
 
Jotta lunastaisin vetävän otsikkoni odotukset, kerron lopuksi miten saat kaiken. Siihen ei tarvita edes kolmea kohtaa, mutta ripotellaan ne nyt näön vuoksi kolmeksi eri vinkiksi.
 
1. Olet
2. Jo
3. Hyvä
 
Heitä siis kehoitukset, käskyt, muutos- ja tehostamisehtotukset sekä vinkit hiiteen! Olet jo tarpeeksi arvokas. Sinun tarvitsee enää uskoa se itse.

Pistin kasvimaan jo nukkumaan talviunta. Jännittää kovasti katsoa sunnuntaina tämä. Kertokaahan, mitä olitte mieltä.

Marraskuuksi räntäkuntoon

Kollega julisti taannoin, isoäitinsä notkuvasta herkkupöydästä poistuessaan ”massakautensa” alkaneen: ”Marrakuuksi räntäkuntoon!”  Tiedän, että kyseinen kollega on oikeasti loistokunnossa oleva astangajoogailija, joten kyse taisi olla vitsailusta.

Jospa näin voisi oikeasti ajatella! Jospa voisikin kokonaan unohtaa tavoitteet siitä, että pitäisi olla sen tai sen painoinen? Voisi syödä mitä mielii ja olla hyvillä mielin jokaisesta kertyvästä kilosta. Iloita siitä, että on ruokaa eikä tarvitse olla nälissään. Hyväksyä sen, ettei ole täydellinen.

Omassa päässäni on nuoresta asti rullannut piiskurilaskuri, joka laskee kalorimääriä, kulutuksia, sallittujen ja kiellettyjen nautintojen suhdetta, eri liikuntalajien tehokkuuksia. Tämä on ensimmäinen vuosi, jolloin sen ääni on hiukkasen vaimentunut, tosin vain siksi, että keväällä minulta meni ensin nilkka (baletissa), sitten ranne (astangajoogassa). Kesän olen lomaillut kaikesta liikunnasta hyvällä omallatunnolla. On ollut tosi rentoa, mutta sillä on ollut seurauksensa.

Viime viikolla heräsin siihen tosiasiaan, että koirani valjaat eivät menneet mahan alta kiinni. Minäkään en mahtunut enää farkkuihini. Pitkänä, kuumana kesänä pitkiä lenkkejä ei tullut käveltyä, kun pitkäkarvainen koira oli aina lämpöhalvauksen partaalla.

Nyt pitäisi siis ryhdistäytyä, lenkkeillä enemmän ja laihduttaa takaisin entiseen vaatekokoon. Jokin tässä ikuisessa sodassa omaa kehoa vastaan on kuitenkin alkanut tökkiä.

Lapsistani näen, että he jakautuvat fysiikaltaan kahteen ryhmään: niihin, jotka ovat perineet isänsä geenit eivätkä liho vaikka söisivät mitä - ja sitten niihin meidän sukuun tulleisiin, jotka lihovat jo ruokaa ajatellessaan. Eivät nämä jälkimmäiset kuitenkaan rajattomiin, terveydelle vaarallisiin mittoihin liho, heidän normaalipainonsa nyt vaan on eri kuin luonnostaan kuikeloilla. Olisipa mahtavaa, jos luonnostaan pulleammat voisivat hyväksyä vartalotyyppinsä jo lapsena! Elämänsä voisi käyttää johonkin järkevämpään kuin sitä ikuista viittä ”liikakiloa” vastaan taisteluun.

Itse pysyn (itse ihanteeksi määrittelemissäni) mitoissa vain tosi tiukalla kurilla ja paljolla liikunnalla. Tässä vaiheessa elämää on alkanut leikitellä sellaisellakin ajatuksella, että jospa hyväksyisikin sen vähän lössömmän minän? Jos kerran lihon 5-7 kiloa heti lopettaessani tosi tiukan elämän, luonnollinen ominaispainoni voikin olla paljon korkeampi kuin mitä joskus parikymppisenä määrittelin.

Toisaalta ensi viikolla palaan takaisin niiden balettipeilien eteen. Baletti on vihoviimeinen ohjattu liikuntaharrastukseni. Jospa nilkkani ei enää kuntoudu ja joudunkin sanomaan hyvästit baletille?

Ajatus ei ole mitenkään musertavan surullinen. Tässä tapauksessa pääsen marraskuussa (ehkä jo aiemmin) täydelliseen räntäkuntoon.

Pitääkö elämän olla taistelua?

Doing Absolutely Nothing 15 h Heia Heia

Zumba 1 h

Body Pump 1 h 30 min

Power Super Shape Extreme Workout 2 h 45 min

Alkavan reuman kanssa kärvistelevänä esimummona on kiehtovaa ja hämmästyttävää seurata facebook-kavereiden päivittäisiä urheilusuorituksia. Liikkuvatko ne oikeasti noin paljon? Miksi ne haluavat julistaa asiaa facebookissa? Ihanko vain siksi - kuten HeiaHeia-applikaation oma slogan kuuluu: kannustaakseen kavereitaan?

Jos olisi olemassa joku HeiaHeialle vastakkainen applikaatio alkaisin käyttää sitä heti. Siis sellainen, johon kirjataan ne passiivisuuden hetket, jolloin on onnistunut relaamaan.

Toki jo nyt HeiaHeiaan voi näköjään kirjata astangajoogasuorituksensa keston. Meditaatio-suorituksia en ole vielä facebookissa nähnyt. Mitäköhän tapahtuisi, jos nekin siihen lisättäisiin? Jos itse olisit onnistunut istumaan vaivaiset kaksikymmentä minuuttia, kismittäisikö lukea jonkun status kolmen tunnin meddauksesta? Entä voisiko slow-saavutuksillakin ”kannustaa kavereita”?

Sleeping in the hammock 3 h

Drinking Saarenmaa rhubarb vodka 2 h

Watching trees 5 h

Listening to the rain 3 h

Heijaa! Tänään harvensin mangoldit ja sain niistä kesän ensimmäisen kastikkeen.

Gardening 1 h tänään. Vaikka melkein pelkäksi auringonotoksi sekin meni.

Kesken

Minua pyydettiin erääseen televisio-ohjelmaan kirjani teemoista puhumaan. Iski kauhea itsesensuuri: enhän minä mistään tiedä, osaanko muka itsekään elää kuten opetan, entä jos mokaankin itseni lopullisesti jne.

Suuri osa kavereista suositteli etten mene. Että katuisin karvaasti. Televisio kun on julma väline, jossa mokaaminen käy helposti ja jää i k u i s i k s i ajoiksi ihmisten mieleen (vähän niin kuin edellisen kirjoitukseni netti). Mailasin ainoalle tuntemalleni henkilölle, joka oli vastaavanlaisessa ohjelmassa käynyt puhumassa hyvinkin henkilökohtaisista asioista - paljon vaikeammista kuin ne, joista minua pyydettiin puhumaan.

Kaduttiko häntä? Oliko elämä nyt pilalla? Näin hän vastasi:

Ohjelmassa reilusti kerroin että tässä olen keskeneräinen - ja keskeneräisenä ei tarvitse yrittää näyttää, suorittaa ja lunastaa arvoaan samalla tavalla kuin olen koko ikäni tehnyt. Se on ihanaa!

Mietin etukäteen ammatillista uskottavuuttakin. Kissanviikset. Ei ole tuottanut mitään ongelmia. Olisiko niin, että astelin läpi sen ennakkoon pelkäämäni häpeäkylvyn ja totesin sen jälkeen, että tätähän tämä on koko maailma ja kanssaihmisten elämä täynnä?

Ihanaa saada olla minä itse, tällaisena kuin olen.

Tämä sähköposti tietysti ratkaisi asian. Lämmin kiitos sen rohkealle lähettäjälle!

Täytin juuri 42 vuotta. Nuorempana kuvittelin, että tässä iässä olisin perillä. Vaan kuinka ollakaan, olen edelleen kesken.  Alkaa entistä enemmän tuntua siltä, että elämä ei ehkä olekaan ongelma, joka olisi hienosti ratkaistava. Se on joukko hetkiä ja kohtaamisia. Niissä voikin olla kesken.

Keskeneräisenä on hyvä soudella lähijärvellä ja kuunnella haikaroita.

Oma kylä, hyvä kylä

ps. Nyt on taas iskenyt kauhea blogger-ongelma, josta johtuen en voi vastata edes oman blogin kommentteihin enkä kommentoida muita. Toivottavasti menee ohi, sillä mielellään kyllä vastailisin.

Citius, altius, fortius

Joskus Facebook-keskusteluissakin päästään itse asiaan. Ihan pakko oli suoraan kopioida ystäväni luvalla hänen tämänaamuisia pohdintojaan. Kyseessä on sosiologi, joka parisuhdetta tutkiessaan on joutunut selaamaan läpi viime vuosikymmenien naistenlehtiä. Hän kirjoittaa näin:

Käytyäni tänään läpi Me Naisten vuosikerran -88 ja Eevan vuosikerran -80, tuli ikävä 80-lukua. Ilmapiiri oli ihan toinen... pilkun viilaus ja suorittaminen puuttui. Me elämme ahdasmielisyyden aikakautta, vaikka se äkkiseltään katsoen onkin saatu näyttämään vapaudelta. Haluan takaisin leppoisalle ja selkeälle 80-luvulle.

 

Kolmenkymmenen vuoden takaisista lehdistä puuttuvat ne jutut, joissa piiskataan ihmistä koko ajan parempiin suorituksiin: urheilussa, harrastuksissa, arjen valinnoissa, työssä, kodin sisustuksessa, ostamisessa, matkustelussa. Kaikessa. Ihmiset, jotka jutuissa esiintyvät, ovat tehneet melko tavallisia suorituksia, jotka eivät vaadi mitään yli-inhimillisiä supervoimia. Mainoksia on murto-osa nykyisestä. Puolet jutuista ei käsittele sitä, miten olisit terveempi, kauniimpi, laihempi ja tehokkaampi. Henkinen ilmapiirikin on hurjan paljon suvaitsevampi. Tai ehkä tää on vaan sentimentaalista kaipuuta johonkin, mitä ei ollut... mutta jopa Timo T.A. Mikkonen oli 80-luvulla parempi kuin nyt. Nih.

Aika kattava analyysi. Mutta miten päästä takaisin sen ihan tavallisen elämän arvostukseen, sen nostamiseen kiinnostavaksi?

Katselen täällä isossa lehtitalossa ympärilläni olevia kansiotsikoita ja pohdin sitä, mitä ne kertovat omasta ajastamme: Nauti! Rentoudu! Uudistu! Elämänmuutos nyt! Lisää itsevarmuutta! Opi rentoutumaan!

Kaikki nämä otsikot löytyivät muuten - hieman ristiriitaisesti - saman lehden kannesta.

Valo pääsi vappuna silittelemään ystäväni pihalla kanaa. Kanatkin olisivat ehkä ihan kivoja. Helpompia ainakin kuin vuohet...?

Joutilaan vanhemman lapsi onkin pinko

Esikoinen kertoilee mielellään kauhujuttuja kavereiden vanhemmista, jotka antavat mukamas hirveitä rangaistuksia elleivät kouluarvosanat ole huipputasoa. Näiden kertomusten jälkeen hän muistaa aina huokaista: - Onneks sä et ole niinkuin ne!

Jostain se urputuksen aihe on meilläkin kuitenkin kaivettava. Eräänä iltana lukiolaisnuorukainen alkoi valittaa, miksi aina hoen hänelle, että ”kyllä se ammattikoulukin on ihan harkitsemisen arvoinen vaihtoehto” tai että ”autonkorjaajilla on muuten aika hyvin töitä”.

- Sä et usko muhun! julisti nuori mies melodramaattisesti. - Sä et yhtään arvosta sitä, miten paljon töitä mä teen koulun eteen! Sä vaan dissaat mua! Usko jo, että mä en halua vaihtaa amikseen, siellä on ihan junttia porukkaa!

Julman ”dissaamiseni” takana oli kyllä hyväntahtoisia syitä: halusin vain osoittaa nuorelle, että hänen ei tarvitse ”tulla miksikään”, vaan hän riittää jo omana itsenään. Halusin tarjota hänelle paineettoman lapsuuden. Kun itselle ei ole koskaan väläytelty mitään muita mahdollisia vaihtoehtoja kuin lukio ja yliopisto, ja kun omaa minää on arvostettu lähinnä suoritusten kautta, haluaisi toki omalle lapselleen itsetunnon, joka ei perustu tekemisiin vaan sellaiseen ajatukseen, että hän on mainio tyyppi vain omana itsenään.

- Mä vaan halusin osoittaa, että arvostan sua muutenkin kuin kouluarvosanojen kautta, yritin selitellä.
- Joo, no jos sitä tota kautta ajattelee..., hän tuumiskeli. Mutta oli edelleen selvästi tyytymätön.

Tässä vaiheessa vanhemmuutta on ainakin oppinut sen, että teet niin tai näin, se on kuitenkin väärin päin. Varmaan kaikesta tästä slow-elämästä on lopulta seurauksena se, että lapsistani tulee kuin tuleekin super-kunnianhimoisia suorittajia. Ellei muusta syystä, niin kapinaksi äidilleen.

Ahkera lukiolaiseni muuttaisi kuulemma kotoa välittömästi jos rupeaisin julkaisemaan hänestä blogissa kuvia, joten tässä sen sijaan tämän kevään taimikasvatuksen alkuhetkiä. Miten nopeasti tomaatintaimien pitäisi muuten itää...?

Joogaa ylisuorittajalle

Mies intoilee aloittamastaan Joogaa jäykille- kurssista. Mistään päin ei kuulemma kolota enää niin kuin ennen ja selkäkin on pysynyt kunnossa.

Nyt kun istun taas pitkät päivät koneella on omakin selkä alkanut vihoitella ja joogan hyödyt ovat muistuneet mieleen. Pitäisikö kaivaa joogamatto esiin?

Aloitin joogan 16-vuotiaana - ja hurahdin oikein kunnolla. Joogasin joka aamu ennen koulua hirveän pitkän ohjelman meditaatioineen kaikkineen. Niistä ajoista lähtien suhteeni joogaan on ollut on ja off. Huippukuntoiluaikoina tavallinen hathajooga tuntui aivan liian löysältä touhulta. Astangaan en taas päässyt monesta hyvästä kurssista huolimatta koskaan kunnolla sisälle. Nykyisenä leppoistajana astanga jopa kauhistuttaa, sillä tunnen kyllä itseni: haluan lajissa kuin lajissa edetä nopeasti. Erityisen hanakasti koukutun lajiin, joissa edetään tasoilla mitattavassa systeemissä. Innostun aina myös uusista joogakirjoista, kaiken maailman kymmenen päivän tai viikon metodeista.

Minulle on ollut aina tosi helppoa seurata muiden sanelemia järjestelmiä. Paljon vaikeampaa on ollut oppia kuuntelemaan omaa kehoa. Sitähän jooga kai pohjimmiltaan juuri on.

Nyt ajattelin kuitenkin aloittaa joogan uudelleen juuri tällä asenteella. En tarvitse kuin maton ja tämän vanhan kirjan, jonka avulla joogan alunperinkin opettelin: Indra Devin kirjan Yoga for You vuodelta 1960. Tämä isältäni peritty kirja on kirjoitettu aikana, jolloin jooga ei ollut vielä joka iikan laji, ja se sisältää kiehtovia kuvia.

Isän innokkaat alleviivaukset ja klemmarimerkinnät lisäävät itselleni kirjan arvoa. Rentoa viikonloppua ja makeita venytyksiä!

Jalat maassa

Tämä blogikirjoitus kolahti, osui ja upposi. Yhdyn joka sanaan.

Viimeisen kymmenen vuoden ajan olen varmaan lukenut jokaisen kotimaisen kirjan sekä kaikki merkittävimmät englantilaiset kirjat self help/ihmisenä kasvu/ henkinen kehitys- osastolta. Kaiken tämän tietomäärän jälkeen on oma näkemys löytynyt.

Se on, että en oikeastaan halua aloittaa enää yhtäkään ”uutta elämää”. Haluan olla rauhassa keskeneräinen.

Kaikkien muutokseen kannustavien, huikeaa, ihmeellistä ja taianomaista uutta elämää lupaavien metodien jälkeen minua kiinnostaa eniten paikallaan olo. Itse asiassa aavistan, että juuri arkisen tasapaksun sietämisessä piilee suurin oma haasteeni.

Oivalluksia on tullut isän sairasvuoteen äärellä. Isä on ollut tällä erää sairaalassa melkein kuukauden ja tällä hetkellä näyttää siltä, että peruuttamattomia aivovaurioita on syntynyt. Isä ei mitä luultavimmin palaa ikinä enää kotiin, sillä Alzheimer on sattuneesta syystä edennyt niin, ettei hän tunne enää perheenjäseniä eikä ymmärrä mitä aikakautta elää.

Minusta on aina sanottu, että olen aivan kuin isäni. Sama temperamentti, ulkonäkö, samalla lailla kummallinen musikaalisuus (opimme molemmat musiikin heti ulkoa, mutta olemme nuottisokeita). Isä sanoi aina, että me kaksi olemme samanlaisia, perheemme karjalaisia, kun taas sisko ja äiti olivat isän käsityksen mukaan "hitaita hämäläisiä".

Isä oli laillani kiinnostunut itsensä kehittämisestä ja henkisistä asioista. Hän osasi parantaa käsillä ja oli intuitiivinen. Toisaalta häntä riivasi ihmeellinen levottomuus ja taipumus vuoristoratamaiseen elämäntapaan, jossa kynttilää poltettiin molemmista päistä. Isä tanssi sambaa Rio de Janeirossa, paastosi, joogasi, telinevoimisteli, tanssi capoeiraa, soitti loistokkaasti mustalaisviulua, oli mielellään juhlien sielu ja keskipiste, järjestäen esimerkiksi työpaikallaan sambakarnevaaleja, joihin masinoi satoja innostuneita ihmisiä…

Ehkä hieman tasaisempi elämäntapa oli ollut isälleni hyvä juttu? Ehkä olisi kannattanut aloittaa ”uusi elämä” vähän harvemmin, pyrkiä hurmoksellisesta, huippukokemuksia tavoittelevasta elämästä vähän tylsempään. Pieneen elämään.

Ehkä isän olisi kannattanut pitää parempi huoli esimerkiksi nukkumisesta (lapsuuden öiden äänimaisemaa oli isän vaeltelu ympäri kotia…eihän öitään toki voinut nukkua, jos oli isäni lailla hurahtanut myös radioamatöörijuttuihin), syömisestä tai rentoutumisesta. Ja olla hyvin varovainen alkoholin kanssa. 

Osaan kuvitella millainen nettihirmu isäni olisi ollut, jos hän olisi ehtinyt mukaan nettibuumiin. Hänellä olisi varmana parikin nettisaittia ja lukemattomia blogeja. Facebookkiin hän olisi ladannut itsestään satoja kuvia. Kiitos Luojalle siitä, että isä säästyi netiltä (ja me siskon kanssa myötähäpeältä)!

Isän sairaala-aika on herättänyt minut perusasioiden äärelle: uni, lepo, rauha.

Arki. Arjen hyväksyminen. Sen hyväksyminen, että ihmisen suoritus- ja kestokyvyllä on rajat, ja että näitä rajoja pitää kunnioittaa, vaikka miten olisi taipumusta superihmisyyteen.

Nyt tajuan muuten vähän uudella tavalla senkin, miksi ”vanhukset pumpataan sairaaloissa täyteen lääkkeitä”, kuten moralisoiva hokema kuuluu. Kyse ei ole siitä, että leppoisat vanhukset, jotka haluaisivat vähän jutella, hiljennettäisiin julmasti lääkkeillä. Se levottomuus, joka isäni tyyppisiä vuoristorata- elämän eläneitä dementikkoja riivaa on jotain ihan muuta. Se on sitä, että valvotaan yökaudet, pengotaan roskikset, järjestellään niiden sisältö sängylle, poistetaan itseltä kaikki siteet ja laastarit, ruuvataan irti joka ainoa pikkuruuvi, mikä huoneesta irti lähtee ja piilotellaan kaikki tämä kama ties minne… ja ollaan koko-ajan hurjan huolissaan ja ahdistuneita ”epäjärjestyksestä”. Rauhoittavat lääkkeet ovat ihmisen armahtamista silloin, kun hän ei itse siihen enää pysty.

Isäni lempparikappale viululla oli tämä mustalaismusiikin showstopperi Lintunen. Hän opetteli sen pikkupoikana korvakuulolta lyhytaaltoradion Radio Bukarestin lähetyksistä, ja soitti sitä niin kauan kuin viulu kädessä pysyi.

Eivät innostavat kirjat toki turhia ole. Tämän Sonia Choquetten kirjan kansikuva (ja sisältö!) olivat minulla inspiraationa koko kirjani kirjoitusprosessin ajan. Omankin kirjan kanteen tuli pikkutytön kuva.

Viimeinen viikko

Viimeinen kotiäitiviikko on lopuillaan. Koko viikon mielessä on jyskyttänyt tietoisuus tämän elämänvaiheen lopullisuudesta; kaikkea on tehnyt omassa mielessään viimeistä kertaa ikinä. Meidän lapsilukumme kun on nyt tässä eli tämä todellakin oli elämäni vika hoitovapaa.

Kolmen vuoden hoitovapaani ei sujunut suunnitelmien mukaan. Pikemminkin se osoitti miten hupsua elämässä on tehdä suunnitelmia.

Suunnitelmani kolme vuotta sitten oli sellainen, että tuosta noin vain aloitan seesteisen slow-elämän. Sitten sain nopealiikkeisimmän ja lyhytpinnaisimman lapseni, jonka tahdissa elämästä tuli entistä kiireisempää.

Suunnitelmana taisi olla myös fenomenaalinen kehitys ihmisenä (piilo-kunnianhimoinen suoritussuunnitelma sekin). Minä muuttuisin ikirauhalliseksi gurumaiseksi hahmoksi jonka ympärillä säteilisi tietoisuuden leimuava aura. Eteen alkoi kuitenkin tupsahdella kiihtyvällä tahdilla kokemuksia joiden kanssa Eckhart Tollekin olisi helisemässä.

Valaistumissuunnitelmiani torpedoivat erityisesti vanhempieni jyrkästi pahentuneet alkoholi- ja terveysongelmat. Seitsemisen vuotta olin yrittänyt pelastaa heitä, puhua heille järkeä, antaa tietoa alkoholin vaaroista, Alzheimerin oikeasta hoidosta jne. Hoitovapaan alkaessa suunnitelmani oli selättää ongelmatilanne jollakin fiksulla tai tiedostetulla uudella asenteella. Tavoitteenani oli keksiä tai opetella toimintatapa, jolla voisin kohota koko tilanteen yläpuolelle ilman että se enää satuttaisi tai masentaisi. Sellainen varmasti löytyisi!

Lopulta olen luovuttanut ja hyväksynyt surun, pelon ja epävarmuuden. Sekä sen, ettei kukaan tiedä millaisia katastrofeja vielä on luvassa tai kauanko tätä vielä kestää. Hyväksyn senkin, että mieleni ei tunnu alistuvan tilanteen selittämättömyydelle, vaan jatkaa kyselemistä, ihmettelyä ja kapinoivaa kiukuttelua. Nykyään tyydyn mielenrauhassakin pieniin annoksiin.

Paljon on juuri näinä kotiäitivuosina tullut opittua rajoista ja omasta jaksamisesta. Sen olen kokemusten kautta huomannut, että omassa elämässäni tekemisten määrän on syytä pysyä vakiona. Tämän periaatteen mukaan aina kun elämään tulee jotain uutta, jotain jo olemassaolevaa pitää heivata pois. Muuten tekemisten määrä kasvaa rajattomasti, kiire kiihtyy ja itse väsyy. Jos esimerkiksi otan viikko-ohjelmaan yhden tunnin jumppaa, sen saman tunnin verran tekemisiä vähennän jostain muualta.

Tämä Havahduksia-blogin kirjoitus kolahti, koska olen kovasti pohtinut sitä, mitä teen tälle blogille nyt kun elämääni tulee työn muodossa uutta. Jotta tarpeeksi pienen elämän yhtälö pysyisi koossa, jostain olisi taas luovuttava. Kirsin lailla olen huomannut stressaantuvani bloggaamisessa eniten bloggaamisen sosiaalisesta paineesta.

Itse en ota paineita blogin kävijämääristä, mutta miellyttämishaluisena ihmisenä tuppaan huolestumaan, jos en ehdi vastailla kaikkiin blogini kommentteihin tai vierailla tarpeeksi usein muiden blogien kommenttilootien keskusteluissa. Kuitenkin itse bloggaaminen on mielestäni hauskaa ja minua kiinnostaa edelleen täällä pohdiskella elämän yksinkertaistamista ja hidastamista, sillä kirjoittaminen selkeyttää aihetta itsellenikin.

Siksi päätin Kirsin lailla piilottaa tästä blogista toistaiseksi kommentointimahdollisuuden ja keskittyä vastaisuudessa pelkkään kirjoittamiseen. Oheisessa blogilistassani on hurjasti blogeja, joiden sivuilla voi jatkaa tämän blogin ihania ja syvällisiä keskusteluja (harmi, että kun bloggerista piilottaa kommentit piiloon menevät ne vanhatkin loistokeskustelut, mutta tämä lienee teknisesti ainoa vaihtoehto?). Tätä blogia voi tästä eteenpäin tykkäillä tai kommentoida kirjan Facebook-sivujen kautta, sillä julkaisen kaikki postaukset myös siellä. Minuun saa yhteyden sivupalkissa näkyvän sähköpostiosoitteeni kautta.

Luopumisista tulee aina ihmeen kevyt ja helpottunut olo. Ylisuorittamisesta ei.

Kolme vuotta sitten.

Bloggarin pieni elämä

Iloitsen siitä, että on kauniita blogeja, joilla on taitavia kuvaajia.Esimerkiksi Soule Maman lukeminen on tuottanut minulle, hienoisesta imelyydestään huolimatta,  inspiraatiota jo neljän vuoden ajan.

Viime sunnuntain Hesarin jutusta Bloggarin ihana elämä iski silmiin erään huippusuositun bloggaajan paljastus. Hän kertoi ottavansa blogin kuvia varastoon aina silloin, kun kotona on käynyt siivooja. Juuri siistiä kotia hän halusi muille esitellä, sillä blogin pitää olla kepeä. Siitä pitää tulla hyvä fiilis:

 ”On meillä ollut rintapumppuja pitsalaatikossa lattialla, mutta ketä mä sillä ilahduttaisin?”, blogisti kysyy.

Iski heti hirveä paine siitä, mikä fiilis lukijalle omasta blogista jää.

Meillä ei käy siivoojaa, eikä kotihommissa ole apuna edes yhtä mummoa. Sen takia esimerkiksi keittiön pöytämme on vallan toisen näköinen kuin kodinsisustukseen keskittyvissä blogeissa:

Tällä keittiön pöydällä jumittaa lähes aina äidin kone, syistä jotka kerrotaan täällä.(tuota kuvaa varten olin näköjään ihan erikseen siivonnut). Lisäksi sillä sijaitsee erinäinen määrä lehtiä ja laskuja, jotka ovat ihan tuotapikaa tulossa käsittelyyn. Kunniapaikalla on mökin ladosta löytynyt vanha radio, jota taapero käyttää ”parannuslaitteena” antaen kaikille perheenjäsenille töpselistä innolla jonkinlaista (sähkö?)hoitoa. Luurit ovat tarpeen, jotta voin puhua Italiassa asuvan siskon kanssa Skypessä.

Leluja pöydälle vain…kerääntyy. Tytön Hannah Montana-juomapullo on aina esillä, vaikkei kukaan ymmärrä miksi. Pöydällä on myös Eve Hietamiehen mainio kirja Yösyöttö, joka minulla oli viime viikolla luvussa.

Mikään näistä esineistä ei sovi sisustuslinjaani. Itse haluaisin kynttilöitä, mobileita ja Gudrun Sjödenin pöytäliinoja. Taaperon sähköshokkilaite on minusta kuitenkin aika innovatiivinen vaikka se tukkii ja naarmuttaa keittiön pöydän.

Saisipa järkkärikameran! Silloin voisin ehkä ottaa taiteellisia lähiksiä, joissa nämäkin esineet näyttäisivät vähän esteettisemmiltä.

Asiasta viidenteen, tämä on minusta kolmannen polven karjalaisena tosi liikuttava. Ei ole ihan hirveän pitkä aika siitä, kun jopa televisiossa sai olla ihan vapaasti introvertti, ujo ja vähemmän kepeä:

Pieneen jouluun

Vaikka henk. koht. ärsyynnyn vinkkilistoista (olen joutunut työn puolesta tehtailemaan niitä kyllästyksiin asti, ja sitä paitsi minusta ne aliarvioivat lukijaa yksinkertaistamalla elämän monimutkaisuutta), tästä postauksesta silmiin osui aidosti hyvä jouluvinkki: lähde joulun suunnittelussa elämäntilanteesta. Siis oikeasta elämäntilanteesta, ei idealisoidusta. Oikea elämä on aina kesken, ja lapsiperheessä se vasta kesken onkin.

Tänäkään jouluna emme yltäneet jouluaskarteluihin tai leipomuksiin, joita kehtaisi täällä blogissa esitellä. Kortteja ei ehditty tänä vuonna kuvata ja lähettää ollenkaan. Joulukuusikin on ehtinyt kaatua jo kerran ja koiralla on ripuli.  

Toisaalta taaperon juttujen hauskuus on huipussaan ja on ensimmäinen joulu, kun meillä on tarjolla elävää joulumusiikkia vaikka aamusta iltaan (suuri haaste tytölle onkin olla soittamatta pianolla joululauluja – edes puolen tunnin ajan, please!).

Itse odotan lähinnä joulukirkkoa. Siellä minua odottaa valmis joulu ja haluamani joulutunnelma. Jos voisin, haluaisin viettää joulua ortodoksisella kaavalla, eli jättää koko aaton sikseen ja aloittaa juhlan vieton vasta jouluaamusta. Mutta lasten ja luterilaisten sukulaisten takia on joustettava.

Tämä Sinikka Nopolan joulupakina vajavaisista jouluihmisistä kolahti ja lohdutti. Kun ”jouluihmisyyteen” liitetään herkkyys, tunteikkuus ja muista välittäminen, vajavainen jouluihminen – joka ei saa aikaiseksi muistaa lähimmäisiään niin tai näin, tai onnistuu tekemään sen aina jotenkin väärin - saa joulusta toiseen kokea olevansa kylmä, kova ja muista piittaamaton. Mutta miten jouluintoilu ja lähimmäisistä välittäminen oikeastaan liittyvät toisiinsa? Tai: voiko lähimmäisistä välittää olemalla vain oikeasti läsnä, keskellä tätä keskeneräistä elämää?

Rentoa ja omannäköistä joulua Teille, rakkaat lukijat!

ps. Löytyykö ketään, joka antaa pienten lasten ihan oikeasti koristella kuusen? Siis ilman että seuraavana yönä korjailisi tulosta, kun samalle oksalle on ripustettu neljä palloa eikä yläoksilla ole mitään...

Riittämättömyyssesonki uudella otteella

On pyhiin arvoihin sohaisemista tunnustaa, ettei oikeastaan pidä koko joulusta. Näin isossa perheessä, jossa jo perussetistä selviäminen on haaste, jouluun väistämättä liittyvä lisäpuuhan määrä väsyttää jo etukäteen. Lisäksi juhlakautena lapsistamme peräti kahdella on myös syntymäpäivät, ja niihin tunnetusti liittyvät myös ne rasittavat kaverisynttärit, joiden järjestely ei taida olla muiden kuin ehkä Soule Maman (ks. sivun blogilinkit) lempipuuhaa.

Olen jo ajat sitten hyväksynyt rajoitukseni; minun juttuni nyt vaan ei ole askartelu tai leipomukset. Aikakauslehtien suosima em. puuhien naamioiminen vuoden idylliseksi kohokohdaksi ei mene minulta läpi, enkä suostu syyllistymään siitä, etten edelleenkään osaa tehdä piparkakkutaloa (sitä paitsi jonkunhan on ne myyjäistenkin piparitalot ostettava). Näin riittämättömiin tunnelmiin kuin tässä kaksi vuotta vanhassa postauksessani minua ei saa syöstyä enää mikään. Pystyn hengittelemään syvään ja hyväksymään tarpeeksi hyvän vaatimatta täydellisyyttä. Olemme löytäneet oman tapamme viettää joulua: pienen joulun. Silti keskitalven juhlakaudessa on hetkiä, jotka vieläkin nostavat vanhat riittämättömyyden fiilikset pintaan.

Esimerkiksi ne hetket, jolloin ovelle koputtavat tonttuasuissa itse värkättyine ja leivottuine joulutervehdyksineen perhekunnat, joilla fenomenaalisesti riittää aikaa kaiken tekemiseen sen kunnianhimoisimman kaavan kautta (eikä sinulla ole antaa piparin piparia vastalahjaksi). Tai se päivä, jolloin pitäisi olla samaan aikaan kolmessa lasten eri joulujuhlassa, ja joudutaan jakautumaan niin, että äiti menee yhteen juhlaan, isä toiseen ja kolmannen lapsen juhliin ei mene kukaan. Löytyyhän niitä muitakin.

Toisaalta juuri näinä hetkinä huomaa, että täydellisyys on mahdottomuus, ja katastrofia ei tapahtunutkaan sinne päin menneellä suorituksella. Nämä Uuden Mustan ähkyttömyysjoulun teesit ovat aika hyviä. Tosin kohta 5 eli ruokahössötys ei koskaan ole meillä ollut ongelma. Kinkusta ei kukaan meillä piittaa, eivätkä muutkaan jouluperinneruoat ole suuressa suosiossa. Siispä teemme vain ruokia, joista kaikki pikkuronkelitkin varmasti pitävät. Jo 90-luvulta joulupöydässämme on ollut aikuisille intialaista ruokaa ja lapsille lihapullia.

Jos kokee vanhat perinteet stressaaviksi, voi aina luoda uudet.

Viikonloppuna on vuorossa juhlakauden lastenjuhla numero 1, tytön seitsenvuotissynttärit. Viime vuonna teemana olivat tämän mukavan islanninhevosen avustuksella hepat, tänä vuonna pidetään koirasynttärit.

Heikkouden vahvuus

Tommy Hellstenin kirjasta Kolmas mahdollisuus (Minerva 2006) löysin kohdan, joka kolahti. Hellsten kannustaa näkemään nykyisen työ-elämän burnout-buumin tärkeänä vihjeenä tai merkkinä. Merkkinä siitä, että yhteiskuntamme arvostaa kenties ihan vääränlaisia arvoja:

Herkimmät, meistä terveimmät, reagoivat nopeimmin. Meidän terveytemme on nyt loppuun palaneissa. Kyse onkin siitä, rohkenemmeko me kuunnella heitä, vai lyömmekö heihin epäonnistuneen ihmisen leiman, vain jotta välttyisimme vetämästä epämieluisia johtopäätöksiä siitä, mitä me olemme yhdessä tekemässä?

Katselemmeko loppuunpalamista häpeän vai rakkauden silmin? Häpeän vallassa olevassa kulttuurissa heikkous muuttuu huonoudeksi ja epäonnistumiseksi. Silloin loppuun palamisesta tulee epäonnistuneiden ihmisten ominaisuus. Rakkauden hallitsemassa kulttuurissa loppuun palaminen nähdään ilmiönä, joka johdattaa ihmisen suurempaan tietoisuuteen. Todellinen vahvuus syntyy siitä, että me hyväksymme heikkouden eikä siitä, että kiellämme sen.

Hellsten kirjoittaa niistä samoista pienistä, heikoista ihmisistä, joita olen itsekin pohdiskellut. Niistä, jotka näyttävät olevan syrjässä, marginaalissa, ”epäonnistuneita” - mutta jotka paradoksaalisesti vaikuttavat kaikkein tarkkanäköisimmin ja  -vaistoisimmin seuraavan maailmanmenoa.

Lueskellessa esimerkiksi oravanpyörästä lähteneiden blogeja ei voi olla huomaamatta, että aika moni on päätynyt nykyiseen elämäänsä ja ajattelutapaansa loppuunpalamisen, uupumuksen tai masennuksen – noiden perinteisten elämän pysäyttäjien – kautta. Heikkouden kautta nämä kirjoittajat tuntuvat  päässeen toisenlaiselle näköalapaikalle kuin ne, joiden huomiokyvyn vauhti ja muiden lailla tekemisen pakko sumentaa.  

Suosittelen edelleen tätä loistavaa ja (tietysti!) kumman aliarvostettua kirjaa, josta en muista nähneeni aikoinaan montaakaan lehtijuttua. Kirjan perustana olleen tutkimushankkeen loppupäätelmät voi lukea täältä. Olipa tämä avarakatseinen tutkijajoukko kaukaa viisas ennustaessaan jo vuonna 2003, ennen koko slow- tai downshifting-buumia:

Nousussa on siis menestyjäluuseri tai luuserimenestyjä, henkilö joka pyörittää hymyjen taloutta. Haussa on uudenlainen viranomainen, kehittäjä ja työorganisaatio, sellainen joka tukee ja ymmärtää hymyjen talouden edustamaa vastuuta, välittämistä ja taidetta.

Myös pienet lapset kuuluvat menestysuskon mukaan kai samaiseen heikkousjengiin, he kun eivät vielä osaa hullun lailla suorittaa elämää.  Miksiköhän ihminen näyttää vain hetken - vastasyntyneenä - niin vanhalta ja viisaalta? Valo Velimir viettää kohtapuoleen kolmevuotispäiviään eikä hänellä enää ole tällaista, kiperiäkin konflikteja suvereenisti ratkomaan tottuneen inkkaripäällikön ilmettä.

Mymmelienergiaa

Lempimuumikirjani on aina ollut Muumilaakson marraskuu. Sen lukemisesta marraskuussa on tullut minulle vuotuinen fiilistelyrituaali. Lapsena ja nuorena pidin kirjan sympaattisimpina tyyppeinä Nuuskamuikkusta ja Homssua. Vanhemmiten olen alkanut diggailla Mymmeliä. Hänellä kun on monia sellaisia ominaisuuksia, joita minun on itse pitänyt erikseen opetella.

Ihme pintaliitäjä, nautiskelija, ajattelin Mymmelistä nuorena tyttönä. Itse kun en tajunnut nautiskella huolettomasti edes silloisesta tyttöelämästäni. Olin varmaan jo kehdossa ylitunnollinen askeetikko, suorittaja.

Vanhemmiten olen alkanut pitää Mymmeliä idolinani. Mymmelihän on itsestään huolta pitävä ja omanarvontuntoinen. Hän on myös loistoesimerkki tyypistä, joka tietää missä oman vastuunkannon rajat kulkevat. Onhan Mymmeli toki nuori nainen ilman velvoitteita, mutta hänen asenteessaan on oppimista erityisesti minun tapaiselleni suurperheen äidille, joka elää uhrautumisen, väsymisen ja marttyyriuden jatkuvalla vaaravyöhykkeellä. Olenkin päättänyt hankkia itselleni edes rahtusen mymmelienergiaa! Parhaiten se onnistuisi varmaan juhliin lähtemällä. Mielellään sellaisiin juhliin, missä voisi tanssia ja joihin voisi pukeutua tosi hienosti.

Muumilaakson marraskuun jokainen hahmo on jonkinlaisessa aika tutunoloisessa kriisissä. Jopa yleensä niin cool Nuuskamuikkunen on pinteessä, kun hänet on revitty turvallisesta sivustakatsojan roolistaan ottamaan kantaa ja osallistumaan. Porukkaa tunkee omine lupineen telttaan eivätkä kaikki tunnukaan enää vain ihailevan häntä.

Ymmärrän liiankin hyvin äidittömän Homssun pelot, Viljonkan marttyyriuden ja Hemulin puuhailu- ja kaikkeen sekaantumishalun. Juuri siksi haluan kehittyä mymmelimäisempään suuntaan.

Vain Mymmeli pysyy kaikesta talossa riehuvasta draamasta ulkopuolisena. Hän keskittyy omiin juttuihinsa, etsii omia huvituksia ja nauttii elämästä. Jo taloon tullessaan hän päättää itse, miten aikoo päivänsä viettää:

Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen eikä mikään ole helpompaa. Mymmelin ei koskaan tullut surku niitä jotka hän tapasi ja saman tien unohti, eikä hän koskaan yrittänyt sotkeutua siihen mitä ne toimittivat. Hän katseli niitä ja niiden hosumista huvittuneena ja ihmeissään.

Haahkanuntuvapeite oli sininen. Kuuden vuoden ajan muumimamma oli kerännyt haahkanuntuvia, ja nyt peite odotteli virkatun pitsipäällyksensä alla eteläisessä vierashuoneessa sitä joka halusi viihtyä. Mymmeli päätti panna jalkopäähän lämpötyynyn, hän tiesi missä talon lämpötyynyä säilytettiin. Joka viides päivä hän pesisi tukkansa sadevedellä. Hämärän aikaan hän ottaisi pienet nokkaunet. Ja iltaisin keittiö olisi lämmin ruoanlaiton jäljiltä.

Sillalla voi lojua ja katsella miten vesi virtaa sivu. Tai sitten voi hyppiä, tai kahlata suon poikki punaisissa saappaissa. Tai käpertyä kuuntelemaan sateen rummutusta. Viihtyminen on hyvin helppoa.

ps. Olen huomenna Helsingissä Mielenterveysmessuilla Wanhassa Satamassa kirjaani esittelemässä kello 12.30-13, kabinetissa 110. Tervetuloa!



Mymmeli on täydellinen ja tietää sen itsekin.



Turmarajalla

Luin juuri Juha T. Hakalan kirjan Pakattu aika. Kiireen imusta hallittuun hidasteluun (Gummerus 2010). Se sisälsi paljon loistokkaita huomioita nykyisen työ-elämän kiireisestä sähellyksestä. Kirjassa pohdittiin myös tällaisen menon vastakohtia: pysähtymistä, paneutumista, harkitsevuutta, tuumailua, asioiden kunnolla tekemistä. Hidastamista.

Itselleni erityisen arvokas oli Hakalan ajatus töiden turmarajasta. Kun töitä nyt joka paikassa kaadetaan joka iikan päälle aivan liikaa, ja kun harvempia enää kiinnostaa varsinainen laatu, työt kannattaisi todellakin jakaa niihin, jotka vaativat täydellistä paneutumista ja niihin, jotka voi hutaista kokoon Hakalan määrittelemällä turmarajalla. Turmaraja tarkoittaa laatutasoa, jonka alle työn taso ei voi mennä ilman, että se johtaa ilmiselvään katastrofiin. Turmaraja-periaate on oman työkyvyn suojelua, sillä jatkuva perfektionismi on tämän hetken työ-elämään yhdistettynä aikapommi. Uupumus tulee varmasti.

Asia toki monimutkaistuu esimerkiksi ihmistyössä: ei päiväkotitäti, sairaanhoitaja tai kirurgi voi tehdä suurta osaa työstään turmarajalla. Mutta ehkä osan paperihommista jo voisi? Itsekin olen sen verran tunnollinen, että esimerkiksi haastatellessani lehtijuttuun perheitä haluan oikeasti kohdata ja kuunnella ihmisiä, en sutaista hommaa kokoon hätäisen puhelun voimin. Oman kirjan julkaisu – nyt, kun on saanut hetken olla tällä puolella haastattelupöytää – on myös aivan eri tavalla kirkastanut itselleni toimittajan ammatin vallan ja vastuun kysymyksiä. Minusta tärkeään juttuun paneutuminen nyt vaan on tärkeää.

Silti monen asian tekemistason minäkin voisin heti paikalla tiputtaa turmarajalle. Esimerkiksi sähköpostit. Ihailen ihmisiä, jotka eivät sähköposteissa turhaan jaksa huolehtia hienoista sanankäänteistä, oikeinkirjoituksesta tai edes isoista kirjaimista. Itse kun yritän muovata niistä(kin) aina jotain elämää suurempaa loppukevennyksineen kaikkineen.

Haa, mutta entä bloggaaminen turmarajalla?

Nyt esimerkiksi ajattelen, että Hakalan hieno kirja ansaitsisi perinpohjaisen arvion, mutta minulla on tänään tosi vähän aikaa. Sitäpaitsi Hakala kirjoittaa itse niin hyvin, että ehkäpä suurinta mainosta tälle ansiokkaalle kirjalle (+ ajansäästöä itselle) olisikin muutamien ajatusten suora referointi kirjasta. Yleisesti ottaen totean vain, että kirja on ehdottomasti suosittelemisen arvoinen ja tärkeä, ja siitä nauttii takuulla jokainen hitaamman elämän arvosta kiinnostunut.

Laitetekniikasta:

Miten mikään voi tosiasiassa kehittyä, jos jatkuvasti markkinoille työntyvien laitteiden ja ohjelmien kehittymisen sykli ei anna sovellusalueille lainkaan hengähdysaikaa kehittyä? Tästä ei voi olla muuta seurausta, kuin että kohta aivan kaikki ympärillämme on, vieläpä silmiin pistävällä tavalla, keskentekoista. Viimeisteltyä ja hiottua ei näe enää missään.

Nykyisestä journalismista, jonka ihanne on äärimmilleen lyhennetyt ja yksinkertaistetut jutut:

Pakatun tiedon ongelmassa on kyse siitä, miten lyhyesti ja tiiviisti asian voi esittää ilman, että se menettää loputkin sisällöstään.

Valitettavasti mikään ei ehdi kiinnostaa, ellei se erehdyttävästi muistuta iltapäivälehden lööppiä. Kaikki muu on puisevaa ja mikä pahinta, vakavamielisen painetun sanan äärellä on vaara ajautua pohtimaan oman elämän laatua.

Se olisi jo liian kohtalokasta. Kuka sellaista kestäisi.

Loppuun vielä hyytävä, oudon tutulta kuulostava työ-elämäkuva:

Ajattelemme: jos nukumme tunnin tai pari vähemmän, selviämme kyllä. Tämä piti tehdä jo eilen, mutta tämähän on vain tilapäistä! Ja mikä tärkeintä, onhan se vaihtelua arjen tylsyyteen, sen eleettömästi askeltavaan melankoliaan.

Lopputuloksena on, että mikään ei ole pitkäaikaista. Kukaan meistä ei ole oikeastaan enää pitkiin aikoihin keskittynyt töihinsä syvällisesti ja intohimoisesti. Tutustumme kaikkeen pöydällämme huojahtelevaan tekemättömään työhön vain pinnallisesti. Toivomme saavamme asian pois päiväjärjestyksestä siirtyäksemme nopeasti seuraavaan tehtävään, aina vain.

Tämä on valheellinen harha, unikuva, jonka vaippaan kiedomme itseämme päivästä toiseen. Saatuamme käsistämme yhden työn on sillä aikaa pöydällemme löytänyt tiensä ”kaksi pienen pientä pikku projektia”. Niiden tekemisellä ei ole kiire. Tietenkään. Riittää kun ne tehdään, sanotaan nyt huomenna.

Olipa muuten huomattavan epätiivistetty postaus.

Kiitos Juha T. Hakala, alan oppia!

Kettuneitiä harmittaa, kun on ensimmäinen juoksuaika. Ja talutushihna!

Lipsahduksia

Taas tein sen. Menin mukaan kuoroprojektiin vain sen takia, etten pystynyt vastustamaan ihanaa teosta. Seuraava repsahdus tapahtui jo viikkoa myöhemmin. Ilmoittauduimme tyttären kanssa innokkaiksi osallistujiksi tanssikoulumme tämän vuoden produktioon. Vasta jälkeenpäin tuli mietittyä tanssiteoksen ajankohtaa. Sehän on juuri samaan aikaan kun palaan töihin. Typerin mahdollinen hetki täyttää viikonloputkin.

Nytkään ei oikeastaan ehtisi lauleskella. Juttudeadlineja pukkaa ja muutakin touhua riittää.

Mitä näissä tilanteissa oikein tapahtuu? Miksi sanon automaattisesti kyllä, vaikka kannattaisi mielummin ensin tarkkaan laskeskella? Automaatio tulee siitä vanhasta muistikuvasta, että kaikki nämä tekemiset ovat vaan tosi lystiä puuhaa. Analyyttisemmin voisi todeta, että kivastihan ne myös pönkittävät sitä omaa vanhaa suorittajaminää. Se aina kummasti buukkaamishetkellä unohtuu, että sitten stressaantuneena, aikataulu täyteen pakattuna, arki ei enää olekaan kivaa.

Maailmassa on niin paljon kaikkea, mihin tekisi mieli osallistua. Ainakin omassa mielessäni pyörii pitkä lista kaikesta siitä, mitä haluaisin tehdä. Haluaisin tanssia ja laulaa paljon enemmän. Haluaisin viettää aikaa Valamossa ja matkustella rajantakaisessa Karjalassa. Haluaisin maalata tauluja useammin kuin kerran vuodessa. Joku harrastajateatteri- tai oopperaporukka olisi kiva. Haluaisin todella oppia raksahommia ja rakentaa vihdoin loppuun tämän talon. Tai edes tapetoida tyttöni nukkekodin, mitä hän on kärsivällisesti anonut jo monta vuotta. Haluaisin myös - nyt kun lasten vuosikausien valvottaminen on ohi – vihdoin nukkua. Niin, ja kirjoittaa lisää kirjoja.

Työ-elämä ei ole ainut alue, missä itsensä voi väsyttää. Oma ongelmani on, kuten näkyy, pikemminkin ”vapaa”-aika.

En usko, että nopeaa elämäntapaa voi hidastaa pelkällä päätöksellä. Ei ole olemassa mitään helppoa kikkaa, millä nopean elämän saisi muutetuksi hitaaksi, sillä puuhien haalimiseen tottuneen toinen käsi yleensä jo täyttää kalenteria kun toinen on muka raivaaavinaan sitä tyhjemmäksi.

Nopeuteen addiktoituneen kannattaa kysyä itseltään yksi hyvä kysymys: miksi minä toimin näin??? – ja sen jälkeen uskaltautua katsomaan itseään rehellisesti. Prosessi, joka tästä käynnistyy onkin sitten usein piinallisen pitkä ja hidas. Siis juuri vastakkainen kuin nopeiden elämysten etsintä.

Itse olen kolme vuotta omistautunut hitaamman elämäntavan opettelulle. Silti koen olevani vasta alussa.

Tähän kuoroproggikseen nyt kuitenkin menen. Kuten ystäväni ovelasti perusteli: ”sehän on varsinaista slow-musaa”. Tervetuloa siis slow-musiikista nauttimaan kaikki Someron suunnalla liikkuvat nyt sunnuntaina kello 18 Someron kirkkoon Hilarius Ensemblen Fauren Requiemin esitykseen. Sama teos samalla porukalla Klaukkalan kirkossa 7.11.

Leppoisaa viikonloppua!

Slow-bloggausta

Sattuipa silmiin kaksi hyvää englanninkielistä blogikirjoitusta, jotka ottivat kantaa siihen, mikä erottaa hitaan blogin niistä muista. Tästä postauksesta löytyy kymmenkohtainen slow-bloggauksen manifesti. Hienoa zen-näkökulmaa bloggaukseen tarjoaa tämäkin kirjoitus, jossa tämä (vasta 19-vuotias!) bloggaaja tiivistää hienosti zen-blogin idean:

Zen-bloggaaja luo omat sääntönsä. Hän kirjoittaa vain silloin kun haluaa, niin pitkiä kirjoituksia kuin haluaa ja ainoastaan omista syistään.

Molempien kirjoittajien mielestä bloggauksen ilon suurin sabotoija on takertuminen palautteeseen: kommenttien määrään, lukijoiden määrään tai erilaisiin listautumisiin blogiluetteloissa. Slow-blogin kirjoittamisen tärkein periaate on, että sitä kirjoitetaan itselle. Tällöin se myös todennäköisimmin tavoittaa muut samanhenkiset. Sillä ei ole väliä onko heitä yksi vai tuhat. Blogi pysyy slow-käytössä, jos unohtaa kokonaan yleisöt ja käyttää sitä luovuustyökaluna itselle. Ja kun yhden blogin aika on ohi, sen voi vain lopettaa.

Slowblogs-blogin kirjoittaja Monna, joka tunnustaa olevansa addiktoitunut erilaisiin oman blogin seurantamenetelmiin kuten Feedburneriin (ei aavistustakaan mikä se on), on huomioinut, että aina, kun hän postaa tietystä aiheesta, kävijämääriin tulee piikki. Blogioppaat korostavat seurannan tärkeyttä juuri tällä ajatuksella: kun on saanut selville, mikä aihepiiri blogiyleisöön ”iskee”, tämänkaltaista sisältöä pitäisi ruveta pikaisesti tuottamaan blogiin lisää.

Tämä tuo mieleeni sen, mitä meille toimittajille on jo pidempään toimintaohjeena tyrkytetty: ihmisille pitää tarjota sitä, mitä he haluavat. Juttujen on muka aina oltava lyhyitä, kaikkien ymmärrettäviä, helposti sulatettavia ja sellaisia, että myyttinen ”viimeinenkin peräkylän täti” ne tajuaa. En ole koskaan uskonut tähän. Itse ainakin ostaisin mielummin lehden, jossa on kaksi pidempää, ajatuksella kirjoitettua reportaasia kuin kaksikymmentä pinnallista pätkäjuttua.

Edellistä, niinikään slow-aiheista blogia pitäessäni huomasin suosituimman postaukseni käsitelleen Lindexin lastenvaate-alessa repsahtamistani. Mitä tästä pitäisi päätellä? Olisiko minun pitänyt kirjoittaa lisää Lindexistä, tai jopa siirtyä kokonaan lastenvaatebloggauksen puolelle (mikä on meikäläiselle täydellinen EVVK-aihe)? Monet omasta mielestäni paljon paremmat postaukseni eivät saaneet yhtään kommenttia, mutta päätyivät sitten lopulta kirjaani.

Yksi lapsistani halusi vastikään aloittaa blogin. Aluksi bloggaaminen oli hänestä innostava ja hauska keino keräillä mietteitään. Blogi oli minustakin hurjan hieno. Sitten hän keksi bloggerin tilastotyökalun ja alkoi seuraamaan kuinka moni lukee hänen kirjoituksiaan. Italianserkkua lukuunottamatta ei kukaan! Intonsa sammui siihen.

Tänään, sairaspäivällä (jo kaksi lapsistamme kipeänä), voisin yrittää houkutella lasta jatkamaan blogiuraansa. Tällä kertaa vain ja ainoastaan omaksi ilokseen.

Tuli palaa takassa ja luntakin satelee, pikkuhahtuva kerrallaan. Lämmintä viikonloppua kaikille!

ps. Parin kuukauden takaisesta aloittamisestani kävijöitä on osunut tähän blogiin jo lähes 4000, hip hei! Mutta nyt kyllä unohdan kokonaan nämä seurailut…:-)

Sairaspäivänä kaikki on hidasta.

Kohtuus kaikessa

Simplicitas-blogin pitäjä Ritva arvioi taannoin oman kirjani ja ilolla arvioin nyt hänen tuoreen downshifting-kirjansa Kohtuus kaikessa - enemmän elämää vähemmällä (Minerva 2010).

Kohtuus kaikessa on hienosti tutkittu ja taustoitettu kirja downshiftingistä ilmiönä. Olemme kirjan kirjallisuusluettelosta päätellen käyneet läpi Ritva Rajander-Juustin kanssa paljon samaa ulkomaista taustakirjallisuutta, mutta Ritva ankkuroi monien kotimaisten tutkimusten kautta ilmiön hienosti suomalaiseen yhteiskuntaan. Tässä mielessä voi varmasti hehkuttaa, että kyseessä on ensimmäinen laajempi kartoitus suomalaisesta downshiftingistä.

Erityisen kiinnostavia olivat oli Rajander-Juustin viiden eri kohtuullistajatyypin määrittelyt (nuoret kohtuullistajat, perheen hyvinvoinnin edistäjät, keventäjät, uranvaihtajat ja irtiottajat), sekä tavarapaljouteen ja kuluttamiseen liittyvät ajatukset.

Kirja tarjoaa hyviä, konkreettisia neuvoja downshifting-elämänratkaisuista haaveileville. Tällainen oli esimerkiksi kehoitus testata downshiftingiä etukäteen elämällä puolesta vuodesta vuoteen alentuneella (esim. osapäivätyöstä saatavalla) tulotasolla. Näin voi sekä säästää puskuria että saada realistista käsitystä siitä, onnistuisiko elämä vähemmällä tulotasolla.

Monipuolinen työ-elämäosuus oli mielestäni kirjan parasta antia. Rajander-Juusti pohtii laajalti ja ammattitaidolla nykyisen työ-elämän haasteita: työn ymmärrettävyyden, hallittavuuden ja mielekkyyden puuttumista, työ-uupumusta, työ-addiktiota. Näin se antaa keinoja lukijalle sanoittaa oman työn mahdollisia ongelmia.

Sen sijaan kirja ei käsittele suoritushulluuden problematiikkaa laajemmin eli ei selitä sitä outoa ilmiötä, miksi monen ihmisen slow-elämän projektit päätyvät entistä hirmuisempaan suorittamiseen. Esimerkkinä vaikka töistä irtisanoutunut maallemuuttaja, joka uupuu täydellisen talon rakennusprojektiinsa tuunatessaan talostaan jonkin tietyn epookin onnelaa. Tai johtajan pallilta kotiäidiksi siirtynyt nainen, joka palaa kotonakin loppuun perfektionistista äitiyttä suorittaessaan.

Downshifting tai hitaampi elämä ei mielestäni tuo automaattisesti mukanaan elämänlaatua tai onnea, ainakaan siinä perinteisimmässä mainosmielessä. Pienen elämän etsijä on pikemminkin sitä mieltä, että jokainen downshiftaaja tarvitsisi tielleen etukäteisvaroituksen: elämäntahdin hidastuessa omat käsittelemättömät möröt voivat hyvinkin hyökätä kimppuun. Toisaalta niiden kanssa kamppaillessaan voi hyvinkin päästä elämän ytimeen.

ps. Myös leppoistamisesta voi tehdä itselleen stressaavan Projektin. Aiheen tiimoilta käytiin hieno keskustelu taannoin täällä.

Miten hypervanhemman lapsesta tuli slow-aikuinen

Harmi, että tämä Carl Honorén luotsaama ohjelma hypervanhemmuudesta juuri poistui Ylen Areenalta. Satuin katsomaan ohjelman, ja touhu tuntui kovin tutulta. Sitä väitettä, että Honorén nimeämä hypervanhemmuus olisi uusi ilmiö en ollenkaan usko. Omasta kokemuksesta voin näet kertoa, että kyseisen vanhemmuustyylin pioneerit olivat täydessä vauhdissa jo 70-luvulla.

Monella tavalla lahjakas ja aikaansa edellä oleva isäni oli lukenut edistyksellisimmät kasvatusoppaat ja päättänyt tehdä minun kanssani kaiken juuri oikein. Syntymästäni asti isä (ammatiltaan englanninopettaja) kommunikoi kanssani vain englannin kielellä, sillä kieli oli saatava täydellisesti haltuun ennen viisivuotiaana alkavaa englantilaista koulua.

Englannin tultua natiivikuntoon isä siirtyi ranskaan. Jostain hän oli lukenut aivotutkimuksen, jonka mukaan oppiminen on tehokkainta nukahtamista edeltävässä puolivalvetilassa.Vuosikausia nukahdin siis avokelanauhoilla pyörivän ranskankurssin lörpötykseen. Kun tuli tutkimuksia siitä, että barokkimusiikin tasainen sointi tukee oppimista, isä nauhoitti minulle erillisiä Bach/Vivaldi- oppimiskasetteja, joita oli määrä soittaa kokeisiin luvun taustalla.

Musiikkiopistoputki tuli luonnollisestikin käytyä läpi soittimena piano, viulu ja myöhemmin laulu. Paljon aikaa isä pisti kohdallani kärsivällisesti sekä viulunsoiton että matematiikan opetukseen.

Multilahjakas, seitsemää kieltä hallitseva isäni oli myös perehtynyt mm. pikalukemiseen, pika-opiskeluun, sekä (elämän eri suoritustasoja edistäviin) vitamiineihin ja hivenaineisiin. Isällä oli sekä sambayhtye että mustalaismusiikkia soittava kokoonpano ja kodissamme soivat kaikkien mahdollisten maailman musiikkikulttuurien levyt. Isän tyttönä menin joka juttuun innolla mukaan.

Isän tarkoitusperät olivat kovin hyvät: minusta piti tulla uusi, kansainvälinen ihminen, jolle olisi pedattu ”kaikki mahdollisuudet”. Mutta mihin nämä mahdollisuuteni sitten käytin? Pyrkimällä aikuisena kaikin voimin ei-suorittavaan slow-elämään.

Matkustelukaan ei, koko lapsuuden matkustelun ja kansainvälistämisen jälkeen enää kiinnosta. Siskostakin tuli muuten taiteilija, joka ei ole ”oikeista töistä” ikinä perustanut.

Koska vauvasta asti aloitettuun suorittamiseen väsyy viimeistään nuorena aikuisena, ja koska maailman sivu nuoret ovat halunneet elää täsmälleen päinvastoin kuin omat vanhempansa uskon tämän hetken hypervanhemmuudella olevan herkulliset seuraukset. Hypervanhempien  ansiosta meillä tulee olemaan tulevaisuudessa paljon nuoria aikuisia, joille suurin arvo tulee mitä luultavimmin olemaan kiireettömyys ja rento elämä.

Isä on kertonut ylpeänä, miten jo pikkuruisena huhuilin täydellisellä brittiaksentilla ”Daddy, hand!!” käteni juututtua pinnasängyn pinnojen väliin.