Metsä elämänfilosofian opettajana

Kirjassani Pientä elämää etsimässä lainaan paljon kasvatustieteen professori Simo Skinnaria, sillä hän on minusta eräs Suomen syvällisimmistä ajattelijoista. Rakastan jokaista Skinnarin kirjaa ja ilahduin myös hänen tuoreesta artikkelistaan Kasvu kauneuteen - Onko arvokasvatuksemme metsässä vai pitäisikö sen mennä metsään? Artikkeli löytyy tuoreesta kirjasta Sydämen sivistys.

Kirjoituksessa Skinnari pohtii sitä, pitäisikö meidän palata kuuntelemaan metsän arvomaailmaa tämän nykyisen sijasta, jossa pääasiana tuntuu olevan toisten riisto, kilpailu ja kiirehtiminen. Hän kirjoittaa:

Luonnon rauha tukee sisäistä rauhoittumistamme. Luonnon rauha voi tukea myös kokonaisvaltaista ja eheyttävää olemistamme, jossa emme aina ole suorittamassa jotakin. Ja olisiko vielä niin, että jos emme välillä pysähdy - olemiseen - emme suorittaessammekaan pääse eettiseen toimintaan, vaan "teemme niin kuin aina on ennenkin tehty" - aina ennenkin on kohdeltu kaltoin sekä luontoa että ihmisiä. Voisivatko pysähtyminen ja rauhaisa oleminen olla lähtökohta uudelle, kokonaisvaltaiselle juurtumiselle koko todellisuuteen?

Anteeksipyyntöni siitä, että tämä on jo seitsemäs postaus putkeen, joka on kuvitettu kissan kuvalla. Tämä musta perintöpianoni on jo raapiutunut kissan kynsistä pilalle.  Mutta eivätkö nämä kuitenkin sovi somasti - ikäänkuin samanhenkisesti - yhteen?

Buddha ja kissa.

ps. Olipa iloista avata tänään Facebook, kun ihmiset olivat intoutuneet vastaamaan vaalikoneisiin. Ainakin oma seinäni oli lähes poikkeuksetta tapetoitu Pekka Haaviston kuvilla. Olen nykyään Vihdin vihreiden hallituksessa, eli teenpä osani vaalityöstä ja linkkaan tämän.