Pieni pala Orrelaa

1970-luvun vanhojen talojen tuhobuumin alle jäivät melkein samana vuonna molemmat mummolani. Kummassakin oli laajat puutarhat, jotka eivät olleet mitä tahansa pihoja. Ne olivat elämäntöitä.

Lappeenrannan mummolan piha oli hyötypuutarha-tyyppinen. Se oli täpötäynnä hedelmäpuita ja marjapensaita, jotka oli ryhmitelty pienelle lapselle kiehtovasti käytäviksi. Pensaiden käytävistöissä oli mukava leikkiä ja piilotella. Kirsikkapuut olivat huikean kokoisia, niihin kiipeämällä pääsi vajan katolle.Toinen mummolani, Korson aseman lähellä sijainnut Villa Orrela, oli kartanomaisempi. Hyötykasvillisuutta oli sielläkin, mutta myös huolellisesti haravoituja hiekkakäytäviä, sireenimajoja, omenatarha ja perennapenkkejä.

Lappeenrannan mummolasta ei saatu pelastettua kasvin kasvia, sillä mummo ja ukki muuttivat kerrostaloon. Kerran jo Karjalan evakkomatkan kokeneena he eivät liittäneet muuttoon sen suurempaa nostalgiaa tai dramatiikkaa. Olivat vain aika tyytyväisiä siitä, että saivat vihdoin viimein sisävessan.

Villa Orrelan jääminen uuden asemakaavan alle oli isompi juttu. Taloa asuivat siihen aikaan mummini sekä enoni perheineen. Eno oli tällöin jo tunnustettu kirjailija, ja sai järjettömänä pitämälleen Vantaan kaupungin päätökselle jonkin verran mediahuomiota. Silti mikään ei auttanut.

Lisää kuvia Orrelasta löytyy täältä.

Koska Orrelan menetys oli niin suuri trauma, enoni perhe otti Orrelasta mukaansa muistoksi kaiken minkä voi. Kaukaa viisaasti myös kasvit. Orrelan ruusut, tuoksuvatut ja pähkinäpuut kukoistavat nykyään tätini nykyisellä pihalla, ja ovat osin jo levinneet meidänkin pihallemme. Eilen hain meille tädiltä lisää Orrelan kasveja ja sain pihallemme vihdoin myös pitkään toivomani pähkinäpensaan (jälleen yksi monimuotoisuuskasvi!). On mukava ajatella, että pihallamme kasvava pähkinäpensas on lähtöisin tästä puusta, jonka enoni mainitsee novellissaan Maaliskuun sumua (1976):  Tekstistä välittyy hyvin se, millaiset olivat tunnelmat silloin, kun tulevasta kaavasta jo tiedettiin ja sen täyttöönpanoa voimattomina odoteltiin:

Pienpelto sytyttää tupakan, se maistuu pahalle ja yskittää. Hän katselee muinaista kiipeilypuutaan, lehmusta, jonka muutamat oksat ovat hätkähdyttävän valkoisia, kuin kaluttuja luita. Hän mietiskelee ja on surullinen: ensinnäkin siksi, että hän on tällainen, joka ei saa hetkeksikään kuoleman ajatusta pois mielestään, ja toiseksi siksi, että tämä vähäinen alue, koko hänen elämänsä seutu, on jäänyt uuden asemakaavan alle ja tuhotaan säälittä. Tyttö rummuttaa löytämällään kepakolla haljennutta tynnyriä, joka olisi vieritettävä näkymättömiin. Ja jälleen sumuilmassa varis risu nokassaan.

Hetkellisesti Pienpellon valtaa tarmonpuuska. Hän aikoo heti vierittää haljenneen tynnyrin näkyvistä, päättää uusia räystäskourut, maalata porraskaiteet ja ovet, tehdä vajaan uuden katon ja kaivolle paremman kannen, kutsua kirves- ja sähkömiehen, muurarin… Sitten hän polkee yskien tupakan sammuksiin ja ajattelee, ettei kannata kuitenkaan, koska jonakin päivänä caterpillari työntää kaiken pois, kaivinkoneet möyrivät aikansa, sen jälkeen aletaan rakentaa mahdollisimman rumia kerrostaloja ja puutarhaan tehdään autoille parkkipaikka…

Tuntuu painostavalta. Suuren pähkinäpensaan oksat ovat taipuneet niin, että Pienpellon on kumarruttava­.  - Mielelläni minä tässä kumarrun, hän ajattelee.

ps. Eilen hain mukavaa istutettavaa myös Liisan upealta pihalta. Kiitos Liisa!