Tarvitsenko lehtiä?

Viimeiset viikot töissä isossa lehtitalossa. Olisi viimeinen tilaisuus tilata henkilökuntahintaan itselleen iso kasa lehtiä. Mutta tarvitsenko niitä? Tarvitsenko yhtäkään?

Toimittajana minun pitäisi haluta lukea lehtiä. Jos ei muuten, niin edes siitä syystä, että pysyisin kärryillä siitä miten kollegat kirjoittelevat. Mutta en ole enää varma ovatko nämä ne kärryt joilla haluan istua.
Onko aika jo ajanut lehtien ohi?

Olen jo pitkään pitänyt blogeja ja muita riippumattomia nettipaikkoja kiinnostavampana lukemistona kuin aikakauslehtiä. Itse uskon pärjääväni niillä, kotimaisilla sekä (erityisesti!) ulkomaisilla nettisanomalehdillä (pakko mainita nettimielessä se edistyksellisin eli The Guardian) sekä sosiaalisen median seuraamisella hienosti.

Uskon myös, että on tapahtumassa muutos. Muutos on se, että ihmiset alkavat tuottaa omia sisältöjä sen sijaan, että ottavat kaiken valmiiksi pureskeltuina isoilta mediayhtiöiltä. Muutosta on myös vaatimus läpinäkyvyydestä. Läpinäkyvää jutuntekoa on vaikeampaa tuottaa isossa pörssiyhtiössä, jolla on paljon sidosryhmiä ja yhteistyökumppaneita.

Olin vastikään vanhempainvapaalla pari vuotta ilman lehtiä. Hesariakaan en tilannut. En kaivannut niitä ollenkaan. Sitten, kun niitä rupesin taas lukemaan en huomannut niiden sisältöjen oleellisesti muuttuneen lehtipaastoni aikana (siis siinä mielessä, että olisin kokenut tippuneeni kärryiltä). Sen sijaan kriittisempi minusta oli kyllä tullut, ja oli yhä vaikeampi psyykata itsensä uskomaan taas siihen tarinaan, että tekee ihmisille tarpeellista välttämättömyystuotetta.

Lehtiähän voi sitä paitsi aina käydä lukemassa kirjastossa, jos ikävä iskee. Vaikea uskoa, että iskisi. Tämäkin aamu olisi alkanut paljon leppoisammin ilman Hesarin Guggenheim-juttuja.

En viitsinyt kuvittaa tätä postausta lehtipinon kuvilla, ettei olisi tullut mielleyhtymiä mihinkään tiettyihin lehtiin. Tässä sen sijaan aina yhtä fotogeeninen ja viehko Lilja. Huomatkaa erityisen ihana raidallinen häntä!

Tänään säästin: Löysin tytölle kirpparilta hienon tunikan, samettihousut ja leggingsit + kuopukselle hupparin huikeaan 2,50 euron yhteishintaan. Tällaisesta lastenvaatteiden hintatasosta neljän lapsen äiti iloitsee.

Naamakirjaan narahtanut

On muotia kauhistella pinnallista facebookkailua. Se johtaa kuulemma aitojen ihmissuhteiden rapautumiseen ja syvemmän, oikeasti merkityksellisen kommunikaation loppumiseen maailmasta. Kauhisteluvirren mukaan ihmiset esittelevät facebookissa vain sunnuntaipuoltaan, leuhkivat saavutuksistaan ja kiillottelevat kulissejaan.

Kommunikaatio sekä facebook- että blogimaailmassa tuntuu monen mielestä lipsahtavan helposti ongelmalliseksi ja epäaidoksi, mikä aiheuttaa toki stressiä tyypille, joka haluaisi hallita kaiken ja olla kaikkien mieleen. Oman nettiminän luomasta vaikutelmasta kuuluu olla kestohuolissaan. Se, joka haluaa pelata varman päälle ei nettiin koske. Nettiin laitettu materiaali kun ei i k i n ä katoa, kuten meitä aina muistutetaan. Entä jos kerrankin mokaa oikein kunnolla?  

Kun niin selvästi tuntuu olevan olemassa joku ideaali (vastakohtana väitetylle epäaidolle/muuten vain väärälle), millaista aidon nettikommunikaation oikein tulisi olla? Pitääkö sitä täydellisyyttä kohti edes pyrkiä? Miksi tälläkin elämän osa-alueella pitää olla niin pätevä, vimpan päälle harkittu, hallittu ja taitava?

Minä tunnustan pitäväni kaikista netin verkostoitumisvälineistä. Ne ovat tuoneet elämääni suuren määrän ihmisiä, joiden kanssa en maalle jymähtäneenä introverttina olisi ollut muuten missään tekemisissä. Etenkin Facebookista on löytynyt valtava määrä samanhenkisiä ystäviä, joiden kanssa aikoinaan jo lupaavasti synkkasi, mutta joihin ei oikeassa maailmassa ehtinyt siinä elämäntilanteessa kunnolla tutustua. Takavuosina sielunheimolaisuuden vasta aavisti, nyt sen näkee ystävän statuksissa ja linkkauksissa joka päivä. Miksiköhän tämä on vähemmän aitoa kuin teekupposen äärellä istuskelu, keskustelu mielipiteistä tai musiikkimauista? Sitä paitsi kyllähän me facebookkaajatkin edelleen istuskelemme myös oikeiden ystäviemme kanssa oikeassa maailmassa.

Kun Facebook-käyttäjiä aina syytetään oman aurinkopuolensa esittelystä, minä olen havainnut aika paljon toisenlaistakin kirjoittelua. Ehkä minulla sitten on vaan erityisen rehellinen kaverijoukko, joka ei kauheasti taktikoi sitä mitä nettiin huutelee, vaan mielummin kertoo maailmalle niistäkin elämänsä asioista, jotka eivät mene niin kuin Strömsössä.

Uskon vahvasti, että koko tämä kiihdytetty sosiaalinen verkostoituminen ja kommunikointi on juuri nyt tässä maailman ajassa tarpeen ja tärkeää. Egyptissä ja muissa lähimenneisyyden vallankumouksissa sen ensi kertaa näki. Siksi en jotenkin jaksa menneen ajan kirjepostin ja vierailukulttuurin nostalgisointia ja sosiaalisen median kauhistelua. Hitaan elämän kannattajana olen toki sitä mieltä, että rajat täytyy säilyttää myös netissä – mutta toisaalta kotona nörttäily sopii hyvin samaan linjaan elämän hidastamisen ja ilmastonmuutoksen torjumisen kanssa.

Kun nämä sosiaalisen median ohjeet meille toimittajille viime vuonna julkaistiin mieltäni jäi askarruttamaan kohta viisi. Vaaransiko erilaisiin fb-tukiryhmiin kuuluminen tosiaankin journalistisen riippumattomuuteni? Eikö toimittaja vapaa-ajallaankaan saanut enää olla asioista mieltä? Onko maailmassa yhtäkään toimittajaa, jolta ei löytyisi omiakin mielipiteitä?

Erosin varmuudeksi joistain epäilyttävimmistä fb-ryhmistäni (mm. kolme eri Christianian vapaakaupunkia puolustavaa ryhmää...) enkä hyväksynyt kutsua ystäväni perustamaan ufohavaintoryhmään. Sen jälkeen en ole jaksanut miettiä ulosantiani, tykkäämisiäni enkä ryhmiäni vaikka minulla onkin kaverina liuta ihmisiä, joihin varmaan pitäisi yrittää tehdä hyvää vaikutusta. Kun otsikoihin nostetaan aina kauhistuttavimmat facebook-mokat, unohtuu helposti, että suuri osa ihmisistä on aika suvaitsevaista sakkia – eikä ollenkaan niin kiinnostunut tekemisistäsi kuin mitä itse kuvittelet.

Perjantaina alkoi kesäloma! Taimista puolet on jo muuttanut kasvimaalle.

Juniori saa kiivetä kuistin riipputuoliin päivällä, mutta iltaisin sen valtaa tämä äiti. Ja kirjakasa.

ps. Edelliseen kirjoitukseen liittyy tietysti myös se ikuisuuskysymys, että voiko vastuullinen vanhempi pistää lapsensa kuvia nettiin. Mutta se onkin sitten jo toisen bloggauksen aihe.