Junika jatkoi edellisen postaukseni pohdintoja ja tiivisti asian kiinnostavasti täällä kysymykseen: mikä on oma ”vähin”? Mikä on downshiftauksessa minimiraja pienimmälle mahdolliselle hyvälle elämälle?
Siis: elämälle, jonka kokee mielekkääksi eikä pelkäksi ankeaksi kituuttamiseksi. Kysymys keskitettiin materiaan ja ajankäyttöön. Siitä rajattiin pois siis vaikkapa rakkaat ihmissuhteet ja terveys, joista luopuminen ei varmaankaan ole kenenkään downshiftarinkaan agendalla.
Edellistä postaustani kommentoinut Henna, joka kertoi nauttivansa köyhäilystä, kertoili oman elämäntapansa tavoitteen olevan ansaita rahaa sen verran, että selviytyy lainasta ja talon ylläpidosta. Mutta vain sen verran.
Henna mainitsi elämäntavastaan asioita, jotka itsellenikin ovat tärkeitä: mahdollisimman edullinen ruoanlaitto, liki ilmaiset harrastukset, kierrätetyt vaatteet, ajan vietto kotona eli kotoilu.
Tässä muita mietteitä oman hyvän elämäni minimivaatimuksista.
Työ: Olen aikoinaan tehnyt ratkaisun kouluttautua pitkälle ja hankkinut asiantuntemusta, jota haluan työssäni käyttää. En siis halua esimerkiksi siirtyä helpompiin, vähemmän stressaaviin puistotöihin lehtiä haravoimaan (tämäntyyppisestä downshiftauksesta, jossa siirrytään luovasta aivotyöstä idealistisesti ”konkreettiseen tekemiseen” minulla on nimittäin karua kokemusta, pitääkin joskus bloggata siitä).
Arvostan työssä mahdollisuutta säädellä omaa työaikaani. Tällä en tarkoita lorvimista ja laiskottelua, vaan esimerkiksi sitä, että voisin aloittaa työpäivän aamuvirkkuna viideltä ja lopettaa sen jo alkuiltapäivästä. Pidän siksi esimerkiksi huonopalkkaisempaa ja työajoiltaan joustavaa etätyötä mielekkäämpänä kuin kellokortti-tyyppistä, tarkkaan säädeltyä, vaikkakin hyväpalkkaista työtä. En voisi tehdä työtä, jonka kokisin arvomaailmani vastaiseksi tai epäeettiseksi.
Marikki toteaa täällä kohtuullistaneensa tietämättään jo opiskeluaikana. Hän kieltäytyi valmistumasta nopeasti, jotta sai aikaa opiskella ja ajatella vähän enemmän ja saada sitä kautta elämänlaatua opiskeluvuosiin. Minunkin yliopisto-opintoni venähtivät kotiäitiyden, oopperaharrastuksen ja töiden takia, mutta loppututkintoon päästiin. Olen edelleen iloinen siitä, että ikävuodet 20-30 eivät kuluneet ura- tai asuntolainaputkessa, vaan siihen mahtui myös se elämiseksi ja nuoruudeksi kutsuttu osuus.
En halua luopua kulttuurista. Minusta kiinnostavinta elämässä on seurata taidetta, kirjallisuutta, elokuvia, teatteria, musiikkia, tanssia ja oopperaa (mainitsen uhallakin jopa tämän viimeisimmän, taiteista kalleimman ja muka elitistisimmän, ja lisään että näistä joka ainutta voi seurata myös television, radion ja kirjastojen kautta). Ja youtuben! Oopperaakaan ei muuten enää yleensä tehdä siihen pölyiseen pönötys- ja pukuloistotyyliin:
Matkustamisesta olemme perheenä luopuneet ajat sitten. Matkustamisesta oli tosi helppo luopua. Sen ainoa vaikeus koittaa sinä (kieltämättä aika usein toistuvana) hetkenä, jolloin joku lapsista marisee, miten se ja se paras kaveri taas lähti sinne ja sinne, ja miks ei me koskaan…
Mutta sitten voi lukea lapsille vaikka Harry Potteria tai pelata jotain peliä. Problem solved. Jos lapset haluavat matkustella elämässään myöhemmin, he ehtivät kyllä.
Minua on raijattu ympäri Eurooppaa koko lapsuus, mutten muista että vanhempani olisivat ehtineet olla minulle läsnä matkoilla(kaan). Matkat olivat vanhemmilleni statussymboleita, osa paremman perheen näytelmää.
Pitkät kotiäitiysjaksot ovat olleet minulle tärkeitä. Niiden takia olen luopunut monista uramahdollisuuksista ja isosta määrästä rahaa. Esikoisen kanssa olin kotona yhteensä kolme vuotta, toisen ja kolmannen kanssa yhteensä neljä vuotta ja nyt olin taas neljännen lapsen kanssa melkein kolme vuotta. Eläkekertymääni on siis tullut kymmenen vuoden vaje, mutta ratkaisu on tuonut juuri sitä elämänlaatua, mitä arvostan. Omaan ja lasten tahtiin elämistä ja kiireettömyyttä.
Luonnonläheisyydestä en enää luopuisi. Helsingin kivisimmässä keskustassa kasvaneena muistan vieläkin sen tunteen – erityisesti kesäisin – kun tuntui, että oikea maailma oli muualla ja itse oli ikään kuin vankilassa. Luonnon vuoksi olen valmis luopumaan todella monesta asiasta: palvelujen läheisyydestä, toimivasta joukkoliikenteestä, ystävistäkin… kunhan saan vaan asua puiden keskellä ja pistää kasveja keväisin kasvamaan jollekin pikku maapläntille.
Olen valmis tinkimään kaikesta kulutuksesta ja kyseenalaistamaan joka ainoan ”välttämättömänä” pidetyn hankinnan. Todellista vapautta on minusta elää tulojensa mukaan ja tehdä töitä sen verran kohtuullisesti, että ehtii myös elää.
 |
| Elämänlaatua on oma koira. Tai kettu? |
On aina hauskaa lukea muiden konkreettisista ratkaisuista, tämä kun on sitä jokapäiväistä päätöksentekoa itselläkin. Rahat vai kolmipyörä, ja niin edelleen.
VastaaPoistaHauskaa myös että poimit juuri tämän L'Orfeon. Se on ihan lemppareitani. Minulla on yksi erityisen teatraalinen levytys L'Orfeosta, ja kuuntelen sitä usein. Keitähän nämä tässä pätkässä ovat?
Kirjoitit tämän kuin tilauksesta. Mulla on koko alkuvuoden ollut juuri kyseinen teema mielessä. Olen ryhtymässä varsinaisiin luopumistalkoisiin, osin omasta kutsumuksesta, osin elämän työntämänä. Nämä sun mietteet inspiroivat edelleen näitä ajatuksiani, mielelläni kuulisin joskus sen sun luovasta aivotyöstä konkreettiseen tekemiseen -kokemuksenkin. Varsinkin, jos se on kauhea;)
VastaaPoistaMukavaa uutta vuotta!
Tätä on kyllä kiinnostava pohtia, siis näitä (itselle) riittävän hyvän elämän minimiedellytyksiä. Minua mietityttää eniten tuo matkustaminen. Olen aika elämyshakuinen ihminen ja hahmotan elämän tarkoituksenkin aika pitkälle sitä kautta. Tarkoitan tällä sitä, että janoan tietoa ja taiteen tarjoamia elämyksiä päivittäin ja ne ravitsevat ja onnellistavat minua siinä määrin, että pienikin tauko tällä rintamalla tekee olon helposti jotenkin tylsämieliseksi.
VastaaPoistaEnimmäkseen elämykset on tietysti saavutettavissa ilmaiseksi tai pienellä rahalla: olen kirjaston suurkuluttaja, käyn (kriitikkona) elokuvissa ilmaiseksi, kuuntelen musiikkia Spotifysta (ilmaiseksi), jne. Puhumattakaan tietysti ihmissuhteisiin, luontoon ym. ei-materiaalisiin asioihin liittyvistä elämyksistä, mutta nehän jätettiin nyt näiden minimiedellytysten tarkastelun ulkopuolelle.
Monet hienot hetket olen kuitenkin kokenut ulkomailla, ja se on vaatinut rahaa. Toki matkoilla on tullut myös pettymyksiä, jopa sellainen tunne, että nyt en hetkeen (tai ikinä!) halua matkustaa minnekään, vaan mieluummin luen kirjoja ja nojatuolimatkailen niiden kanssa. Mutta kuitenkin matkailu on antanut mulle niin paljon, että siitä en kerta kaikkiaan haluaisi kokonaan luopua. Tässä asiassa huomaan ajattelevani myös sitä, että elämä on melko lyhyt ja rajallinen; jos matkustaminen on minulle tärkeää, niin eikö ole lyhyen ja ainokaisen elämän tuhlausta olla matkustelematta? Tätä siis pohdin silloin tällöin.
Vähän enemmän (kuin nyt) pitäisi tienata että pääsisin kerran pari vuodessa omatoimimatkalle Eurooppaan, se riittäisi minulle. Ilman matkusteluakin voin tottakai elää ja olla onnellinenkin, mutta jostain koen tässä kohtaa jääväni paitsi, vaikka muuten en koe jääväni mistään.
Liisa: Orfeus ja koko Monteverdin tuotanto ovat minustakin niin ihania! Tässä produktiossa ohjauksen ja koreografian oli tehnyt Trisha Brown, musiikin johtanut René Jacobs ja Orfeusta esittää Simon Keenlyside.
VastaaPoistaMolly: Pitää tosiaan kirjoittaa joskus tuosta aiheesta. Kieli keskellä suuta...:)
Lumikko: En vastusta matkustelussa mitään muuta kuin rahanmenoa (erityisesti meidän tapauksessamme, kun on siirrettävä ja majoitettava jonnekin aina se kuusi ihmistä) sekä ilmastosyistä lentämistä. Juuri tässä eräänä päivänä muistelimme nuoruuden hauskoja interrail-kokemuksia ja pohdimme, että junamatkailu, sitten kun lapset ovat isompia, on erittäin varteenotettava ratkaisu.
Tapasin tässä kerran opettajaperheen, jotka olivat aina matkustaneet Interrail-meiningillä koko perheen kanssa. Heillä se oli toiminut loistavasti joka kesä, kunnes lapset kasvoivat niin että halusivat matkustaa itsekseen. Minä aina ajattelin, että se olisi liian monimutkaista... taisi olla pelkkä uskomus.
VastaaPoistaKivaa pohdintaa edelleen. Tuosta työstä kommentoisin sen verran, että sitäkään ei kannata tarkastella liian mustavalkoisesti. En lähtisi vertaamaan "aivotonta fyysistä työtä" ja "koulutusta ja aivojen käyttöä vaativaa työtä" keskenään. Koska niiden sisään mahtuu niin paljon erilaisia motiiveja, tarpeita, sekä työn sisällön variaatioita ja varsinkin työolosuhteita. Ja lisäksi ihmisen oma elämäntilanne ja voimavarat vaikuttavat, minkälaista työtä kulloinkin haluaa ja jaksaa tehdä.
VastaaPoistaOman työuupumukseni jälkeen olen ollut tosi tyytyväinen voidessani muutaman vuoden tehdä ihan vain "tyhmää" duunarinhommaa omassa yrityksessäni (siis ei niitä IT-hommia), vaikka osaamista on vaativampiinkin töihin. Toki yrityksen perustaminen ja markkinointi ja it-puoli ym. vaatii tietysti monipuolista osaamista, ja itse suorittavan työn tekeminen on vain osa sitä.
Mutta takaisin asiaan: työssä vaikuttaa ihan mielettömästi ne työolosuhteet, ja vain osa liittyy itse työhön. Esimerkiksi entisessä työssäni, jossa uuvuin, ei itse työssä sinänsä ollut mitään vikaa. Se oli vaativaa, hyväpalkkaista henkistä kapasiteettia vaativaa työtä, joka vaati myös sosiaalisia, teknisiä, kirjallisia ym. taitoja. Kun työ oli uutta ja sai olla mukana kehittämässä toimintaa, se oli innostavaa ja kivaa. Kun työtä oli tehnyt sitten jo yli viisi vuotta, eikä työn sisältö juurikaan kehittynyt tai muuttunut, alkoi kyllästyttää. (Haluan jatkuvasti oppia ja kehittyä, enkä oikein jaksa paikallaan polkemista ja saman jankkaamista.)
Mutta pahinta oli se krooninen stressi, jonka olosuhteet väkisinkin monille loivat. Ihmiset ("resurssit") vaihtuivat koko ajan, parhaimmat lähtivät pois. Työtä oli 2-3 ihmisen edestä, eivätkä mitään keskustelut esimiesten kanssa auttaneet asiaa ja olin avuton myös alaisteni kanssa, kun he valittivat minulle samasta asiasta. Johtajat eivät tunteneet riittävästi alaa, tuotteet joita myimme ja rakensimme olivat teknisesti vanhentuneita eivätkä vastanneet asiakkaiden tarpeisiin. Myyjät olivat asiantuntemattomia ja me projektipäälliköt jouduimme käytännössä tekemään heidänkin työnsä tarjouksen valmistelussa. Ihmiset olivat masentuneita ja ahdistuneita, työpaikan sosiaaliset suhteet olivat tulehtuneita. Tämä kaikki, ei itse työn sisältö, vaikutti siihen, että paloin loppuun ja työ oli todella ahdistavaa ja vastenmielistä.
Tuolloin takuulla olisin mieluusti mennyt haravoimaan hautausmaalle, jos se olisi ollut taloudellisesti mahdollista. Edellyttäen, että työpaikan ihmissuhteet ja työolosuhteet olisivat kunnossa. Eikä siinä työssä mielestäni vieläkään mitään vikaa olisi, koska ainahan aivojaan voi käyttää vapaa-ajallaan. Tosin minäkään en enää millään haluaisi joutua kellokortin ja kiinteän työajan piiriin.
Lisäksi olen todennut, että se stressi tulee monesti myös omasta päästä, eikä vain ulkoa johtuvista syistä. Osaan joskus kehittää stressiä ihan mistä vain (työskentelen aktiivisesti tämän kanssa) ja pienistäkin määristä töitä - pitkään jatkunut työuupumus todella heikentää stressinsietokykyä. Siivoojakin voi luultavasti olla hyvin stressaantunut (ja luultavasti onkin, mahdottomine vaatimuksineen, että missä ajassa mikin työ pitää suorittaa, joka on aivan alimitoitettu).
Eli asioissa on puolensa. Itse en halua arvottaa elämääni tai "arvoani", persoonaani (tai muiden) sen mukaan, minkälaista työtä milloinkin teen. Tiedän olevani fiksu ja osaava, vaikka tekisin mitä tahansa työtä. Työn sisältö ei määrää henkistä hyvinvointiani, ja henkinen hyvinvointini ohjaa valintojani, ei työn nimike, sisältö tai palkka.
Mielenrauha: En harkitsisikaan junamatkailua muuta kuin vähän isompien lasten kanssa. Tunnen omat rajani.Taaperoraivari junassa, huh-huh.:)
VastaaPoistaPellon pientareella: Totta puhut, töissä jaksamiseen vaikuttaa niin moni muukin asia kuin vain työn sisältö. Ja omasta päästä se pahin stressi tulee.
Pitää tosiaan selventää sitä omaa kokemustani myöhemmin, se liittyi työn sisältöä enemmän työkulttuuriin ja ilmapiiriin. Ja sellaiseen suomalaisittain epäkorrektiin asiaan, mistä ei kai saisi ääneen puhuakaan kuin sosiaaliluokkiin ja koulutuseroihin. Ja nimenomaan toisin päin kuin yleensä ajatellaan. Tunnen monia koulutettuja ihmisiä, joita on suorastaan työpaikkakiusattu duunaritöissä vain siksi, että he työyhteisön oletusarvon mukaan "kuvittelevat itsestään jotain". Tämä siis vaikka akateeminen itse olisi ollut kuinka hissukseen koulutuksestaan ja arvostanut suuresti esim. lehtien haravoimista.:)
Hyviä ajatuksia, paljon on tullut itsekin vastaavia pohdittua. Esim. en oikein suostu downshiftaamaan tallille ajelua, koskapa viikoittaisella hevostelukeikalla on vuosikausia ollut niin suuri merkitys minulle. Lomamatkojen suhteen olen vähän hämmingissä, mutta niitä ei downshiftata, kun ne ovat ainakin toiselle perheen aikuisista äärimmäisen tärkeitä ja itsellekin melkoinen henkireikä. Toisaalta voihan sitä matkustaa ennemmin Eurooppaan kuin Thaimaahan tai Dubaihin jne...
VastaaPoistaTärkeitä ajatuksia, ja elämähän ei ole mustavalkoista vaan jokaisen on vain työstettävä se oma arvomaailma, jonka mukaan tuntuu hyvältä ja oikealta elää. Ja sekin vielä pakkaa muuttumaan vuosien varrella ja elämäntilanteiden vaihtuessa :)
Hei Hanna, kiva kun löysit tänne ja minä sitä kautta taas sinun blogiisi. Mukavaa asiaa.:)
VastaaPoistatää on ihan hienoa pohtia downshiftausta, kun on varaa jättää pois matkoja ym. entäs me takuueläkkeellä kituuttajat, jotka joskus haluaisivat itselleen jotain ylellistä, esim. matkan kaupunkiin... vaatteet ostetaan kirpparilta, ei saada uusia vaatteita, ruoka on 30 % lapuilla varustettua...
VastaaPoista