keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Doing Absolutely Nothing 15 h Heia Heia

Zumba 1 h
Body Pump 1 h 30 min
Power Super Shape Extreme Workout 2 h 45 min
Alkavan reuman kanssa kärvistelevänä esimummona on kiehtovaa ja hämmästyttävää seurata facebook-kavereiden päivittäisiä urheilusuorituksia. Liikkuvatko ne oikeasti noin paljon? Miksi ne haluavat julistaa asiaa facebookissa? Ihanko vain siksi - kuten HeiaHeia-applikaation oma slogan kuuluu: kannustaakseen kavereitaan?
Jos olisi olemassa joku HeiaHeialle vastakkainen applikaatio alkaisin käyttää sitä heti. Siis sellainen, johon kirjataan ne passiivisuuden hetket, jolloin on onnistunut relaamaan.
Toki jo nyt HeiaHeiaan voi näköjään kirjata astangajoogasuorituksensa keston. Meditaatio-suorituksia en ole vielä facebookissa nähnyt. Mitäköhän tapahtuisi, jos nekin siihen lisättäisiin? Jos itse olisit onnistunut istumaan vaivaiset kaksikymmentä minuuttia, kismittäisikö lukea jonkun status kolmen tunnin meddauksesta? Entä voisiko slow-saavutuksillakin ”kannustaa kavereita”?
Sleeping in the hammock 3 h
Drinking Saarenmaa rhubarb vodka 2 h
Watching trees 5 h
Listening to the rain 3 h

Heijaa! Tänään harvensin mangoldit ja sain niistä kesän ensimmäisen kastikkeen.
Gardening 1 h tänään. Vaikka melkein pelkäksi auringonotoksi sekin meni.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Pikku ukko

Kolme vuotta on hyvä ikä. Silloin voi koko-ajan olla joku muu.
Joinain päivinä kolmevuotias on Waltsu. Waltsu on moottoripyörämies, jolla on ”kevari” (samoin, sattumoisin, kuin isoimman veljen samannimisellä ystävällä).
Toisinaan kolmevuotias on Timo. Timo on puuha-Petehahmo joka korjailee ja remontoi vaikuttavan laajan työkalupakkinsa kera. Sitten meillä asuu koira, hevonen ja pari muuta tyyppiä.
Oikein hyvällä tuulella ollessaan kolmevuotiaan hellyys on kiihkeää: ”Sä oot äiti niin kiva, että mä en koskaan pistä sua vankilaan, enkä tapata! ” Kun kolmevuotias on pahalla tuulella, koko talo tärisee.
Tämän lapsen kanssa minulla on ollut kaikkein haastavinta. Jos olisin saanut tämän tyypin sijasta sen tilaukseni mukaisen helpon, hyvin nukkuvan ja rauhaisan vauvan, en olisi ehkä koskaan oppinut sitä itselleni tärkeintä. Sitä, että omalla jaksamisella on rajat. Että itseään pitää kohdella kiltisti. Äidinkin.  
Miksiköhän nämä pitää aina oppia vaikeimman kautta? Eikä opiskelu ole vielä ohi. Asiaa pitänee tankata loppuelämä.
Kohta pitäisi rakentaa kasvimaalle linnunpelätin. Sateiden myötä iski niin perusteellinen kesäpassiivisuus, että inspiraatiota voi tähän (kuin muutamaan muuhunkin) projektiin joutua odottelemaan vähän kauemmin.
On viimeinen viikko kesälomaa. Tämän (= huippulyhyen loman) siitä saa, kun downshiftailee kotona melkein kolme vuotta. Väsyttää.

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Miten kohtuullistan

Taannoinen keskustelu sai minut pohtimaan omia kohtuullistamisratkaisujani. Minähän en ole jättänyt työtäni tai muuttanut mummonmökkiin askeetin elämää viettämään, eli missä kohtuullistaminen oikeastaan näkyy? Mietintä toi mieleen nämä asiat.
1.  Lyhennetty, nelipäiväinen työviikko. Ratkaisu, jota olen täällä aiemminkin hehkuttanut tosi paljon.
2. Asumisratkaisu: erityisen pieneksi rakennettu talo (= pienemmät rakennuskulut, pienemmät lämmityskustannukset, pienempi pinta-ala siivottavaksi eli enemmän aikaa vain oleiluun). Tontti ostettiin aikoinaan alueelta, jossa maan hinta oli pääkaupunkiseutuun verrattuna kuusi kertaa halvempi.
3. Lasten harrastusten siirtäminen kotiin tai aivan lähialueille. Kun pitkät työmatkat vievät aikuisten aikaa, emme halua viettää myös vapaa-aikaamme harrastuskuskauksissa. Onneksi asumme kirkonkylässä, jossa kävelymatkan päässä on tarpeeksi harrastusmahdollisuuksia.
Meillä on ollut tosi hyvä tuuri esimerkiksi lasten soitonopettajien kanssa. Viereisessä talossa asuu tytön ihana piano-opettaja, seuraavalta kadulta löytyy pariskunta, jonka mies opettaa pojalle kitaraa ja vaimo opettaa tytöille bändijuttuja. Vaikka yksityistunnit ovat musiikkiopistoa kalliimpia, loppupeleissä ne tulevat  meillä halvemmiksi (bensakulut). Yksityistunnilla käyvä lapsi välttyy myös koko teoria/orkesteri/matinearumbalta ja siltä stressaavalta numeroarvioinnilta, josta itselläni on lapsuudesta painajaismaiset muistot.
Meillä musiikkitunneilla käynti on ollut sillä tavalla rentoa, että se on joustanut tilanteen mukaan. Voin hyvin vaikka pyytää soitto-opettajia antamaan jossain kuussa vain kaksi tuntia, jos meillä on vaikka huono rahatilanne.
Mihinkäs tässä on kenelläkään kiire? Oppia voi vähän hitaamminkin. Myös musiikkia.
Tytön huippulahjakkaalta bändiopelta on tulossa pian uusi levy uuden bändin kanssa, mutta tähän väliin tunnelmia siltä ensimmäiseltä:



4. Omien harrastusten järkeistäminen. Vähitellen kaikki omatkin harrastukset ovat siirtyneet kotiin (lukeminen, bloggaaminen), pihalle (kasvimaan hoito) tai lähimaastoon (kävely ja baletti kylällä).
Tämä harrastusten kohtuullistamispalikka oli itselleni erityisen haastava. Oli esimerkiksi vaikeaa hyväksyä se tosiasia, että juuri minä en voimaannu vaan stressaannun rääkkijumpissa.  
Minä saan valtavasti energiaa pitkistä yksinäisistä kävelylenkeistä metsässä. Hurjan paljon halvemmaksikin se tulee. Hyvästi, kuntosalijäsenyydet!
Sisäinen orjanpiiskurini kuitenkin pitkään huomautteli, että metsäkävelyt eivät ole yhtä tehokasta liikuntaa. Juuri tässä kohdassa olikin se haaste. Uskaltaisiko nyt päälle nelikymppisenä jo ruveta epätehokkaaksi, ei-huippukuntoiseksi? Onko esimerkiksi kauhean vaarallista olla viisi kiloa painavampi? Sen jälkeen kun se ei ollut enää vaarallista itselle, se ei tainnut enää olla vaarallista kenellekään.
5. Tärkein kohtuullistamisratkaisu: vähempi kulutus. Kaikessa.
Tässä on se jatkuvan haasteen paikka, kuten jokainen kohtuullistaja tietää. Kun omaa egoa ei voi enää buustata ostoksillaan, matkustelemisillaan tai asemallaan, oma arvo pitää etsiä jostain muusta vähän vaikeampaa kautta.
 Aina kun minulta kysytään se ikuinen kysymys, että mitä nykyiselle maailmallemme tapahtuisi, jos kaikki rupeaisivat tuosta vaan kohtuullistamaan, mieli tekisi sanoa, että kokeilepa hetki elintasosi laskemista ja tule sitten kertomaan mielipiteesi siitä onko kovin todennäköistä että ihmiskunta massamielessä innostuu siitä? Mikä askeettisemmassa elämäntavassa massoja niin kun houkuttelisi?
Siinä vaiheessa, kun suurin osa ihmisistä haluaa alkaa elää kohtuullisemmin pitää toki vaihtaa yhteiskuntajärjestys. Kasvuun perustuva yhteiskunta on vain yksi malli. Muitakin löytyy, jos halutaan.
Uskotteko te tämän tapahtuvan ihan lähitulevaisuudessa? Itse en jaksa olla ihan niin idealisti.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Mökkielämää kuistilla

Eräänä iltana kuistin riippukeinussa tajusin: kuisti on minun kesämökkini. Sen kauemmas ei enää tarvitse matkustaa.
Eräs parhaista elämän yksinkertaistamisratkaisuistamme on ollut kesämökistä luopuminen. Takavuosina kesiä varjosti aina pienoinen mökkistressi. Mikä satavuotiaan talon vaivalloisista korjausoperaatioista tänä kesänä toteutettaisiin? Miten ihmeessä aikaa ja voimia riittää sen lisäksi tämän omakotitalon rakentamiseen? Missä vaiheessa mökille ehtisi? Kalenteria plarattiin, kesäviikkoja aikataulutettiin.
Enää ei tarvitse mennä eikä tulla.
Talvisin kuistimme on kylmä läpimenopaikka, jota ei edes huomaa. Kesäisin se muuttuu kesäkodiksi, jossa pääsee (askeleen) etäämmäksi kodista. Askel on tarpeeksi.
Tultiin juuri lasten kanssa kirjastosta. Alkoi naurattaa, kun katsoin oman lainauslistani kirjojen nimiä: Unelmien kasvihuone, Citypuutarhat, Biodynaaminen puutarha, Keittiöpuutarhurin käsikirja, Keittiöpuutarha… (vieläköhän löytyisi joku puutarhakirja, jota en ole vielä lukenut...meidän kirjastossa niitä ei ainakaan enää ole).
Ja sitten: Kuinka irtaudut täydellisyyden tavoittelusta.
Niinpä niin.
Yksi romaanikin tarttui mukaan: Marianne Backlénin Tulilinnun tanssi. Olen pitänyt kaikista Backlénin kirjoista. Aihepiiriltään tämä kiinnostaa erityisesti, koska olen lukioikäisestä ollut Ballets Russes-friikki. Kaikki sen kauden kirjat on luettu ja elokuvat katsottu. Näinhän yleensä tuppaa käymään, kun jostain aihepiiristä innostun...

Leppoisia, omannäköisiä kesäpäiviä teille, lukijat!
ps. Kun aina mielellään eksyn aiheesta, pitää poukata vielä Ballets Russes-aiheeseen. Suosittelen kauden nerotaiteilijoista kiehtovimman, mielisairaalassa pitkiä aikoja viettäneen Olga Spessivtzevan elämänkertaa koskettavana dokumenttina masennuksesta. Täältä voi katsoa miten se Gisellen hulluuskohtaus oikeasti menee.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Kesken

Minua pyydettiin erääseen televisio-ohjelmaan kirjani teemoista puhumaan. Iski kauhea itsesensuuri: enhän minä mistään tiedä, osaanko muka itsekään elää kuten opetan, entä jos mokaankin itseni lopullisesti jne.

Suuri osa kavereista suositteli etten mene. Että katuisin karvaasti. Televisio kun on julma väline, jossa mokaaminen käy helposti ja jää i k u i s i k s i ajoiksi ihmisten mieleen (vähän niin kuin edellisen kirjoitukseni netti). Mailasin ainoalle tuntemalleni henkilölle, joka oli vastaavanlaisessa ohjelmassa käynyt puhumassa hyvinkin henkilökohtaisista asioista - paljon vaikeammista kuin ne, joista minua pyydettiin puhumaan.
Kaduttiko häntä? Oliko elämä nyt pilalla? Näin hän vastasi:
Ohjelmassa reilusti kerroin että tässä olen keskeneräinen - ja keskeneräisenä ei tarvitse yrittää näyttää, suorittaa ja lunastaa arvoaan samalla tavalla kuin olen koko ikäni tehnyt. Se on ihanaa!
Mietin etukäteen ammatillista uskottavuuttakin. Kissanviikset. Ei ole tuottanut mitään ongelmia. Olisiko niin, että astelin läpi sen ennakkoon pelkäämäni häpeäkylvyn ja totesin sen jälkeen, että tätähän tämä on koko maailma ja kanssaihmisten elämä täynnä?
Ihanaa saada olla minä itse, tällaisena kuin olen.
Tämä sähköposti tietysti ratkaisi asian. Lämmin kiitos sen rohkealle lähettäjälle!
Täytin juuri 42 vuotta. Nuorempana kuvittelin, että tässä iässä olisin perillä. Vaan kuinka ollakaan, olen edelleen kesken.  Alkaa entistä enemmän tuntua siltä, että elämä ei ehkä olekaan ongelma, joka olisi hienosti ratkaistava. Se on joukko hetkiä ja kohtaamisia. Niissä voikin olla kesken.
Keskeneräisenä on hyvä soudella lähijärvellä ja kuunnella haikaroita.
Oma kylä, hyvä kylä

ps. Nyt on taas iskenyt kauhea blogger-ongelma, josta johtuen en voi vastata edes oman blogin kommentteihin enkä kommentoida muita. Toivottavasti menee ohi, sillä mielellään kyllä vastailisin.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Naamakirjaan narahtanut

On muotia kauhistella pinnallista facebookkailua. Se johtaa kuulemma aitojen ihmissuhteiden rapautumiseen ja syvemmän, oikeasti merkityksellisen kommunikaation loppumiseen maailmasta. Kauhisteluvirren mukaan ihmiset esittelevät facebookissa vain sunnuntaipuoltaan, leuhkivat saavutuksistaan ja kiillottelevat kulissejaan.
Kommunikaatio sekä facebook- että blogimaailmassa tuntuu monen mielestä lipsahtavan helposti ongelmalliseksi ja epäaidoksi, mikä aiheuttaa toki stressiä tyypille, joka haluaisi hallita kaiken ja olla kaikkien mieleen. Oman nettiminän luomasta vaikutelmasta kuuluu olla kestohuolissaan. Se, joka haluaa pelata varman päälle ei nettiin koske. Nettiin laitettu materiaali kun ei i k i n ä katoa, kuten meitä aina muistutetaan. Entä jos kerrankin mokaa oikein kunnolla?  
Kun niin selvästi tuntuu olevan olemassa joku ideaali (vastakohtana väitetylle epäaidolle/muuten vain väärälle), millaista aidon nettikommunikaation oikein tulisi olla? Pitääkö sitä täydellisyyttä kohti edes pyrkiä? Miksi tälläkin elämän osa-alueella pitää olla niin pätevä, vimpan päälle harkittu, hallittu ja taitava?
Minä tunnustan pitäväni kaikista netin verkostoitumisvälineistä. Ne ovat tuoneet elämääni suuren määrän ihmisiä, joiden kanssa en maalle jymähtäneenä introverttina olisi ollut muuten missään tekemisissä. Etenkin Facebookista on löytynyt valtava määrä samanhenkisiä ystäviä, joiden kanssa aikoinaan jo lupaavasti synkkasi, mutta joihin ei oikeassa maailmassa ehtinyt siinä elämäntilanteessa kunnolla tutustua. Takavuosina sielunheimolaisuuden vasta aavisti, nyt sen näkee ystävän statuksissa ja linkkauksissa joka päivä. Miksiköhän tämä on vähemmän aitoa kuin teekupposen äärellä istuskelu, keskustelu mielipiteistä tai musiikkimauista? Sitä paitsi kyllähän me facebookkaajatkin edelleen istuskelemme myös oikeiden ystäviemme kanssa oikeassa maailmassa.
Kun Facebook-käyttäjiä aina syytetään oman aurinkopuolensa esittelystä, minä olen havainnut aika paljon toisenlaistakin kirjoittelua. Ehkä minulla sitten on vaan erityisen rehellinen kaverijoukko, joka ei kauheasti taktikoi sitä mitä nettiin huutelee, vaan mielummin kertoo maailmalle niistäkin elämänsä asioista, jotka eivät mene niin kuin Strömsössä.
Uskon vahvasti, että koko tämä kiihdytetty sosiaalinen verkostoituminen ja kommunikointi on juuri nyt tässä maailman ajassa tarpeen ja tärkeää. Egyptissä ja muissa lähimenneisyyden vallankumouksissa sen ensi kertaa näki. Siksi en jotenkin jaksa menneen ajan kirjepostin ja vierailukulttuurin nostalgisointia ja sosiaalisen median kauhistelua. Hitaan elämän kannattajana olen toki sitä mieltä, että rajat täytyy säilyttää myös netissä – mutta toisaalta kotona nörttäily sopii hyvin samaan linjaan elämän hidastamisen ja ilmastonmuutoksen torjumisen kanssa.
Kun nämä sosiaalisen median ohjeet meille toimittajille viime vuonna julkaistiin mieltäni jäi askarruttamaan kohta viisi. Vaaransiko erilaisiin fb-tukiryhmiin kuuluminen tosiaankin journalistisen riippumattomuuteni? Eikö toimittaja vapaa-ajallaankaan saanut enää olla asioista mieltä? Onko maailmassa yhtäkään toimittajaa, jolta ei löytyisi omiakin mielipiteitä?
Erosin varmuudeksi joistain epäilyttävimmistä fb-ryhmistäni (mm. kolme eri Christianian vapaakaupunkia puolustavaa ryhmää...) enkä hyväksynyt kutsua ystäväni perustamaan ufohavaintoryhmään. Sen jälkeen en ole jaksanut miettiä ulosantiani, tykkäämisiäni enkä ryhmiäni vaikka minulla onkin kaverina liuta ihmisiä, joihin varmaan pitäisi yrittää tehdä hyvää vaikutusta. Kun otsikoihin nostetaan aina kauhistuttavimmat facebook-mokat, unohtuu helposti, että suuri osa ihmisistä on aika suvaitsevaista sakkia – eikä ollenkaan niin kiinnostunut tekemisistäsi kuin mitä itse kuvittelet.
Perjantaina alkoi kesäloma! Taimista puolet on jo muuttanut kasvimaalle.
Juniori saa kiivetä kuistin riipputuoliin päivällä, mutta iltaisin sen valtaa tämä äiti. Ja kirjakasa.
ps. Edelliseen kirjoitukseen liittyy tietysti myös se ikuisuuskysymys, että voiko vastuullinen vanhempi pistää lapsensa kuvia nettiin. Mutta se onkin sitten jo toisen bloggauksen aihe.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Hyötytarhurin Raamatut

Kauppojen puutarhakirjojen hyllyillä on paljon kunnianhimoisten valokuvaajien stailattuja opuksia. Ne ovat kauniita ja inspiroivia, mutta niistä saa etsimällä etsiä tietoa siitä, miten homma ihan oikean todellisesti onnistuu. Nämä kolme eivät ole pettäneet minua koskaan.


Ulla Kervisen ja Ulla Paakkunaisen Puutarha pienellä palstalla (Tammi 2010) on se kirja, jota suosittelisin aloittelevalle hyötykasvien kasvattajalle. Pieneen kirjaan on mahdutettu kaikki olennainen: kumppanuuskasvit, tavallisimmat viljelymenetelmät, maan hoito sekä kaikkien yleisimpien viljelykasvien hoito.
Arno Kasvin ja Simo Laineen Arnon keittiökasvit (Tammi 2008) on astetta tymäkämpi teos. Ruissalon kasvitieteellisen puutarhan viljelykokemuksiin perustuva kirja esittelee hyötykasvilajeja laajemmin ja kertoo kunkin lajin kasvatuskokemuksista ja niiden haasteista.

Gisela Keilin Luomutarhurin opas (WSOY  2002) on ollut minulla iät ja ajat. Vaikka kaikki luomutarhurikaverini arvostavat tätä kirjaa ja tekevät viljelyksensä aina Keilin kirja käsillä, en ole millään saanut tartuttua siihen. Se on tuntunut liian vaikeatajuiselta. Vasta nyt, kun hyötykasvatuskesiä on takana neljä, alan todella innostua tästä kirjasta.
Se onkin koko joukon paras, sillä se selvittää filosofisella otteella, miten luomupuutarha (ehkä koko maailma?) lopulta toimii. Iltaisin, kasvimaan kastelun jälkeen olen istunut kuistin riippukeinussa ja nyökytellyt kirjan puutarhanhoitoakin laajemmille viisauksille:
Kaikki eliöt tuhoavat syömällä sekä kasvien että eläinten elämää. Tulemalla syödyksi ne pitävät yllä muiden eliöiden elämää.
Sanalla sanoen: Elämän on oltava yhteiseloa, jotta se voisi jatkua.
Luonto itsekin toimii tämän periaatteen mukaisesti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että luonnossa aina valitsisi sopusointuinen tasapaino. Ennemminkin kaikki tapahtumat ovat jatkuvassa heiluriliikkeessä pyrkien tasapainoon kultaista keskitietä.
Niinpä.

Lipstikka suojelee vanhan kansan mukaan oven lähelle istutettuna taloa. Enkeli avustaa.