Ihana paasto

Takana on kuuden päivän mehupaasto. Vielä yksi päivä mehulla, ja alan siirtyä vähitellen kiinteään ruokaan.

Yhteen aikaan paastosin joka kevät, usein kaksikin kertaa vuodessa. Nyt on ollut pidempi tauko, sillä viimeisen mehupaaston pidin keväällä 2010. Tässä välissä on ollut sellaisia vuosia, ettei ole ollut voimia paastota. Voimia paastoamiselle pitää olla, sen verran kova ponnistus se on.

En usko niitä ravintotieteilijöitä, jotka väittävät ettei paastoamisesta ole terveydellistä hyötyä. Uskon siihen, että jos joku traditio on ihmiskunnan historiassa näin vanha, siinä on oltava joku järki. Minulle paastoista on sitä paitsi joka kerta ollut terveydellistä hyötyä. Flunssakierteet ovat katkenneet ja olo on energisoitunut. Paaston jälkeen on ollut aina helppoa korjata ruokatottumuksiaan, jos ne ovat taas kerran lipsuneet pieleen.

Pidän paastosta samasta syystä kuin pidän elämän yksinkertaistamisesta ja omavaraistamisesta. On voimauttavaa tehdä itse jotain terveydelleen sen sijaan että pulittaa kalliit summat lääkäreille.

Minulle paasto on aina myös henkinen prosessi. Unet muuttuvat selkeiksi ja näyttävät suuntia. Luonnon kokee voimakkaammin. Tahdin hidastuessa pääsee tarkastelemaan elämäänsä kuin ulkopuolelta ja näkee monet asiat selvemmin. Myötätunto omaa kehoa kohtaan herää, kun näkee miten se tekee työtä paastossa.
Joka paaston lopussa itselläni on ollut ehdoton vakaumus siitä, että tästä lähtien aion kohdella kehoani paremmin. Joka kerta se on myös sitten aikanaan unohtunut.

Mutta sittenhän voi pitää taas uuden paaston. 

Loppuun parhaat vinkkini perheelliselle paastoajalle:

1. Yritä hankkiutua eroon perheestäsi, ainakin pariksi ensimmäiseksi päiväksi. Ensimmäisinä päivinä olo on kurjin eikä voimavaroja arkirumban pyöritykseen normaalityyliin ole.
2. Kun perhe sitten on kotona, sinä paastoat ja joudut kuitenkin tekemään ruokaa, valitse paastoviikon kokkauksiksi ruokalajeja, joita itse et voi sietää, mutta joita muut rakastavat. Meillä tämä on helppo toteuttaa, kun äiti yksin on kasvissyöntihenkinen. Tällä viikolla meillä on syöty nakkikeittoa, makkaroita, pekonia...
3. Lapsiperheessä voi olla aika monimutkaista tehdä itse monenlaisia paastomehuja (ja ne kaupassa myytävät, esim. Vogelin paketti ovat minusta niin ankeita, etten ole onnistunut paastoamaan niillä kertaakaan). Siksi suosittelen yksinkertaisuutensa takia sitruunamehupaastoa. Siitä löytyy paljon tietoa netistä googlaamalla. Englanniksi paasto on nimeltään Lemon Detox.

Pirteämpi joulu

Dokumentoidessaan omaa elämäänsä blogiin, sitä huomaa joskus asioita, jotka ovat kehittyneet suuntaan tai toiseen.

Vasta katsoessani tätä viime joulun postaustani tajusin, miten väsynyt olin vuosi sitten ja havahduin huomaamaan miten olotila on muuttunut. Syvän uupumuksen läpikäytyään osaa todella arvostaa ihan tavallisissa voimissa olemista.

Jaksan taas leipoa piparkakkuja! Viime jouluna ei olisi onnistunut millään. Silloin pelkkä sängyn petaaminen oli ylivoimainen suoritus.
Jaksan paketoidakin! Viime jouluna mies joutui tekemään kaiken.
Jaksan pohtia, mitä syötäisiin: tätä.
Ylipäätään: ruoka maistuu. Viime jouluna en syönyt. En myöskään nukkunut.
Tänä jouluna jaksan jopa ottaa vastaan myös ne hankalammatkin sukulaiset.

Elämänvoima on lahja.

Hyvää joulua teille! Voimia jouluun, ja elämään!

Kokeilimme tässä juuri, miten toimii yhdistelmä kissanpentu ja joulukuusi. Kun kuusi oli kiinnitetty monesta suunnasta ympäristöönsä, se olisi ehkä pysynyt pystyssä, vaikka siinä jatkuvasti kiipeiltiinkin (ja vaikka siihen heittäydyttiin tälleen kätevästi ylempää, pianon päältä). Joulurauhan nimissä se kuitenkin päätyi parin tunnin kokeilun jälkeen kuistillemme. Lasikuistilla kuusi on meillä ennenkin ollut, mm. silloin kun tämä pianon päällä istuva aktiivinen sankari oli pienempi.

Ei neulasia joka paikassa, hei! Yksinkertainen joulu.

Wanted: Favorite Things

Sonia Choquette, lempiguruni, on jossain kirjassaan kuvannut harjoituksen jolla voi saada yhteyden omaan, aitoon itseen. Pitää vain ajatella lempiasioitaan.

Sonia uskoo, että kunnioittaessamme sielumme toiveita pääsemme kosketuksiin viisaan, sisäisen äänemme kanssa. Tämä on tärkeää, sillä juuri kontakti omaan sieluun on monella hukassa. Sielun äänen sijaan meitä useimmiten vie se toinen voima, suureksi ja pelokkaaksi kasvanut ego. Täällä joku on bloggannut siitä, mistä Sonian harjoituksessa on kyse.

Favorite Things-harjoitus ei ole itselleni helppo. Kun on tullut elettyä iso osa elämää pitäisi/on pakko-moodissa, on tosi tosi vaikeaa keksiä asioita, joista pitää. Eihän tällaisia joutavuuksia ole ollut aikaa edes ajatella!

Harjoituksessa on vielä sekin vaikea kohta, että kun lemppariasioidensa listan on saanut aikaan, sen mukaan pitäisi myös alkaa elää, tehden tietoisesti lisää ja lisää juuri kyseiseiä lemppariasioita.

Eilen rupesin tätä miettimään. Puoli päivää asiaa mietittyäni olin keksinyt vasta pari lemppariasiaa, vanhat rakkauteni musiikin ja tanssin. Tämä oli surullista, sillä kumpaakaan en aktiivisesti enää harjoita. Jalkavamman takia lopetin tänä vuonna baletin ja laulujuttuihin en ole pitkiin aikoihin ehtinyt. Mutta jos ne ovat niin tärkeitä, jos ne tulevat aina ensimmäisenä mieleen, voisi varmaan löytyä keinoja harjoittaa niitä kaikesta huolimatta? Ehkei sitten balettia, ehkä jokin muu laji, joka ei yhtä paljon rasita vammautunutta jalkaa?

Pitkällä iltakävelyllä koiran kanssa keksin vihdoin muitakin lempiasioita:
- pitkät kävelylenkit koiran kanssa
- vanhojen lastenkirjojen lukeminen, yhä uudestaan ja uudestaan (erityissuosikkina Maria Gripen ja Alan Gardnerin kirjat)
- itsensä hemmottelu luomukosmetiikalla (eteeriset öljyt, saunahoitot, naamiot, kuorinnat...)

Kun Favourite Things-moodiin alkoi kunnolla päästä, alkoi putkahdella mieleen pienempiä asioita, joita olen aina rakastanut. Esimerkiksi:

- sateen ropina peltikatolla
- myrskyt ja ukkoset. Sellaiset ei-liian-pelottavat.
- järvellä soutelu
- hevostallin tuoksu
- telkkarin huumorisarjat, esimerkiksi tämä

Oman listan äärellä tulee mieleen mikä oikeastaan estää meitä elämään sitä lempielämäänne, heti paikalla? Itse ajattelin aloittaa lempielämäni jo tänään.

Mitkä ovat teidän lempiasioitanne? Teettekö niitä?

Hitaasti kiireessä

Meidän alalla, ja aika monella muullakin, eletään juuri nyt kiireviikkoja. Työprojektit pitää saada päätökseen ennen kesälomia. Hommia kannattaa myös kiriä ennakoivasti niin, ettei kaikki kaadu niskaan heti lomalta palatessa. Meitä viljelijöitä pitävät kiireisinä istutus- ja maanrakennuspuuhat. Lisäksi pukkaa lasten kevätjuhlia, työpaikan juhlia. Ystävälläkin olisi ihana tanssiesitys, jota en millään (taaskaan!) ehdi katsomaan. Sairaalassa olevaa isää en ole ehtinyt katsomaan pitkään aikaan. Syyllisyys ja riittämättömyys kalvavat. Jatkuva kiire ei tunnu hitaamman elämän etsijästä ollenkaan kivalta. Mutta minkäs teet?

Voi tehdä paljonkin. Voi esimerkiksi hengitellä syvään entistä tietoisemmin, unohtaa viimeisimmätkin perfektionistiset ajatukset ja olla itselleen korostetun armahtavainen. Tehdä vain sen verran kuin pystyy, eikä siinäkään mennä yli jaksamisen rajan. Henkilökohtaisesti en enää halua mennä lähellekään tuota rajaa, sillä tiedän, että sieltä takaisin palautuminen on kova homma.

Vanha mallini kiireestä selviämiseen oli vauhdin kiristäminen. Esimerkiksi freelancer-aikoina, jolloin ennen kesää piti tehdä koko kesän jutut urakalla etukäteen, tapani oli tsempata itseni hurjaan vauhtiin, jossa ei taukoja pidetty eikä etenkään nukuttu. Kirjoitusvauhtia sai pidettyä yllä illalla ja yölläkin kahvin ja punaviinin voimalla. Usein samoihin urakkavaiheisiin osuivat myös keväiset kuntokuurit: palauttavaa toimintaa kiireen keskellä oli muka huhkia hulluna kuntotunneilla ja toki samaan syssyyn osallistua joka ainoaan juhlaan ja kissanristiäiseen (koska pitihän sen ajan logiikalla olla ”muutakin elämää” kuin työ). Tällaisten työperiodien jälkeen olin aina puolikuollut ja palautuminen kesti kauan. Nykyään kiireen iskiessä teen päinvastoin: hidastan. Karsin ohjelmasta kaiken, mikä ei ole aivan pakollista. Olen epäsosiaalinen. Kuuntelen rauhoittavaa musiikkia. Nukun.

Erikoista on se, että saan ihan yhtä paljon tulosta aikaan kuin kiihdytetyllä vauhdilla aikanaan. En vaan ole ihan romuna stressistä.

Jooga on paras apu omaan stressioireeseeni selkäkipuun. Minulla alkaa tietty ristiselkäkipu heti, kun aloitan sen entisenlaisen itseni prässäämisen. Kipuihin auttaa vauhdin hidastaminen, venyttely ja etenkin hartiaseisonta. Viime aikojen joogakirjoista lempein ja mukavin on mielestäni tämä. Vaikka Maya Fiennesin kirjassa onkin brändätty kirjailija tavalla, josta yleensä en pidä, näin valoisaa ihmistä katsoo kyllä mielikseen.

Loppuun ajatus itsensä rakastamisesta Mayalta:

Sinua ei tarvitse korjata, koska et ole rikki. Olet täydellinen sellaisena kuin olet juuri nyt.

Mitä meistä jää?

Tästä on tullut lempimagneettini. Olokin on tänään just tämmöinen:

Eilen olin katsomassa sairaalassa isää. Tällä kertaa hän näytti hetkittäin muistavan kuka olen. Muuten jutut olivat yhtä erikoisia kuin ennenkin.

Olisi kiva kuulla jotain tieteellistä dataa siitä mitä aivoissa oikein tapahtuu kun ihminen dementoituu. Mitkä asiat unohtuvat ja mitkä taas jäävät? Onko siinä joku logiikka tai peräti systeemi?

Muistan miten myönteinen ja koko ympäristöään valaiseva mummoni oli ihan loppuun saakka, vaikka tosifaktojen suhteen olikin jo ihan kuutamolla. Hänelle viimeiseksi asiaksi mieleen jäivät kiitollisuus kaikesta, se miten hyviä kaikki ihmiset ovat - ja valtava innokkuus lähestyvän kuoleman edessä. Mummolla kun oli jo aiemmin ollut kuolemanrajakokemus, eli häntä ei kuolema peloittanut. Hän oli jo iloisesti luovuttanut, unohtanut onnellisesti kaiken epäolennaisen.

Isä taas vain miettii stressaantuneena ikuisuusprojektejaan (vintin ja asuntovaunun siivoamista), leuhkii juoksevansa "pitkiä lenkkejä" ja jumppaavansa "tuntikausia" (oikeasti on eristyshuoneessa eikä juurikaan pysty kävelemään ilman rollaattoria), hautoo kaunoja, arvottaa sairaanhoitajia ulkonäköjärjestykseen ja miettii vieläkin lihomis-laihtumis-kysymyksiä. Tuomani suklaalevy herättää hänessä joka kerta ihastusta, mutta jo parin palan päästä hän alkaa huolestuneesti miettiä, miten suklaan syöminen ei kyllä tee yhtään hyvää kropalle.

Tuntuu jotenkin masentavalta, että sinänsä monipuolinen ihminen on supistunut näin pinnalliseksi. Siksi mietinkin: jos omakin muistini alkaa jossain vaiheessa mennä (todennäköisyyshän on suuri, sillä olen perinyt joka ainoan isäni terveysvaivan), mitä minusta jää? Mitkä ovat ne viimeiset jutut, mitä ääneen mietin? Toivottavasti en ainakaan laihdutusta. Vai onko dementiassa vain kyse aivorappeumasta, johin ei vaikuta siihen asti eletty elämä mitenkään?

Nyt kun taas työn puolesta luen kaikki aikakauslehdet osuipa silmiini huhtikuun uudesta Sara-lehdestä tämmöinen:

Arvoitukseksi minulle jäi, mikä teki näistä vaatteista (kuvan leninki 269 e) slow-vaatteita. Mahdollisesti se ajatus, että ostamalla yhden näin laadukkaan vaatteen et muka tarvitse muita. Hmm...

Samaisen lehden kansitekstissä omaan liialliseen kunnianhimoonsa herännyt Jari Sarasvuo muuten julisti seuraavaa: "Pieni elämä ei (aina) tarkoita huonoa elämää."

Jep jep.

Joogaa ylisuorittajalle

Mies intoilee aloittamastaan Joogaa jäykille- kurssista. Mistään päin ei kuulemma kolota enää niin kuin ennen ja selkäkin on pysynyt kunnossa.

Nyt kun istun taas pitkät päivät koneella on omakin selkä alkanut vihoitella ja joogan hyödyt ovat muistuneet mieleen. Pitäisikö kaivaa joogamatto esiin?

Aloitin joogan 16-vuotiaana - ja hurahdin oikein kunnolla. Joogasin joka aamu ennen koulua hirveän pitkän ohjelman meditaatioineen kaikkineen. Niistä ajoista lähtien suhteeni joogaan on ollut on ja off. Huippukuntoiluaikoina tavallinen hathajooga tuntui aivan liian löysältä touhulta. Astangaan en taas päässyt monesta hyvästä kurssista huolimatta koskaan kunnolla sisälle. Nykyisenä leppoistajana astanga jopa kauhistuttaa, sillä tunnen kyllä itseni: haluan lajissa kuin lajissa edetä nopeasti. Erityisen hanakasti koukutun lajiin, joissa edetään tasoilla mitattavassa systeemissä. Innostun aina myös uusista joogakirjoista, kaiken maailman kymmenen päivän tai viikon metodeista.

Minulle on ollut aina tosi helppoa seurata muiden sanelemia järjestelmiä. Paljon vaikeampaa on ollut oppia kuuntelemaan omaa kehoa. Sitähän jooga kai pohjimmiltaan juuri on.

Nyt ajattelin kuitenkin aloittaa joogan uudelleen juuri tällä asenteella. En tarvitse kuin maton ja tämän vanhan kirjan, jonka avulla joogan alunperinkin opettelin: Indra Devin kirjan Yoga for You vuodelta 1960. Tämä isältäni peritty kirja on kirjoitettu aikana, jolloin jooga ei ollut vielä joka iikan laji, ja se sisältää kiehtovia kuvia.

Isän innokkaat alleviivaukset ja klemmarimerkinnät lisäävät itselleni kirjan arvoa. Rentoa viikonloppua ja makeita venytyksiä!

Jalat maassa

Tämä blogikirjoitus kolahti, osui ja upposi. Yhdyn joka sanaan.

Viimeisen kymmenen vuoden ajan olen varmaan lukenut jokaisen kotimaisen kirjan sekä kaikki merkittävimmät englantilaiset kirjat self help/ihmisenä kasvu/ henkinen kehitys- osastolta. Kaiken tämän tietomäärän jälkeen on oma näkemys löytynyt.

Se on, että en oikeastaan halua aloittaa enää yhtäkään ”uutta elämää”. Haluan olla rauhassa keskeneräinen.

Kaikkien muutokseen kannustavien, huikeaa, ihmeellistä ja taianomaista uutta elämää lupaavien metodien jälkeen minua kiinnostaa eniten paikallaan olo. Itse asiassa aavistan, että juuri arkisen tasapaksun sietämisessä piilee suurin oma haasteeni.

Oivalluksia on tullut isän sairasvuoteen äärellä. Isä on ollut tällä erää sairaalassa melkein kuukauden ja tällä hetkellä näyttää siltä, että peruuttamattomia aivovaurioita on syntynyt. Isä ei mitä luultavimmin palaa ikinä enää kotiin, sillä Alzheimer on sattuneesta syystä edennyt niin, ettei hän tunne enää perheenjäseniä eikä ymmärrä mitä aikakautta elää.

Minusta on aina sanottu, että olen aivan kuin isäni. Sama temperamentti, ulkonäkö, samalla lailla kummallinen musikaalisuus (opimme molemmat musiikin heti ulkoa, mutta olemme nuottisokeita). Isä sanoi aina, että me kaksi olemme samanlaisia, perheemme karjalaisia, kun taas sisko ja äiti olivat isän käsityksen mukaan "hitaita hämäläisiä".

Isä oli laillani kiinnostunut itsensä kehittämisestä ja henkisistä asioista. Hän osasi parantaa käsillä ja oli intuitiivinen. Toisaalta häntä riivasi ihmeellinen levottomuus ja taipumus vuoristoratamaiseen elämäntapaan, jossa kynttilää poltettiin molemmista päistä. Isä tanssi sambaa Rio de Janeirossa, paastosi, joogasi, telinevoimisteli, tanssi capoeiraa, soitti loistokkaasti mustalaisviulua, oli mielellään juhlien sielu ja keskipiste, järjestäen esimerkiksi työpaikallaan sambakarnevaaleja, joihin masinoi satoja innostuneita ihmisiä…

Ehkä hieman tasaisempi elämäntapa oli ollut isälleni hyvä juttu? Ehkä olisi kannattanut aloittaa ”uusi elämä” vähän harvemmin, pyrkiä hurmoksellisesta, huippukokemuksia tavoittelevasta elämästä vähän tylsempään. Pieneen elämään.

Ehkä isän olisi kannattanut pitää parempi huoli esimerkiksi nukkumisesta (lapsuuden öiden äänimaisemaa oli isän vaeltelu ympäri kotia…eihän öitään toki voinut nukkua, jos oli isäni lailla hurahtanut myös radioamatöörijuttuihin), syömisestä tai rentoutumisesta. Ja olla hyvin varovainen alkoholin kanssa. 

Osaan kuvitella millainen nettihirmu isäni olisi ollut, jos hän olisi ehtinyt mukaan nettibuumiin. Hänellä olisi varmana parikin nettisaittia ja lukemattomia blogeja. Facebookkiin hän olisi ladannut itsestään satoja kuvia. Kiitos Luojalle siitä, että isä säästyi netiltä (ja me siskon kanssa myötähäpeältä)!

Isän sairaala-aika on herättänyt minut perusasioiden äärelle: uni, lepo, rauha.

Arki. Arjen hyväksyminen. Sen hyväksyminen, että ihmisen suoritus- ja kestokyvyllä on rajat, ja että näitä rajoja pitää kunnioittaa, vaikka miten olisi taipumusta superihmisyyteen.

Nyt tajuan muuten vähän uudella tavalla senkin, miksi ”vanhukset pumpataan sairaaloissa täyteen lääkkeitä”, kuten moralisoiva hokema kuuluu. Kyse ei ole siitä, että leppoisat vanhukset, jotka haluaisivat vähän jutella, hiljennettäisiin julmasti lääkkeillä. Se levottomuus, joka isäni tyyppisiä vuoristorata- elämän eläneitä dementikkoja riivaa on jotain ihan muuta. Se on sitä, että valvotaan yökaudet, pengotaan roskikset, järjestellään niiden sisältö sängylle, poistetaan itseltä kaikki siteet ja laastarit, ruuvataan irti joka ainoa pikkuruuvi, mikä huoneesta irti lähtee ja piilotellaan kaikki tämä kama ties minne… ja ollaan koko-ajan hurjan huolissaan ja ahdistuneita ”epäjärjestyksestä”. Rauhoittavat lääkkeet ovat ihmisen armahtamista silloin, kun hän ei itse siihen enää pysty.

Isäni lempparikappale viululla oli tämä mustalaismusiikin showstopperi Lintunen. Hän opetteli sen pikkupoikana korvakuulolta lyhytaaltoradion Radio Bukarestin lähetyksistä, ja soitti sitä niin kauan kuin viulu kädessä pysyi.

Eivät innostavat kirjat toki turhia ole. Tämän Sonia Choquetten kirjan kansikuva (ja sisältö!) olivat minulla inspiraationa koko kirjani kirjoitusprosessin ajan. Omankin kirjan kanteen tuli pikkutytön kuva.

Pysähtyminen - se vasta voimia vaatiikin

- Tämmöinen joulu, jossa ehtii unohtaa koko joulun, on oikeastaan just paras.

Tämä lähes rikollinen lause lipsahti huuliltani jouluyönä kello 0.50, kun olimme miehen ja seitsemäntoistavuotiaan kanssa päässeet hienon Pianisti-elokuvan, ja sitä myötä koko jouluaaton finaaliin. Keskiveli oli ollut koko jouluaaton kovassa kuumeessa, koira ripulissa, äiti muuten vain joulumielen tavoittamattomissa.

Joulu kummastuttaa minua vuosi vuodelta enemmän. Shoppaushulluus, kaman ja ruoan vimmainen hamstraus – tämä koko näytelmä, jonka joku jossain on päättänyt etenevän tietyllä kaavalla. Alan olla samaa mieltä kuin kirjailija Tuomas Kyrö: ”Joulu nostattaa kahdeksi kuukaudeksi kauhean älämölön, että voitaisiin olla yksi päivä hiljaa. Eikä sitä edes olla hiljaa.” (H.S. 24.12.10) Viettäisin mielummin yhden hiljentymispäivän kerran viikossa kuin yhden näin kovalla hässäkällä rakennetun kerran vuodessa.

Pyhän Herman Alaskalaisen kirkossa Tapiolassa oli aattopalveluksessa kuitenkin tunnelmallista. Lapset iloitsivat lahjavuoristaan (niin, me emme siis ole niitä karuja vanhempia, jotka antavat lapsille lahjaksi vain pari itse vuoltua puupalikkaa per nuppi…). Ja Helsingin aatonaaton jouluryysiksestä Vanhalta ylioppilastalolta löytyi yksi todella tärkeä juttu, jota olin metsästänyt jo monta kuukautta: ensi vuoden kalenteri.

Kalenteri on tärkeä, koska sehän määrittelee seuraavan vuoden. Ja ensi vuodesta on tultava parempi kuin tästä! Heli Pukin Karhusen ja Kettusen keikkakalenteri oli kaivattua vaihtelua esimerkiksi Paulo Coelhon korkealentoisuuksille, jotka jo parissa kalenterivuodessa alkavat mennä yli sietokyvyn. Karhun ja Ketun (huom. voimaeläimeni! Katsokaa vaikka tämän blogin ulkoasua…) suusta kuulee vähän maanläheisempiä ja mahdollisesti myös käyttökelpoisempia elämänohjeita:

Iloitse villisti ja ilmaan hypi,

älä pikkuasioita turhaan nypi.

Älä nouki, kouki liikaa

turhuuden markkinoilla

- on ale avoin aina luonnon marjasoilla.

Jumppaa, pumppaa, humppaa ja rullaa

- syö silloin tällöin annos

namia ja pullaa

ja nuku riittävästi aa-tuuti-lullaa.

Myös tämän postauksen otsikko on varastettu samaisesta kalenterista.

ps. ”Äiti on vähän väsynyt”- t-paitaa en vieläkään saanut lahjaksi, vaikka toivoin. Sen sijaan sain lempparini Goran Bregovicin, mustalaismusiikin ehdottoman kunkun, uuden levyn. Toki sekin piristää.



Joulumusiikkia riitti...

...kiitos innokkaan pianistin

Äiti oli vähän väsynyt.

Toiveiden veneet

Siskoni vinkkasi minua tästä Aapo Lettisen hienosta Toiveita-dokumentista. Hän oli nähnyt sen vastikään rakkaan ystävänsä hautajaisissa. Tämä ystävä oli dokumentin henkilöistä juuri se viisas, joka siinä pohtii, mitä tarkoittavat rohkeat sydämet. Dokumentti on vain seitsemisen minuuttia pitkä, mutta tunnelmaltaan pysäyttävä. Suosittelen!

Jos Sinut haastettaisiiin samaan tehtävään, laskemaan vesille vene, joka kantaisi viestiä siitä, mitä tällä hetkellä kaikista eniten elämääsi toivot, mitä kirjoittaisit purjeeseen?

Minä kirjoittaisin: ILOA!

Tänään kahlattiin koiran kanssa lumisessa metsässä. Koira nautti syvän lumen haasteesta ja vapauden huumasta loputtomalta tuntuneen juoksuajan (= talutushihnassa olon) jälkeen niin, että riehui kuin höperö. Emäntäkin pääsi hetkittäin fiiliksiin. Tätä hyvänä alkuna pidettäköön.


Ei ole enää kuin kaksi viikkoa siihen, kun päivä alkaa pidentyä.

Heikkouden vahvuus

Tommy Hellstenin kirjasta Kolmas mahdollisuus (Minerva 2006) löysin kohdan, joka kolahti. Hellsten kannustaa näkemään nykyisen työ-elämän burnout-buumin tärkeänä vihjeenä tai merkkinä. Merkkinä siitä, että yhteiskuntamme arvostaa kenties ihan vääränlaisia arvoja:

Herkimmät, meistä terveimmät, reagoivat nopeimmin. Meidän terveytemme on nyt loppuun palaneissa. Kyse onkin siitä, rohkenemmeko me kuunnella heitä, vai lyömmekö heihin epäonnistuneen ihmisen leiman, vain jotta välttyisimme vetämästä epämieluisia johtopäätöksiä siitä, mitä me olemme yhdessä tekemässä?

Katselemmeko loppuunpalamista häpeän vai rakkauden silmin? Häpeän vallassa olevassa kulttuurissa heikkous muuttuu huonoudeksi ja epäonnistumiseksi. Silloin loppuun palamisesta tulee epäonnistuneiden ihmisten ominaisuus. Rakkauden hallitsemassa kulttuurissa loppuun palaminen nähdään ilmiönä, joka johdattaa ihmisen suurempaan tietoisuuteen. Todellinen vahvuus syntyy siitä, että me hyväksymme heikkouden eikä siitä, että kiellämme sen.

Hellsten kirjoittaa niistä samoista pienistä, heikoista ihmisistä, joita olen itsekin pohdiskellut. Niistä, jotka näyttävät olevan syrjässä, marginaalissa, ”epäonnistuneita” - mutta jotka paradoksaalisesti vaikuttavat kaikkein tarkkanäköisimmin ja  -vaistoisimmin seuraavan maailmanmenoa.

Lueskellessa esimerkiksi oravanpyörästä lähteneiden blogeja ei voi olla huomaamatta, että aika moni on päätynyt nykyiseen elämäänsä ja ajattelutapaansa loppuunpalamisen, uupumuksen tai masennuksen – noiden perinteisten elämän pysäyttäjien – kautta. Heikkouden kautta nämä kirjoittajat tuntuvat  päässeen toisenlaiselle näköalapaikalle kuin ne, joiden huomiokyvyn vauhti ja muiden lailla tekemisen pakko sumentaa.  

Suosittelen edelleen tätä loistavaa ja (tietysti!) kumman aliarvostettua kirjaa, josta en muista nähneeni aikoinaan montaakaan lehtijuttua. Kirjan perustana olleen tutkimushankkeen loppupäätelmät voi lukea täältä. Olipa tämä avarakatseinen tutkijajoukko kaukaa viisas ennustaessaan jo vuonna 2003, ennen koko slow- tai downshifting-buumia:

Nousussa on siis menestyjäluuseri tai luuserimenestyjä, henkilö joka pyörittää hymyjen taloutta. Haussa on uudenlainen viranomainen, kehittäjä ja työorganisaatio, sellainen joka tukee ja ymmärtää hymyjen talouden edustamaa vastuuta, välittämistä ja taidetta.

Myös pienet lapset kuuluvat menestysuskon mukaan kai samaiseen heikkousjengiin, he kun eivät vielä osaa hullun lailla suorittaa elämää.  Miksiköhän ihminen näyttää vain hetken - vastasyntyneenä - niin vanhalta ja viisaalta? Valo Velimir viettää kohtapuoleen kolmevuotispäiviään eikä hänellä enää ole tällaista, kiperiäkin konflikteja suvereenisti ratkomaan tottuneen inkkaripäällikön ilmettä.

Mymmelienergiaa

Lempimuumikirjani on aina ollut Muumilaakson marraskuu. Sen lukemisesta marraskuussa on tullut minulle vuotuinen fiilistelyrituaali. Lapsena ja nuorena pidin kirjan sympaattisimpina tyyppeinä Nuuskamuikkusta ja Homssua. Vanhemmiten olen alkanut diggailla Mymmeliä. Hänellä kun on monia sellaisia ominaisuuksia, joita minun on itse pitänyt erikseen opetella.

Ihme pintaliitäjä, nautiskelija, ajattelin Mymmelistä nuorena tyttönä. Itse kun en tajunnut nautiskella huolettomasti edes silloisesta tyttöelämästäni. Olin varmaan jo kehdossa ylitunnollinen askeetikko, suorittaja.

Vanhemmiten olen alkanut pitää Mymmeliä idolinani. Mymmelihän on itsestään huolta pitävä ja omanarvontuntoinen. Hän on myös loistoesimerkki tyypistä, joka tietää missä oman vastuunkannon rajat kulkevat. Onhan Mymmeli toki nuori nainen ilman velvoitteita, mutta hänen asenteessaan on oppimista erityisesti minun tapaiselleni suurperheen äidille, joka elää uhrautumisen, väsymisen ja marttyyriuden jatkuvalla vaaravyöhykkeellä. Olenkin päättänyt hankkia itselleni edes rahtusen mymmelienergiaa! Parhaiten se onnistuisi varmaan juhliin lähtemällä. Mielellään sellaisiin juhliin, missä voisi tanssia ja joihin voisi pukeutua tosi hienosti.

Muumilaakson marraskuun jokainen hahmo on jonkinlaisessa aika tutunoloisessa kriisissä. Jopa yleensä niin cool Nuuskamuikkunen on pinteessä, kun hänet on revitty turvallisesta sivustakatsojan roolistaan ottamaan kantaa ja osallistumaan. Porukkaa tunkee omine lupineen telttaan eivätkä kaikki tunnukaan enää vain ihailevan häntä.

Ymmärrän liiankin hyvin äidittömän Homssun pelot, Viljonkan marttyyriuden ja Hemulin puuhailu- ja kaikkeen sekaantumishalun. Juuri siksi haluan kehittyä mymmelimäisempään suuntaan.

Vain Mymmeli pysyy kaikesta talossa riehuvasta draamasta ulkopuolisena. Hän keskittyy omiin juttuihinsa, etsii omia huvituksia ja nauttii elämästä. Jo taloon tullessaan hän päättää itse, miten aikoo päivänsä viettää:

Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen eikä mikään ole helpompaa. Mymmelin ei koskaan tullut surku niitä jotka hän tapasi ja saman tien unohti, eikä hän koskaan yrittänyt sotkeutua siihen mitä ne toimittivat. Hän katseli niitä ja niiden hosumista huvittuneena ja ihmeissään.

Haahkanuntuvapeite oli sininen. Kuuden vuoden ajan muumimamma oli kerännyt haahkanuntuvia, ja nyt peite odotteli virkatun pitsipäällyksensä alla eteläisessä vierashuoneessa sitä joka halusi viihtyä. Mymmeli päätti panna jalkopäähän lämpötyynyn, hän tiesi missä talon lämpötyynyä säilytettiin. Joka viides päivä hän pesisi tukkansa sadevedellä. Hämärän aikaan hän ottaisi pienet nokkaunet. Ja iltaisin keittiö olisi lämmin ruoanlaiton jäljiltä.

Sillalla voi lojua ja katsella miten vesi virtaa sivu. Tai sitten voi hyppiä, tai kahlata suon poikki punaisissa saappaissa. Tai käpertyä kuuntelemaan sateen rummutusta. Viihtyminen on hyvin helppoa.

ps. Olen huomenna Helsingissä Mielenterveysmessuilla Wanhassa Satamassa kirjaani esittelemässä kello 12.30-13, kabinetissa 110. Tervetuloa!



Mymmeli on täydellinen ja tietää sen itsekin.