perjantai 31. joulukuuta 2010

Downshifting on out - entä sitten?

Meijerillä käsiteltiin taannoin ansiokkaasti tämän aikakauslehden pääkirjoitusta. Kuntosalilla vanhoja aikakauslehtiä selatessani törmäsin pariin muuhun downshiftingiä käsittelevään pääkirjoitukseen tältä syksyltä. Jokaisen kirjoittajan asenne oli samalla tavalla kohtuullistamista vieroksuva: kaikenlaisia laiskottelutrendejä sitä keksitäänkin, mutta muistakaa ihmiset, että jonkun ne työt pitää kuitenkin edelleen tehdä!
Vähän aikaa sitten kuulin myös ponnekkaan mielipiteen siitä, että koko kohtuullistamisjuttu taitaa olla jo ohi.
Ohi?
Miksiköhän niin moni tuntuu provosoituvan downshiftingistä? Ei kai yksittäisten ihmisten halu hillitä turhimpien tavaroiden ostelua, kiipiä työpaikoillaan vähemmän tai elää rauhallisemmalla tahdilla ole keneltäkään pois. Toinen asia, mikä minua kiinnostaa on se, onko degrowth-jutuista hernettä nenään vetävillä mielessään joku parempi planeetan pelastussuunnitelma? Uskovatko he ihan oikean todellisesti vielä siihen, että maapallo kestää rajattoman taloudellisen kasvun? Karut faktat kertovat, että ehkä jo meidän sukupolvemme näkee sen ajan kun kaikki kohtuullistavat, tahtoivat tai eivät. Lapsenlapsemme näkevät sen varmasti.
WWF:n tämän vuoden Living Planet-raportissa, eräässä tärkeimmistä maapallon tilaa analysoivista katsauksista,  todetaan, että nykyiset kulutustapamme johtavat umpikujaan. Tarvittaisiin 4,5 maapallon luonnonvarat jos koko maailman väestö eläisi kuin keskimääräinen amerikkalainen. Näitä ylimääräisiä planeettoja ei valitettavasti ole tarjolla.
WWF Suomen pääsihteeri Liisa Rohweder toteaa, että luonnonvarojen ylikulutuksesta riippuvaiset valtiot vaarantavat taloutensa, koska maapallon luonnonvarat loppuvat nykyisellä menolla joka tapauksessa.
- Ne maat, jotka pystyvät kääntämään tuotantorakenteensa ensimmäisten joukossa vähähiiliselle raiteelle, ovat voittajia. Tämän lisäksi teollisuusmaiden asukkaiden tulee tyytyä nykyistä pienempään materiaaliseen kulutukseen.
Ei kohtuullistamisessa ole kyse työn vieroksuntabuumista, vaan heräämisestä tiedostetumpiin, vastuullisempiin elämänvalintoihin. Kohtuullistaminen ei ole täydellistä kulutusyhteiskunnan ulkopuolelle jättäytymistä, vaan omien kulutustottumusten uudelleenarviointia. Se on vähempään tyytymisen harjoittelua.
Oma kohtuullistamismotiivini ei ole koskaan ollut vain oma onnellisempi tai helpompi elämä vaan eettisyys. Sen pohjana on toive siitä, että maapallolla voisivat elää mukavasti myös lapseni ja lapsenlapseni. Pienempi kulutus on yksi tärkeä keino hillitä ympäristön liikaa kuormittumista.
Kohtuullistamisen leimaamista ”vain” trendiksi en ole koskaan tajunnut. Kuten täällä aiemmin kirjoitin, tiedostavissa piireissä kohtuullinen, luonnon rajoja kunnioittava elo on ollut elämäntapana aina ja niin se tulee vastakin olemaan.
Vaikka trendi ehkä jo tuli ja meni, minä aion kohtuullistaa ensikin vuonna. En aio edelleenkään muuttaa mummonmökkiin. Päinvastoin: palaan helmikuussa työhöni suureen pörssiyhtiöön. Kohtuullistamisvalintoja aion silti tehdä omassa arjessani joka päivä.
Kohtuullista ja leppoisaa eloa myös vuodelle 2011!
ps. On ihan pakko vinkata tätä blogia. Kerrankin vaateblogi, josta minäkin innostuin! Näitä aidosti persoonallisia asukokonaisuuksia katsellessa voikin sitten miettiä onko pieni elämä statussymboli, trendin takaa ajamista, ajan hermolla olemista vai mitä?

Jääkukkia kylmällä kuistilla

maanantai 27. joulukuuta 2010

Pysähtyminen - se vasta voimia vaatiikin

- Tämmöinen joulu, jossa ehtii unohtaa koko joulun, on oikeastaan just paras.

Tämä lähes rikollinen lause lipsahti huuliltani jouluyönä kello 0.50, kun olimme miehen ja seitsemäntoistavuotiaan kanssa päässeet hienon Pianisti-elokuvan, ja sitä myötä koko jouluaaton finaaliin. Keskiveli oli ollut koko jouluaaton kovassa kuumeessa, koira ripulissa, äiti muuten vain joulumielen tavoittamattomissa.
Joulu kummastuttaa minua vuosi vuodelta enemmän. Shoppaushulluus, kaman ja ruoan vimmainen hamstraus – tämä koko näytelmä, jonka joku jossain on päättänyt etenevän tietyllä kaavalla. Alan olla samaa mieltä kuin kirjailija Tuomas Kyrö: ”Joulu nostattaa kahdeksi kuukaudeksi kauhean älämölön, että voitaisiin olla yksi päivä hiljaa. Eikä sitä edes olla hiljaa.” (H.S. 24.12.10) Viettäisin mielummin yhden hiljentymispäivän kerran viikossa kuin yhden näin kovalla hässäkällä rakennetun kerran vuodessa.
Pyhän Herman Alaskalaisen kirkossa Tapiolassa oli aattopalveluksessa kuitenkin tunnelmallista. Lapset iloitsivat lahjavuoristaan (niin, me emme siis ole niitä karuja vanhempia, jotka antavat lapsille lahjaksi vain pari itse vuoltua puupalikkaa per nuppi…). Ja Helsingin aatonaaton jouluryysiksestä Vanhalta ylioppilastalolta löytyi yksi todella tärkeä juttu, jota olin metsästänyt jo monta kuukautta: ensi vuoden kalenteri.
Kalenteri on tärkeä, koska sehän määrittelee seuraavan vuoden. Ja ensi vuodesta on tultava parempi kuin tästä! Heli Pukin Karhusen ja Kettusen keikkakalenteri oli kaivattua vaihtelua esimerkiksi Paulo Coelhon korkealentoisuuksille, jotka jo parissa kalenterivuodessa alkavat mennä yli sietokyvyn. Karhun ja Ketun (huom. voimaeläimeni! Katsokaa vaikka tämän blogin ulkoasua…) suusta kuulee vähän maanläheisempiä ja mahdollisesti myös käyttökelpoisempia elämänohjeita:
Iloitse villisti ja ilmaan hypi,
älä pikkuasioita turhaan nypi.
Älä nouki, kouki liikaa
turhuuden markkinoilla
- on ale avoin aina luonnon marjasoilla.
Jumppaa, pumppaa, humppaa ja rullaa
- syö silloin tällöin annos
namia ja pullaa
ja nuku riittävästi aa-tuuti-lullaa.
Myös tämän postauksen otsikko on varastettu samaisesta kalenterista.
ps. ”Äiti on vähän väsynyt”- t-paitaa en vieläkään saanut lahjaksi, vaikka toivoin. Sen sijaan sain lempparini Goran Bregovicin, mustalaismusiikin ehdottoman kunkun, uuden levyn. Toki sekin piristää.


Joulumusiikkia riitti...
...kiitos innokkaan pianistin



Äiti oli vähän väsynyt.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Pieneen jouluun

Vaikka henk. koht. ärsyynnyn vinkkilistoista (olen joutunut työn puolesta tehtailemaan niitä kyllästyksiin asti, ja sitä paitsi minusta ne aliarvioivat lukijaa yksinkertaistamalla elämän monimutkaisuutta), tästä postauksesta silmiin osui aidosti hyvä jouluvinkki: lähde joulun suunnittelussa elämäntilanteesta. Siis oikeasta elämäntilanteesta, ei idealisoidusta. Oikea elämä on aina kesken, ja lapsiperheessä se vasta kesken onkin.
Tänäkään jouluna emme yltäneet jouluaskarteluihin tai leipomuksiin, joita kehtaisi täällä blogissa esitellä. Kortteja ei ehditty tänä vuonna kuvata ja lähettää ollenkaan. Joulukuusikin on ehtinyt kaatua jo kerran ja koiralla on ripuli.  
Toisaalta taaperon juttujen hauskuus on huipussaan ja on ensimmäinen joulu, kun meillä on tarjolla elävää joulumusiikkia vaikka aamusta iltaan (suuri haaste tytölle onkin olla soittamatta pianolla joululauluja – edes puolen tunnin ajan, please!).
Itse odotan lähinnä joulukirkkoa. Siellä minua odottaa valmis joulu ja haluamani joulutunnelma. Jos voisin, haluaisin viettää joulua ortodoksisella kaavalla, eli jättää koko aaton sikseen ja aloittaa juhlan vieton vasta jouluaamusta. Mutta lasten ja luterilaisten sukulaisten takia on joustettava.
Tämä Sinikka Nopolan joulupakina vajavaisista jouluihmisistä kolahti ja lohdutti. Kun ”jouluihmisyyteen” liitetään herkkyys, tunteikkuus ja muista välittäminen, vajavainen jouluihminen – joka ei saa aikaiseksi muistaa lähimmäisiään niin tai näin, tai onnistuu tekemään sen aina jotenkin väärin - saa joulusta toiseen kokea olevansa kylmä, kova ja muista piittaamaton. Mutta miten jouluintoilu ja lähimmäisistä välittäminen oikeastaan liittyvät toisiinsa? Tai: voiko lähimmäisistä välittää olemalla vain oikeasti läsnä, keskellä tätä keskeneräistä elämää?
Rentoa ja omannäköistä joulua Teille, rakkaat lukijat!
ps. Löytyykö ketään, joka antaa pienten lasten ihan oikeasti koristella kuusen? Siis ilman että seuraavana yönä korjailisi tulosta, kun samalle oksalle on ripustettu neljä palloa eikä yläoksilla ole mitään...


torstai 16. joulukuuta 2010

Kaunein joululaulu

Jo joutuu ilta on ollut minulle se joululaulu siitä joulusta saakka, jolloin jouduin lauluopiskelijana esittämään sitä koko joulukauden erilaisissa kissanristiäisissä. Silloin oli menossa iso oman elämän kriisi, mistä johtuen näin synkkää laulua oli vaikea esittää ilman, että esittäjää itseäänkin alkoi itkettää. Ehkä siksi laulun sanat syöpyivät erityisesti mieleen. 
Herrat Sibelius ja Topelius ovat tässä laulussa onnistuneet kilpistämään suomalaisen joulun omituisen kahtiajakautuneen tunnelman. Syvyyden ja lohdun. Kaipauksen, pimeyden ja valon.
Me suomalaiset taidamme olla jotenkin masokisteja, kun tällaiset laulut ovat vaan niiiin ihania?
”Jo joutuu ilta ja tuuli käy yli tumman, synkeän salon,
hämy majan verhovi matalan ja rikkaan uhkean talon.
Kun tuntea sais tuon pyhän, lohtua luovan valon!

Vaan tähdet lempeän hohteen luo syvyyksiin synkkiin asti.
Ja jouluvalkeat loistavat joka paikassa kirkkahasti.
Oi Luojamme, sä tule meille johtajaksi!

Nyt valkeus voittaa ja synkkyyskin jo murtuu maisilla teillä.
Majassa halvimmassakin on sijansa enkeleillä.
Ja silloin on myös joulurauha parhain meillä.”



tiistai 14. joulukuuta 2010

Hyvä, lämmin, hellä

Onnea on hyvä varaava takka, tarpeeksi polttopuita – ja talo, joka pysyy puilla lämpimänä näilläkin keleillä.
Joskus pahimman metelin keskellä (esim. viime viikonlopun lastenjuhlat kymmenen pikkutytön voimin…tsiisus sitä kimitystä ja kikatusta!), on tullut mieleen, että perinteisemmin rakennettu talo olisi aika leppoisa. Siis sellainen rintamamiestalo-tyyppinen, jossa omakotitalon yläkertaan johtaa oma portaikkonsa, mikä tekee yläkerrasta oman ihanasti ääni- ja näköeristetyn osastonsa. Oman rauhan puutteesta taidan olla valittanut aika monta kertaa tässäkin blogissa.
Nyt pakkasilla olen kuitenkin iloinen siitä, että emme sulkeneet portaikkoa vaan teimme sinne rimaseinän. Yhden varaavan takan lämpö lämmittää näin pienessä talossa alakerran (70 neliötä) lisäksi myös yläkerran (36 neliötä), kun lämpö nousee vapaasti ylöspäin. Esteettisenä huomiona myös valo kulkee talossa kauniimmin. Toinen lämmityksellisesti yhtä hyvä vaihtoehto olisi ollut rakentaa perinteinen keskusmuuri ja kimputtaa huoneet sen ympärille, mutta jostain kaavoituksellisesta syystä tulisijaa ei voinut millään sijoittaa ihan keskelle taloa.
Jos perhekuntien hermot vaan kestäisivät, Suomen näköjään yhä kylmenevässä ilmastossa fiksuinta olisi rakentaa tulisijalla varustettuja taloja, joissa ei ole lainkaan väliseiniä, sillä tällöin lämpö jakautuisi tasaisesti tilaan. Ei ole sattumaa, että ekotaloissa yläkerta on yleensä parvimallinen.
Täällä on kertomus erään perheen matkasta pienempään taloon ja yksinkertaisempaan elämään. Mukava blogi muutenkin.




perjantai 10. joulukuuta 2010

Riittämättömyyssesonki uudella otteella

On pyhiin arvoihin sohaisemista tunnustaa, ettei oikeastaan pidä koko joulusta. Näin isossa perheessä, jossa jo perussetistä selviäminen on haaste, jouluun väistämättä liittyvä lisäpuuhan määrä väsyttää jo etukäteen. Lisäksi juhlakautena lapsistamme peräti kahdella on myös syntymäpäivät, ja niihin tunnetusti liittyvät myös ne rasittavat kaverisynttärit, joiden järjestely ei taida olla muiden kuin ehkä Soule Maman (ks. sivun blogilinkit) lempipuuhaa.
Olen jo ajat sitten hyväksynyt rajoitukseni; minun juttuni nyt vaan ei ole askartelu tai leipomukset. Aikakauslehtien suosima em. puuhien naamioiminen vuoden idylliseksi kohokohdaksi ei mene minulta läpi, enkä suostu syyllistymään siitä, etten edelleenkään osaa tehdä piparkakkutaloa (sitä paitsi jonkunhan on ne myyjäistenkin piparitalot ostettava). Näin riittämättömiin tunnelmiin kuin tässä kaksi vuotta vanhassa postauksessani minua ei saa syöstyä enää mikään. Pystyn hengittelemään syvään ja hyväksymään tarpeeksi hyvän vaatimatta täydellisyyttä. Olemme löytäneet oman tapamme viettää joulua: pienen joulun. Silti keskitalven juhlakaudessa on hetkiä, jotka vieläkin nostavat vanhat riittämättömyyden fiilikset pintaan.
Esimerkiksi ne hetket, jolloin ovelle koputtavat tonttuasuissa itse värkättyine ja leivottuine joulutervehdyksineen perhekunnat, joilla fenomenaalisesti riittää aikaa kaiken tekemiseen sen kunnianhimoisimman kaavan kautta (eikä sinulla ole antaa piparin piparia vastalahjaksi). Tai se päivä, jolloin pitäisi olla samaan aikaan kolmessa lasten eri joulujuhlassa, ja joudutaan jakautumaan niin, että äiti menee yhteen juhlaan, isä toiseen ja kolmannen lapsen juhliin ei mene kukaan. Löytyyhän niitä muitakin.
Toisaalta juuri näinä hetkinä huomaa, että täydellisyys on mahdottomuus, ja katastrofia ei tapahtunutkaan sinne päin menneellä suorituksella. Nämä Uuden Mustan ähkyttömyysjoulun teesit ovat aika hyviä. Tosin kohta 5 eli ruokahössötys ei koskaan ole meillä ollut ongelma. Kinkusta ei kukaan meillä piittaa, eivätkä muutkaan jouluperinneruoat ole suuressa suosiossa. Siispä teemme vain ruokia, joista kaikki pikkuronkelitkin varmasti pitävät. Jo 90-luvulta joulupöydässämme on ollut aikuisille intialaista ruokaa ja lapsille lihapullia.
Jos kokee vanhat perinteet stressaaviksi, voi aina luoda uudet.
Viikonloppuna on vuorossa juhlakauden lastenjuhla numero 1, tytön seitsenvuotissynttärit. Viime vuonna teemana olivat tämän mukavan islanninhevosen avustuksella hepat, tänä vuonna pidetään koirasynttärit.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Toiveiden veneet

Siskoni vinkkasi minua tästä Aapo Lettisen hienosta Toiveita-dokumentista. Hän oli nähnyt sen vastikään rakkaan ystävänsä hautajaisissa. Tämä ystävä oli dokumentin henkilöistä juuri se viisas, joka siinä pohtii, mitä tarkoittavat rohkeat sydämet. Dokumentti on vain seitsemisen minuuttia pitkä, mutta tunnelmaltaan pysäyttävä. Suosittelen!
Jos Sinut haastettaisiiin samaan tehtävään, laskemaan vesille vene, joka kantaisi viestiä siitä, mitä tällä hetkellä kaikista eniten elämääsi toivot, mitä kirjoittaisit purjeeseen?

Minä kirjoittaisin: ILOA!
Tänään kahlattiin koiran kanssa lumisessa metsässä. Koira nautti syvän lumen haasteesta ja vapauden huumasta loputtomalta tuntuneen juoksuajan (= talutushihnassa olon) jälkeen niin, että riehui kuin höperö. Emäntäkin pääsi hetkittäin fiiliksiin. Tätä hyvänä alkuna pidettäköön.


Ei ole enää kuin kaksi viikkoa siihen, kun päivä alkaa pidentyä.




torstai 2. joulukuuta 2010

Heikkouden vahvuus

Tommy Hellstenin kirjasta Kolmas mahdollisuus (Minerva 2006) löysin kohdan, joka kolahti. Hellsten kannustaa näkemään nykyisen työ-elämän burnout-buumin tärkeänä vihjeenä tai merkkinä. Merkkinä siitä, että yhteiskuntamme arvostaa kenties ihan vääränlaisia arvoja:

Herkimmät, meistä terveimmät, reagoivat nopeimmin. Meidän terveytemme on nyt loppuun palaneissa. Kyse onkin siitä, rohkenemmeko me kuunnella heitä, vai lyömmekö heihin epäonnistuneen ihmisen leiman, vain jotta välttyisimme vetämästä epämieluisia johtopäätöksiä siitä, mitä me olemme yhdessä tekemässä?

Katselemmeko loppuunpalamista häpeän vai rakkauden silmin? Häpeän vallassa olevassa kulttuurissa heikkous muuttuu huonoudeksi ja epäonnistumiseksi. Silloin loppuun palamisesta tulee epäonnistuneiden ihmisten ominaisuus. Rakkauden hallitsemassa kulttuurissa loppuun palaminen nähdään ilmiönä, joka johdattaa ihmisen suurempaan tietoisuuteen. Todellinen vahvuus syntyy siitä, että me hyväksymme heikkouden eikä siitä, että kiellämme sen.
Hellsten kirjoittaa niistä samoista pienistä, heikoista ihmisistä, joita olen itsekin pohdiskellut. Niistä, jotka näyttävät olevan syrjässä, marginaalissa, ”epäonnistuneita” - mutta jotka paradoksaalisesti vaikuttavat kaikkein tarkkanäköisimmin ja  -vaistoisimmin seuraavan maailmanmenoa.
Lueskellessa esimerkiksi oravanpyörästä lähteneiden blogeja ei voi olla huomaamatta, että aika moni on päätynyt nykyiseen elämäänsä ja ajattelutapaansa loppuunpalamisen, uupumuksen tai masennuksen – noiden perinteisten elämän pysäyttäjien – kautta. Heikkouden kautta nämä kirjoittajat tuntuvat  päässeen toisenlaiselle näköalapaikalle kuin ne, joiden huomiokyvyn vauhti ja muiden lailla tekemisen pakko sumentaa.  
Suosittelen edelleen tätä loistavaa ja (tietysti!) kumman aliarvostettua kirjaa, josta en muista nähneeni aikoinaan montaakaan lehtijuttua. Kirjan perustana olleen tutkimushankkeen loppupäätelmät voi lukea täältä. Olipa tämä avarakatseinen tutkijajoukko kaukaa viisas ennustaessaan jo vuonna 2003, ennen koko slow- tai downshifting-buumia:
Nousussa on siis menestyjäluuseri tai luuserimenestyjä, henkilö joka pyörittää hymyjen taloutta. Haussa on uudenlainen viranomainen, kehittäjä ja työorganisaatio, sellainen joka tukee ja ymmärtää hymyjen talouden edustamaa vastuuta, välittämistä ja taidetta.
Myös pienet lapset kuuluvat menestysuskon mukaan kai samaiseen heikkousjengiin, he kun eivät vielä osaa hullun lailla suorittaa elämää.  Miksiköhän ihminen näyttää vain hetken - vastasyntyneenä - niin vanhalta ja viisaalta? Valo Velimir viettää kohtapuoleen kolmevuotispäiviään eikä hänellä enää ole tällaista, kiperiäkin konflikteja suvereenisti ratkomaan tottuneen inkkaripäällikön ilmettä.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Oma huone

Viime aikojen terapeuttisimpia lukukokemuksia on minulle ollut Päivi Alasalmen novelli Oma huone huikeasta novellikokoelmastaan Koirapäinen pyöveli (Gummerus 2010). Siinä ylirasittunut neljän lapsen äiti herää yllättyneenä mutta tosi ilahtuneena hiljaisesta, rauhallisesta huoneesta ja nautiskelee olostaan täysin siemauksin.
Hän on vihdoinkin saanut oman huoneen. Upeaa!
Äiti viettää rauhaisaa aamuaan venytyksiä tehden ja nautiskelee kissanpäivistään auvoisassa vapauden huumassa. Lopussa (sorry spoileri) selviää, että äidin oma huone olikin putka, jonne juhlimiseen tottumaton äiti päätyi pikkujoulujen jälkimainingeissa. Äiti suostuu lähtemään rauhan paikastaan vasta kahden poliisin sekä ovelle ilmestyneiden nälkäisen aviomiehen sekä kirkuvan lapsilauman tiukan painostuksen jälkeen.
Tarinaan voi eläytyä jokainen melusta ja sotkusta yliannostuksen saanut äiti. Olisipa minullakin oma huone! Olin pari vuotta sitten Niina-Matilda Juholan kurssilla, jonka teemana oli pyhä arki. Niina-Matilda (kahden lapsen äiti ja silloin viiden sijaislapsen äiti) piti erityisen tärkeänä sitä että jo heti aamutuimaan, jokaisen päivän aluksi, äidin silmiin osuisi esineitä jotka energisoisivat ja voimistaisivat häntä. Kurssin jälkeen teinkin kotiini kauniiden, voimaannuttavien esineiden asetelmia, mutta kaikkihan tietävät, mitä tällaisille asetelmille lapsiperheessä käy. Pian ovat kivet, kuvat ja patsaat lasten leikeissä, tai sitten hienon luontoasetelman keskeltä löytyy Bratz-nukke tai kaivuri. Ei, minä haluan ihan oman, vain omaksi ilokseni sisustetun tilan, jonka oven voin tarvittaessa sulkea lukolla.

Vaikka minulla ei tässä vaiheessa ole minkäänlaisia mahkuja saada omaa huonetta ajattelin päiväni iloksi kuitenkin visualisoida, millainen se tulee olemaan, kun sitten joskus sen saan.
Koska väsyneet äidit haluavat nimenomaan hajurakoa asuintaloon (joka tunnetaan äitien keskuudessa myös nimellä työleiri), paras olisi erillinen rakennus. Suurin unelmani on aina ollut jonkinlainen Jungin tornin tyylinen rakennelma, mieluiten pyöreä. Eräs hienoimmista näkemistäni pyöreistä taloista on Kööpenhaminan Christianian ”Tolvkanten”-ekotalo, jonka inspiraationa ovat toimineet Tolkienin hobittirakennukset. Tolvkanten jos mikä on terapeuttinen tila. Tässä on talo ulkopuolelta:


Tolvkantenin sisätila sopii täydellisesti meditaatioon ja joutilaaseen zen-makoiluun:


Omaksi huoneekseni ottaisin mielelläni myös tämän jännittävän shamanistisen tilan järvinäkymällä, joka niinikään löytyy Tami Christiansenin ja Karina Tengbergin hienosta kirjasta Christiania Interior.

Meidän talossamme rakentamatta on vielä yksi kellarin isoista huoneista. Jos saisin keskimmäisen poikamme muuttamaan tulevaisuudessa sinne, voisin ehkä anastaa käyttööni hänen huoneensa? Tämä talon pienin, vain seitsemän neliön huone on kuin turvallinen pikku haukanpesä. Siellä on myös talon parhaat (suokaa anteeksi hippitermi) vibat, mutta tämä voi toki johtua huoneen rauhaisasta asukkaastakin. Minulla on jo suunniteltuna miten tämän huoneen sisustan sitten kun olen saanut pojan heivattua kellarihuoneeseen (ettei tämä kuulostaisi ihan näin tylyltä, pitää mainita, että kellarihuone on tätä huonetta paljon isompi ja ikkunallinen). Tapettejakaan ei tarvitsisi vaihtaa, sillä viisas poika on ne itse valinnut sillä periaatteella, että "näistä tulee rauhallinen olo".

torstai 25. marraskuuta 2010

Missä bloggaan

Tartun Meijerielämää-blogin haasteeseen ja napsasin kuvan paikasta, missä useimmin bloggaan. Eli keittiönpöydän äärestä.

Tässä ikoninurkkauksen alla on mukava kirjoitella. Lasten kotona ollessa paikka on yleis-tähystyksellisesti myös mitä parhain, sillä tästä käsin näkee kaiken (kielletyn), mitä kotona tapahtuu.

Toinen juttu on tietysti se, että pöydän ääreen ei oikein mahdu syömään, kun äidin kone jumittaa tässä aina. Aamuisin on myös aika urakka raivata kaikki aamupaloihin liittyvä sotku pois, jotta äiti pääsee ideaaliseen työvireeseen. Silti istun mielummin tässä kuin kellarissa, missä sijaitsee se oikea työhuone.

Jos osaisin näppärästi lisätä tähän kuvaan äänimaiseman, se olisi sopraano Anneliina Koskisen De Angelis-levy, joka soi minulla nyt tauottomasti taustalla. Tutustuin Anneliinaan joskus hämärän 90-luvun alussa. Koska vanhuus ei tule yksin, en saa millään päähäni missä ja miksi olemme jutelleet vanhasta musiikista pitkät pätkät. Mutta sen muistan, miten innoissani oli tavatessani hengenheimolaisen, sillä olin pitkään ollut laulajapiireissä ainoa vanhasta musiikista intoileva. Anneliina on ihailtava oman tiensä kulkija, jonka ansiot selviävät esimerkiksi tästä levyarvostelusta. Enkelimäistä lauluaan voit kuulla täältä.



Bloggaus-assistenttini Ilon päätoimi on ilostuttaminen.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Mymmelienergiaa

Lempimuumikirjani on aina ollut Muumilaakson marraskuu. Sen lukemisesta marraskuussa on tullut minulle vuotuinen fiilistelyrituaali. Lapsena ja nuorena pidin kirjan sympaattisimpina tyyppeinä Nuuskamuikkusta ja Homssua. Vanhemmiten olen alkanut diggailla Mymmeliä. Hänellä kun on monia sellaisia ominaisuuksia, joita minun on itse pitänyt erikseen opetella.

Ihme pintaliitäjä, nautiskelija, ajattelin Mymmelistä nuorena tyttönä. Itse kun en tajunnut nautiskella huolettomasti edes silloisesta tyttöelämästäni. Olin varmaan jo kehdossa ylitunnollinen askeetikko, suorittaja.
Vanhemmiten olen alkanut pitää Mymmeliä idolinani. Mymmelihän on itsestään huolta pitävä ja omanarvontuntoinen. Hän on myös loistoesimerkki tyypistä, joka tietää missä oman vastuunkannon rajat kulkevat. Onhan Mymmeli toki nuori nainen ilman velvoitteita, mutta hänen asenteessaan on oppimista erityisesti minun tapaiselleni suurperheen äidille, joka elää uhrautumisen, väsymisen ja marttyyriuden jatkuvalla vaaravyöhykkeellä. Olenkin päättänyt hankkia itselleni edes rahtusen mymmelienergiaa! Parhaiten se onnistuisi varmaan juhliin lähtemällä. Mielellään sellaisiin juhliin, missä voisi tanssia ja joihin voisi pukeutua tosi hienosti.
Muumilaakson marraskuun jokainen hahmo on jonkinlaisessa aika tutunoloisessa kriisissä. Jopa yleensä niin cool Nuuskamuikkunen on pinteessä, kun hänet on revitty turvallisesta sivustakatsojan roolistaan ottamaan kantaa ja osallistumaan. Porukkaa tunkee omine lupineen telttaan eivätkä kaikki tunnukaan enää vain ihailevan häntä.
Ymmärrän liiankin hyvin äidittömän Homssun pelot, Viljonkan marttyyriuden ja Hemulin puuhailu- ja kaikkeen sekaantumishalun. Juuri siksi haluan kehittyä mymmelimäisempään suuntaan.
Vain Mymmeli pysyy kaikesta talossa riehuvasta draamasta ulkopuolisena. Hän keskittyy omiin juttuihinsa, etsii omia huvituksia ja nauttii elämästä. Jo taloon tullessaan hän päättää itse, miten aikoo päivänsä viettää:
Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen eikä mikään ole helpompaa. Mymmelin ei koskaan tullut surku niitä jotka hän tapasi ja saman tien unohti, eikä hän koskaan yrittänyt sotkeutua siihen mitä ne toimittivat. Hän katseli niitä ja niiden hosumista huvittuneena ja ihmeissään.
Haahkanuntuvapeite oli sininen. Kuuden vuoden ajan muumimamma oli kerännyt haahkanuntuvia, ja nyt peite odotteli virkatun pitsipäällyksensä alla eteläisessä vierashuoneessa sitä joka halusi viihtyä. Mymmeli päätti panna jalkopäähän lämpötyynyn, hän tiesi missä talon lämpötyynyä säilytettiin. Joka viides päivä hän pesisi tukkansa sadevedellä. Hämärän aikaan hän ottaisi pienet nokkaunet. Ja iltaisin keittiö olisi lämmin ruoanlaiton jäljiltä.
Sillalla voi lojua ja katsella miten vesi virtaa sivu. Tai sitten voi hyppiä, tai kahlata suon poikki punaisissa saappaissa. Tai käpertyä kuuntelemaan sateen rummutusta. Viihtyminen on hyvin helppoa.
ps. Olen huomenna Helsingissä Mielenterveysmessuilla Wanhassa Satamassa kirjaani esittelemässä kello 12.30-13, kabinetissa 110. Tervetuloa!

Mymmeli on täydellinen ja tietää sen itsekin.


keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Runo kompostin katveessa

Ohikulkijat ovat kyselleet mikä ihmeen kyltti takapihallamme on. Lukeeko siinä kenties ÄLÄ ASTU NURMIKOLLE vaiko LÄPIKULKU KIELLETTY?
Ei, kyseessä on runokyltti, jolla runoja kirjoitteleva mieheni osallistui takavuosina helsinkiläiseen taidetapahtumaan. Kyltti oli pitkään mökkimme pihalla. Nyt kun mökki vaihtoi omistajaa, se muutti takapihan kompostien viereen.
Tykkään tästä runosta, vaikka kyltti onkin jo aika reissussa rähjääntynyt.


Runon saat isommaksi klikkaamalla

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Kiitos masennuksesta!

Jatkan turmarajalla bloggaamistani referoimalla suoraan kolumnia, joka minut pysäytti. Se löytyi Helsingin ortodoksisen seurakunnan uusimmasta Ortodoksiviesti-lehdestä, jonka yhtenä kolumnistina toimii Valamon luostarin munkki Serafim. Mielellään olisin linkannut tähän koko loistokirjoituksen, mutta koska lehti päätyy nettiin viiveellä, on tyydyttävä lainailemaan sieltä täältä.
Munkki Serafim muistelee kolumnissaan taannoista pyhiinvaellusreissuaan Armeniaan ja erityisesti hetkeä, jolloin hän lauloi muiden mukana vanhassa kivikirkossa vanhaa kirkkoveisua Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä, hänen armonsa pysyy iankaikkisesti. Kyseisen veisaamispaikan historia oli synkkä: kirkon toiminta tukahdutettiin neuvostoaikana, toisena aikana sen suojiin olivat hakeutuneet kansanmurhaa paenneet pakolaiset, 1990-luvulla koko tienoo pimentyi ja kylmentyi pariksi vuodeksi sodan ja energiakriisin takia. Nyt kaupunki kärsi joukkotyöttömyydestä. Ja niin edelleen. Siellä sitä kuitenkin oltiin, laulamassa kiitosta Jumalalle. Miksi?
Munkki Serafim pohtii:
Kun me kiitämme Jumalaa, mistä me kiitämme? Kiitämmekö yksittäisistä onnistumisista? Etsimmekö vain yksittäisiä ilon aiheita, joista sitten olemme kiitollisia? Onko elämä meille yritys etsiä menestyksekkäitä onnenhetkiä ja kerätä niistä reitti, joka etenee yhdestä onnellisesta pisteestä toiseen. Ja jos onni kääntyy, samalla katoavat niin onni kuin kiitollisuuskin.
Todellisuudessa vastoinkäymiset eivät ole jokin irrallinen häiriötekijä, joka yrittää sotkea elämäämme ulkoapäin, vaan oleellinen osa elämää itseään. Luonnon kiertokulku on alituista kuolemisen ja syntymisen dialektiikkaa, ja osana luontoa me olemme koko ajan paitsi syntyviä ja kasvavia myös kuihtuvia ja kärsiviä olentoja.
(…) Ja kun me kuihdumme, hiivumme, kärsimme, petymme, masennumme, Jumala on meidän kanssamme. Hän ohjaa ja johtaa meitä läpi surun ja kuoleman. Hän on meissä, meidän maailmassamme – ja maailman toisella puolen.
(…)Ja kun meidän aikamme tässä maailmassa on loppumassa, näemme varmasti paljon selvemmin sen, mistä meidän elämässämme loppujen lopuksi olikaan kyse. Ehkä silloin voimme kiittää häntä kivusta, joka kasvatti meitä; ehkä voimme kiittää häntä ahdistuksesta, joka kypsytti meidän sielumme tähkäpäät valmiiksi. Ehkä silloin mekin voimme sanoa pyhän Johannes Krysostomoksen tavoin: Kunnia Jumalalle kaikesta.
Olen aivan viime aikoina – johtuen varmaan pettymys/kärsimys-ylikuormituksesta – alkanut suorastaan kiukustua Salaisuus-koulukuntaan ynnä kaikkiin niihin, jotka väittävät, että elämän kärsimykset ovat väärään suuntaan menoa; seurausta vääränlaisesta ajattelusta/epätehokkaista aarrekartoista tai jostain muusta, mitä minä typerys en vain ole epäonneni keskellä hiffannut. Manifestointiajatuksen mukaan esimerkiksi Paris Hilton olisi varmaan ”onnistunut” omaisuuksineen kaikkineen. Mutta mitä minä hänen elämästään oppisin? Ei, minä tarvitsen juuri tämän koulun.
Kiitos munkki Serafim! Palautuipa taas mieleen se syy, minkä takia alun perin halusin liittyä ortodoksiseen kirkkoon: siellä vielä hyväksytään pieni ihminen. Jopa vähän alakuloinen sellainen.
ps. Pakko linkata vielä tämä postaus, kun se sopivasti juuri sattui ilmestymään. Siellä esitellään tyttäreni ihanan kummitädin Olen juuri hyvä-taulut ja peilit, jotka kirjassanikin mainitaan. Kaikille meille perfektionisteille!
Ensi kesänä tämäkin pioni taas nousee ja kukkii. Nyt se ansaitusti lepää.

torstai 11. marraskuuta 2010

Hei hei, metsä!

Kaupunkilaisena minulla oli sellainen käsitys, että asiat ovat Suomessa luonnon suhteen paremmin kuin hyvin. Metsiä ainakin tuntui olevan. Liikaakin.
Lentokoneen palatessa jostain ”sivistyneemmästä” ulkomaanpaikasta takaisin Helsinki-Vantaalle, muistimme aina muiden cityhenkisten kanssa marista lentsikan ikkunasta näkyvistä loputtomista metsistä.
Kyllä Suomi on korpea. Boooriiing!
Sitten muutettiin maalle, keskelle vanhaa havumetsää. Kuin syvän vihreään syliin. Kaatelimme omalta tontilta tietenkin puita oikein urakalla. Meitä viisaammat raksaukot nääs ohjeistivat, että näin pitää tehdä, jottei joku laho puu kaadu talon päälle. Kun minkään puun lahoudesta ei voinut mennä sataprosenttiseen varmuuteen, kaadoimme varmuudeksi talon ympäriltä kaikki puut. Jätimme kuitenkin tonttimme toisen puolen metsäluontotilaan. Eikä omien puiden kaato mitenkään ahdistanut, talon takanahan alkoi ihana ”meidän metsä”, jonne tietysti suuntasimme talomme maisemaikkunat, ja sen takana oli toinen. Vähän matkan päästä löytyi kolmas, vielä hienompi. Metsiä täällä nyt ainakin riitti.
Metsän keskellä asuessa puita alkoi uudella tavalla rakastaa ja ymmärtää. Ensi kertaa tajusin esimerkiksi, miten hieno puu mänty on. Aiemmin olin fanittanut vain niitä ilmeisimpiä, tammia ja muita kaupunkilaispuistojen puita. Metsän vieressä asuessa sain myös ensimmäistä kertaa kokea sen, miten ihmeellisesti  metsä värähtelee, soi ja konkreettisesti lataa ihmiseen energiaa. Mieskin, aiemmin luontointoilusta kiinnostumaton, siteerasi usein olohuoneen ikkunamme äärellä Risto Rasan esikoiskokoelmaa ”Metsän seinä on vain vihreä ovi”.
Sitten alettiin hakata ensimmäistä, lastemme erityisesti rakastamaa ”keijumetsää”, joka oli ennen kaatoja  loistava marjametsä. Lasteni mukaan se oli muutenkin poikkeuksellinen metsä voimapaikkoineen kaikkineen. Se kirpaisi, muttei vielä masentanut, eihän tämä metsä sijainnut aivan silmien edessä. Eikä tätä metsää avohakattu, se muutettiin vain kulkukelvottomaksi.
Seuraavana vuonna selvisi hitaimmillekin, että koko ”meidän metsä” oli kaavoitettu omakotitonteiksi. Rakentaminen alkoi toiselta puolelta tietä, jonne eräänä päivänä ilmestyi koneista peloittavin: apokalyptinen metsätyökone, joka repii isoimmankin puun juurineen irti sekunnissa. Koko naapurusto kerääntyi katselemaan tuhoa: puolessa työpäivässä poissa oli kokonainen suurehko metsä (harvinaisen vilkas lintumetsä, muuten). Järkyttyneiden kuntaan päin soitettujen puheluiden jälkeen selvisi, että avohakkuu oli virhe. Työtehtävä ei ollutkaan tuhota aivan koko metsää, puut piti kiskoa pois vain tulevien tonttien paikoilta. Puistovyöhykkeen hienot vanhat puut oli merkitty säästettäviksi. Mutta tämmöistä näissä hässäköissä useinkin sattuu, kun tieto ei kulje. So what!
Nyt on revitty alas myös oman talomme takainen metsä ja nyrhitty varmuudeksi samalla ”puistovyöhykkeeltä” pois joka ainoa kaunis, vanha puu (tuhmat puuthan kaatuvat uusien talojen päälle, jep jep). Uskon, että kovin lähellä ei ole se päivä, kun oman pihamme puitakin vaaditaan kaadettavaksi. Perusteena voisi olla, että ne nyt vaan ovat puita, ja puita tykätään täällä päin kaataa (niiden tilallehan voi aina istuttaa vaikka …tuijia?).
Toissailtana kuulin balettitunnilla, että seuraava todennäköinen hakkuusuunnitelma koskee minun, lasten ja koiran lempimetsää. Siis sitä vihoviimeistä kunnon metsää, meidän mahtavaa sienimetsäämme. – Nyt pitää olla tarkkana! vanhat kuntalaiset ohjeistivat, jokseenkin alistuneina. – Ne eivät todennäköisesti ilmoita kaavamuutoksesta siinä ilmaisjakelusanomalehdessä, vaan juuri siinä toisessa, postimerkin kokoisella ilmoituksella.
Meillä alkaa olla Vihdin kunnan menettelytavoista jo kokemusta. Eräänä viime talven päivänä eräs lähikorttelin asukas huomasi omakotitalonsa taakse (”puistoalueelle”, kuten hän oli tonttia ostaessaan luottavaisesti kaavasta katsonut) ilmestyneen pikkuruisen lappusen, jossa ilmoitettiin Telia Soneran matkapuhelinmaston alkavasta rakennushankkeesta. Asiasta oli kuulemma kyllä hyvin selvästi ilmoitettu alueen asukkaille; tieto oli vilahtanut kunnan sivuilla netissä jossain vaiheessa.
Asukkaita kännymasto takapihalla ei ilahduttanut, asuihan maston juurella esimerkiksi epilepsiaa sairastava lapsi, sekä useita muitakin ihmisiä, joita mahdollinen säteilyturvariski ei kauheasti innostanut. Mastotkaan eivät monen silmiin ole yhtä kauniita kuin esimerkiksi puut.
Käynnisteltiin sitten suuri nimbyliike mastoa vastustamaan ja kerättiin iso addressi, johon nimensä laittoi joka ainoa asukas täältäpäin. Lopputulos? Saimme maston.
 Ihan näinä päivinä kaadetaan tuo viimeinenkin meidän ikkunasta näkyvä metsä.
Metsäsurujeni keskelle ilmestyi sopivasti Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon kirja Metsänhoidollisia toimenpiteitä, jota edelleen suosittelen yhtenä tärkeimmistä viime vuosien kirjoista. Kirja kertoo tuhotuista metsistä ja ihmisistä, jotka jäävät niitä suremaan. Kovalainen ja Seppo törmäsivät metsähakkuiden aiheuttamia tuntemuksia etsiessään tabuun, kiellettyyn puheenaiheeseen. Ihmisiin, jotka eivät uskaltaneet kertoa, miten pahasti heitä oli järkyttänyt se, että kokonainen maailma, metsä, oli tuhottu noin vain. Kuin sota olisi käynyt kodin vieressä, eikä mitään jää jäljelle:
Sureeko järkevä ihminen metsähakkuita? Onko se oikeutettua? Kuinka ainutlaatuista se on? Kuuluuko se vain höyrähtäneille, herkkähipiäisille? Pitäisikö tyynenä katsoa raiskioita? Tai olla huomaamatta?


Miten kaipaankaan tätä talomme takana sijainnutta metsää!
Tämä metsä lienee seuraavaksi kaatovuorossa.


maanantai 8. marraskuuta 2010

Turmarajalla

Luin juuri Juha T. Hakalan kirjan Pakattu aika. Kiireen imusta hallittuun hidasteluun (Gummerus 2010). Se sisälsi paljon loistokkaita huomioita nykyisen työ-elämän kiireisestä sähellyksestä. Kirjassa pohdittiin myös tällaisen menon vastakohtia: pysähtymistä, paneutumista, harkitsevuutta, tuumailua, asioiden kunnolla tekemistä. Hidastamista.
Itselleni erityisen arvokas oli Hakalan ajatus töiden turmarajasta. Kun töitä nyt joka paikassa kaadetaan joka iikan päälle aivan liikaa, ja kun harvempia enää kiinnostaa varsinainen laatu, työt kannattaisi todellakin jakaa niihin, jotka vaativat täydellistä paneutumista ja niihin, jotka voi hutaista kokoon Hakalan määrittelemällä turmarajalla. Turmaraja tarkoittaa laatutasoa, jonka alle työn taso ei voi mennä ilman, että se johtaa ilmiselvään katastrofiin. Turmaraja-periaate on oman työkyvyn suojelua, sillä jatkuva perfektionismi on tämän hetken työ-elämään yhdistettynä aikapommi. Uupumus tulee varmasti.
Asia toki monimutkaistuu esimerkiksi ihmistyössä: ei päiväkotitäti, sairaanhoitaja tai kirurgi voi tehdä suurta osaa työstään turmarajalla. Mutta ehkä osan paperihommista jo voisi? Itsekin olen sen verran tunnollinen, että esimerkiksi haastatellessani lehtijuttuun perheitä haluan oikeasti kohdata ja kuunnella ihmisiä, en sutaista hommaa kokoon hätäisen puhelun voimin. Oman kirjan julkaisu – nyt, kun on saanut hetken olla tällä puolella haastattelupöytää – on myös aivan eri tavalla kirkastanut itselleni toimittajan ammatin vallan ja vastuun kysymyksiä. Minusta tärkeään juttuun paneutuminen nyt vaan on tärkeää.
Silti monen asian tekemistason minäkin voisin heti paikalla tiputtaa turmarajalle. Esimerkiksi sähköpostit. Ihailen ihmisiä, jotka eivät sähköposteissa turhaan jaksa huolehtia hienoista sanankäänteistä, oikeinkirjoituksesta tai edes isoista kirjaimista. Itse kun yritän muovata niistä(kin) aina jotain elämää suurempaa loppukevennyksineen kaikkineen.
Haa, mutta entä bloggaaminen turmarajalla?
Nyt esimerkiksi ajattelen, että Hakalan hieno kirja ansaitsisi perinpohjaisen arvion, mutta minulla on tänään tosi vähän aikaa. Sitäpaitsi Hakala kirjoittaa itse niin hyvin, että ehkäpä suurinta mainosta tälle ansiokkaalle kirjalle (+ ajansäästöä itselle) olisikin muutamien ajatusten suora referointi kirjasta. Yleisesti ottaen totean vain, että kirja on ehdottomasti suosittelemisen arvoinen ja tärkeä, ja siitä nauttii takuulla jokainen hitaamman elämän arvosta kiinnostunut.
Laitetekniikasta:
Miten mikään voi tosiasiassa kehittyä, jos jatkuvasti markkinoille työntyvien laitteiden ja ohjelmien kehittymisen sykli ei anna sovellusalueille lainkaan hengähdysaikaa kehittyä? Tästä ei voi olla muuta seurausta, kuin että kohta aivan kaikki ympärillämme on, vieläpä silmiin pistävällä tavalla, keskentekoista. Viimeisteltyä ja hiottua ei näe enää missään.
Nykyisestä journalismista, jonka ihanne on äärimmilleen lyhennetyt ja yksinkertaistetut jutut:
Pakatun tiedon ongelmassa on kyse siitä, miten lyhyesti ja tiiviisti asian voi esittää ilman, että se menettää loputkin sisällöstään.
Valitettavasti mikään ei ehdi kiinnostaa, ellei se erehdyttävästi muistuta iltapäivälehden lööppiä. Kaikki muu on puisevaa ja mikä pahinta, vakavamielisen painetun sanan äärellä on vaara ajautua pohtimaan oman elämän laatua.
Se olisi jo liian kohtalokasta. Kuka sellaista kestäisi.
Loppuun vielä hyytävä, oudon tutulta kuulostava työ-elämäkuva:
Ajattelemme: jos nukumme tunnin tai pari vähemmän, selviämme kyllä. Tämä piti tehdä jo eilen, mutta tämähän on vain tilapäistä! Ja mikä tärkeintä, onhan se vaihtelua arjen tylsyyteen, sen eleettömästi askeltavaan melankoliaan.
Lopputuloksena on, että mikään ei ole pitkäaikaista. Kukaan meistä ei ole oikeastaan enää pitkiin aikoihin keskittynyt töihinsä syvällisesti ja intohimoisesti. Tutustumme kaikkeen pöydällämme huojahtelevaan tekemättömään työhön vain pinnallisesti. Toivomme saavamme asian pois päiväjärjestyksestä siirtyäksemme nopeasti seuraavaan tehtävään, aina vain.
Tämä on valheellinen harha, unikuva, jonka vaippaan kiedomme itseämme päivästä toiseen. Saatuamme käsistämme yhden työn on sillä aikaa pöydällemme löytänyt tiensä ”kaksi pienen pientä pikku projektia”. Niiden tekemisellä ei ole kiire. Tietenkään. Riittää kun ne tehdään, sanotaan nyt huomenna.
Olipa muuten huomattavan epätiivistetty postaus.
Kiitos Juha T. Hakala, alan oppia!
Kettuneitiä harmittaa, kun on ensimmäinen juoksuaika. Ja talutushihna!

torstai 4. marraskuuta 2010

Supermielettömästä tuikitavalliseen

Viimeisimmässä Voi Hyvin-lehdessä oli hyvä juttu lemppari zen-tyypistäni, Brad Warnerista. Arvostan Bradin kirjoja kovasti erityisesti sen takia, että hän on kirjoitellut harvinaisella suoruudella kaikesta siitä hullusta ja ällistyttävästä, mitä usein tapahtuu kaikenlaisten henkisten opettajien ja gurujen liepeillä. Hän on myös henkiseksi opettajaksi sikäli virkistävä, ettei hetkeäkään esitä, että oma elämänsä olisi mitään muuta kuin ”tylsää, surkeaa ja säälittävää”.
Warner vastustaa kulttia, joka syntyy sellaisen ihmisen ympärille, joka on korottanut oman valaistumiskokemuksensa muidenkin tavoitteeksi. Häntä säälittävät sankarinpalvojat, jotka kerääntyvät gurun ympärille pyrkimään kiihkeästi samaan ”supermielettömään elämykseen”, jonka guru on tavoittanut. Arja Sihvolan haastattelussa Brad toteaa:
Erityisesti Yhdysvalloissa hengellisten opettajien uskotaan olevan erityisiä olentoja, ja muutamat ihmiset käyttävät sitä hyväkseen. Koettuaan jotain henkistä he pitävät sitä vain heille ominaisena ja asettuvat muiden yläpuolelle. Lähes kuka tahansa pitempään henkisiä harjoituksia tehnyt voi ajoittain kokea hyvin syviä tiloja.
Lähes kuka tahansa tosiaankin voi. Valaistumiskokemuksia on joka meditoijalla. Selvänäön oppii viikonloppukurssilla. Mutta sfääreissä liitely ei ole sittenkään lopullinen vastaus, sillä omasta pienestä elämästään pitää selvitä silti. Myös niistä hetkistä, jotka eivät ole supermielettömiä. Warner sen suoraan paukuttaa, kirjassaan Hardcore zen:
On peloittavaa olla aidosti rehellinen itselleen, sillä silloin ei ole enää ketään, jonka puoleen kääntyä, ei ketään, ketä syyttää, ei ketään, jolta odottaa pelastusta. On luovuttava ajattelemasta, että olisi joku pakopaikka ja hyväksyttävä se, että on todella ja lopullisesti omillaan. Parasta, mitä voi elämältä toivoa on, että löytää opettajan, joka murskaa unelmat ja toiveet, kiskoo lempiuskomukset oppilaan sylistä ja heittää ne rotkoon.
Brad Warnerin mielestä mandariinin syöminen on todellista valaistumista. Minusta sienestys ajaa saman asian. Nyt on suppilovahveroita metsät täynnä!

tiistai 2. marraskuuta 2010

Sumussa, surussa

Tänään en jaksa olla yhtään myönteinen. Suruja, pettymyksiä, huolia. Kaikenlaista. Elämä sumussa. Tekisi mieli piiloutua Muumilaakson marraskuun homssun tapaan särkiverkkoon kertomaan itselleen tarinoita, jotka kävisivät sitten toteen.
Päivän tunnelmiin sopivat edesmenneen enoni, suuren pessimistin Juhani Peltosen runot. Vaikkapa tämä hyödyttömäksi itsensä kokevan isän syysmietelmä kokoelmasta Näköisveistos ruumiskirstusta (1987):
Isä kuuluu syksyyn,
jolloin lakastutaan, huurrutaan,
mennään riitteeseen ja jäädytään
lopuksi pohjia myöten.
tai tämä:
Arkiaamun käsittämättömin hetki. Yksin
on oltava asukas, vaikka koti
tuntuu peloittavammalta
kuin maailman nälänhätä- ja sotatoimialueet.
Huomenna haluan olla iloisempi, saapuuhan Suomeen vihdoin Afrikan aurinko, profeetallinen hahmo Youssou N´Dour, jonka maagisen äänen muistan jo lapsuudenkodista. Alzheimeria sairastava isäni ei aina muista montako lasta minulla on, mutta Youssoun hän heti muisti puhuessani hänen kanssaan eilen.
Mikä kurjuus musiikkia rakastavalle ihmiselle onkaan elää ilman musiikkia! Isä kun on unohtanut jo ajat sitten miten stereoita käytetään.
Viimeiset syyskukat. Nyyh.

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Sipulikupolien kultaajana

Mies alkoi, kirkostaeroamisbuumin innoittamana, laskemaan miten paljon säästäisimme jos eroaisimme kirkosta. Me säästäisimme luterilaisiakin enemmän, kuulummehan ortodoksiseen kirkkoon, jonka kirkollisvero on vielä korkeampi.
Kaikki lapsemme ovat jo kastettuja, ortodoksiset häät kruunauksineen kaikkineen vietimme jo vuonna 1990 – mistä me aikuiset enää maksamme? Jonkun kirkon kupolien kultauksestako?
Ei sekään ihan turha syy ole. Kauhea on ajatuskin, että maailmassa olisi esimerkiksi vain kauppakeskuksia eikä yhtään pyhyydelle omistettuja tiloja. Ja ortodoksiset kirkot ovat, ainakin minusta, pyhistä tiloista huikeimpia, ohittaen kauneudessaan jopa minareetit.
Kyseenalaistetaan silti. Mitä vastinetta me tarkkaan ottaen saamme kirkollisverosta itsellemme nykyisinä passiiviortodokseina?
Maallemuuton myötä yhteys omaan seurakuntaan (poikkeuksellisen suvaitsevaiseen ja muutenkin mukavaan) katkesi. Lähin uusi seurakunta on kaukana emmekä ole tunteneet sitä omaksemme. Pari kertaa vuodessa,  jouluna ja pääsiäisenä, ajamme pidemmän matkan siihen entiseen seurakuntaan. Maailman viisain vanha rippi-isäni jäi hänkin matkojen taakse, eli koko ripittäytymisperinnekin on katkennut. Vaikka keskustelut olivatkin aina terapeuttisia ja opettavaisia (ja huom. hyvin halpoja, vaikka laskisikin mukaan kirkollisveron… jos vaikkapa vertaa mihin tahansa New Age-konsultaatioon, josta saa aina maksaa itsensä kipeäksi), olen kokonaan etääntynyt sellaisesta ajatuksesta, että minun pitäisi pyytää Jumalalta anteeksi jonkun viranhaltijan kautta. Muutenkin omaan henkiseen ajatteluun on vaikea enää mahduttaa mitään suorittamis-tuomitsemiskuviota.
Seurakunnallisuutta – jos sillä tarkoitetaan esimerkiksi erilaisia kerhoja ja kirkkokahveja – en enää erakkona kaipaa. Ortodoksinen uskonnonopetus on monissa kouluissa kauhistuttavan jälkeenjäänyttä kun vertaa luterilaiseen uskonnonopetukseen tai elämänkatsomustietoon. Arvelisin ainakin omien lasteni saavan paljon enemmän irti elämänkatsomustiedon tunnista kuin jälleen yhdestä tunnista, jossa väritetään ikoninkuvaa.
Entä voinko seisoa ortodoksisen kirkon julistaman opin takana – siis joka pikku pykälän? No en todellakaan, lähtien jo uskontoni nimestä (ortodoksinen = oikeauskoinen), koska en usko oikeisiin tai vääriin uskoihin. Mutta se, mihin aikoinaan ortodoksisessa kirkossa parikymppisenä miellyin oli sen nöyrä ja suvaitsevainen henki. Ortodoksinen kirkko ei ihan samalla vimmalla kuin moni muu paukuta ihmistä päähän Raamatulla, eikä muutenkaan röyhistele tietävänsä lopullista totuutta mistään.
”En tiedä” on ilahduttavan usein kuultu lause jopa pappien suusta. Keskustelua nykymaailman ajankohtaisista kysymyksistä (homouteen asti ei olla vielä edes päästy, eikä oikeastaan naispappeuteenkaan) käydään niin savolais-slaavilaisilla kiemuroilla, ettei siitä ota selvää Erkkikään. Mutta kirkossa on aina jätetty tilaa enkeleille, ihmeille, pyhimyksille, mysteereille sekä kaikenlaisille originelleille tyypeille, kuten Kristuksen tähden houkille  (tämä erityisesti Venäjällä suosittu vallitsevan järjestyksen kyseenalaistaja voisi muuten olla kaikkien itsensä irti oravanpyörästä tempaisseiden nimikkopyhä).
Tänä päivänä olen kuin ne salahörhöt luontouskovaiset mummot Vienan karjalan peräkylissä, jotka papin (harvoin) käydessä ovat kunnon ortodokseja – mutta jotka sitten kuitenkin papin poistuttua kylästään uskovat täsmälleen mihin lystäävät. Esimerkiksi metsään. Tai vaikka intuitioon.
Hörhönäkökulmasta on oikeastaan se ja sama, jos joku hullu ortodoksi jossain suurkaupungissa sanoo jotain älytöntä (aika usein muuten sanookin, onhan kirkkokunnan jäsenmäärä sentään 220 miljoonaa, eli siihen mahtuu monenlaista vipeltäjää). En siltikään kiirehdi painamaan Eroa kirkosta-palvelun painiketta. Passiivinen ulkojäsenyys sopii minulle hyvin.
Meidän perheen lapset muuten mieltävät kirkot eräänlaisiksi uskomisen harjoittelupaikoiksi. Heidän mielestään kirkoissa käyvät harjoittelemassa uskomista sellaiset ihmiset, jotka ”ei vielä älyä, että Jumala on joka puolella”. Lapsille kaikki henkisyyteen liittyvä tuntuu muutenkin olevan aivan uudella tavalla itsestänselvää. Me vanhemmat tarvitsimme itsellemme turvarakenteiksi ja kainalosauvoiksi vielä yhteisöjä, rituaaleja ja dogmeja, mutta tarvitsevatko niitä enää tulevaisuuden aikuiset? Aika näyttää.
Ai niin, mutta miksi itse kuitenkin haluan pysyä ortodoksina? Tietysti siksi, että saan itselleni ortodoksiset hautajaiset. Sen kauniimpaa, hoitavampaa ja syvällisempää lähtötilaisuutta tästä elämästä eteenpäin ei ole minun mielestäni toistaiseksi vielä keksitty yhdenkään kuppikunnan piirissä.
Maria Magdalena on sekä tyttären että minun suojeluspyhä. Magdalena-ikoneita ja kuvia on tullut keräiltyä pitkin maailmaa.
 
Esikoisen kanssa pääsiäisyön palveluksessa keväällä 1996.


tiistai 26. lokakuuta 2010

Juuri nyt olen onnellinen

Viime vuonna kun minulla oli vaikeaa ystäväni antoi hyvän ohjeen: vaikeina aikoina kannattaa riippua hyvissä hetkissä aivan erityisellä päätöksellä. Hyvistä hetkistä pitää nauttia tietoisesti. Niitä pitää juhlia, niistä pitää tiristää irti jokainen onnen murunen.
Tämän ystävän kohdalla tiesin, ettei kyse ollut ulkoa opetellusta neuvosta, vaan harvinaisen tiukassa paikassa omaksutusta elämänasenteesta. Hän kun oli kolme ja puoli pitkää vuotta seurannut oman pikku tyttärensä taistelua syöpää vastaan.
Urhoollinen pikku potilas oli opettanut ystävälleni hetkessä elämisen taidon konkreettisemmin kuin yksikään Eckhart Tollen opas. Kun eletään niinkin pitkän ja ennustamattoman taudin kuin syövän ehdoilla, ei elämään voi ottaa sellaista asennetta, että ilon hetkiä on luvassa vasta parantumisen jälkeen.
Onni on löydettävä juuri nyt, tästä hetkestä. Tai viimeistään heti seuraavasta hetkestä, joka ei ole suorastaan sietämätön.
Näin hienosti  ystäväni kirjoittaa Suomen syöpäsairaiden lasten hyväksi julkaistavassa Sylva-lehdessä:
Silloin kun asiat ovat hyvin, on aika iloita ja silloin, kun on huono olla tai itkun aika, on aika itkeä. On turha suunnitella huomista, sillä se ei ole vielä täällä, eikä tässä elämäntilanteessa muutenkaan tiedä, missä olemme huomenna.
Aika tuntuu aivan kuin hidastuvan jollakin tavalla, ja jokainen päivä eletään uudella tavalla vain ja ainoastaan tässä hetkessä. Juuri nyt olen onnellinen ja kiitollinen elämästä!
Hyvään hetkeen tarttumisen mallia näyttää seuraavissa kuvissa kuopuksemme, joka kaikkien lasten tavoin on samaisen elämänasenteen ekspertti. Kun postilaatikosta putkahti uhkaavasti lähestyvän joulukauden ensimäinen leluluettelo, mitä teki lapsi? Alkoi vängätä itselleen tyytymättömänä leluja, jotta voisi - ne saatuaan - olla onnellinen ”sitten joskus”?

Ei, hän alkoi saman tien sommitella kuvaston leluista omia lauluja. Harmi ettei tullut otettua äänitallennetta, sillä erityisesti rekkalaulut murinoineen olivat aika hurjia!

ps. Olipa ihanaa lukea tämä arvostelu Hidasta elämää-sivustolta. Ihan parasta palautetta kirjailijalle on kuulla, että on pystynyt oikeasti tarjoamaan vertaistukea ja ratkaisuja:

http://hidastaelamaa.fi/2010/10/ai-enko-olekaan-ainoa-joka-ei-pysty-tahan-kaikkeen/

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

No nyt on kettuja!

Blogin pitämisen suurin ilo on samanhenkisten löytäminen. Etenkin näin maalla asuvana puolierakkona on ollut mahtavaa verkostoitua muiden oravanpyörää maalle paenneiden kanssa ja lukea heidän arjestaan. Eräs näistä uusista tuttavuuksista löytyi Pellon pientareella -blogista.

Olen jo pidempään ihaillut blogin sisällön lisäksi sen raikasta ulkonäköä, joka tuntui omanhenkiseltä. Luettuani kirjoituksen siitä, miten tämän blogin pitäjä teki Irti oravanpyörästä -kirjan kirjoittajalle Kaarina Davisille kotisivut, rohkaistuin kyselemään josko Pellon pientareen emäntä haluaisi avittaa minuakin oman blogini uudistamisessa. Pitäisihän kirjailijan sivuilta löytyä edes vähän taustatietoa kirjailijasta ja kirjastakin. Vielä mahtavampaa, jos sivut olisivat omannäköiset ja ainutlaatuiset.

Itsehän olen aivan toivoton tekninen tumpelo, jolle oli haaste saada löydettyä edes lukemiskelpoinen fontti. Hieman edistyttäni osasin hakea valmiita taustakuvia, mutta suomalaistyyppisten maisemien löytäminen olikin oma haasteensa. Tämän vuoksi blogissani oli pitkään sama tylsä amerikkalaisen maissipellon kuva kuin tuhansilla muillakin.

Mutta ei ole enää. Nyt blogi näyttää siltä kuin pitääkin, koska Pellon pientareen Kengu-tuotanto uudisti nämä sivut. Oli tosi helppoa ja mutkatonta olla yhteistyössä toisen slow-ihmisen kanssa, joka ymmärsi puolesta sanasta mitä sivulle pitäisi saada ja miksi. Ja joka ei esimerkiksi kummastellut sitä, miksi blogissa pitää ehdottomasti näkyä voimaeläimeni kettu.Tai mielummin useampikin!

Kengu on tehnyt myös maamaa.fi-verkkokaupan ja toteuttaa kaikenlaisia projekteja verkkopalveluista, verkkokaupoista ja blogeista graafiseen suunnitteluun, konsultointiin, tekstien tuottamiseen. Kysykää vain mitä tämä yli kymmenen vuotta IT-alalla ollut emäntä ei osaisi!

Voin lämpimästi suositella Kengua kaikille, myös niille, jotka haluavat nettijuttuihinsa katu-uskottavuuden sijasta maalais-uskottavuutta tai slow-henkeä.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Lipsahduksia

Taas tein sen. Menin mukaan kuoroprojektiin vain sen takia, etten pystynyt vastustamaan ihanaa teosta. Seuraava repsahdus tapahtui jo viikkoa myöhemmin. Ilmoittauduimme tyttären kanssa innokkaiksi osallistujiksi tanssikoulumme tämän vuoden produktioon. Vasta jälkeenpäin tuli mietittyä tanssiteoksen ajankohtaa. Sehän on juuri samaan aikaan kun palaan töihin. Typerin mahdollinen hetki täyttää viikonloputkin.

Nytkään ei oikeastaan ehtisi lauleskella. Juttudeadlineja pukkaa ja muutakin touhua riittää.

Mitä näissä tilanteissa oikein tapahtuu? Miksi sanon automaattisesti kyllä, vaikka kannattaisi mielummin ensin tarkkaan laskeskella? Automaatio tulee siitä vanhasta muistikuvasta, että kaikki nämä tekemiset ovat vaan tosi lystiä puuhaa. Analyyttisemmin voisi todeta, että kivastihan ne myös pönkittävät sitä omaa vanhaa suorittajaminää. Se aina kummasti buukkaamishetkellä unohtuu, että sitten stressaantuneena, aikataulu täyteen pakattuna, arki ei enää olekaan kivaa.

Maailmassa on niin paljon kaikkea, mihin tekisi mieli osallistua. Ainakin omassa mielessäni pyörii pitkä lista kaikesta siitä, mitä haluaisin tehdä. Haluaisin tanssia ja laulaa paljon enemmän. Haluaisin viettää aikaa Valamossa ja matkustella rajantakaisessa Karjalassa. Haluaisin maalata tauluja useammin kuin kerran vuodessa. Joku harrastajateatteri- tai oopperaporukka olisi kiva. Haluaisin todella oppia raksahommia ja rakentaa vihdoin loppuun tämän talon. Tai edes tapetoida tyttöni nukkekodin, mitä hän on kärsivällisesti anonut jo monta vuotta. Haluaisin myös - nyt kun lasten vuosikausien valvottaminen on ohi – vihdoin nukkua. Niin, ja kirjoittaa lisää kirjoja.

Työ-elämä ei ole ainut alue, missä itsensä voi väsyttää. Oma ongelmani on, kuten näkyy, pikemminkin ”vapaa”-aika.

En usko, että nopeaa elämäntapaa voi hidastaa pelkällä päätöksellä. Ei ole olemassa mitään helppoa kikkaa, millä nopean elämän saisi muutetuksi hitaaksi, sillä puuhien haalimiseen tottuneen toinen käsi yleensä jo täyttää kalenteria kun toinen on muka raivaaavinaan sitä tyhjemmäksi.

Nopeuteen addiktoituneen kannattaa kysyä itseltään yksi hyvä kysymys: miksi minä toimin näin??? – ja sen jälkeen uskaltautua katsomaan itseään rehellisesti. Prosessi, joka tästä käynnistyy onkin sitten usein piinallisen pitkä ja hidas. Siis juuri vastakkainen kuin nopeiden elämysten etsintä.

Itse olen kolme vuotta omistautunut hitaamman elämäntavan opettelulle. Silti koen olevani vasta alussa.

Tähän kuoroproggikseen nyt kuitenkin menen. Kuten ystäväni ovelasti perusteli: ”sehän on varsinaista slow-musaa”. Tervetuloa siis slow-musiikista nauttimaan kaikki Someron suunnalla liikkuvat nyt sunnuntaina kello 18 Someron kirkkoon Hilarius Ensemblen Fauren Requiemin esitykseen. Sama teos samalla porukalla Klaukkalan kirkossa 7.11.

Leppoisaa viikonloppua!

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Slow-kylässä

Harmillista, että kansainvälinen Citta Slow-liike keskittyy vain kaupunkeihin. Oma Vihdin kirkonkyläni voittaisi cittaslow-kaupungit hitaudessa koska vain.
Entisen stadilaisen näkökulmasta täällä on epätodellisen hidasta. Kylän raitilla ei väkeä juurikaan liikuskele kuin kerran vuodessa, keskiaikaisten Wuosisatamarkkinoiden aikaan (niiden teema, kestävä kehitys, oli tänä vuonna juuri citta slow-ideologian mukainen). Kylässämme ei ole yhtäkään hypermarkettia, on vain kaksi kauppaa, yksi kirjakauppa, paljon kukkakauppoja, kirkko ja hautuumaa (kolme viimeistä liittyvätkin toiminnoiltaan luontevasti yhteen). Luovaa toimintaa on taideateljeissa, sepän pajassa sekä erään luovan porukan perustamassa käsityöläiskeskus Käpykylässä. Eräs Käpykylän väen innovaatioista, Valituskoppi, pääsi taannoin valtakunnallisiin uutisiin. Kylämme steinerkoulu (hidasta koulutustakin siis löytyy) pyörittää hienoa luomupuotia ja järjestää suuremmoisia myyjäisiä.
Kaupunkilaisena oli totuttelemista siihen, että kaikki tietävät tekemiseni melkeinpä jo silloin, kun ne ovat itsellä vasta suunnitteluvaiheessa. Mutta nyt, neljän vuoden asumisen jälkeen, tuntuu jo tosi viihtyisältä mennä vaikkapa zumbatunnille, jossa tuntee joka naaman: tuossapa näkyy taas olevan kaupan kassa, lasten opettaja, neuvolantäti tai naapurin äitikaveri. Pienessä kylässä, jossa jumpatkin hikoillaan yhdessä, ei kukaan voi ruveta kauheasti tärkeilemään.
Siirilän tunnelmallisessa vanhassa hirsitalossa toimiva aikuisbalettiryhmämme on pysynyt koossa jo monta vuotta. Himosuorittajan vauhdilla eletyn balettinuoruuden jälkeen on uudenlaista tanssia balettia hitaammalla otteella varsinaisessa slow-ympäristössä. Jalka ei enää nouse yhtä korkealle kuin ennen, mutta näin nelikymppisenä sitä on kiitollinen pienestä. Vaikkapa piruetista, jossa ei kaadu suorastaan rähmälleen. Sitäpaitsi harjoituksia tehdessä voi katsella ikkunasta lumoavan kaunista järvinäkymää.
No, oikeastaan ei kylämme mitään slow-prenikoita tarvitse. Arvonimihän voisi tuoda tänne vain turhaa turistihälinää ja vilskettä. Semmoista me slow-tyypit emme ollenkaan kaipaa.

Kylänraitti on hiljainen.



Kukkakauppa ja kirjakauppa. Muttei edelleenkään ristin sielua.

Siirilän taidetalossa tanssivat niin isot kuin pienet. Samoissa tiloissa toimii myös kuvataidekoulu.

Pienet olivat ilot myös Wuosisatamarkkinoilla: kotieläinpihalta oli tuotu ihka elävä lammas!