Kaikista teollisuuden lajeista maailma tarvitsee vielä kymmenen, sadan ja tuhannenkin vuoden päästä varmuudella juuri ruokaa. Mikäli aiomme ruokkia kasvavan ihmiskunnan ja vähentää ruoan pitkän matkan kuljetuksia (ja nehän meidän on pakko tehdä), maatalouden harjoittamisen pitää laajeta myös kaupunkeihin; kaupunkiviljelyyn, Tudge uskoo:
Yhä suurempi osa ihmisistä uskoo, että "edistyksen" tulisi tarkoittaa jotain uutta, ei tätä samaa: uusia kaupunkityöpaikkoja, kaupunkien laajenemista. Maailma tarvitsee nyt maatalouden ja erityisesti pienviljelyn renessanssia. Sellaisen pienviljelyn, joka on sijoitettu kaupungin sisälle, ja joka työllistää paljon ammatti-ihmisiä.
Joissain edelläkävijäkaupungeissa eletään jo näin. Tämän kirjan mukaan esimerkiksi Shanghain kaupunki, jossa on enemmän pilvenpiirtäjiä kuin Manhattanilla, tuottaa kaupungin sisällä 50 % kananlihastaan, 90 % kananmunistaan, kaiken lehmänmaitonsa ja kaksi miljoonaa tonnia kaupungin käyttämästä viljasta ja riisistä. Miettikääpä sitä lehmien määrää!
Tämähän on toisaalta pelkkä kaavoitus-, luovuus- ja lupakysymys. Kyse ei koskaan ole ollut siitä, etteikö kaupungissa olisi ollut tilaa tai mahdollisuuksia viljelyyn, kyse on ihmisten ajatusmalleista: millaiset asiat kuuluvat kaupunkiin. Voiko katolla olla hyötypuutarha? Häiritseekö minua kovasti korttelipihalta kuuluva kanan kaakatus? Miellyttääkö silmääni viljelysmaaksi muutettu puistoalue?
Lasten sairaspäivinä olen tehnyt omia kasvimaasuunnitelmia yhdessä assarikoirani Ilon kanssa. Äänimaisemana on olut flunssaisen tytön taukoamaton pianonpimputus. Kasvimaan kohopenkit odottavat hangen alla kevättä.
Näitä aion ensi kesänä ainakin kasvattaa: perunaa, porkkanaa, kesäkurpitsoja, pinaatteja, salaatteja, kasvihuonetomaatteja ja -kurkkuja, paprikoita, mangoldeja, sokeriherneitä, härkäpapuja, salaatteja, sipuleita, valkosipuleita, mukula-artisokkia, lehtikaalia, parsakaalia, kukkakaalia, maissia, palsternakkaa, naurista, lanttua, munakoisoa, salkopapuja... tulisipa jo kevät!
