Viimeinen viikko

Viimeinen kotiäitiviikko on lopuillaan. Koko viikon mielessä on jyskyttänyt tietoisuus tämän elämänvaiheen lopullisuudesta; kaikkea on tehnyt omassa mielessään viimeistä kertaa ikinä. Meidän lapsilukumme kun on nyt tässä eli tämä todellakin oli elämäni vika hoitovapaa.

Kolmen vuoden hoitovapaani ei sujunut suunnitelmien mukaan. Pikemminkin se osoitti miten hupsua elämässä on tehdä suunnitelmia.

Suunnitelmani kolme vuotta sitten oli sellainen, että tuosta noin vain aloitan seesteisen slow-elämän. Sitten sain nopealiikkeisimmän ja lyhytpinnaisimman lapseni, jonka tahdissa elämästä tuli entistä kiireisempää.

Suunnitelmana taisi olla myös fenomenaalinen kehitys ihmisenä (piilo-kunnianhimoinen suoritussuunnitelma sekin). Minä muuttuisin ikirauhalliseksi gurumaiseksi hahmoksi jonka ympärillä säteilisi tietoisuuden leimuava aura. Eteen alkoi kuitenkin tupsahdella kiihtyvällä tahdilla kokemuksia joiden kanssa Eckhart Tollekin olisi helisemässä.

Valaistumissuunnitelmiani torpedoivat erityisesti vanhempieni jyrkästi pahentuneet alkoholi- ja terveysongelmat. Seitsemisen vuotta olin yrittänyt pelastaa heitä, puhua heille järkeä, antaa tietoa alkoholin vaaroista, Alzheimerin oikeasta hoidosta jne. Hoitovapaan alkaessa suunnitelmani oli selättää ongelmatilanne jollakin fiksulla tai tiedostetulla uudella asenteella. Tavoitteenani oli keksiä tai opetella toimintatapa, jolla voisin kohota koko tilanteen yläpuolelle ilman että se enää satuttaisi tai masentaisi. Sellainen varmasti löytyisi!

Lopulta olen luovuttanut ja hyväksynyt surun, pelon ja epävarmuuden. Sekä sen, ettei kukaan tiedä millaisia katastrofeja vielä on luvassa tai kauanko tätä vielä kestää. Hyväksyn senkin, että mieleni ei tunnu alistuvan tilanteen selittämättömyydelle, vaan jatkaa kyselemistä, ihmettelyä ja kapinoivaa kiukuttelua. Nykyään tyydyn mielenrauhassakin pieniin annoksiin.

Paljon on juuri näinä kotiäitivuosina tullut opittua rajoista ja omasta jaksamisesta. Sen olen kokemusten kautta huomannut, että omassa elämässäni tekemisten määrän on syytä pysyä vakiona. Tämän periaatteen mukaan aina kun elämään tulee jotain uutta, jotain jo olemassaolevaa pitää heivata pois. Muuten tekemisten määrä kasvaa rajattomasti, kiire kiihtyy ja itse väsyy. Jos esimerkiksi otan viikko-ohjelmaan yhden tunnin jumppaa, sen saman tunnin verran tekemisiä vähennän jostain muualta.

Tämä Havahduksia-blogin kirjoitus kolahti, koska olen kovasti pohtinut sitä, mitä teen tälle blogille nyt kun elämääni tulee työn muodossa uutta. Jotta tarpeeksi pienen elämän yhtälö pysyisi koossa, jostain olisi taas luovuttava. Kirsin lailla olen huomannut stressaantuvani bloggaamisessa eniten bloggaamisen sosiaalisesta paineesta.

Itse en ota paineita blogin kävijämääristä, mutta miellyttämishaluisena ihmisenä tuppaan huolestumaan, jos en ehdi vastailla kaikkiin blogini kommentteihin tai vierailla tarpeeksi usein muiden blogien kommenttilootien keskusteluissa. Kuitenkin itse bloggaaminen on mielestäni hauskaa ja minua kiinnostaa edelleen täällä pohdiskella elämän yksinkertaistamista ja hidastamista, sillä kirjoittaminen selkeyttää aihetta itsellenikin.

Siksi päätin Kirsin lailla piilottaa tästä blogista toistaiseksi kommentointimahdollisuuden ja keskittyä vastaisuudessa pelkkään kirjoittamiseen. Oheisessa blogilistassani on hurjasti blogeja, joiden sivuilla voi jatkaa tämän blogin ihania ja syvällisiä keskusteluja (harmi, että kun bloggerista piilottaa kommentit piiloon menevät ne vanhatkin loistokeskustelut, mutta tämä lienee teknisesti ainoa vaihtoehto?). Tätä blogia voi tästä eteenpäin tykkäillä tai kommentoida kirjan Facebook-sivujen kautta, sillä julkaisen kaikki postaukset myös siellä. Minuun saa yhteyden sivupalkissa näkyvän sähköpostiosoitteeni kautta.

Luopumisista tulee aina ihmeen kevyt ja helpottunut olo. Ylisuorittamisesta ei.

Kolme vuotta sitten.

Itse tehty elämä

Ilahduin kovin kun mies osti Kööpenhaminan matkaltaan Taschenin alesta jälleen uuden kirjan ihmeellisistä ITE-tyyppisistä kodeista, pihainstallaatioista ja kokonaisista yksityisistä taidepuistoista. Alan kirjoja meillä on hyllyssä jo aika pino, mutta ITE-taiteilijoiden koteihin en kyllästy ikinä.

Kirjan elämäntaiteilijoista harvaa oli noteerattu omana elinaikanaan taiteilijana tai muunakaan merkkihenkilönä. Tuskinpa prenikat olisivat heitä kiinnostaneetkaan. Monet näistä satumaailmojen luojista ahersivat päivät pitkät tylsissä työpaikoissaan vailla mitään kunnianhimoa, mutta loivat mitä erikoisimpia teoksia vapaa-ajallaan. Tällainen oli esimerkiksi muuan Raymond Isidore, hautausmaan käytävien haravoija, joka vapaa-ajallaan päällysti koko talonsa joka ikisen esineen ihmeellisen originelleilla mosaiikeilla.

Ehdoton lempparini kirjan taiteilijoista oli Danielle Jacqui, tunnettu myös nimellä ”Celle-qui-peint” (”nainen, joka maalaa”). Daniellen talosta sain idean maalata portaisiimme vielä jonain päivänä sanoja.

Sen teen, heti kun oikeat sanat löytävät tiensä meille. Pitääpä alkaa selailla runokirjoja sillä silmällä.

ps. Työyhteisövalmentajana toimiva mieheni oli Köpiksessä muuten opiskelemassa juuri nyt kovin pinnalla olevia Lean-menetelmiä.  Lean, jota kutsutaan myös  ”laiskuusperiaatteen noudattamiseksi” kuulostaa minun korviini mukavasti siltä, että yksinkertaistaminen alkaa hiipiä myös työ-elämään. Sen periaate kun on, että kaikki mikä on järkevää tehdä, tehdään mahdollisimman pienellä energialla kerralla oikein.

Danielle Jacquin ihanat portaat

Jacquin koti on kuin suuri taideteos. Naispuolisille ITE-taiteilijoille ominaista on, että kun kotia aletaan maalata, sitten myös maalataan. Kaikki!

Suomestakin näitä täysmaalattuja ITE-taiteilijattarien koteja löytyy, mm. Enni Idin mökki Padasjoella.

Bloggarin pieni elämä

Iloitsen siitä, että on kauniita blogeja, joilla on taitavia kuvaajia.Esimerkiksi Soule Maman lukeminen on tuottanut minulle, hienoisesta imelyydestään huolimatta,  inspiraatiota jo neljän vuoden ajan.

Viime sunnuntain Hesarin jutusta Bloggarin ihana elämä iski silmiin erään huippusuositun bloggaajan paljastus. Hän kertoi ottavansa blogin kuvia varastoon aina silloin, kun kotona on käynyt siivooja. Juuri siistiä kotia hän halusi muille esitellä, sillä blogin pitää olla kepeä. Siitä pitää tulla hyvä fiilis:

 ”On meillä ollut rintapumppuja pitsalaatikossa lattialla, mutta ketä mä sillä ilahduttaisin?”, blogisti kysyy.

Iski heti hirveä paine siitä, mikä fiilis lukijalle omasta blogista jää.

Meillä ei käy siivoojaa, eikä kotihommissa ole apuna edes yhtä mummoa. Sen takia esimerkiksi keittiön pöytämme on vallan toisen näköinen kuin kodinsisustukseen keskittyvissä blogeissa:

Tällä keittiön pöydällä jumittaa lähes aina äidin kone, syistä jotka kerrotaan täällä.(tuota kuvaa varten olin näköjään ihan erikseen siivonnut). Lisäksi sillä sijaitsee erinäinen määrä lehtiä ja laskuja, jotka ovat ihan tuotapikaa tulossa käsittelyyn. Kunniapaikalla on mökin ladosta löytynyt vanha radio, jota taapero käyttää ”parannuslaitteena” antaen kaikille perheenjäsenille töpselistä innolla jonkinlaista (sähkö?)hoitoa. Luurit ovat tarpeen, jotta voin puhua Italiassa asuvan siskon kanssa Skypessä.

Leluja pöydälle vain…kerääntyy. Tytön Hannah Montana-juomapullo on aina esillä, vaikkei kukaan ymmärrä miksi. Pöydällä on myös Eve Hietamiehen mainio kirja Yösyöttö, joka minulla oli viime viikolla luvussa.

Mikään näistä esineistä ei sovi sisustuslinjaani. Itse haluaisin kynttilöitä, mobileita ja Gudrun Sjödenin pöytäliinoja. Taaperon sähköshokkilaite on minusta kuitenkin aika innovatiivinen vaikka se tukkii ja naarmuttaa keittiön pöydän.

Saisipa järkkärikameran! Silloin voisin ehkä ottaa taiteellisia lähiksiä, joissa nämäkin esineet näyttäisivät vähän esteettisemmiltä.

Asiasta viidenteen, tämä on minusta kolmannen polven karjalaisena tosi liikuttava. Ei ole ihan hirveän pitkä aika siitä, kun jopa televisiossa sai olla ihan vapaasti introvertti, ujo ja vähemmän kepeä:

Tunnustuksia

Elisa, joka kirjoittaa ihanaa Sutkautuksia-blogia antoi blogilleni oheisen tunnustuksen. Lämmin kiitos Elisalle! Olen tosi otettu, etenkin kun blogini kuvataso automaattikameralla näppäiltynä nyt on mitä on…

Palkinto haastaa kertomaan seitsemän asiaa itsestään. Tässäpä tulee:

1.  En osaa leipoa pullaa. Ei ole koskaan tullut opeteltua, koska meillä mies on se keittiö-ihme, joka pyöräyttää tuosta vaan marjapiirakan toisella kädellä, sen kummempaa numeroa asiasta tekemättä (vrt. ne perheet, missä miehen grillimestarina oloa pitää aina erikseen ihmetellä ja päivitellä).

2. Kävin autokoulun vasta kolmekymppisenä muuttaessani pois HKL:n alueelta. Koska autokoulun opit ja varoittelut ovat vielä tuoreessa muistissa, olen ylivarovainen kuski. Ajan aina rajoitusten mukaan ja huonolla kelillä reilusti hitaammin. Maantiellä ajaessani juuri minun taakseni kerääntyy aina se jono...

En saa edelleenkään autoa taskuparkkiin. Enkä aio yrittääkään, sen jälkeen kun kerran tukin kokonaisen kadun Helsingin Eirassa niin, että jumissa olivat pitkään sekä bussi, ratikka että autoletka. Tämän jälkeen pitää ihan erikseen mainita, että pääsin kuitenkin inssistä läpi ekalla yrityksellä.:)

3. Jungilaisen MBTI-testin mukaan olen INFJ-tyyppi. Mies on työssään erikoistunut näihin testauksiin ja on tietysti testaillut myös minua läpi yhteisten vuosien.  Tämä luonnetesti on minusta sikäli omaa toimintatapaa kuvaava, että (vasta) sen kautta tajusin olevani introvertti, vaikka osaan tarvittaessa uskottavasti esittää sosiaalista. Ekstroverttihan ei ole vain porukassa puheliaana esiintyvä ihminen, vaan sellainen ihminen, joka voimaantuu muiden seurassa. Minä lataudun yksinäisyydessä.

4. Horoskoopiltani olen kaksonen, nousevalta merkiltäni olen neitsyt. Kaikki kaksoskliseet pitävät kohdallani paikkansa, samoin tunnistan neitsytmäisen kontrollifriikkiyden.

5. Olen seurustellut saman miehen kanssa 19-vuotiaasta, viime kesänä vietimme 20-vuotishääpäivää.

6. Näen hurjasti enneunia jotka toteutuvat. Maalaan ja kirjoitan niitä muistiin. Usein unikuvat ovat niin symbolisessa muodossa, että niiden toteutumisen oivaltaa vasta asioiden tapahduttua.

7. Rakastan lapsuudenkodin perintönä etnomusiikkia, erityisesti afrikkalaista, salsaa sekä balkanilaista mustalaismusiikkia. Pidän myös reggaesta sekä suomalaisesta kansanmusikista sekä kaikenlaisista fuusiojutuista, joista ehkä hienoin on venäläinen Ivan Kupala.

Ivan Kupala-yhtye kiertää Venäjän syrjäkyliä ja nauhoittaa mummojen laulua, jota sitten miksaavat omaan musiikkiinsa. Tässä kovasti pieneen elämään sopiva näyte Kostroma- levyltä, jota meidän lapset kutsuvat ”mummolevyksi”:

Tunnustus kuuluu jakaa eteenpäin seitsemään blogiin. Koska en halua pistää tunnustusta eteenpäin juuri samoille blogeille kuin Elisa (minä olisin myös valinnut Junikan Jokihelmisimpukka-blogin ja Pellon pientareella), nimeän nämä seitsemän, jotka kaikki kirjoittavat hitaammasta elämästä, kohtuullistamisesta ja ihmisenä kasvusta pintaa syvemmältä itsensä likoon laittaen ja suurella sydämellä:

Meijerielämää

Anna ja hänen ystävänsä

Downshifter Molly

Kuusi

Kädellisen päiväkirja

Havahduksia

Wihtori

Hippitentissä

Varastin hippitentin kysymyspatteriston Uuden Mustan sivuilta ja verryttelin työntekoa haastattelemalla itse itseäni.

Miten hippeilet?

Olin alle parikymppisenä lähes oikea hippi pukeutumista ja musiikkimakua myöten. Aatemaailma tuli tutuksi mm. Koijärvi-liikkeessä ja Ö-ryhmässä aktiivisen isosiskoni kautta. Ensimmäisen kansalaisaktivistisen tekoni tein siskon yllytyksestä kahdeksanvuotiaana: ripustin talomme rappukäytävään julisteen, jossa vaadin kaikkien autojen hävittämistä ja koko korttelipihan muuttamista lasten leikkipaikaksi ja kukkakedoksi. Äiti poisti sen alle puolessa tunnissa.

Siskon ansiosta päädyin myös 17-vuotiaana kesätöihin varsinaiseen hippien mekkaan, Korkeavuorenkadun Kasvisravintolaan, jossa työskentelin usean vuoden.

Olin kasvissyöjä nuorena viitisen vuotta. Sairastuttuani anemiaan ja jouduttuani parikymppisenä sairaalahoitoon hemoglobiinilla 70 tajusin, ettei kasvissyönti ole minun kehoni juttu.

Olen käyttänyt itselläni ja lapsillani monia vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Meditoin, viljelen pientä pihapalstaa ja suosin matkustelun sijasta kotoilua.

Mitä turhaa ostit viimeksi?

Järkyttävän hintaiset tuhkimotipat, jotka eivät olleet edes luonnonkosmetiikkaa. Näinkin voi käydä.

Ostatko mielummin ulkomaista luomua vai kotimaista lähiruokaa?

Kotimaista lähiruokaa.

Mitä tarkoittaa ”superfood”?

Parsakaali!

Kasvisruokabravuurisi?

Intialainen mausteinen pinaatti-tuorejuustokastike.

Suosikkikirppiksesi?

Täällä maalla lähikirppiksiä on vain yksi ja sen valikoima on milloin mitäkin. Helsingissä käydessä Iso-Roban UFF:ista on löynyt usein kaikkea kivaa.  Kaipaan Korkeavuorenkadulla ja Sörnäisissä olleita Patinapuoteja, joissa oli uskomaton valikoima aitoja 60-luvun (hippi!) vaatteita.

Paras kierrätyshankintasi

Kuistin ruokapöydän tuolit, 4 kpl 30 eurolla Espoon Niittykummun Fidasta. Läheiseltä kaatopaikalta olen myös löytänyt tosi hienoja tuoleja ja palleja.

Kotimaan suosikkimatkakohteesi?

Savonlinna. Siellä on Suomen hienoin luonto, linna ja vesistö. Paikkakunta tuli tutuksi neljänä oopperajuhlakuorovuotena. Kesä ilman Savonlinnaa ei tunnu kesältä.

Ekojeesusarvosana?

Maalla asuvana saan paljosta autoilusta niin paljon miinuspisteitä, että suoritus jäänee seiskan tasolle.

Hippielämää jonkun Amsterdamin kanaalin varrella. Kuvassa näkyvä vaarini vanha mokkatakki, joka toimi hyvänä istuskelualustana tällä 80-luvun lopun interraililla on minulla edelleen aktiivikäytössä. Eläköön sukupolvelta toiselle kestävät vaatteet!

Miten pieni olisi liian pieni?

Junika jatkoi edellisen postaukseni pohdintoja ja tiivisti asian kiinnostavasti täällä kysymykseen: mikä on oma ”vähin”? Mikä on downshiftauksessa minimiraja pienimmälle mahdolliselle hyvälle elämälle?

Siis: elämälle, jonka kokee mielekkääksi eikä pelkäksi ankeaksi kituuttamiseksi. Kysymys keskitettiin materiaan ja ajankäyttöön. Siitä rajattiin pois siis vaikkapa rakkaat ihmissuhteet ja terveys, joista luopuminen ei varmaankaan ole kenenkään downshiftarinkaan agendalla.

Edellistä postaustani kommentoinut Henna, joka kertoi nauttivansa köyhäilystä,  kertoili oman elämäntapansa tavoitteen olevan ansaita rahaa sen verran, että selviytyy lainasta ja talon ylläpidosta. Mutta vain sen verran.

Henna mainitsi elämäntavastaan asioita, jotka itsellenikin ovat tärkeitä: mahdollisimman edullinen ruoanlaitto, liki ilmaiset harrastukset, kierrätetyt vaatteet, ajan vietto kotona eli kotoilu.

Tässä muita mietteitä oman hyvän elämäni minimivaatimuksista.

Työ: Olen aikoinaan tehnyt ratkaisun kouluttautua pitkälle ja hankkinut asiantuntemusta, jota haluan työssäni käyttää. En siis halua esimerkiksi siirtyä helpompiin, vähemmän stressaaviin puistotöihin lehtiä haravoimaan (tämäntyyppisestä downshiftauksesta, jossa siirrytään luovasta aivotyöstä idealistisesti ”konkreettiseen tekemiseen” minulla on nimittäin karua kokemusta, pitääkin joskus bloggata siitä).

Arvostan työssä mahdollisuutta säädellä omaa työaikaani. Tällä en tarkoita lorvimista ja laiskottelua, vaan esimerkiksi sitä, että voisin aloittaa työpäivän aamuvirkkuna viideltä ja lopettaa sen jo alkuiltapäivästä. Pidän siksi esimerkiksi huonopalkkaisempaa ja työajoiltaan joustavaa etätyötä mielekkäämpänä kuin kellokortti-tyyppistä, tarkkaan säädeltyä, vaikkakin hyväpalkkaista työtä. En voisi tehdä työtä, jonka kokisin arvomaailmani vastaiseksi tai epäeettiseksi.

Marikki toteaa täällä kohtuullistaneensa tietämättään jo opiskeluaikana. Hän kieltäytyi valmistumasta nopeasti, jotta sai aikaa opiskella ja ajatella vähän enemmän ja saada sitä kautta elämänlaatua opiskeluvuosiin. Minunkin yliopisto-opintoni venähtivät kotiäitiyden, oopperaharrastuksen ja töiden takia, mutta loppututkintoon päästiin. Olen edelleen iloinen siitä, että ikävuodet 20-30 eivät kuluneet ura- tai asuntolainaputkessa, vaan siihen mahtui myös se elämiseksi ja nuoruudeksi kutsuttu osuus.

En halua luopua kulttuurista. Minusta kiinnostavinta elämässä on seurata taidetta, kirjallisuutta, elokuvia, teatteria, musiikkia, tanssia ja oopperaa (mainitsen uhallakin jopa tämän viimeisimmän, taiteista kalleimman ja muka elitistisimmän, ja lisään että näistä joka ainutta voi seurata myös television, radion ja kirjastojen kautta).  Ja youtuben! Oopperaakaan ei muuten enää yleensä tehdä siihen pölyiseen pönötys- ja pukuloistotyyliin:

Matkustamisesta olemme perheenä luopuneet ajat sitten. Matkustamisesta oli tosi helppo luopua. Sen ainoa vaikeus koittaa sinä (kieltämättä aika usein toistuvana) hetkenä, jolloin joku lapsista marisee, miten se ja se paras kaveri taas lähti sinne ja sinne, ja miks ei me koskaan…

Mutta sitten voi lukea lapsille vaikka Harry Potteria tai pelata jotain peliä. Problem solved. Jos lapset haluavat matkustella elämässään myöhemmin, he ehtivät kyllä.

Minua on raijattu ympäri Eurooppaa koko lapsuus, mutten muista että vanhempani olisivat ehtineet olla minulle läsnä matkoilla(kaan). Matkat olivat vanhemmilleni statussymboleita, osa paremman perheen näytelmää.

Pitkät kotiäitiysjaksot ovat olleet minulle tärkeitä. Niiden takia olen luopunut monista uramahdollisuuksista ja isosta määrästä rahaa. Esikoisen kanssa olin kotona yhteensä kolme vuotta, toisen ja kolmannen kanssa yhteensä neljä vuotta ja nyt olin taas neljännen lapsen kanssa melkein kolme vuotta. Eläkekertymääni on siis tullut kymmenen vuoden vaje, mutta ratkaisu on tuonut juuri sitä elämänlaatua, mitä arvostan. Omaan ja lasten tahtiin elämistä ja kiireettömyyttä.

Luonnonläheisyydestä en enää luopuisi. Helsingin kivisimmässä keskustassa kasvaneena muistan vieläkin sen tunteen – erityisesti kesäisin – kun tuntui, että oikea maailma oli muualla ja itse oli ikään kuin vankilassa. Luonnon vuoksi olen valmis luopumaan todella monesta asiasta: palvelujen läheisyydestä, toimivasta joukkoliikenteestä, ystävistäkin… kunhan saan vaan asua puiden keskellä ja pistää kasveja keväisin kasvamaan jollekin pikku maapläntille.

Olen valmis tinkimään kaikesta kulutuksesta ja kyseenalaistamaan joka ainoan ”välttämättömänä” pidetyn hankinnan.  Todellista vapautta on minusta elää tulojensa mukaan ja tehdä töitä sen verran kohtuullisesti, että ehtii myös elää.

Elämänlaatua on oma koira. Tai kettu?