Siemenostoksilla

Vihdoin ehdin Hyötykasviyhdistyksen kauppaan siemenostoksille. Tuli ostettua aika pino, mutta suuret ovat tämän kesän tavoitteetkin sadon suhteen.

Pinaatin siemenet hankin tänä vuonna rautakaupasta, kun preferoin pinaattia, johon tulee maksimaalisen paljon syötävää elikkä isot lehdet.

Muuten tänne kuuluu sitä samaa eli lasten sairastelua. Koska tämä sairauskierre oikein hellittää, kysyn vaan.

Sain Nuppulinna-blogin Suvilta Liebster Blog-tunnustuksen. Kiitos Suvi! Tunnustus pitää jakaa eteenpäin jollekin alle kahdensadan lukijan blogille, jonka toivoisi muidenkin löytävän.

Jos minun pitää nimetä yksi uudehko kiinnostava suomalainen projektiblogi, se olisi varmaan tämä. Ja saman perhekunnan toinen blogi eli tämä. Seuraan tämän perheen projektia suurella mielenkiinnolla.

Muutos suunnitelmissa

En tajua mikä tätä talvea riivaa, mutta meillä ollaan oltu vuorotellen kipeitä oikeastaan koko talvi. Kun edellinen tauti helpottaa, seuraava iskee. Tänään kotona ovat sairastamassa kaksi keskimmäistä. Voi siis jälleen kerran unohtaa tarkkaan kaavailemansa kirjoituspäivän ja katsoa lasten kanssa lisää loistavia lastenleffoja.

Rakastan lastenleffoja, erityisesti fantasiasellaisia. Viime aikoina niitä on katsottu meillä aika pino: Silta salaiseen maahan, Maaginen Mimzy, Heidi-sarja ja Kuuprinsessa.

Tänään minua ilahdutti tämä pätkä Tom Hodgkinsonin kirjasta Joutilaat vanhemmat:

Lapset nauttivat siitä, kun asiat menevät aikuisten maailmassa päin mäntyä, tai kuten Penny Rimbaud asian ilmaisee, "yhteisesti sovittu todellisuus murtuu". Siksi he ovat niin kiinnostuneita paloautoista - he tietävät, että silloin aikuisten hyvin järjestetty maailma on kaput. Lapset iloitsevat, kun vanhempien tiukasti kelloon sidottu järjestelmä pettää. Loppujen lopuksi juuri silloin tulee esiin ihmisten humaanius ja auttavaisuus. Katastrofi voi olla eräänlainen vapautus teollisen kapitalismin julmasta tehokkuudesta.

Sanotaan, että lapset pitävät rutiineista, mutta pitävätkö he todella? Omasta lapsuudestani muistan erityisesti ne ajat, kun rutiini rikottiin: kun koulussa oli palohälytys, kun lasi meni rikki, kun palava tulitikku lennähti ilotulitelaatikkoon, kun auto meni rikki. Olen hiljalleen oppimassa lapsiltani katastrofeista nauttimisen taitoa.

Superman-vaihe on tärkeä vaihe

Ihana paasto

Takana on kuuden päivän mehupaasto. Vielä yksi päivä mehulla, ja alan siirtyä vähitellen kiinteään ruokaan.

Yhteen aikaan paastosin joka kevät, usein kaksikin kertaa vuodessa. Nyt on ollut pidempi tauko, sillä viimeisen mehupaaston pidin keväällä 2010. Tässä välissä on ollut sellaisia vuosia, ettei ole ollut voimia paastota. Voimia paastoamiselle pitää olla, sen verran kova ponnistus se on.

En usko niitä ravintotieteilijöitä, jotka väittävät ettei paastoamisesta ole terveydellistä hyötyä. Uskon siihen, että jos joku traditio on ihmiskunnan historiassa näin vanha, siinä on oltava joku järki. Minulle paastoista on sitä paitsi joka kerta ollut terveydellistä hyötyä. Flunssakierteet ovat katkenneet ja olo on energisoitunut. Paaston jälkeen on ollut aina helppoa korjata ruokatottumuksiaan, jos ne ovat taas kerran lipsuneet pieleen.

Pidän paastosta samasta syystä kuin pidän elämän yksinkertaistamisesta ja omavaraistamisesta. On voimauttavaa tehdä itse jotain terveydelleen sen sijaan että pulittaa kalliit summat lääkäreille.

Minulle paasto on aina myös henkinen prosessi. Unet muuttuvat selkeiksi ja näyttävät suuntia. Luonnon kokee voimakkaammin. Tahdin hidastuessa pääsee tarkastelemaan elämäänsä kuin ulkopuolelta ja näkee monet asiat selvemmin. Myötätunto omaa kehoa kohtaan herää, kun näkee miten se tekee työtä paastossa.
Joka paaston lopussa itselläni on ollut ehdoton vakaumus siitä, että tästä lähtien aion kohdella kehoani paremmin. Joka kerta se on myös sitten aikanaan unohtunut.

Mutta sittenhän voi pitää taas uuden paaston. 

Loppuun parhaat vinkkini perheelliselle paastoajalle:

1. Yritä hankkiutua eroon perheestäsi, ainakin pariksi ensimmäiseksi päiväksi. Ensimmäisinä päivinä olo on kurjin eikä voimavaroja arkirumban pyöritykseen normaalityyliin ole.
2. Kun perhe sitten on kotona, sinä paastoat ja joudut kuitenkin tekemään ruokaa, valitse paastoviikon kokkauksiksi ruokalajeja, joita itse et voi sietää, mutta joita muut rakastavat. Meillä tämä on helppo toteuttaa, kun äiti yksin on kasvissyöntihenkinen. Tällä viikolla meillä on syöty nakkikeittoa, makkaroita, pekonia...
3. Lapsiperheessä voi olla aika monimutkaista tehdä itse monenlaisia paastomehuja (ja ne kaupassa myytävät, esim. Vogelin paketti ovat minusta niin ankeita, etten ole onnistunut paastoamaan niillä kertaakaan). Siksi suosittelen yksinkertaisuutensa takia sitruunamehupaastoa. Siitä löytyy paljon tietoa netistä googlaamalla. Englanniksi paasto on nimeltään Lemon Detox.

Vihreä hiihtolomaleffa

Eräs ensimmäisistä postauksistani tähän blogiin oli kirjoitus La Belle Verte-elokuvasta. Siihen aikaan elokuva oli katsottavissa vain vaivalloisesti pätkissä youtubessa. Nyt se on tullut sinne kokonaisena englanninkielisillä tekstityksillä ja nappasin sen tähän alle.

Alkuperäinen postaukseni leffasta löytyy täältä. Postauksessa on myös linkki traileriin. Minulle tämä elokuva oli suuri elämys.

Suosittelen!

Matkalle kohti valoa

Aikomus oli tänään aloittaa paasto Tapiolan ortodoksisen kirkon sovintosunnuntain palveluksessa. Lumimyrsky sotki suunnitelmat. Oma kotikin on kuitenkin ihan hyvä paaston aloituspaikka.

Vaikka ulkona lumikinokset kasvavat kevätlintuja kuulee jo aamuisin. Teen siementilauksia ja unelmoin ensi kesästä, jolloin maissit ja monet muut lajit kasvavat toivottavasti yhtä komeiksi kuin viime kesänä. Riikka Juvonen kirjoittaa paastosta viimeisimmässä Ortodoksiviesti-lehdessä matkana, jolla ihminen opettelee uskomaan siihen, että hän on rakkauden arvoinen:

Pikku hiljaa, sentti sentiltä, voimme ryömiä kohti valoa ja luopua kerros kerrokselta kaikesta siitä, mikä kuorruttaa sisintä. Tai edes yrittää, vasta aikoa.

ps. Olen perustamassa tänne Vihtiin omaa Aikapankkia. Aikapankkimme on jo rekisteröity, muttei vielä toiminnassa. Toimintaan se saadaan heti, kun muutamat tekniset yksityiskohdat on selvitetty. Aikapankin toimintaperiatteista voit lukea vaikka täältä.

Vanhojen tanssit, kilpavarustelupainajainen

Muuta maailmaa vaatimattomamman elämäntavan vaikein palikka on lapset. Tarkemmin sanottuna ne hetket, jolloin koko ympäröivä maailma kilpavarustelee omia lapsiaan, ja sinä taas et tahtoisi omien arvojesi takia romuttaa perhebudjettia.

Kuitenkin sinä tottakai haluaisit, että sinunkin lapsillasi olisi rakastettu olo. Että he tajuaisivat, että pienemmällä budjetilla toimiminen ei johtuisi siitä, etteivätkö he olisi - ihan yhtä lailla kuin naapurin Mikko tai Maija - suuren rahapanostuksen arvoisia. Tärkeimpiä, rakkaimpia.

Esikoiseni tanssi vanhojen tanssinsa eilen. Koska hän on poika, ja koska meillä on suhteita teatteriin, selvisimme halvalla. Frakki saatiin melkein ilmaiseksi teatterilta lainaksi. Poikaa eivät hienon ravintolan juhlaillalliset kiehtoneet, hän lähti ystäviensä kanssa frakit päällä pokkana kebab-aterialle. Huomenna sankari lähtee juhlaristeilylle. Kulut jäivät reilusti alle sataseen.

Helsingin Sanomien taloussivujen tämän viikkoisessa jutussa kerottiin, että erityisesti tytöille vanhojen tanssiaisten tykötarpeet menevät jo morsianten hintaluokissa. Tavallisia ovat jutun mukaan 300-500 euron puvut, solarium- tai suihkurusketukset, ammattilaisen tekemät meikit ja hiukset, irtoripset ja limusiinikuljetukset. Ei ole harvinaista, että tyttöjen juhlabudjetti paisuu seitsemään sataan. Pojat selviävät alle kolmensadan.

Siis hei, se on minusta naurettavaa! Vanhojen tanssien alkuperäinen idea oli vanhat asut, nyt siitä on tullut uusien vaatteiden Hollywood-gaala ja tyttöjen missikisa.

Silti... olisiko minulla pokkaa katsoa omaa lastani siinä porukan ankeimmassa, halvimmassa asussa? Ei, tottakai haluaisin että hän saisi olla tanssiaisissa se päivän prinsessa tai sankari.

Vanhojen tanssit ovat sitäpaitsi liikuttava elämän etappi. Itkin eilen läpi koko shown. Omien lasten hyväksi pulitettuihin summiin liittyvät suuret tunteet, ja tämän asian kanssa on vain tasapainoiltava. Kohtuullistajankin.

Loppukevennykseksi oma vanhojen päivän tanssiasuni vuosimallia 1987. Pitkä mekko löytyi mummin kaapista: se oli hänen vanha hääpukunsa elikkä siis aito kierrätysmekko. Kampaajalla kävin, mutta muistan masentuneeni lopputuloksesta

Olin mielestäni ihan Tellervo Koiviston näköinen.

Pyykkipihi

Facebook-ystävän profiilissa käytiin keskustelua pyykinpesusta. Ystävä päivitteli sitä, miten neljän hengen perheessä voikaan riittää niin tuhottomasti pyykkiä. Yleinen mielipide tässä keskustelussa, kuten lapsiperheissä yleisemminkin, tuntuu olevan että pyykkäys on loputonta ja pyykkikone pyörii kotona aina.

Ymmärrän hyvin niiden perheiden pyykkivuoret, joissa useampi perheenjäsen urheilee monta kertaa viikossa. Sitä en ymmärrä, miksi moni kahden aikuisen perhekin kertoo pyykkikoneensa pyörivän joka päivä, joskus kaksikin kertaa päivässä.

Mitä ne oikein pesevät?

Meidän kuuden hengen perheessä pyykkikone pyörii 2-4 kertaa viikossa. Tuo neljä viikkokertaa on jo harvinaisuus. Meillä on kuuden kilon rumpu eli ei mikään suurin mahdollinen ja pesemme vain täysiä koneellisia. Tämän kun kertoo ihmisille, alkaa melkein hävettää, sillä moni ehkä nyt otaksuu, että elämme hirveässä likaisuudessa ja epähygieniassa.

On totta, että vaihdamme aika laiskasti lakanoita. Mutta muuten olemme mielestäni ihan siistejä.

Vaatteet menevät meillä pesuun vasta, kun ovat selkeästi likaisia, ts. tahraisia tai haisevia. Lastenvaatteiden pikkutahrat pesen pois heti ja sen jälkeen vaate on taas valmis käyttöön. Tahrojen poistolla vältän myös sen, että vaatteita pitäisi koskaan pestä kuudessakympissä. Pesemisen sijaan tuuletamme vaatteita paljon. Esimerkiksi omia balettitrikoitani en pese jokaisen hikisen treenin jälkeen, vaan tuuletan ne ensin. Useinkin se riittää. Kahdeksanvuotiaan tytön balettipukua en ole pessyt kuin pari kertaa vuodessa. Hän ei vielä hikoile eli miksi ihmeessä pesisin? Kun lapset olivat vauva- ja taaperoiän pahimmassa sotkemisiässä käytimme heillä isoja ruokalappuja, oikeastaan essuja. Hienoimmat lasten vaattet riisuttiin aina pois ruokailun ajaksi.

Mikä järki tällaisessa pyykkipihiydessä on? Paitsi että pyykkääminen ei ole lempipuuhaani, pyykkipihiys säästää vaatteita, vettä sekä pesuainetta. Hotelleissakin pyydetään nykyään aina jättämään pyyhe lattialle, jos sen tahtoo jättää pesuun. Saman pyyhkeen käyttäminen pidempään säästää vettä, sähköä ja vesistöjä. Pesupähkinöitä emme ole vielä koskaan kokeilleet. Mieli tekisi.

Sitäkään en ihan tajua, mihin tarvitaan niitä valtavia kodinhoitohuoneita. Meidän taloomme sellaista ei rakennettu, vaikka tämä uudistalo onkin. Meillä vaatteet kuivuvat kylpyhuoneessa yhdellä katosta roikkuvalla telineellä. Jos joskus oikein innostutaan pyykkäämään usempi koneellinen, käytössä on myös perinteinen kaupasta ostettava, jaloilla seisova pyykkiteline. Ja pihalla on pyykkinaru kauniita kesäpäiviä varten.

Tosin olen niin laiska, että harvemmin jaksan kuskata pyykkejä sinne asti.

Kuvan pihistin täältä. Lukekaapa kuvaan liittyvä uskomaton uutinen Amerikan maalta. Se on vähän samaa sarjaa kuin sellaisten talojen sakotus, joissa on kasvimaa pihalla (tämäkin on todellisuutta joissain osavaltioissa). Eipä ole ikinä tullut mieleenkään hankkia sähköistä kuivuria pyykeille. Onneksi tämänkaltaisia pyykkinarulaittomuuksia saa vielä harrastaa täällä maalla kaikessa rauhassa.

Lushin henna

Nyt, kun elämäntahti on hidastunut on vihdoin aikaa välillä myös arvioida niitä monia luomu- ja ekotuotteita, joita minulle on vuoden aikana testiin lähetetty. Lushia ei tosin voi lukea ekokosmetiikan joukkoon (vaikka pientä yritystä on), mutta minua kiinnosti hurjasti testata heidän palahennaansa. Jostain syystä olin kuvitellut, että tämmöinen palamuoto olisi erityisen kätevä.

Tämä oli eka kerta kotihennaajana, eli tiesin odottaa sotkuista päivää. Henna kun on koostumukseltaan ihan toista kuin ne muut kätevät kotivärjäysaineet.

Lushin ainoa ohje hennatahnan tekoon oli : "kiehuvaa vettä lisätään kunnes tahna on kiinteydeltään kuten ranskankerma." Mistään en löytänyt arviota siihen, kuinka monta palaa tarvittaisiin oikein pitkien hiusten värjäykseen. Ehkä sitten tein liian paksua tahnaa, mutta minulla kaksi palaa ei riittänyt mihinkään. Keskellä värjäystä piti siis ruveta tekemään lisää tahnaa. Sekoitussuhteena käytin 1 pala/ 1 dl vettä. Olisi todella kiva kuulla joltakulta, joka on kys. hennalla värjännyt, menivätkö arvioni ihan pieleen eli teinkö liian paksua tahnaa.

Koska ekokampaamossa hennataan aina lämmön kera ja nyt ei ollut lämpöä, annoin hennan olla päässä kolme tuntia. Tulos on, perheen mielestä, diplomaattisesti ilmaistuna "tosi paljon punaisempi kuin ennen", ja parin päivän kuluttuahan sen kunnolla vasta näkee, sillä hennalla on jännittävä tapa jatkaa hiuksen värjäystä vielä poishuuhtomisen jälkeenkin.

Yleisarvosana 8 tulee siitä, että värjäystulos oli kuitenkin ihan hyvä. Halusinkin punaista. Miinusta hankalasta palamuodosta ja ohjeiden puutteesta. Kaikille hennoille yhteinen piirre taitavat olla myös kylppärin siivoushaasteet hennaamisen jälkeen. Kun sitä jauhoa on ihan jokapuolella...

Eppaa on tyhjä ruokakuppi.

Säästin: Kotivärjäyksellä säästää kyllä paljon. Ekokampaajalla hurahti aina yli satanen, nyt meni puolet 14,95 maksavasta satsista.
Niille, jotka ihmettelevät miksi aina vouhkaan näistä värjäyksistä kerrottakoon, että olen suvusta, jossa aletaan harmaantua reilusti alle kolmekymppisinä. Ihan kohta aion itsekin reippaasti harmaantua. Mutta en ihan vielä...

Ekopaasto

Otin vastaan, monen muun ympäristöasioista kirjoittavan bloggaajan tapaan, Suomen ympäristökeskuksen ja Suomen evankelisluterilaisen kirkon haasteen ekopaastosta.

Olin tehnyt paastosuunnitelmia jo ennenkuin kampanjasta mailattiin minulle. Olin päättänyt (piiitkästä aikaa!) tänä vuonna paastota oman kirkkoni, ortodoksisen kirkon pääsiäisperinteen mukaan. Sen lisäksi olin päättänyt olla viikon 8 puhdistavalla mehupaastolla. Valitsin tämän ajankohdan jo vuoden alussa kuukalenterista, sen kun pitäisi olla muutenkin suotuisa kaikille terveyteen liittyville pyrkimyksille. Hauskaa, että myös ekopaasto ja ortodoksisen kirkon Suuri Paasto alkavat samalla viikolla.

Ortodoksinen paasto tarkoittaa ilman eläinkunnan tuotteita olemista, siis seitsemän viikon kasvisruokavaliota. Kasvissyönti ei tunnu suurelta uhraukselta, olinhan nuorena kasvissyöjä viitisen vuotta. Sitten sairastuin niin vakavaan anemiaan, että vereni piti sairaalassa vaihtaa kokonaan. En edelleenkään pidä lihan syömisestä, mutten ole keksinyt keinoa, jolla saisin pidettyä hemoglobiinini ylhäällä pelkällä kasvisruoalla. Siihen aikaan, kun jouduin sairaalaan, olin ollut monta vuotta töissä kasvisravintolassa ja siellä syönyt monipuolisinta mahdollista kasvisruokaa.

Tämän takia on kiinnostavaa pitää tällainen lyhyt, seitsemän viikon mittainen kasvisruokakokeilu. Ihminenhän muuttuu. Jos nyt voinkin hyvin, ehkä voisinkin siirtyä takaisin kasvissyöjäksi? Tai ainakin melkein kasvissyöjäksi. Jos voisin valita, en haluaisi syödä lihaa.

Ortodoksiseen paastoon liittyy paljon muutakin kuin sen miettiminen mitä syö ja mitä ei. Siitä muusta voi lukea esimerkiksi täältä. Itse kaivoin esiin juuri esiin lempikirjani ortodoksisesta paastosta, isä Alexander Schmemannin kirjan Suuri paasto vuodelta 1982. Isä Alexanderin mielestä paaston elämäntyylin olennainen osa on tietoinen hiljaisuuteen pyrkiminen, mikä tarkoittaa mediapaastoa tai ainakin kaiken turhan infovirran huomattavaa rajoittamista. Tämä kohta kolahti itselleni ja ajattelin hieman yrittää rajoittaa sosiaalisessa mediassa roikkumistani (vain pari kurkkausta Facebookiin päivässä olisi ehkä realistinen lupaus...).

Vastaan siis ekopaastohaasteeseen kasvispaastolla ja harkitummalla facebookkailulla.

Jos siis suuri paasto on sitä, että ihminen löytää uudelleen uskonsa, on se myös sitä, että hän löytää uudelleen elämänsä, sen jumalallisen merkityksen ja pyhän syvyyden. Pidättymällä ruoasta me tavoitamme sen suloisuuden ja opimme jälleen ottamaan sen vastaan Jumalalta ilolla ja kiitollisuudella. Vähentämällä musiikkia ja huvituksia, keskustelua ja pintapuolista seurustelua, löydämme ihmissuhteiden, ihmisen työn ja taiteen perimmäisen arvon.

(Alexander Schmemann)

Joskus, kun tämä äiti yrittää bloggata, hänen jalkojensa juureen järjestyy vaivihkaa osasto dinosauruksia, lohikäärmeitä ja Fenixlintu. Tuima katse porautuu äitiin. Leikkiseuraa kaivataan!

Puutarha-ala, tulevaisuuden ala?

The Guardianissa ilmestyi tämän viikon maanantaina lehden comment is free- osastossa kiinnostava kirjoitus. Siinä tiedetoimittaja Colin Tudge ennustaa tulevaisuuden tärkeimmäksi alaksi ei tietotekniikkaa, ei kännykkätehtailua, vaan - pienviljelyä.

Kaikista teollisuuden lajeista maailma tarvitsee vielä kymmenen, sadan ja tuhannenkin vuoden päästä varmuudella juuri ruokaa. Mikäli aiomme ruokkia kasvavan ihmiskunnan ja vähentää ruoan pitkän matkan kuljetuksia (ja nehän meidän on pakko tehdä), maatalouden harjoittamisen pitää laajeta myös kaupunkeihin; kaupunkiviljelyyn, Tudge uskoo:

Yhä suurempi osa ihmisistä uskoo, että "edistyksen" tulisi tarkoittaa jotain uutta, ei tätä samaa: uusia kaupunkityöpaikkoja, kaupunkien laajenemista. Maailma tarvitsee nyt maatalouden ja erityisesti pienviljelyn renessanssia. Sellaisen pienviljelyn, joka on sijoitettu kaupungin sisälle, ja joka työllistää paljon ammatti-ihmisiä.


Joissain edelläkävijäkaupungeissa eletään jo näin. Tämän kirjan mukaan esimerkiksi Shanghain kaupunki, jossa on enemmän pilvenpiirtäjiä kuin Manhattanilla, tuottaa kaupungin sisällä 50 % kananlihastaan, 90 % kananmunistaan, kaiken lehmänmaitonsa ja kaksi miljoonaa tonnia kaupungin käyttämästä viljasta ja riisistä. Miettikääpä sitä lehmien määrää!

Tämähän on toisaalta pelkkä kaavoitus-, luovuus- ja lupakysymys. Kyse ei koskaan ole ollut siitä, etteikö kaupungissa olisi ollut tilaa tai mahdollisuuksia viljelyyn, kyse on ihmisten ajatusmalleista: millaiset asiat kuuluvat kaupunkiin. Voiko katolla olla hyötypuutarha? Häiritseekö minua kovasti korttelipihalta kuuluva kanan kaakatus? Miellyttääkö silmääni viljelysmaaksi muutettu puistoalue?

Lasten sairaspäivinä olen tehnyt omia kasvimaasuunnitelmia yhdessä assarikoirani Ilon kanssa. Äänimaisemana on olut flunssaisen tytön taukoamaton pianonpimputus. Kasvimaan kohopenkit odottavat hangen alla kevättä.

Näitä aion ensi kesänä ainakin kasvattaa: perunaa, porkkanaa, kesäkurpitsoja, pinaatteja, salaatteja, kasvihuonetomaatteja ja -kurkkuja, paprikoita, mangoldeja, sokeriherneitä, härkäpapuja, salaatteja, sipuleita, valkosipuleita, mukula-artisokkia, lehtikaalia, parsakaalia, kukkakaalia, maissia, palsternakkaa, naurista, lanttua, munakoisoa, salkopapuja... tulisipa jo kevät!

Kohti läpinäkyvää Suomea

Tänä aamuna pääsi itku, kun luin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen jutun Painajainen. Juttu kertoo suomalaista lapsista ja nuorista, jotka sairastuivat Suomessa jaetun sikainfluenssarokotteen adjuvantista parantumattomaan aivosairauteen.

Itku minulle tuli siksi, että itselleni H1N1- syksy oli raskas ja mullistava silmien avaaja sille, mitä nyt kutsutaan läpinäkyvyydeksi. Se kyseenalaisti minulle myös ensi kertaa oman toimittajan ammattini. Eikö toimittajana olo siis ollutkaan pyrkimystä totuuden julkituontiin? Olinko käsittänyt koko homman väärin? Itse olin tällöin hoitovapaalla, eli en voinut kirjoittaa asiasta. Mutta pitkään luotin, että muut kyllä kirjoittaisivat.

Nyt kirjoittivat, mutta valitettavasti liian myöhään.

Johanna Venhoo, joka on kirjoittanut tärkeän kirjan Painokoneet seis! Kertomuksia uuden journalismin ajasta (Teos 2011) määrittelee läpinäkyvyyden uudeksi objektiivisuudeksi. Nykyään uskomme kirjoittajaa vain, jos voimme nähdä kirjoituksen läpi lähteisiin ja arvoihin, joiden perusteella kirjoittaja teki päätelmänsä.

Vanhat uutisorganisaatiot ovat olleet haluttomia omaksumaan verkossa käytäntöjä, jotka ovat word wide webin alkuhämäristä lähtien olleet blogikirjoittajille arkipäivää. Erittäin harva perinteinen uutisorganisaatio liittää juttuun linkkejä sen lähteisiin ja mahdolliseen lisäinformaatioon. Tämä johtuu siitä, että lukijat halutaan pitää omilla sivuilla - ja maksettujen mainosten tavoitettavina - mahdollisimman kauan. Uutisorganisaatioiden johdossa kuvitellaan, että jos oman sivuston ulkopuolelle ei linkitetä, ihmiset eivät osaa sieltä ulos.
Tämä on tietenkin harhaa, eikä voi jatkua enää pitkään. Medialukutaitoiset lukijat alkavat vaatia yhä enemmän tietoa uutisten lähteistä: Jos kerran voitte helposti kertoa uutisten alkuperästä, miksi ette tee sitä? Kriittiset kuluttajat painuvat muualle, jos eivät saa luotettavaa uutispalvelua.

H1N1-syksynä minä painuin muualle, etsiessäni vastausta siihen pitäisikö minun rokottaa omat lapseni sikainfluenssaa vastaan vaiko ei. Painuin ulkomaisten sanomalehtien sivustoille, joilta muutenkin aina luen kaikki kansainväliset uutiset. Minua alkoi ihmetyttää se, miten paljon eri maiden rokottamiskäytännöt poikkesivat tämän rokotuksen kohdalla toisistaan. Katsoin Puolan terveysministerin Ewa Kopaczin puheen, jossa hän vakuuttavasti perusteli miksei aio ostaa samaista GKS:n Pandemrix- rokotetta Puolaan. Luin paljon kriittisiä ulkomaisia arvioita kyseisestä rokotteesta.

Kuukausiliitteen jutussa todetaan:

Mediakaan ei oikein osannut arvioida tietojen luotettavuutta tai rokotteen mahdollisia riskejä. Enimmäkseen se vain välitti viranomaisten kertomaa tietoa.
Vastakkain tuntuivat olevan vakavasti otettavat asiantuntijat ja hysteeriset huhupuheet.

Lisäisin äskeiseen lainaukseen sanan suomalainen media, sillä vain Suomessa oltiin näin viranomaisuskovaisia. Muualla ajateltiin toisin ja tehtiin toisenlaisia ratkaisuja.

Siinä vaiheessa, kun Intian (!) tv teki laajan repparin "Suuresta suomalaisesta rokotekorruptioskandaalista" eikä suomalainen media edelleenkään kirjoittanut Juhani Eskolasta mitään poikkipuolista aloin mailailla työssä oleville kollegoille. Ehdotin, että eikö rokotteesta voisi kirjoittaa edes pientä juttua, jossa kerrottaisiin, että kaikissa maissa rokotetta ei suositella. Tämä voisi tuoda uutta näkökulmaa vain THL:n tiedotteiden varassa oleville vanhemmille.

Ajattelin vilpittömästi, että ehkä kiireiset kollegat eivät olleet vain huomanneet ulkomaisia uutisia. Lähetin heille tietoa Suomen rokotteen epäilyttävästä adjuvantista (kaikki tietohan oli jo tällöin vapaasti kenen tahansa saatavissa netissä) ja sen oletetuista vaaroista. En ymmärtänyt ollenkaan miksei tähän, varsinaiseen skuuppiin, tarttunut kukaan. Ilmapiiri oli sellainen, että kaikki rokotuskriittiset puheet leimattiin hysteriaksi. Kaikki rokotusta alusta asti vastustaneet, kuten Antti Heikkilä (huomatkaa muuten Antin tapa bloggata lähteisiinsä koko-ajan viitaten) leimattiin hulluiksi. Erään ison lehden päätoimittaja lähetti minulle ystävällisen mailin, jossa totesi juuri rokottaneensa koko perheensä ja uskovansa vakaasti sen, että "viranomaiset eivät voisi suositella meille rokotetta, jos sen adjuvantissa olisi jotain hämärää".

No, siinä sitten kuitenkin oli hämärää.

Se, että Helsingin Sanomissa nyt julkaistiin näin iso juttu, jossa erehdys myönnettiin (vai myönnettiinkö? olisin kyllä halunnut tietää, miksi juuri Hesarissa ei reagoitu niihin satoihin rokotusaiheisiin yhteydenottoihin ja jopa addresseihin, joita huolestuneet ihmiset rokotuskamppanjan aikana toimitukseen lähettelivät) osoittaa kuitenkin sen, että jokin pieni asennemuutos läpinäkyvämpään suuntaan on parin viimeisen vuoden aikana tapahtunut.

Loppuun sellainen selvennys, että en ole yleisesti ottaen rokotusvastainen ihminen. Mutta olen ihminen, joka ei usko asiantuntijoita, jos haistaa jotain hämärää. Lisäksi olen myös ihminen, joka aina haluaa ottaa asioista selvää itse, ja vertailla suomalaisia suosituksia kansainvälisiin. Sen takia olen itse ottanut selville jokaisen meidän perheessä annetun rokotuksen haitat ja hyödyt ennenkuin olen antanut niitä keneenkään pistää. H1N1 rokotetta meillä ei otettu.

Läpinäkyvyys tuntuu olevan koko tämän maailmanhetken suuri teema. Joka puolella maailmaa korruptioketjuja paljastellaan ja suurten yritysten valtaa kyseenalaistetaan. Hirmuvaltiaat syöstään vallasta ja kansat nousevat.

Myös Pekka Haavisto- ilmiö edustaa samaa läpinäkyvyyden nousua. Huomattavaa on, että ilmiön takana eivät ole nyt suuret mediayhtiöt, vaan sosiaalinen media. Siis: kansa itse. Vaikkei Suomi olisi (vielä näissä vaaleissa) valmis Pekan kaltaiseen presidenttiin, jokin on näiden vaalien ansiosta taas muuttunut ja sykähtänyt hyvään, avoimempaan suuntaan. Siitä on hyvä jatkaa.

Olen rikas

Olen rikas,
rahani tallessa,
pimeällä taivaalla.

Risto Rasa

Tämä on ollut ihana viikko. Pitkiä lenkkejä koiran kanssa metsässä, omatahtisia kirjoitustöitä. Pitkästä aikaa inspiroitunut olo.

Rikkautta on omistaa aikaa.

Mies on kerännyt meille vuosien varrella divareista isoa runokirjastoa. Tällä viikolla on tullut luettua paljon sieltä. Loppuun ikisuosikkini Leif Färding.

Iltapäivä,
auringonpunainen musiikki
yli seinieni olen,
riemua.
Minä elän,
vielä tänään
katson kaikkea
kevenevin jäsenin.