Matkalle kohti valoa

Aikomus oli tänään aloittaa paasto Tapiolan ortodoksisen kirkon sovintosunnuntain palveluksessa. Lumimyrsky sotki suunnitelmat. Oma kotikin on kuitenkin ihan hyvä paaston aloituspaikka.

Vaikka ulkona lumikinokset kasvavat kevätlintuja kuulee jo aamuisin. Teen siementilauksia ja unelmoin ensi kesästä, jolloin maissit ja monet muut lajit kasvavat toivottavasti yhtä komeiksi kuin viime kesänä. Riikka Juvonen kirjoittaa paastosta viimeisimmässä Ortodoksiviesti-lehdessä matkana, jolla ihminen opettelee uskomaan siihen, että hän on rakkauden arvoinen:

Pikku hiljaa, sentti sentiltä, voimme ryömiä kohti valoa ja luopua kerros kerrokselta kaikesta siitä, mikä kuorruttaa sisintä. Tai edes yrittää, vasta aikoa.

ps. Olen perustamassa tänne Vihtiin omaa Aikapankkia. Aikapankkimme on jo rekisteröity, muttei vielä toiminnassa. Toimintaan se saadaan heti, kun muutamat tekniset yksityiskohdat on selvitetty. Aikapankin toimintaperiatteista voit lukea vaikka täältä.

Ekopaasto

Otin vastaan, monen muun ympäristöasioista kirjoittavan bloggaajan tapaan, Suomen ympäristökeskuksen ja Suomen evankelisluterilaisen kirkon haasteen ekopaastosta.

Olin tehnyt paastosuunnitelmia jo ennenkuin kampanjasta mailattiin minulle. Olin päättänyt (piiitkästä aikaa!) tänä vuonna paastota oman kirkkoni, ortodoksisen kirkon pääsiäisperinteen mukaan. Sen lisäksi olin päättänyt olla viikon 8 puhdistavalla mehupaastolla. Valitsin tämän ajankohdan jo vuoden alussa kuukalenterista, sen kun pitäisi olla muutenkin suotuisa kaikille terveyteen liittyville pyrkimyksille. Hauskaa, että myös ekopaasto ja ortodoksisen kirkon Suuri Paasto alkavat samalla viikolla.

Ortodoksinen paasto tarkoittaa ilman eläinkunnan tuotteita olemista, siis seitsemän viikon kasvisruokavaliota. Kasvissyönti ei tunnu suurelta uhraukselta, olinhan nuorena kasvissyöjä viitisen vuotta. Sitten sairastuin niin vakavaan anemiaan, että vereni piti sairaalassa vaihtaa kokonaan. En edelleenkään pidä lihan syömisestä, mutten ole keksinyt keinoa, jolla saisin pidettyä hemoglobiinini ylhäällä pelkällä kasvisruoalla. Siihen aikaan, kun jouduin sairaalaan, olin ollut monta vuotta töissä kasvisravintolassa ja siellä syönyt monipuolisinta mahdollista kasvisruokaa.

Tämän takia on kiinnostavaa pitää tällainen lyhyt, seitsemän viikon mittainen kasvisruokakokeilu. Ihminenhän muuttuu. Jos nyt voinkin hyvin, ehkä voisinkin siirtyä takaisin kasvissyöjäksi? Tai ainakin melkein kasvissyöjäksi. Jos voisin valita, en haluaisi syödä lihaa.

Ortodoksiseen paastoon liittyy paljon muutakin kuin sen miettiminen mitä syö ja mitä ei. Siitä muusta voi lukea esimerkiksi täältä. Itse kaivoin esiin juuri esiin lempikirjani ortodoksisesta paastosta, isä Alexander Schmemannin kirjan Suuri paasto vuodelta 1982. Isä Alexanderin mielestä paaston elämäntyylin olennainen osa on tietoinen hiljaisuuteen pyrkiminen, mikä tarkoittaa mediapaastoa tai ainakin kaiken turhan infovirran huomattavaa rajoittamista. Tämä kohta kolahti itselleni ja ajattelin hieman yrittää rajoittaa sosiaalisessa mediassa roikkumistani (vain pari kurkkausta Facebookiin päivässä olisi ehkä realistinen lupaus...).

Vastaan siis ekopaastohaasteeseen kasvispaastolla ja harkitummalla facebookkailulla.

Jos siis suuri paasto on sitä, että ihminen löytää uudelleen uskonsa, on se myös sitä, että hän löytää uudelleen elämänsä, sen jumalallisen merkityksen ja pyhän syvyyden. Pidättymällä ruoasta me tavoitamme sen suloisuuden ja opimme jälleen ottamaan sen vastaan Jumalalta ilolla ja kiitollisuudella. Vähentämällä musiikkia ja huvituksia, keskustelua ja pintapuolista seurustelua, löydämme ihmissuhteiden, ihmisen työn ja taiteen perimmäisen arvon.

(Alexander Schmemann)

Joskus, kun tämä äiti yrittää bloggata, hänen jalkojensa juureen järjestyy vaivihkaa osasto dinosauruksia, lohikäärmeitä ja Fenixlintu. Tuima katse porautuu äitiin. Leikkiseuraa kaivataan!

Suuren lauantain mietteitä

Jos olisin kunnon ortodoksi, minun pitäisi olla nyt täystäpinöissä pääsiäisruokia viimeistelemässä ja kirkkopalveluksesta toiseen juoksemassa. Muistan pääsiäisiä - etenkin Valamon talkoolais-aikoina - jolloin lauloin koko pääsiäisajan luostarin kuorossa ja seisoin kirkossa sellaiset 10 tuntia vuorokaudessa, monta päivää putkeen. Pääsiäisyönä olin jo niin rasittunut, etten jaksanut kuin itkeä. Pääsiäisen vietto juuri näin tuntui silloin merkitykselliseltä ja tärkeältä.

Pääsiäinen pääsiäiseltä ortodoksipuuhani kuitenkin vähenevät. Ensi kertaa jopa ajattelin, etten jaksa lähteä keskellä yötä ajamaan täältä maalta kauas kaupunkiin yöpalvelukseen. Mielummin mennään vaivattomammin toisen pääsiäispäivän "lasten pääsiäiseen", joka toimitetaan aamulla. Tänä pääsiäisenä perheemme ortodoksijoukko on sitä paitsi yhdellä supistunut, kun mies erosi kirkosta. Aiemmin moinen päätös olisi ollut mielestäni katastrofi, nyt se oli ihan ok juttu. Tänä vuonna on itsekin tullut kyseenalaistettua kirkkoon kuulumista ja mietittyä, Alfred Tennysonin tapaan, mielummin uskoa, joka on uskontomuotojen takana.

Kuopus on ollut jo viikon kipeä. Ollaan tehty tämän talven viimeiset tulet. Kohta puukorit kannetaan kesäksi kellariin.

Tämä Matti Salmisen Yrjö Kallis-kirja on ollut loistolukemista! Aiempiin elämänkertoihin verrattuna se on rehellisempi esimerkiksi Kallisen naissuhteiden sekä teosofisen elämänkatsomuksen suhteen - molemmat asioita, jotka aiemmissa elämänkerroissa on hyvästä syystä pimitetty. Tiesittekö muuten, että myös Eino Leino oli teosofi?  Eipä siitä missään ole aiemmin huudeltu, sillä moinen ei-suomalainen uskonnollisuus oli Suomessa pitkään pelkkiä miinuspisteitä ihmiselle tuova asia.

Kallinen itse koki kaikki me-henkiset, toistensa kanssa taistelevat ryhmät - olkoon ne poliittisia tai uskonnollisia - kaiken harhan alkujuuriksi. Hän uskoi kaikkien ihmisten veljeyteen (jo kauan ennen John "Imagine no religion" Lennonia). Kallinen vaikuttui syvästi tapaamastaan Krishnamurtista ennen kaikkea siksi, että Krishnamurti kieltäytyi perustamasta jälleen uutta uskonlahkoa:

Erässä puheessaan hän ( Krishnamurti) sanoi, "jos poliisi voisi estää teitä seuraamasta minua, huutaisin heti poliisia." Hän puhui aivan toisin kuin muut. Hän torjui seuraajat. "Teillä ei ole mitään hyötyä, jos te uskotte minun sanaani ja seuraatte minua, te olette samaa laumaa. Kaikki pitää tapahtua teissä itsessänne. Minä voin sanoa tämän teille, teidän itse pitää erottaa valhe ja tosi, illuusio ja realiteetit. Kukaan ei voi teille sitä voimaa antaa, se on teillä, se pitää vain nyhtää teistä."

Koira on ollut viime päivät seurannut minua joka paikkaan kuin varjo, tuijottanut minua juuri näin, vähän huolestuneena, kuin minun pitäisi vihdoinkin käsittää jotain. Ehkä pitäisikin? Jännää tässä koirassa on alusta asti ollut se, että se vaistoaa jos olen yhtään alamaissa. Silloin se heti aloittaa tämän partioinnin. Ihana Ilo!

Valoisaa ja iloista pääsiäistä itse kullekin uskontokunnalle! Ja uskonnottomillekin! :)

ps. Tv-vinkki tälle illalle, ystäväni dokumentti eräästä niinikään tärkeästä ja hienosta eläimestä.

Kiitos masennuksesta!

Jatkan turmarajalla bloggaamistani referoimalla suoraan kolumnia, joka minut pysäytti. Se löytyi Helsingin ortodoksisen seurakunnan uusimmasta Ortodoksiviesti-lehdestä, jonka yhtenä kolumnistina toimii Valamon luostarin munkki Serafim. Mielellään olisin linkannut tähän koko loistokirjoituksen, mutta koska lehti päätyy nettiin viiveellä, on tyydyttävä lainailemaan sieltä täältä.

Munkki Serafim muistelee kolumnissaan taannoista pyhiinvaellusreissuaan Armeniaan ja erityisesti hetkeä, jolloin hän lauloi muiden mukana vanhassa kivikirkossa vanhaa kirkkoveisua Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä, hänen armonsa pysyy iankaikkisesti. Kyseisen veisaamispaikan historia oli synkkä: kirkon toiminta tukahdutettiin neuvostoaikana, toisena aikana sen suojiin olivat hakeutuneet kansanmurhaa paenneet pakolaiset, 1990-luvulla koko tienoo pimentyi ja kylmentyi pariksi vuodeksi sodan ja energiakriisin takia. Nyt kaupunki kärsi joukkotyöttömyydestä. Ja niin edelleen. Siellä sitä kuitenkin oltiin, laulamassa kiitosta Jumalalle. Miksi?

Munkki Serafim pohtii:

Kun me kiitämme Jumalaa, mistä me kiitämme? Kiitämmekö yksittäisistä onnistumisista? Etsimmekö vain yksittäisiä ilon aiheita, joista sitten olemme kiitollisia? Onko elämä meille yritys etsiä menestyksekkäitä onnenhetkiä ja kerätä niistä reitti, joka etenee yhdestä onnellisesta pisteestä toiseen. Ja jos onni kääntyy, samalla katoavat niin onni kuin kiitollisuuskin.

Todellisuudessa vastoinkäymiset eivät ole jokin irrallinen häiriötekijä, joka yrittää sotkea elämäämme ulkoapäin, vaan oleellinen osa elämää itseään. Luonnon kiertokulku on alituista kuolemisen ja syntymisen dialektiikkaa, ja osana luontoa me olemme koko ajan paitsi syntyviä ja kasvavia myös kuihtuvia ja kärsiviä olentoja.

(…) Ja kun me kuihdumme, hiivumme, kärsimme, petymme, masennumme, Jumala on meidän kanssamme. Hän ohjaa ja johtaa meitä läpi surun ja kuoleman. Hän on meissä, meidän maailmassamme – ja maailman toisella puolen.

(…)Ja kun meidän aikamme tässä maailmassa on loppumassa, näemme varmasti paljon selvemmin sen, mistä meidän elämässämme loppujen lopuksi olikaan kyse. Ehkä silloin voimme kiittää häntä kivusta, joka kasvatti meitä; ehkä voimme kiittää häntä ahdistuksesta, joka kypsytti meidän sielumme tähkäpäät valmiiksi. Ehkä silloin mekin voimme sanoa pyhän Johannes Krysostomoksen tavoin: Kunnia Jumalalle kaikesta.

Olen aivan viime aikoina – johtuen varmaan pettymys/kärsimys-ylikuormituksesta – alkanut suorastaan kiukustua Salaisuus-koulukuntaan ynnä kaikkiin niihin, jotka väittävät, että elämän kärsimykset ovat väärään suuntaan menoa; seurausta vääränlaisesta ajattelusta/epätehokkaista aarrekartoista tai jostain muusta, mitä minä typerys en vain ole epäonneni keskellä hiffannut. Manifestointiajatuksen mukaan esimerkiksi Paris Hilton olisi varmaan ”onnistunut” omaisuuksineen kaikkineen. Mutta mitä minä hänen elämästään oppisin? Ei, minä tarvitsen juuri tämän koulun.

Kiitos munkki Serafim! Palautuipa taas mieleen se syy, minkä takia alun perin halusin liittyä ortodoksiseen kirkkoon: siellä vielä hyväksytään pieni ihminen. Jopa vähän alakuloinen sellainen.

ps. Pakko linkata vielä tämä postaus, kun se sopivasti juuri sattui ilmestymään. Siellä esitellään tyttäreni ihanan kummitädin Olen juuri hyvä-taulut ja peilit, jotka kirjassanikin mainitaan. Kaikille meille perfektionisteille!

Ensi kesänä tämäkin pioni taas nousee ja kukkii. Nyt se ansaitusti lepää.

Sipulikupolien kultaajana

Mies alkoi, kirkostaeroamisbuumin innoittamana, laskemaan miten paljon säästäisimme jos eroaisimme kirkosta. Me säästäisimme luterilaisiakin enemmän, kuulummehan ortodoksiseen kirkkoon, jonka kirkollisvero on vielä korkeampi.

Kaikki lapsemme ovat jo kastettuja, ortodoksiset häät kruunauksineen kaikkineen vietimme jo vuonna 1990 – mistä me aikuiset enää maksamme? Jonkun kirkon kupolien kultauksestako?

Ei sekään ihan turha syy ole. Kauhea on ajatuskin, että maailmassa olisi esimerkiksi vain kauppakeskuksia eikä yhtään pyhyydelle omistettuja tiloja. Ja ortodoksiset kirkot ovat, ainakin minusta, pyhistä tiloista huikeimpia, ohittaen kauneudessaan jopa minareetit.

Kyseenalaistetaan silti. Mitä vastinetta me tarkkaan ottaen saamme kirkollisverosta itsellemme nykyisinä passiiviortodokseina?

Maallemuuton myötä yhteys omaan seurakuntaan (poikkeuksellisen suvaitsevaiseen ja muutenkin mukavaan) katkesi. Lähin uusi seurakunta on kaukana emmekä ole tunteneet sitä omaksemme. Pari kertaa vuodessa,  jouluna ja pääsiäisenä, ajamme pidemmän matkan siihen entiseen seurakuntaan. Maailman viisain vanha rippi-isäni jäi hänkin matkojen taakse, eli koko ripittäytymisperinnekin on katkennut. Vaikka keskustelut olivatkin aina terapeuttisia ja opettavaisia (ja huom. hyvin halpoja, vaikka laskisikin mukaan kirkollisveron… jos vaikkapa vertaa mihin tahansa New Age-konsultaatioon, josta saa aina maksaa itsensä kipeäksi), olen kokonaan etääntynyt sellaisesta ajatuksesta, että minun pitäisi pyytää Jumalalta anteeksi jonkun viranhaltijan kautta. Muutenkin omaan henkiseen ajatteluun on vaikea enää mahduttaa mitään suorittamis-tuomitsemiskuviota.

Seurakunnallisuutta – jos sillä tarkoitetaan esimerkiksi erilaisia kerhoja ja kirkkokahveja – en enää erakkona kaipaa. Ortodoksinen uskonnonopetus on monissa kouluissa kauhistuttavan jälkeenjäänyttä kun vertaa luterilaiseen uskonnonopetukseen tai elämänkatsomustietoon. Arvelisin ainakin omien lasteni saavan paljon enemmän irti elämänkatsomustiedon tunnista kuin jälleen yhdestä tunnista, jossa väritetään ikoninkuvaa.

Entä voinko seisoa ortodoksisen kirkon julistaman opin takana – siis joka pikku pykälän? No en todellakaan, lähtien jo uskontoni nimestä (ortodoksinen = oikeauskoinen), koska en usko oikeisiin tai vääriin uskoihin. Mutta se, mihin aikoinaan ortodoksisessa kirkossa parikymppisenä miellyin oli sen nöyrä ja suvaitsevainen henki. Ortodoksinen kirkko ei ihan samalla vimmalla kuin moni muu paukuta ihmistä päähän Raamatulla, eikä muutenkaan röyhistele tietävänsä lopullista totuutta mistään.

”En tiedä” on ilahduttavan usein kuultu lause jopa pappien suusta. Keskustelua nykymaailman ajankohtaisista kysymyksistä (homouteen asti ei olla vielä edes päästy, eikä oikeastaan naispappeuteenkaan) käydään niin savolais-slaavilaisilla kiemuroilla, ettei siitä ota selvää Erkkikään. Mutta kirkossa on aina jätetty tilaa enkeleille, ihmeille, pyhimyksille, mysteereille sekä kaikenlaisille originelleille tyypeille, kuten Kristuksen tähden houkille  (tämä erityisesti Venäjällä suosittu vallitsevan järjestyksen kyseenalaistaja voisi muuten olla kaikkien itsensä irti oravanpyörästä tempaisseiden nimikkopyhä).

Tänä päivänä olen kuin ne salahörhöt luontouskovaiset mummot Vienan karjalan peräkylissä, jotka papin (harvoin) käydessä ovat kunnon ortodokseja – mutta jotka sitten kuitenkin papin poistuttua kylästään uskovat täsmälleen mihin lystäävät. Esimerkiksi metsään. Tai vaikka intuitioon.

Hörhönäkökulmasta on oikeastaan se ja sama, jos joku hullu ortodoksi jossain suurkaupungissa sanoo jotain älytöntä (aika usein muuten sanookin, onhan kirkkokunnan jäsenmäärä sentään 220 miljoonaa, eli siihen mahtuu monenlaista vipeltäjää). En siltikään kiirehdi painamaan Eroa kirkosta-palvelun painiketta. Passiivinen ulkojäsenyys sopii minulle hyvin.

Meidän perheen lapset muuten mieltävät kirkot eräänlaisiksi uskomisen harjoittelupaikoiksi. Heidän mielestään kirkoissa käyvät harjoittelemassa uskomista sellaiset ihmiset, jotka ”ei vielä älyä, että Jumala on joka puolella”. Lapsille kaikki henkisyyteen liittyvä tuntuu muutenkin olevan aivan uudella tavalla itsestänselvää. Me vanhemmat tarvitsimme itsellemme turvarakenteiksi ja kainalosauvoiksi vielä yhteisöjä, rituaaleja ja dogmeja, mutta tarvitsevatko niitä enää tulevaisuuden aikuiset? Aika näyttää.

Ai niin, mutta miksi itse kuitenkin haluan pysyä ortodoksina? Tietysti siksi, että saan itselleni ortodoksiset hautajaiset. Sen kauniimpaa, hoitavampaa ja syvällisempää lähtötilaisuutta tästä elämästä eteenpäin ei ole minun mielestäni toistaiseksi vielä keksitty yhdenkään kuppikunnan piirissä.

Maria Magdalena on sekä tyttären että minun suojeluspyhä. Magdalena-ikoneita ja kuvia on tullut keräiltyä pitkin maailmaa.

 

Esikoisen kanssa pääsiäisyön palveluksessa keväällä 1996.