keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Tenavaterapiaa

Olen aina fanittanut Tenavia ja monistellut parhaita paloja ympärilleni elämänohjeiksi. Kaksi ensimmäistä löytyvät työpaikalta, työpisteeni ilmoitustaululta. Ensimmäinen lohduttaa silloin, kun kamppailee writer´s blockin kanssa (eli aika usein):


Tämä taas auttaa suhteuttamaan asioita silloin, kun saa jutuistaan ikävämpää lukijapalautetta:

Seuraava tuntuu niin kauhistuttavan tutulta, että olen liimannut sen itselleni muistutukseksi kylppärin peiliin. Täydellinen ei tarvitse olla, eikä tehdä kaikkea itse!


Mies kokee tämä itselleen läheiseksi. Se löytyy siksi makuuhuoneen ovesta.


Tehoaakohan Tenavaterapia eläimiin? Tämä on liimattu meillä oven lähelle rohkaisemaan pikku raukkiskoiraamme, jonka vartiointitaidoissa on parantamisen varaa.


Loppuun vielä yksi jääkaapin oven Tenavista kera parin tärkeän jääkaappimagneetin. Tuo I´ve Found Jesus-magneetti on ehdoton lempparini: vastaukset monennäköisiin asioihin tosiaan löytyvät usein lähempää kuin voisi ikinä kuvitella. Oikean yläkulman magneetista löytyy taas vastaus aivan kaikkiin avioliitto-ongelmiin. Jos miehet tämän tajuaisivat, kaikki olisi niin paljon yksinkertaisempaa... (niin, nyt ymmärrätte varmaan senkin, miksi koen tuon kolmannen sarjiksen itselleni läheisimmäksi).



lauantai 26. maaliskuuta 2011

Pieniä hetkiä

Eri ikäisten lasten erot huomaa parhaiten tällaisina aamuina: pienillä on jo kukonlaulun aikaan valmiina nukketeatteriesitys, jonne on valmistettu äidille hienot pääsyliput ja tehty mukava katsomo. "Asiattomilta pääsy kielletty"-ukaasin takana nukkuu seitsemäntoistavuotias.
Pitkään nukkuukin, koska hänhän on tottakai valvonut aamun pikkutunneille.

Lasten huomattava eri-ikäisyys ja erirytmisyys tuntuu rasittavalta esimerkiksi sellaisina aamuina kun kolmevuotias herättää puoli kuudelta ja seitsemäntoistavuotias on pitänyt hakea bileistä samaisena yönä kello kahdelta. Enimmäkseen se on kuitenkin niin rikasta, että tekisi mieli muistiinpanna, kuvata ja videoida joka hetki. Näitä voisi sitten katsella niinä vuosina, kun tämä lapsista tyhjentynyt talo on hiljainen (ja siisti?).


Seitsemäntoistavuotiaan vihdoin herättyä saamme tuotapikaa aikaiseksi kipakan debatin aiheesta Earth Hour (josta 17 vee käyttää nimitystä "Hippie Hour"). Tämä kalkkis on tiukasti sitä mieltä, että kaikenlaisia sähkösäännöstelyjä on oikein hyvä harjoitella, sillä tulevaisuudessa ne tulevat olemaan useamminkin kuin kerran vuodessa toistuvia, eivätkä taatusti enää niin vapaaehtoisiakaan. Meidän huushollissa viikottaiset tai sitäkin useamminkin toistuvat katkokset eivät olisi mikään ongelma. Sekään ei tuntuisi pöllömmältä, että meidän kylällä vähennettäisiin katuvalaistua aikaa (nykyään meillä syttyvät katuvalot kello 5, ja ne sammuvat kello 23). Valoisimpina kuukausina katuvalot voisi sammuttaa pieniltä teiltä kokonaan ja talvellakin tuntia aikaisemmin.
Viikkosiivous tuli äsken tehtyä Manu Chaon musiikin avustuksella ”kunhan vähän pölyä pois jostain” –asenteella. Illalla katsotaan kynttilänvalossa isompien lasten kanssa ihana uusi velhojuttu Merlin.
Koiralla on ollut Tosi Huono Päivä. Aamulla se ehti juuri ja juuri pelastautua taaperon kaataman tuolin alta. Sitten seurasi kynsien leikkuu ja harjaus, ja lopulta se pelätyin ja inhotuin: imurointi. Vähemmästäkin sitä pieni koira vetäytyy keittiön alahyllylle maailmanloppua odottelemaan.


perjantai 25. maaliskuuta 2011

Lasku kevääseen

Kevään viimeinen pulkkamäki omalla pihalla. Vaikka sää vaihtelee oudosti lähes kymmenen minuutin välein sateesta lumisateeseen, siitä paisteeseen ja tänään täälläpäin jopa ukkoseen (!), räystäät tippuvat ja lumi sulaa.


Kasvimaasta ei näy lumikinosten alta vielä vilaustakaan. Tänään se kuitenkin alkaa: sain kaupasta istustusmullan ja viikonloppuna pistän siemenet kasvamaan. Pöydällä odottaa iso kasa kiinnostavia romaaneja. Nelipäiväinen työviikko on maailman paras keksintö!


Näihin uusiin loistokirjoihin (Raimo Flinkin "Ekopuutarhuri" ja Riku Cajanderin "Luontopiha -Ympäristöystävällinen piha ja puutarha" ) palaan perusteellisemmin myöhemmin.

Leppoisaa viikonloppua!

torstai 24. maaliskuuta 2011

Mitä meistä jää?

Tästä on tullut lempimagneettini. Olokin on tänään just tämmöinen:

Eilen olin katsomassa sairaalassa isää. Tällä kertaa hän näytti hetkittäin muistavan kuka olen. Muuten jutut olivat yhtä erikoisia kuin ennenkin.

Olisi kiva kuulla jotain tieteellistä dataa siitä mitä aivoissa oikein tapahtuu kun ihminen dementoituu. Mitkä asiat unohtuvat ja mitkä taas jäävät? Onko siinä joku logiikka tai peräti systeemi?

Muistan miten myönteinen ja koko ympäristöään valaiseva mummoni oli ihan loppuun saakka, vaikka tosifaktojen suhteen olikin jo ihan kuutamolla. Hänelle viimeiseksi asiaksi mieleen jäivät kiitollisuus kaikesta, se miten hyviä kaikki ihmiset ovat - ja valtava innokkuus lähestyvän kuoleman edessä. Mummolla kun oli jo aiemmin ollut kuolemanrajakokemus, eli häntä ei kuolema peloittanut. Hän oli jo iloisesti luovuttanut, unohtanut onnellisesti kaiken epäolennaisen.

Isä taas vain miettii stressaantuneena ikuisuusprojektejaan (vintin ja asuntovaunun siivoamista), leuhkii juoksevansa "pitkiä lenkkejä" ja jumppaavansa "tuntikausia" (oikeasti on eristyshuoneessa eikä juurikaan pysty kävelemään ilman rollaattoria), hautoo kaunoja, arvottaa sairaanhoitajia ulkonäköjärjestykseen ja miettii vieläkin lihomis-laihtumis-kysymyksiä. Tuomani suklaalevy herättää hänessä joka kerta ihastusta, mutta jo parin palan päästä hän alkaa huolestuneesti miettiä, miten suklaan syöminen ei kyllä tee yhtään hyvää kropalle.

Tuntuu jotenkin masentavalta, että sinänsä monipuolinen ihminen on supistunut näin pinnalliseksi. Siksi mietinkin: jos omakin muistini alkaa jossain vaiheessa mennä (todennäköisyyshän on suuri, sillä olen perinyt joka ainoan isäni terveysvaivan), mitä minusta jää? Mitkä ovat ne viimeiset jutut, mitä ääneen mietin? Toivottavasti en ainakaan laihdutusta. Vai onko dementiassa vain kyse aivorappeumasta, johin ei vaikuta siihen asti eletty elämä mitenkään?

Nyt kun taas työn puolesta luen kaikki aikakauslehdet osuipa silmiini huhtikuun uudesta Sara-lehdestä tämmöinen:


Arvoitukseksi minulle jäi, mikä teki näistä vaatteista (kuvan leninki 269 e) slow-vaatteita. Mahdollisesti se ajatus, että ostamalla yhden näin laadukkaan vaatteen et muka tarvitse muita. Hmm...

Samaisen lehden kansitekstissä omaan liialliseen kunnianhimoonsa herännyt Jari Sarasvuo muuten julisti seuraavaa: "Pieni elämä ei (aina) tarkoita huonoa elämää."

Jep jep.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Tom Hodgkinsonin jalanjäljillä

Nettiin on tullut tänne, vähän lyhennettynä, viime kesänä Meidän Perhe-lehdessä ilmestynyt juttuni. 
Herättikö juttu teissä ajatuksia?


Tämä Lauri Mannermaan ottama kuva on saman jutun kuvituksesta. Ilo oli alkukesällä vielä näin pikkuruinen pentu.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Joogaa ylisuorittajalle

Mies intoilee aloittamastaan Joogaa jäykille- kurssista. Mistään päin ei kuulemma kolota enää niin kuin ennen ja selkäkin on pysynyt kunnossa.
Nyt kun istun taas pitkät päivät koneella on omakin selkä alkanut vihoitella ja joogan hyödyt ovat muistuneet mieleen. Pitäisikö kaivaa joogamatto esiin?

Aloitin joogan 16-vuotiaana - ja hurahdin oikein kunnolla. Joogasin joka aamu ennen koulua hirveän pitkän ohjelman meditaatioineen kaikkineen. Niistä ajoista lähtien suhteeni joogaan on ollut on ja off. Huippukuntoiluaikoina tavallinen hathajooga tuntui aivan liian löysältä touhulta. Astangaan en taas päässyt monesta hyvästä kurssista huolimatta koskaan kunnolla sisälle. Nykyisenä leppoistajana astanga jopa kauhistuttaa, sillä tunnen kyllä itseni: haluan lajissa kuin lajissa edetä nopeasti. Erityisen hanakasti koukutun lajiin, joissa edetään tasoilla mitattavassa systeemissä. Innostun aina myös uusista joogakirjoista, kaiken maailman kymmenen päivän tai viikon metodeista.

Minulle on ollut aina tosi helppoa seurata muiden sanelemia järjestelmiä. Paljon vaikeampaa on ollut oppia kuuntelemaan omaa kehoa. Sitähän jooga kai pohjimmiltaan juuri on.

Nyt ajattelin kuitenkin aloittaa joogan uudelleen juuri tällä asenteella. En tarvitse kuin maton ja tämän vanhan kirjan, jonka avulla joogan alunperinkin opettelin: Indra Devin kirjan Yoga for You vuodelta 1960. Tämä isältäni peritty kirja on kirjoitettu aikana, jolloin jooga ei ollut vielä joka iikan laji, ja se sisältää kiehtovia kuvia.

Isän innokkaat alleviivaukset ja klemmarimerkinnät lisäävät itselleni kirjan arvoa. Rentoa viikonloppua ja makeita venytyksiä!


keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Yksinkertaista bloggausta

Ostin netistä innokkaasti tämän. Vihdoinkin selkeitä ohjeita siihen, kuinka tehdä bloggaamisesta vähemmän aikaavievää!

Petyin, sillä kirjan lähtökirjana oli kuitenkin se, miten luodaan menestynyt - siis mahdollisimman suuren yleisön - blogi ja sen ympärille kehittynyt yhteisö. Plus tietysti paljon mainoksia ja ”yhteistyökumppaneita”.
Säästän teiltä muilta kahdeksan dollaria ja kerron, miten Rachel Meeksin mukaan bloggataan simppelisti. Meeks perusti oman bloginsa kootakseen nettiin ajatuksiaan elämän yksinkertaistamisesta, mutta pian hän törmäsi tuttuun ilmiöön: itse blogin pito teki hänen elämästään valtavan monimutkaista.

Aikaa vierähti koneella. Hurjasti vierähtikin.

Rachel valvoi yökaudet parantaessaan bloginsa ulkoasua, seuratessaan kävijätilastojaan, yrittäessään vastata pedantisti joka ainoaan kommenttiin ja sähköpostiin. Päivisin hän oli pienten lasten äitinä aivan puhki. Lapset saivat kuulla koko-ajan sen saman tokaisun, mille omatkin lapseni ehtivät jo pahasti allergisoitua: ”Odota vähän...äiti kirjoittaa vain tämän yhden...” (postauksen, vastauksen, mailin)

Tähän asti samaistuin Rachelin tarinaan kybällä. Hieno oli myös Rachelin ensimmäinen ohje: erota toisistaan blogisi tarkoitus ja oman elämäsi tarkoitus. Jos ne ovat sinulle sama asia (”haluan olla maailman menestynein bloggaaja”), asiassa ei olekaan mitään ongelmaa. Siitä vaan satasella omaa blogia kehittämään. Mutta jos on perhettä, työ ja muitakin elämän tavoitteita, pitää pohtia kuinka ehtii esimerkiksi bloggata ja elää itsekin sitä hidasta elämää.

Siksi loppu Rachelin kirjasta ei oikein iskenyt, se kun oli sitä samaa ikuista tehokkuusajattelua: kirjoita nopeammin, keskity paremmin, suunnittele kuukauden bloggausteemat sekä kaikki postausten aiheet etukäteen, kirjoita paljon juttuja varastoon, jotta postaaminen ei esimerkiksi sairauden takia hetkeksikään keskeydy, verkostoidu muiden bloggaajien kanssa...

Tämä kaikki kuulosti epäilyttävästi ihan työ-elämältä.

Minulle bloggaaminen on harrastus. Haluan pitää sen vapaana kaikista tavoitteista. En välttämättä edes halua valtavaa lukijamäärää; pieni mukava porukka riittää oikein hyvin. Työni teen muualla eli en myöskään myy mainostilaa.

Ainoa oma stressijuttuni bloggaamisessa on kommenttilaatikko. Tammikuun lopussa piilotin tästä blogista kommentointimahdollisuuden, sillä minua alkoi ahdistaa (itse keksitty?) vaatimus siitä, että mukaviin kommentteihin pitäisi aina vastata. Tästä syystä tulin roikkuneeksi koneella niin, että perhekin jo hermostui. Nyt kun olen taukoni ansiosta sopivasti nettivieroittautunut ajattelin kokeilla miten homma onnistuisi niin, että pidän koneen edelleen kiinni ja annan kommenttien vain tulla. Vastaan siis kun tuntuu siltä ja on aikaa, mutten aina. Ikäviä kommentteja minulle ei ole oikeastaan koskaan tullut, mutta nyt kun etukäteistarkistusmahdollisuus samalla poistuu, kerrottakoon myös, että asiattomat ja ilkeät kommentit poistetaan sen kummemmin selittelemättä.

Simple blogging-kirjan parhaita neuvoja oli priorisoida se, mikä bloggaamisessa itselle on tärkeintä (kommentteihin vastaaminen, muiden blogien lukeminen ja kommentoiminen, kuvat vaiko kirjoittaminen). Minulle ykkösasia on kirjoittaminen.

Poistettuani täältä kommenttimahdollisuuden oli ihana lukea miten helpottavana eräs lukija päätöstäni piti. Hän oli jo pitkään lukenut blogiani, mutta tuntenut syyllisyyttä siitä, ettei koskaan kommentoinut. Nyt hän sai lukea blogiani vailla syyllisyyttä muka-saamattomuudestaan.

Haluan sanoa hänelle ja kaikille teille muillekin, että avoin kommenttilaatikko ei ole vaatimus. Jättäkää jälkenne tänne vain silloin, kun teillä on aikaa ja intoa. Aina olette myös tervetulleita vain lukemaan.

Mark Ryden: Allegory of the Four Elements

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Hyvää yötä, nykyaika

Perjantaina minulla oli juttudeadline, jonka olin päättänyt tunnollisesti pitää. Silmälääkärin tippojen jäljiltä en nähnyt vielä aamusta pientä tekstiä, joten aloitin työpäivän nettisurffailulla BBC:n sivuille. Sieltä CNN:lle. Ja Al Jazeeran suoraan lähetykseen. Sinne jymähdin.

Tunnit kuluivat, katselin apokalyptisia näkyjä. Lehtitalossa elämä näytti – uskomatonta kyllä- jatkuvan ihan tavallisena. Yhdentoista maissa menin päivittelemään viereiseen huoneeseen tsunamiuutista. Kukaan muu ei ollut huomannut sitä. Sen jälkeen ei kenenkään muunkaan työnteosta tullut juuri mitään.
Iltakävelyllä keskustelimme miehen kanssa siitä, miten monta megakatastrofia ihmiskunta, nykyisillä peli- (ja erityisesti talous-)säännöillään vielä kestää? Ja mitä tapahtuu sitten, kun se ei enää niitä kestä? Mies piti 2012-intoilijoiden ”ähäkutti, tämähän me tiedettiin jo ajat sitten”-intoilua facebookissa vastenmielisenä. Minulla taas pyöri päässä ystävän lausahdus:
- Koko-ajan meille vakuutellaan, että tällainen määrä luonnonkatastrofeja on normaalia. Mutta kun se ei vaan enää ole!
Rupesimme visioimaan millaista elämä olisi, jos nykyinen maailmanjärjestys, 2012-friikkien ennustusten mukaan loppuisikin. Jos esimerkiksi pankkijärjestelmä kaatuisi, niillä ei kait olisi keinoja periä takaisin kenenkään asuntolainaa? Muistelin vastikään lukemaani (erittäin suositeltavaa!) Margaret Atwoodin Herran tarhurit-kirjaa, jonka maailmanlopussa neuvokkaimmin selvisivät ekopipertelijät. Heillä kun oli ensi käden hengissäsäilymistietoutta.
Mies alkoi  visioida, miten ihmiset alkaisivat ryhmittymään turvahakuisesti kaupunginosien- tai kylänosien mukaan. Meidän pieni kylänosamme ryhmittyisi kamppailemaan eloonjäännistä yhdessä. Parhaimmat mahikset olisivat niillä, joilla olisi oma porakaivo, maakellari, kasvimaa, puusee, ja tarpeeksi polttopuita.
- Pitäisi varmaan omistaa ase, niin voisi metsästää riistaa. Ja puolustautua, kun kuitenkin tulisi anarkia, mies innostui.
Tässä vaiheessa keskustelua väsähdin. Itse olin ajatellut idealistisesti luontevaa siirtymää suoraan tällaiseen yhteiskuntaan. Tulisipa jostain joukkoja rauhanomaisesti luotsaamaan uusi vaikuttava aatejohtaja tyyliin Gandhi tai Krishnamurti.
Tai edes Yrjö Kallinen?
Facebookista napattu Jarkko Martikaisen ”Hyvää yötä, nykyaika”, jossa viitataan kintaalla ihmiskunnan edistysuskolle sopii päivän tunnelmiin…



lauantai 12. maaliskuuta 2011

Perillä. Hetken.

Vasta tätä Liisan postausta kommentoidessani tajusin, että nyt taidan oikeasti olla siellä. Siis pienessä elämässä. Ainakin hetken.
Vielä kirjani ilmestymisen aikaan viime syksynä stressailin siitä, miten minä muka kellekään pystyisin mitään kertomaan hitaammasta elämästä, oma elämä kun oli aina vain kiireistä ja moniprojektista.
Sitten tapahtui jotain. Väsyin. Oli pakko pudottaa ohjelmastani suurin osa touhuista.
Nyt minulla ei ole projektin projektia. Käyn töissä neljänä päivänä viikossa. Vapaa-ajalla kävelen koiran kanssa ja olen lasten kanssa. En tee mitään muuta. On rauhallista. Ainakin vielä nyt, kun kasvimaatouhut eivät ole alkaneet.
Aiheesta toiseen, olen jo pari vuotta ihmetellyt mitä ovat näkökentässäni lentelevät valkoiset pilvet. Joku ehti jo epäillä, että näen enkeleitä. Eilen silmälääkärillä selvisi, että minulla on silmässä kaihi (olen muuten – tietysti – perinyt senkin isältäni). Näin mummomaisen kuuloinen sairaus herätti huomaamaan, että tässähän ihan oikeasti vanhennutaan ja haurastutaan. Siinä on jotain ihanan vapauttavaa ja hidastavaa.
Kirjoitin tämän jo kolme vuotta sitten, näköjään ennakoiden varhaista mummoutumistani. Samaa mieltä olen edelleen.
Viikon inspiraatio: Tämän viikon haastateltavani vinkkasi minua yhdysvaltalaisesta indiebändi Eelsistä. On aina suuri lahja löytää uusia omilla aivoillaan ajattelevia, sopivasti hulluja lauluntekijöitä.
Tämäkin kappale, eikös tässä olekin melko lailla kaikki, mitä (pienestä) elämästä voi sanoa?

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Happy, Ilo

Sinä kesänä kun täytin 14, vanhempani antoivat vuosikausien vänkäämiselle periksi: sain koiran. Kerrostaloelämän takia päädyttiin pieneen corgiin. Koiralle annoin nimeksi Happy.

Happystä käytettiin perheessämme usein määritelmää "kuin ihmisen mieli". Tämä on vähättelyä. Osuvampi nimitys on suojelusenkeli. Se koira kantoi minut koko pitkän ja angstisen teini-iän yli nuoreksi aikuiseksi. Happy toi joka päivään nimensä mukaisesti iloa ja oli paras ystäväni.

Happy ehti tutustua vielä ensimmäiseen lapseeni ennen kuin korkeassa iässä kuoli.



Pitkään aikaan en ajatellut koiria. Olin ruvennut ajattelemaan, etten ole koiraihminen.  Etenkin siksi, että ehdin tässä välissä ottaa toisen koiran. Sen kanssa kemiat osuivat niin huonosti yhteen että myin sen aika pian pois. Olisi kannattanut luottaa intuitioon, joka sanoi sen koiran kohdalla koko-ajan ei. Tai havahtua edes siihen, että koiran ostamisen tielle ilmeni ihmeellisiä esteitä, joiden läpi kuitenkin itsepintaisesti puskin. Olin nääs päättänyt ottaa koiran.
Eihän niin koiria oteta. Pitää odottaa, että oikea koira löytää sinut.
Viime keväänä menin käymään parhaan ystäväni luona. En tiennyt, että hänen mittelspitz-koiransa (josta en ollut ollut muuta mieltä kuin että ”ihme karvapallo”) oli saanut pentuja. Lapset vaativat päästä makuuhuoneeseen pentuja katsomaan. Menin seuraksi innottomana. En nyt vaan satu olemaan sitä tyyppiä, joka jaksaa intoilla eläintenlapsista.
Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Niin voimakasta humausta ei ole tullut edes ihmisrakastumisissa. En kiinnittänyt mitään huomiota pentueen kolmeen muuhun pentuun, huomasin vain sen yhden.
Pentu ei näyttänyt koiralta, ennemminkin metsäneläimeltä, ketulta tai supikoiralta (tässä se olikin ovela, koiraan en nimittäin ehkä olisi kiinnittänytkään huomiota). Lähetin miehelle heti kännykällä oheisen kuvan ja ilmoituksen ”Tässä on uusi perheenjäsenemme, sopiihan?”.


Sitten iski järjen ääni: koirasta on kauheasti  vaivaa. Mies muistutteli miten edellisen koiran kanssa kävi. Yksi lapsistamme on ehkä allerginen. Minulla ei silloin ollut edes rahaa koiran ostoon. Itsekseni kuitenkin ajattelin seurata mitä tapahtuu. Jos meille on tarkoitus tulla juuri tämä koira, kaikki järjestyy kuin itsestään. Näin kävikin: ihmeellisiä sattumia toinen toisensa perään.
Monille koirille oireileva lapsi sieti täydellisesti juuri tätä koiraa. Ystäväni tarjoutui lainaamaan rahat koiran ostoon. Kukaan ei ihmeellisesti varannut juuri tätä pentua, vaikka jahkailin asiaa pitkälle yli luovutusiän ja jouduin lopulta hakemaan sen toiselta puolelta Suomea. Vanhin lapsemme suhtautui koiran ottoon kaikista skeptisimmin. Lopulta hän puuskahti: ”Jos sun kerta on se pakko saada, anna sille edes kunnon nimi. Ilo oli yhden mun kaverin tyttöystävä, se sopisi tyttökoiralle”. Koska murkku oli asiasta niin vihainen (ja koska nimi oli hyvä!) lupasin heti, että valitaan hänen keksimä nimensä.
Vasta vuorokauden viiveellä tajusin, että minullahan oli ollut jo Ilo-niminen koira. Happy!
Hakiessani Iloa meille, eteeni kiilasi tiellä hauskin koskaan näkemäni hippipakettiauto, joka oli maalattu täyteen kukkia ja Happy Happy Peace Peace-toivotuksia.
Molemmat koirat tulivat elämääni haastavien elämänvaiheiden aikana auttajiksi, opettajiksi ja ystäviksi. Happy tuli keventämään lapsuudenperheen tilannettani. Ilo tuli luokseni siinä vaiheessa, kun olin lopettanut suorittamisen ja etsin uudenlaista tapaa olla. Molemmat koirat ovat kantaneet isoja asioita ja opettaneet niin paljon.

Tämän kirjan lempisarjikseni on yksinkertainen kuva, missä mies taluttaa koiraa. Koirasta lähtee miehen suuntaan puhekupla, jossa lukee yksinkertaisesti: "Parane".
Eckhart Tollen sanoin, samasta kirjasta:

Lemmikkien tärkeää tehtävää ei ole aina tunnustettu.
Ne pitävät tässä maailmassa miljoonat ihmiset järjissään. 


keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Jalat maassa

Tämä blogikirjoitus kolahti, osui ja upposi. Yhdyn joka sanaan.

Viimeisen kymmenen vuoden ajan olen varmaan lukenut jokaisen kotimaisen kirjan sekä kaikki merkittävimmät englantilaiset kirjat self help/ihmisenä kasvu/ henkinen kehitys- osastolta. Kaiken tämän tietomäärän jälkeen on oma näkemys löytynyt.

Se on, että en oikeastaan halua aloittaa enää yhtäkään ”uutta elämää”. Haluan olla rauhassa keskeneräinen.
Kaikkien muutokseen kannustavien, huikeaa, ihmeellistä ja taianomaista uutta elämää lupaavien metodien jälkeen minua kiinnostaa eniten paikallaan olo. Itse asiassa aavistan, että juuri arkisen tasapaksun sietämisessä piilee suurin oma haasteeni.
Oivalluksia on tullut isän sairasvuoteen äärellä. Isä on ollut tällä erää sairaalassa melkein kuukauden ja tällä hetkellä näyttää siltä, että peruuttamattomia aivovaurioita on syntynyt. Isä ei mitä luultavimmin palaa ikinä enää kotiin, sillä Alzheimer on sattuneesta syystä edennyt niin, ettei hän tunne enää perheenjäseniä eikä ymmärrä mitä aikakautta elää.
Minusta on aina sanottu, että olen aivan kuin isäni. Sama temperamentti, ulkonäkö, samalla lailla kummallinen musikaalisuus (opimme molemmat musiikin heti ulkoa, mutta olemme nuottisokeita). Isä sanoi aina, että me kaksi olemme samanlaisia, perheemme karjalaisia, kun taas sisko ja äiti olivat isän käsityksen mukaan "hitaita hämäläisiä".

Isä oli laillani kiinnostunut itsensä kehittämisestä ja henkisistä asioista. Hän osasi parantaa käsillä ja oli intuitiivinen. Toisaalta häntä riivasi ihmeellinen levottomuus ja taipumus vuoristoratamaiseen elämäntapaan, jossa kynttilää poltettiin molemmista päistä. Isä tanssi sambaa Rio de Janeirossa, paastosi, joogasi, telinevoimisteli, tanssi capoeiraa, soitti loistokkaasti mustalaisviulua, oli mielellään juhlien sielu ja keskipiste, järjestäen esimerkiksi työpaikallaan sambakarnevaaleja, joihin masinoi satoja innostuneita ihmisiä…
Ehkä hieman tasaisempi elämäntapa oli ollut isälleni hyvä juttu? Ehkä olisi kannattanut aloittaa ”uusi elämä” vähän harvemmin, pyrkiä hurmoksellisesta, huippukokemuksia tavoittelevasta elämästä vähän tylsempään. Pieneen elämään.
Ehkä isän olisi kannattanut pitää parempi huoli esimerkiksi nukkumisesta (lapsuuden öiden äänimaisemaa oli isän vaeltelu ympäri kotia…eihän öitään toki voinut nukkua, jos oli isäni lailla hurahtanut myös radioamatöörijuttuihin), syömisestä tai rentoutumisesta. Ja olla hyvin varovainen alkoholin kanssa. 
Osaan kuvitella millainen nettihirmu isäni olisi ollut, jos hän olisi ehtinyt mukaan nettibuumiin. Hänellä olisi varmana parikin nettisaittia ja lukemattomia blogeja. Facebookkiin hän olisi ladannut itsestään satoja kuvia. Kiitos Luojalle siitä, että isä säästyi netiltä (ja me siskon kanssa myötähäpeältä)!
Isän sairaala-aika on herättänyt minut perusasioiden äärelle: uni, lepo, rauha.
Arki. Arjen hyväksyminen. Sen hyväksyminen, että ihmisen suoritus- ja kestokyvyllä on rajat, ja että näitä rajoja pitää kunnioittaa, vaikka miten olisi taipumusta superihmisyyteen.
Nyt tajuan muuten vähän uudella tavalla senkin, miksi ”vanhukset pumpataan sairaaloissa täyteen lääkkeitä”, kuten moralisoiva hokema kuuluu. Kyse ei ole siitä, että leppoisat vanhukset, jotka haluaisivat vähän jutella, hiljennettäisiin julmasti lääkkeillä. Se levottomuus, joka isäni tyyppisiä vuoristorata- elämän eläneitä dementikkoja riivaa on jotain ihan muuta. Se on sitä, että valvotaan yökaudet, pengotaan roskikset, järjestellään niiden sisältö sängylle, poistetaan itseltä kaikki siteet ja laastarit, ruuvataan irti joka ainoa pikkuruuvi, mikä huoneesta irti lähtee ja piilotellaan kaikki tämä kama ties minne… ja ollaan koko-ajan hurjan huolissaan ja ahdistuneita ”epäjärjestyksestä”. Rauhoittavat lääkkeet ovat ihmisen armahtamista silloin, kun hän ei itse siihen enää pysty.
Isäni lempparikappale viululla oli tämä mustalaismusiikin showstopperi Lintunen. Hän opetteli sen pikkupoikana korvakuulolta lyhytaaltoradion Radio Bukarestin lähetyksistä, ja soitti sitä niin kauan kuin viulu kädessä pysyi.

Eivät innostavat kirjat toki turhia ole. Tämän Sonia Choquetten kirjan kansikuva (ja sisältö!) olivat minulla inspiraationa koko kirjani kirjoitusprosessin ajan. Omankin kirjan kanteen tuli pikkutytön kuva.