Jos ei syyllistyisikään?

Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla ilmestyi eilen Asta Lepän hieno kirjoitus Syyllisyys ei tee äidistä parempaa. Asta kuvaa oivaltavasti nykyvanhempia ohjailevaa, massiiviseksi paisunutta pedagogista koneistoa, joka vanhempien varoittelulla ja peloittelulla myy omaa tuotettaan:

Mitä syyllisempiä erilaisiin laiminlyönteihin ja virheisiin vanhemmat tuntevat olevansa, sitä mahtavammaksi tuo koneisto paisuu.
Yhä uusia asiantuntijoita virtaa kentältä kertomaan, mitä vanhempien kuuluisi tehdä ja miten toimia oikein. Kun vanhempi taipuu yhteen neuvoon, tulee jo toinen, joka neuvoo aivan muuta, mahdotontakin.
Pedagogiaan näyttää hiipineen sama logiikka, joka pätee meitä ympäröivään kulutuskulttuuriin. Kun ihminen saadaan tuntemaan itsensä riittämättömäksi ja epätäydelliseksi, hän ostaa tuotteen. Ostettuaan tuotteen hänestä löytyy taas uusi vika, johon tarvitaan uusi tuote.

Itselleni on ollut pitkä tie oppia luottamaan omaan äidinvaistooni ja harkintakykyyni vanhempana. Vauvojani hoidin täsmälleen vauvakirjaohjeiden mukaan. Ihmettelin kovasti ystäviä, jotka tekivät omalaatuisia kasvatuspäätöksiä argumenttinaan jokin niin epämääräinen kuin "tää nyt vaan sopii meille". Erilaisten asiantuntijoiden ei tarvinnut kuin mulkaista ankarasti, kun jo syöksyin syyllisyyden syövereihin.

Vuosien varrella tilanne on muuttunut.Enimmäkseen jo luotan siihen, että olen äitinä kyllin hyvä. Uskallan jopa sanoa asiantuntijoille vastaan, jos sieltäpäin pesee erityisen älyttömiä neuvoja lasteni suhteen (vuosien mittaan niitäkin on tullut kuultua). Kasvatus ei minulle enää ole ulkopuolelta saneltu metodi. Se on yhteiseloa, jonka suuntaviivaksi riittää sama kuin aikuistenkin kanssa: toinen toisensa kunnioitus ja kuuntelu.

Eilisiltana katsottiin seitsemän- ja kymmenvuotiaiden kanssa ensin Hercule Poirot (heistä on tullut tosi taitavia arvaamaan kuka on murhaaja), sitten pidettiin seuraa kahdeksantoistavuotiaalle, joka halusi siunailla ja päivitellä BB:n toimintaa.

Joku jossain on taatusti nyt sitä mieltä, että Hercule Poirot on sopimatonta katsottavaa alakouluikäisille. Jonkun toisen mielestä taas lukiolaisen pitää päntätä eikä tuhlata aikaansa ala-arvoiseen telkkariviihteeseen. Meidän perheellä oli kuitenkin oikein hyvä ilta, kaukana pedagogisten neuvojen ulottumattomissa.

Kuvissa kolmevuotias leikkii "Mika autokonemiestä". Nämä lapsen mielikuvitusta torpedoivat muoviautot eivät takuulla ole ainakaan steinerpedagogien mieleen. Mutta sekös Valon leikkiflowta häiritsisi.

 

Matkalla äidiksi

Ehkä joskus paljon myöhemmin näen näiden odotusvuosien kaaren:malttamatonta pulppuilevaa iloa, sitten hiljenevää, avuttomuutta byrokratian edessä, tahmeaa itsesääliä ja itsekkyyttä, vähistä voimista sikiävää ymmärrystä, tyyniä pilkahduksia. Kaikki kasvattamassa aivan erilaista äitiä kuin olisin ollut, jos olisin saanut lapsen silloin kun hänet alun perin toivoin saavani.
Toivottavasti valmiimpaa.

Olen vähän arkaillut kirjoittaa Anna Pihlajaniemen kirjasta Adoptiomatka (Tammi, 2011). En vähiten siksi, että Anna on tällä hetkellä lähin työtoverini. Jaan hänen kanssaan työhuoneen melkein joka arkipäivä.

Siksikin arastuttaa tarttua tähän kirjaan, että olen itse tullut äidiksi aivan eri tavalla: pikemminkin vähän liian nuorena, enkä todellakaan ”valmiina”. Olen lähes koko aikuiselämäni ollut äiti. Minulla ei ole kokemusta pitkästä odottelusta ja äitiyteen valmistautumisesta. Sen sijaan kokemusta piisaa riittämättömyydentunteista äitinä, erityislapsen äitiydestä ja romahtaneista (vai pitäisikö sanoa: kohtuulliseksi alentuneista) ihanteista. Siksi oli melkein vaikeaa lukea Annan suunnitelmia ja unelmia siitä, millaiseksi hän äitiysarjen kuvitteli.
Adoptiotarina kertoo erään adoption aivan kohtuuttomaksi venyneestä odotusvaiheesta. Pihlajaniemen adoptioprosessi kesti viisi vuotta. Viidessä vuodessa ehtii miettiä paljon, vuoroin haaveilla, vuoroin järkeistää.

Lapsella ei ole velvollisuutta tuoda mukanaan onnea.

Me emme saa asettaa hänen pienille harteilleen sellaista taakkaa.
Sillä siitä seuraa suru.
En halua olla äiti, joka tiedostamattaan syyttää lasta, kun kaikki ei olekaan unelmien veroista perheeksi päätymisen jälkeen.
En äiti, joka hämmästyy huomatessaan olevansa joskus onneton myös lapsen saatuaan. En ”niinkuin sinua odotettiin”-marttyyriäiti.
Tavoite: etten kehräisi liikaa odotuksia, joiden tasolle arki ei koskaan yllä.
Mutta: jostainhan on haaveiltava, aikaa on niin paljon.

Ensimmäiset vuodet ovat vielä täynnä innostunutta odotusta ja varovaista valmistelua, sitten Kiinan adoptiojonot tuntemattomasta syystä jymähtävät paikoilleen. Pariskunnan ”sitten kun lapsi saapuu”-puheet vaihtuvat muotoon ”jos lapsi tulee”. Mieliala painuu. Kirja kuvaa tarkkanäköisesti, poikkeuksellisella tunnetaidolla viiden vuoden tunnemyrskyä, joka lopulta päättyy onnellisesti.

Ennen sitä Annan on kuitenkin pitänyt romahtaa ja kerätä itsensä uudestaan.

Omassa kirjassani kirjoitan uskovani, että lapset ovat opettajiamme, elämämme tärkeimpiä guruja. Tämän kirjan luettuani tajusin, että joskus jo matka lapsen luo voi olla opetuksista suurimpia.

Adoptiolapsen tultua kotiin eletään tietysti jo seuraavaa kertomusta, seuraavaa haastetta. Harvoin sitä toivoo millekään kirjalle niin kovasti jatkoa kuin tälle. Tarina jatkuukin kakkosadoption merkeissä täällä, mutta minua kiinnostaisi lukea myös siitä, millaista arki on nyt ensimmäisen adoptiolapsen kanssa. Miten näin suuren täyttymyksen odotus ja arki mahtuvat samaan elämään? Tuliko pettymyksiä, haasteita? Miten niistä selvittiin?

Viimeksi eilen juteltiin Annan kanssa lounaalla kirjoista, jotka vanhempi on kirjoittanut lapsestaan. Suvi Aholan adoptioaiheinen Iljan äidiksi, Märta Tikkasen Sofia-kirjat ADHD-lapsen elämästä ja aikuiseksi kasvamisesta sekä Liisa Laukkarisen ja Marius Rufenachtin asperger-aiheiset kirjat ovat kaikki olleet itselleni äitinä tärkeitä, terapeuttisia lukukokemuksia. Erityisen tärkeitä ne ovat olleet minulle siksi, että ne ovat kuvanneet myös äidin väsymystä, neuvottomuutta ja pettymystä. Annan kanta tuntuu olevan, että lapsen asiat ovat lapsen omia asioita, ei julkistettavia asioita. Siksi hän on lopettanut oman kirjansa tietoisesti adoption jälkeiseen alkuhuumaan.

Annan kirja ja käymämme keskustelut ovat haastaneet minut pohtimaan, mitä aikuisen on oikeutettua kertoa lapsestaan julkisesti ja mitä taas ei. Omassakin kirjassani kerroin joitain asioita omista lapsistamme, tarkistettuani kyseiset kohdat ensin heidän kanssaan. Silti asia ei ole mielestäni ollenkaan yksinkertainen, ja sama rajanvedon ongelma koskee myös blogeja.

Miten paljon omasta lapsesta saa julkisesti, kirjallisuudessa tai blogeissa teidän mielestänne kirjoittaa? Onko lapsen iällä väliä? Millaisista asioista vanhempi saa kirjoittaa, millaisista taas ei?

Annan kirjasta on hieno arvio myös mm. täällä.

Viena ja Anna

Pikku ukko

Kolme vuotta on hyvä ikä. Silloin voi koko-ajan olla joku muu.

Joinain päivinä kolmevuotias on Waltsu. Waltsu on moottoripyörämies, jolla on ”kevari” (samoin, sattumoisin, kuin isoimman veljen samannimisellä ystävällä).

Toisinaan kolmevuotias on Timo. Timo on puuha-Petehahmo joka korjailee ja remontoi vaikuttavan laajan työkalupakkinsa kera. Sitten meillä asuu koira, hevonen ja pari muuta tyyppiä.

Oikein hyvällä tuulella ollessaan kolmevuotiaan hellyys on kiihkeää: ”Sä oot äiti niin kiva, että mä en koskaan pistä sua vankilaan, enkä tapata! ” Kun kolmevuotias on pahalla tuulella, koko talo tärisee.

Tämän lapsen kanssa minulla on ollut kaikkein haastavinta. Jos olisin saanut tämän tyypin sijasta sen tilaukseni mukaisen helpon, hyvin nukkuvan ja rauhaisan vauvan, en olisi ehkä koskaan oppinut sitä itselleni tärkeintä. Sitä, että omalla jaksamisella on rajat. Että itseään pitää kohdella kiltisti. Äidinkin.  

Miksiköhän nämä pitää aina oppia vaikeimman kautta? Eikä opiskelu ole vielä ohi. Asiaa pitänee tankata loppuelämä.

Kohta pitäisi rakentaa kasvimaalle linnunpelätin. Sateiden myötä iski niin perusteellinen kesäpassiivisuus, että inspiraatiota voi tähän (kuin muutamaan muuhunkin) projektiin joutua odottelemaan vähän kauemmin.

On viimeinen viikko kesälomaa. Tämän (= huippulyhyen loman) siitä saa, kun downshiftailee kotona melkein kolme vuotta. Väsyttää.

Joutilaan vanhemman lapsi onkin pinko

Esikoinen kertoilee mielellään kauhujuttuja kavereiden vanhemmista, jotka antavat mukamas hirveitä rangaistuksia elleivät kouluarvosanat ole huipputasoa. Näiden kertomusten jälkeen hän muistaa aina huokaista: - Onneks sä et ole niinkuin ne!

Jostain se urputuksen aihe on meilläkin kuitenkin kaivettava. Eräänä iltana lukiolaisnuorukainen alkoi valittaa, miksi aina hoen hänelle, että ”kyllä se ammattikoulukin on ihan harkitsemisen arvoinen vaihtoehto” tai että ”autonkorjaajilla on muuten aika hyvin töitä”.

- Sä et usko muhun! julisti nuori mies melodramaattisesti. - Sä et yhtään arvosta sitä, miten paljon töitä mä teen koulun eteen! Sä vaan dissaat mua! Usko jo, että mä en halua vaihtaa amikseen, siellä on ihan junttia porukkaa!

Julman ”dissaamiseni” takana oli kyllä hyväntahtoisia syitä: halusin vain osoittaa nuorelle, että hänen ei tarvitse ”tulla miksikään”, vaan hän riittää jo omana itsenään. Halusin tarjota hänelle paineettoman lapsuuden. Kun itselle ei ole koskaan väläytelty mitään muita mahdollisia vaihtoehtoja kuin lukio ja yliopisto, ja kun omaa minää on arvostettu lähinnä suoritusten kautta, haluaisi toki omalle lapselleen itsetunnon, joka ei perustu tekemisiin vaan sellaiseen ajatukseen, että hän on mainio tyyppi vain omana itsenään.

- Mä vaan halusin osoittaa, että arvostan sua muutenkin kuin kouluarvosanojen kautta, yritin selitellä.
- Joo, no jos sitä tota kautta ajattelee..., hän tuumiskeli. Mutta oli edelleen selvästi tyytymätön.

Tässä vaiheessa vanhemmuutta on ainakin oppinut sen, että teet niin tai näin, se on kuitenkin väärin päin. Varmaan kaikesta tästä slow-elämästä on lopulta seurauksena se, että lapsistani tulee kuin tuleekin super-kunnianhimoisia suorittajia. Ellei muusta syystä, niin kapinaksi äidilleen.

Ahkera lukiolaiseni muuttaisi kuulemma kotoa välittömästi jos rupeaisin julkaisemaan hänestä blogissa kuvia, joten tässä sen sijaan tämän kevään taimikasvatuksen alkuhetkiä. Miten nopeasti tomaatintaimien pitäisi muuten itää...?

Pieniä hetkiä

Eri ikäisten lasten erot huomaa parhaiten tällaisina aamuina: pienillä on jo kukonlaulun aikaan valmiina nukketeatteriesitys, jonne on valmistettu äidille hienot pääsyliput ja tehty mukava katsomo. "Asiattomilta pääsy kielletty"-ukaasin takana nukkuu seitsemäntoistavuotias.
Pitkään nukkuukin, koska hänhän on tottakai valvonut aamun pikkutunneille.

Lasten huomattava eri-ikäisyys ja erirytmisyys tuntuu rasittavalta esimerkiksi sellaisina aamuina kun kolmevuotias herättää puoli kuudelta ja seitsemäntoistavuotias on pitänyt hakea bileistä samaisena yönä kello kahdelta. Enimmäkseen se on kuitenkin niin rikasta, että tekisi mieli muistiinpanna, kuvata ja videoida joka hetki. Näitä voisi sitten katsella niinä vuosina, kun tämä lapsista tyhjentynyt talo on hiljainen (ja siisti?).

Seitsemäntoistavuotiaan vihdoin herättyä saamme tuotapikaa aikaiseksi kipakan debatin aiheesta Earth Hour (josta 17 vee käyttää nimitystä "Hippie Hour"). Tämä kalkkis on tiukasti sitä mieltä, että kaikenlaisia sähkösäännöstelyjä on oikein hyvä harjoitella, sillä tulevaisuudessa ne tulevat olemaan useamminkin kuin kerran vuodessa toistuvia, eivätkä taatusti enää niin vapaaehtoisiakaan. Meidän huushollissa viikottaiset tai sitäkin useamminkin toistuvat katkokset eivät olisi mikään ongelma. Sekään ei tuntuisi pöllömmältä, että meidän kylällä vähennettäisiin katuvalaistua aikaa (nykyään meillä syttyvät katuvalot kello 5, ja ne sammuvat kello 23). Valoisimpina kuukausina katuvalot voisi sammuttaa pieniltä teiltä kokonaan ja talvellakin tuntia aikaisemmin.

Viikkosiivous tuli äsken tehtyä Manu Chaon musiikin avustuksella ”kunhan vähän pölyä pois jostain” –asenteella. Illalla katsotaan kynttilänvalossa isompien lasten kanssa ihana uusi velhojuttu Merlin.

Koiralla on ollut Tosi Huono Päivä. Aamulla se ehti juuri ja juuri pelastautua taaperon kaataman tuolin alta. Sitten seurasi kynsien leikkuu ja harjaus, ja lopulta se pelätyin ja inhotuin: imurointi. Vähemmästäkin sitä pieni koira vetäytyy keittiön alahyllylle maailmanloppua odottelemaan.

Hidasta sairastelua

On eräs alue, jota ei voi millään tehostamisella nopeuttaa: sairaudet.

Ympärilläni on viime ajat ollut paljon sairautta. Isäni on ollut monta viikkoa sairaalassa. Vielä ei ole tiedossa palautuuko hän enää tältä reissulta kotiuttamiskuntoon. Ystäväpiirissä on pari tuoretta syöpädiagnoosia. Meillä kotona sairastetaan vain tätä hivuttavan hidasta tämän talven influenssaa.

Kaikissa sairastapauksissa vakavimmasta helpoimpaan ei voi kuin hoitaa sairautta, odottaa ja toivoa parasta. Ja yrittää silti nauttia tästä hetkestä, koska seuraavasta ei kukaan tiedä.

Tyttöön influenssa on iskenyt pahimmin. On outoa, kun täällä ei kaiu tytön tavanomainen laulunliverrys. Päivästä toiseen tytön suunnalta sohvalta kuuluu vain yskintää ja aina välillä kuorsausta. Kuume pysyy ylhäällä, Disney-kanava vaihtuu Junioriksi, sitten Pikku Kakkoseksi.

Olemme tytön kanssa kartalla sekä Suomen että Amerikan Idoleissa sekä aika monessa muussakin ohjelmassa. Mitä vielä keskittäisiin?

Ulkona paistaa keväinen aurinko. Parantuisipa sitä jo!

Kuumeessa on kylmä.

Riittämättömyyssesonki uudella otteella

On pyhiin arvoihin sohaisemista tunnustaa, ettei oikeastaan pidä koko joulusta. Näin isossa perheessä, jossa jo perussetistä selviäminen on haaste, jouluun väistämättä liittyvä lisäpuuhan määrä väsyttää jo etukäteen. Lisäksi juhlakautena lapsistamme peräti kahdella on myös syntymäpäivät, ja niihin tunnetusti liittyvät myös ne rasittavat kaverisynttärit, joiden järjestely ei taida olla muiden kuin ehkä Soule Maman (ks. sivun blogilinkit) lempipuuhaa.

Olen jo ajat sitten hyväksynyt rajoitukseni; minun juttuni nyt vaan ei ole askartelu tai leipomukset. Aikakauslehtien suosima em. puuhien naamioiminen vuoden idylliseksi kohokohdaksi ei mene minulta läpi, enkä suostu syyllistymään siitä, etten edelleenkään osaa tehdä piparkakkutaloa (sitä paitsi jonkunhan on ne myyjäistenkin piparitalot ostettava). Näin riittämättömiin tunnelmiin kuin tässä kaksi vuotta vanhassa postauksessani minua ei saa syöstyä enää mikään. Pystyn hengittelemään syvään ja hyväksymään tarpeeksi hyvän vaatimatta täydellisyyttä. Olemme löytäneet oman tapamme viettää joulua: pienen joulun. Silti keskitalven juhlakaudessa on hetkiä, jotka vieläkin nostavat vanhat riittämättömyyden fiilikset pintaan.

Esimerkiksi ne hetket, jolloin ovelle koputtavat tonttuasuissa itse värkättyine ja leivottuine joulutervehdyksineen perhekunnat, joilla fenomenaalisesti riittää aikaa kaiken tekemiseen sen kunnianhimoisimman kaavan kautta (eikä sinulla ole antaa piparin piparia vastalahjaksi). Tai se päivä, jolloin pitäisi olla samaan aikaan kolmessa lasten eri joulujuhlassa, ja joudutaan jakautumaan niin, että äiti menee yhteen juhlaan, isä toiseen ja kolmannen lapsen juhliin ei mene kukaan. Löytyyhän niitä muitakin.

Toisaalta juuri näinä hetkinä huomaa, että täydellisyys on mahdottomuus, ja katastrofia ei tapahtunutkaan sinne päin menneellä suorituksella. Nämä Uuden Mustan ähkyttömyysjoulun teesit ovat aika hyviä. Tosin kohta 5 eli ruokahössötys ei koskaan ole meillä ollut ongelma. Kinkusta ei kukaan meillä piittaa, eivätkä muutkaan jouluperinneruoat ole suuressa suosiossa. Siispä teemme vain ruokia, joista kaikki pikkuronkelitkin varmasti pitävät. Jo 90-luvulta joulupöydässämme on ollut aikuisille intialaista ruokaa ja lapsille lihapullia.

Jos kokee vanhat perinteet stressaaviksi, voi aina luoda uudet.

Viikonloppuna on vuorossa juhlakauden lastenjuhla numero 1, tytön seitsenvuotissynttärit. Viime vuonna teemana olivat tämän mukavan islanninhevosen avustuksella hepat, tänä vuonna pidetään koirasynttärit.

Oma huone

Viime aikojen terapeuttisimpia lukukokemuksia on minulle ollut Päivi Alasalmen novelli Oma huone huikeasta novellikokoelmastaan Koirapäinen pyöveli (Gummerus 2010). Siinä ylirasittunut neljän lapsen äiti herää yllättyneenä mutta tosi ilahtuneena hiljaisesta, rauhallisesta huoneesta ja nautiskelee olostaan täysin siemauksin.

Hän on vihdoinkin saanut oman huoneen. Upeaa!

Äiti viettää rauhaisaa aamuaan venytyksiä tehden ja nautiskelee kissanpäivistään auvoisassa vapauden huumassa. Lopussa (sorry spoileri) selviää, että äidin oma huone olikin putka, jonne juhlimiseen tottumaton äiti päätyi pikkujoulujen jälkimainingeissa. Äiti suostuu lähtemään rauhan paikastaan vasta kahden poliisin sekä ovelle ilmestyneiden nälkäisen aviomiehen sekä kirkuvan lapsilauman tiukan painostuksen jälkeen.

Tarinaan voi eläytyä jokainen melusta ja sotkusta yliannostuksen saanut äiti. Olisipa minullakin oma huone! Olin pari vuotta sitten Niina-Matilda Juholan kurssilla, jonka teemana oli pyhä arki. Niina-Matilda (kahden lapsen äiti ja silloin viiden sijaislapsen äiti) piti erityisen tärkeänä sitä että jo heti aamutuimaan, jokaisen päivän aluksi, äidin silmiin osuisi esineitä jotka energisoisivat ja voimistaisivat häntä. Kurssin jälkeen teinkin kotiini kauniiden, voimaannuttavien esineiden asetelmia, mutta kaikkihan tietävät, mitä tällaisille asetelmille lapsiperheessä käy. Pian ovat kivet, kuvat ja patsaat lasten leikeissä, tai sitten hienon luontoasetelman keskeltä löytyy Bratz-nukke tai kaivuri. Ei, minä haluan ihan oman, vain omaksi ilokseni sisustetun tilan, jonka oven voin tarvittaessa sulkea lukolla.

Vaikka minulla ei tässä vaiheessa ole minkäänlaisia mahkuja saada omaa huonetta ajattelin päiväni iloksi kuitenkin visualisoida, millainen se tulee olemaan, kun sitten joskus sen saan.

Koska väsyneet äidit haluavat nimenomaan hajurakoa asuintaloon (joka tunnetaan äitien keskuudessa myös nimellä työleiri), paras olisi erillinen rakennus. Suurin unelmani on aina ollut jonkinlainen Jungin tornin tyylinen rakennelma, mieluiten pyöreä. Eräs hienoimmista näkemistäni pyöreistä taloista on Kööpenhaminan Christianian ”Tolvkanten”-ekotalo, jonka inspiraationa ovat toimineet Tolkienin hobittirakennukset. Tolvkanten jos mikä on terapeuttinen tila. Tässä on talo ulkopuolelta:

Tolvkantenin sisätila sopii täydellisesti meditaatioon ja joutilaaseen zen-makoiluun:

Omaksi huoneekseni ottaisin mielelläni myös tämän jännittävän shamanistisen tilan järvinäkymällä, joka niinikään löytyy Tami Christiansenin ja Karina Tengbergin hienosta kirjasta Christiania Interior.

Meidän talossamme rakentamatta on vielä yksi kellarin isoista huoneista. Jos saisin keskimmäisen poikamme muuttamaan tulevaisuudessa sinne, voisin ehkä anastaa käyttööni hänen huoneensa? Tämä talon pienin, vain seitsemän neliön huone on kuin turvallinen pikku haukanpesä. Siellä on myös talon parhaat (suokaa anteeksi hippitermi) vibat, mutta tämä voi toki johtua huoneen rauhaisasta asukkaastakin. Minulla on jo suunniteltuna miten tämän huoneen sisustan sitten kun olen saanut pojan heivattua kellarihuoneeseen (ettei tämä kuulostaisi ihan näin tylyltä, pitää mainita, että kellarihuone on tätä huonetta paljon isompi ja ikkunallinen). Tapettejakaan ei tarvitsisi vaihtaa, sillä viisas poika on ne itse valinnut sillä periaatteella, että "näistä tulee rauhallinen olo".