Multaa multaa enemmän multaa

Kyllästyttyäni Kekkilän kasvimaamullan hintoihin (640 litraa, 95 e – eikä yhdellä tämmöisellä säkillä tee vielä juuri mitään) päätin tilata multaa suoraan paikallisyrittäjältä joka kaivaa sitä suoraan suosta. Hinta olikin kohdallaan, mutta valitettavasti firmassa ei tunnettu rekkalastillista pienempiä kuljetusmääriä.

Naapuri huomioi, että pihallemme näyttää ilmestyneen sopivasti vapuksi ihka oma Ullanlinnanmäki. Kieltämättä kasa on iso. Autotkaan eivät meinaa tällä hetkellä mahtua pihalle. Se pitää siis siirtää ihan itse.

Mies laskeskeli ekana iltana sängyssä, että jos yhden kottikärryllisen kärräykseen arvioi kymmenen minuuttia ja kuormia on tässä viidessätoista kuutiossa niin ja niin monta, kuinka pitkä aika meiltä kuluu ennen kuin olemme kuljettaneet multakasan pois keskeltä pihaa? Väsynyt mies taisi nukahtaa jossain niillä main, kun hän mutisi hommaan kuluvan yhden kokonaisen työviikon, mutta toisaalta meidän pitää käydä töissä… ja taas toisaalta kymmenen minuttia per kuorma ei riitä kasvimaan kohdalla, koska siellä hapan multa pitää myös kalkita, ja paljonkos siihen taas menisi sitten aikaa…

Joo, hommat ovat tällä tontilla nyt aika vaiheessa. Tältä näyttää kasvimaalla, missä rakennetaan uusia kohopenkkejä ja kaivetaan ojaa uudelle riville vadelmapensaita.

Tältä näyttää taimikasvattamossa. Siis kuistilla:

Koska kohopenkkien toiseksi viimeiseen kerrokseen tarvitaan hyvin kompostoitunutta hevosenlantaa suuntasimme tytön kanssa heti aamutuimaan lantaa hakemaan tälle lempitallillemme. Siellä kasvatetaan islanninhevosia, jotka ovat (oma mielipide) hevosista parhaimpia ja viisaimpia. Jos olisi ylimääräistä aikaa ja rahaa, palaisin heti takaisin tunneille tänne. Varmaan vielä palaankin.

Vuohikuumeeseen toi pientä lievitystä seuraava kohtaaminen. On se toistaiseksi vaivattomampaa käydä moikkaamassa näitä heppuja tallilla pienen matkan päässä kuin ottaa näitä kiipeilijöitä vaivoiksi omalle tontille. Vuohiseura kuitenkin aivan erityisesti piristää, erityisesti tällaista mullan kärräykseen rättipoikkiväsynyttä kasvimaan rakentajaa.

Vuohen nauru nimittäin tarttuu.

Luovuttamisen ylistys

Tiedän, tiedän - olen jumittunut vähän liikaa tähän kirjaan, mutta se nyt vaan on niin hyvä ja ajatuksia herättävä! Tämän vihoviimeisen Yrjö Kallis-postauksen jälkeen lupaan siirtyä muihin, kevyempiin aiheisiin, vaikkapa ekokosmetiikkaan.:)

Ennen sitä lainaan kirjasta vielä yhtä Kallisen kirjoitusta, kirjettä (salaperäiselle naisystävälle...), jota Matti Salminenkin pitää omana suosikkinaan. Tässä lennokkaassa saarnassa summaantuu mielestäni koko toisenlaisen, tietoisen elämän ydin.

Esimerkiksi hitaammassa elämässä ei minusta ole kyse vain ulkoisesta muutoksesta, vaan saavuttamis-pakkomielteestä luopumisesta. Oravanpyörästään sivummalle hypännyt ei enää välitä muun maailman saamattomuus- tai velttoussyytteistä, sillä häntä ei enää piinaa huoli omasta kelpoisuudestaan. Hän kun on luopunut myös minätärkeydestään:

Kaikille on tavallisesti yhteistä, olkoon ala mikä tahansa, usko ja yllytys ponnisteluun, riehkäämiseen, saavuttamiseen, kaikkien voimien jännittämiseen. Ja kaiken alla on tuhansin muunnelmin taitavasti kätkeytyvä itsetehostustarve, onnistumisen halu, itsesuojelupyrkimys, minätärkeys. Foorumit vaihtelevat, toiset ovat gladiaattoreita, toiset munkkeja, toiset oppineita, toiset näyttelijöitä, toiset totuudenetsijöitä, toiset rahamiehiä, mitä tahansa, mutta alla on tarve olla jotain jonkin nojalla, seistä jollakin korokkeella, pinnistää ja ponnistaa, jotta pääsisi johonkin.

Tarvitsee vain tajuta tuo kaikki ja tuon kaiken olemus, ja pinnistämisen tarve laukeaa. Sen jälkeen alkaa luonnollinen hengitys, luonnollinen ja ponnistukseton ajattelemisen ilo, luonnollinen tekeminen, joka on läheisesti samanlaista kuin kasvin kukkiminen, linnun laulaminen. Minätärkeys ja totunnainen, melkeinpä sielunrakenteeksi muovautunut huoli minän kelpoisuudesta ja tuvallisuudesta ajassa ja ikuisuudessa häivähtelee edelleen, silloin tällöin valtaa mielen, mutta nyt ihminen ei sitä enää kunnioita, ei elätä ja kannusta sitä, vaan hymähtelee sillekin. Ei ole hengenhätä edes siitä pääsemiseksi. Miksei saa olla vaikka sitäkin! Vapautuvalla ei ole edes vapautumisen hengenhätää. Hän uskaltaa olla vaikka vapautumaton. Hieman tuhmakin, all right, miksikäs tässä pitäisi olla viisas?

Jan Kailan tässä kuvaama elämäntaiteilija Elis Sinistö oli aito vapautunut.

Suuren lauantain mietteitä

Jos olisin kunnon ortodoksi, minun pitäisi olla nyt täystäpinöissä pääsiäisruokia viimeistelemässä ja kirkkopalveluksesta toiseen juoksemassa. Muistan pääsiäisiä - etenkin Valamon talkoolais-aikoina - jolloin lauloin koko pääsiäisajan luostarin kuorossa ja seisoin kirkossa sellaiset 10 tuntia vuorokaudessa, monta päivää putkeen. Pääsiäisyönä olin jo niin rasittunut, etten jaksanut kuin itkeä. Pääsiäisen vietto juuri näin tuntui silloin merkitykselliseltä ja tärkeältä.

Pääsiäinen pääsiäiseltä ortodoksipuuhani kuitenkin vähenevät. Ensi kertaa jopa ajattelin, etten jaksa lähteä keskellä yötä ajamaan täältä maalta kauas kaupunkiin yöpalvelukseen. Mielummin mennään vaivattomammin toisen pääsiäispäivän "lasten pääsiäiseen", joka toimitetaan aamulla. Tänä pääsiäisenä perheemme ortodoksijoukko on sitä paitsi yhdellä supistunut, kun mies erosi kirkosta. Aiemmin moinen päätös olisi ollut mielestäni katastrofi, nyt se oli ihan ok juttu. Tänä vuonna on itsekin tullut kyseenalaistettua kirkkoon kuulumista ja mietittyä, Alfred Tennysonin tapaan, mielummin uskoa, joka on uskontomuotojen takana.

Kuopus on ollut jo viikon kipeä. Ollaan tehty tämän talven viimeiset tulet. Kohta puukorit kannetaan kesäksi kellariin.

Tämä Matti Salmisen Yrjö Kallis-kirja on ollut loistolukemista! Aiempiin elämänkertoihin verrattuna se on rehellisempi esimerkiksi Kallisen naissuhteiden sekä teosofisen elämänkatsomuksen suhteen - molemmat asioita, jotka aiemmissa elämänkerroissa on hyvästä syystä pimitetty. Tiesittekö muuten, että myös Eino Leino oli teosofi?  Eipä siitä missään ole aiemmin huudeltu, sillä moinen ei-suomalainen uskonnollisuus oli Suomessa pitkään pelkkiä miinuspisteitä ihmiselle tuova asia.

Kallinen itse koki kaikki me-henkiset, toistensa kanssa taistelevat ryhmät - olkoon ne poliittisia tai uskonnollisia - kaiken harhan alkujuuriksi. Hän uskoi kaikkien ihmisten veljeyteen (jo kauan ennen John "Imagine no religion" Lennonia). Kallinen vaikuttui syvästi tapaamastaan Krishnamurtista ennen kaikkea siksi, että Krishnamurti kieltäytyi perustamasta jälleen uutta uskonlahkoa:

Erässä puheessaan hän ( Krishnamurti) sanoi, "jos poliisi voisi estää teitä seuraamasta minua, huutaisin heti poliisia." Hän puhui aivan toisin kuin muut. Hän torjui seuraajat. "Teillä ei ole mitään hyötyä, jos te uskotte minun sanaani ja seuraatte minua, te olette samaa laumaa. Kaikki pitää tapahtua teissä itsessänne. Minä voin sanoa tämän teille, teidän itse pitää erottaa valhe ja tosi, illuusio ja realiteetit. Kukaan ei voi teille sitä voimaa antaa, se on teillä, se pitää vain nyhtää teistä."

Koira on ollut viime päivät seurannut minua joka paikkaan kuin varjo, tuijottanut minua juuri näin, vähän huolestuneena, kuin minun pitäisi vihdoinkin käsittää jotain. Ehkä pitäisikin? Jännää tässä koirassa on alusta asti ollut se, että se vaistoaa jos olen yhtään alamaissa. Silloin se heti aloittaa tämän partioinnin. Ihana Ilo!

Valoisaa ja iloista pääsiäistä itse kullekin uskontokunnalle! Ja uskonnottomillekin! :)

ps. Tv-vinkki tälle illalle, ystäväni dokumentti eräästä niinikään tärkeästä ja hienosta eläimestä.

Kallisen kanssa

Mies löysi minulle lappeenrantalaisesta divarista jo pidempään omakseni etsimäni kirjan, Yrjö Kallisen omaelämänkerran Hälinää ja hiljaisuutta (alk. 1957/kolmas painos1972).

Tänä keväänä Kallisesta on kirjoittanut uuden elämänkerran myös Matti Salminen. Suosittelen sitä kaikille, jotka eivät vielä tunne tätä suurta (omasta mielestäni ehdottomasti suurinta) suomalaista ajattelijaa. Kallisen varhaista downshifting-saarnaa voi katsoa esimerkiksi täältä.

Tämä Kallisen lause osui silmiin uusimman Kallis-elämänkerran avaessani. Juuri nyt, masentavien vaalien jälkikuohuissa, se tuntui erityisen tärkeältä:

Julkisuuden avaroita ja äänekkäitä teitä myöten voivat atteet kulkea, mutta toinen tie, hiljainen ja ehkä hitaampi, mutta varmin ja luonnollisin tie kulkee sydämestä sydämeen, kodeissa, työpaikoilla, seurustelussa, milloin puheen, milloin kirjeiden tai, kaikista vaikuttavimmin, aatteiden läpitunkeman elämän kautta.

ps. Vaalit opettivat minulle sen, että tarttis varmaan tosiaan tehdä jotain eikä vaan urputtaa. Liityin ensi kertaa elämässäni puolueeseen, jonka arvoja haluan konkrettisesti tukea. Senkin voi tehdä helposti netissä.

Jalanjälkiä

Äänestyspäivä on tällaiselle idealistille aina vaikea ja surullinenkin päivä. Ehdokasvalinnassa näyttää, lehtijuttujen perusteella, edelleen vaikuttavan minäminä-laki: "Minä olen eläkeläinen, siksi äänestän eläkeläisten asioita ajavaa ehdokasta"/ "Minä olen perheellinen, äänestän lapsiperheiden asiaa ajavaa ehdokasta"/ "Olen nuori, äänestän nuorta"/ "Haluan maahanmuuttajat hiiteen, äänestän ****" jne. jne.

Tässä bloggauksessa oli minusta melko lailla käsitelty ne tärkeimmät asiat, joiden olisi suonut ohjaavan äänestysvalintoja. Kohta nähdään ohjasivatko ne vai ei.

Tämä viikko ja viikonloppu kuluivat tanssikoulumme suurproduktiossa Me tässä, Korpiset, ihan metässä. Tyttö esitti siinä pikku partiolaista, itse tein partionjohtajan ja lepakon roolit. Meikäläisen ajatusmaailmaan sopivasti tämä metsän elämästä kertova esitys tehtiin yhteistyössä paikallisen ylpeytemme Globe Hopen kanssa. Esityksen puvustuksesta suurin osa oli siis kierrätysvaatetta.Tanssikoulumme tämän vuoden teema on Tanssijalanjälki. Soisi esitysasujen kierrätysideologian leviävän laajemmallekin teatterimaailmaan.

Hienosti meillä kierrätysvaatteetkin pelittivät, katsokaa vaikka näitä pikku muurahaispoikia:

Nämä ovat tietysti ampiaistyttöjä:

Meidän lepakkojen nurinpäin käännetyt sukkahousut päässä olivat ihan tarpeeksi peloittava näky - ainakin tämän pikku partiolaistytön mielestä.

Kuttujuttu

Mikäköhän keväässä on, kun aina rupeaa tekemään mieli lisää kotieläimiä?

Alkukevät meni koirakuumeillessa. Pitäisikö hankkia toinenkin koira? Tai kissa? Kolme koiraa? Satuin lukemaan uudestaan edesmenneen Uman klassikkoteoksen Kuttu ja kutunpito. Kävi niin kuin edellisilläkin kyseisen kirjan lukukerroilla: rupesin haaveilemaan omasta kutusta. Tai kahdesta, koska vuohet ovat kuulemma niin sosiaalisia etteivät viihdy yksin.

Soitin jopa kuntaan ja kyselin saako omakotitalon pihalla pitää vuohta vaiko ei. Loputtoman puhelinpallottelun jälkeen (kukaan ei tuntunut ymmärtävän kysymystä) sain lopulta yhden eläinlääkäri-terveystarkastajan mielipiteen: kyllä saa, jos sitä pidetään lemmikkinä eikä tuotantokäytössä.

Tiedän ettei se oikeasti yksinkertaista ole. Vaikka maalla asummekin, emme asu pikitien päässä vaan tiheästi kaavoitetulla omakotialueella. Netin vuohifoorumeja (niinpä, mistä aiheesta netissä nyt ei olisi keskustelufoorumeja?) lukiessa vuohi-innostus sammuu aika nopeasti. Jessus mikä eläin – sehän tuhoaa vapaaksi päästessään puutarhasta kaiken, puutkin! Vuohi myös on aika Houdini karkailemaan, vaikka sitä miten koittaisi aidata. Ja lieassa pitäminen (toisin kuin - kuvista päätellen - vielä Uman kirjan aikoina) on nykyään kuulemma vakava eläinsuojelurikos. Omavaraisuus-guru John Seymourin kommentti kirjasta Self-Sufficient Life and How to Live It ei myöskään rohkaise:

Goats are called “desert makers” in some dry regions because they destroy what scrub there is and prevent more from growing.

Miksi haaveilla näin vaivalloisesta eläimestä? Niissä nyt vaan on sitä jotain. Olen pikkutytöstä asti pitänyt vuohista ja hoitanut niitä talleilla. Ne sattuvat myös tuottamaan sitä ainoaa maitoa (siis: juustoa!) mitä vatsani sietää.

Lantaa tuottava kotieläin liittyy ennen kaikkea unelmaani permakulttuuripihasta. Haaveilen siitä, että pystyisin jonain päivänä tekemään tästä omakotitalon pihasta sellaisen itse itseään pyörittävän systeemin kuin Dervaesin perhe, jonka blogia innolla seuraan. Unelmani on, etten  tarvitsisi enää Kekkilää enkä jokakeväisiä multakuormia vaan tuottaisin aina vain rikkaamman mullan omassa pihassa. Myös John Seymour, haukuttuaan vuohia ensin tarpeeksi, toteaa että tämä ”köyhän miehen lehmä” on ehkä hyödyllisin mahdollinen kotieläin omavaraisuuteen pyrkijälle.

Katsokaapa tämä traileri Dervaesin perheestä. Heilläkin on vuohia – ja asuinpaikkanaan tosi tylsän näköinen Los Angelesilainen lähiö, jonka keskelle he ovat rakentaneet vähän erilaisen pikku paratiisin.

Tässä kohtaa mieleeni muuten palaa että minunhan ei pitänyt aloittaa taas jotain suurta ja vaivalloista projektia, vaan hidastaa. Onneksi täällä lähellä on ihana islanninhevostalli, jossa voin käydä vuohta paijaamassa, jos kuttukuume taas iskee. Ja se varmasti iskee.

Ajan henki

Sain vihdoin käsiini Meijerillä usein mainitun Kloka Hem-lehden (tämän vuoden ykköslehti) ja jopas se olikin ihana. Esimerkiksi tällaisia ekotaloja nähdessään ei voi kuin huokailla.

Erityislehtiä kiinnostavampaa on se, että tänä keväänä mainstream-lehdissäkin kirjoitellaan asioita, joita vielä vähän aikaa sitten ei olisi voinut kuvitella niistä lukevansa. Vai mitä sanotte Glorian kodin uusimmasta, huhtikuun pääkirjoituksesta:

Julkisuudessa on käyty vilkasta keskustelua 2010-luvun hyvän elämän laadusta ja määritelmistä. Neulepiireissä on pohdittu elämän kohtuullistamista, kuluttamisen järkeistämistä ja ekologisia valintoja.

Samat aatteet värittävät nyt heräävää puutarhakautta. Luonnollisuus, ekologisuus, hyöty ja hidastaminen ovat kevään puutarhatrendien kantava teema ja yhdistävä tekijä. Itse tekemisen ilo houkuttelee yhä useampaa koulimaan taimia, kääntämään multaa ja tutkimaan heräileviä monivuotisia. Sulavista komposteista saa kohta hyvää multaa pihan istutuksille, joissa kiehtoo toki edelleen kauneus mutta myös kasvien hyötykäyttö ja historia.

Samaisesta lehdestä löytyy mm. palstaviljelijän tarina sekä Labbyn ekotilan esittely kera luomuviljelyn kymmenen kultaisen säännön. Ja lehtenä siis – toistettakoon tämä vielä – se Glorian koti.

Konsulttimieheni tässä juuri totesi, että siinä vaiheessa kun markkinavoimatkin alkavat puhua jonkun atteen puolesta, ne ovat vainunneet siinä olevan kasvu (lue: rahastamis) potentiaalin. Siinä vaiheessa kyse ei ole enää vain pienen marginaalijoukon hihhuloinnissa.

­­- Nyt kehittele nopeasti jotain pienen elämän tuotteita, mies ohjeisti rahankiilto silmissä. – Pienen elämän teepussisarja? Pienen elämän välipalapatukat (”pidä pieni tauko”).

Juu ei.

Joka tapauksessa, kanssahidastajat, nyt sitä ollaan trendin harjalla (haluttiin tai ei)!

ps. Huomasitte kai, että Suomi on saanut ensimmäisen virallisesti hitaan kaupunkinsa? Olen edelleen sitä mieltä, että meidän kylä kelpaisi kyläsarjan kandidaatiksi

pss. Katsokaa ihmeessä tämä!!! Yrjö Kallis-fanina olen ihan intona siitä, että Kallinen tulee taas. Eivät nämä tiettyjen ajattelijoiden ajatusten nousemiset tietenkään koskaan sattumaa ole. Suuri kiitos Wihtorille ohjelman vinkkauksesta!

Here comes the sun

Päässä soi tämä. Mahtavaa nähdä pitkästä aikaa maa. Ja tuntea, ja haistaa. Koskeakin.

Käytiin steinerkoulun myyjäisissä vanhoja tuttuja tapaamassa ja värikylläydestä nautiskelemassa. Nautittiin turistifiiliksistä; siitä, että voitiin ensimmäistä kevättä vain olla ja ihailla, ei itse olla talkootyön raskaan raatajina. Joku ahkera oli pitkinä talkootunteina värkännyt hienot kierrätys-ovikranssit. Me saatiin vaan ostaa ne.

Tämä taitaa olla sitä elämän yksinkertaistamista.

Kasvimaa paljastuu lumen alta, taimet venyvät pituutta sisällä. Vielä ei tarvitse huhkia, vaikka mielessä pyörivät jo komposti- ja multalastit, joita kohta pitää kärrätä ja kanniskella. Hyvä viikonloppu.

 

Matkailua ekomaailmoissa

Tässä viikon Selviytyjä:

Tämän Virkkukoukkusen napin ostin joulukuussa Vanhan myyjäisistä. Viikon sisällä se putosi laukustani ja katosi. Lumien sulettua se löytyi pihalta. Hyvin oli rintanappi kestänyt koko talven lumikinoksen alla!

Minulla on ollut onni seurata viime ajat työnkin puolesta sitä kaikkea kiinnostavaa, mitä tapahtuu juuri nyt luomu- ja ekokosmetiikassa. Kyseessä on todella innovatiivinen ala jossa vaikuttaa paljon hienoja, aivan uudenlaiseen eettisyyteen pyrkiviä yrityksiä. Koska lehtemme luomupalsta ilmestyy varsin harvoin, sain pomolta luvan bloggata joskus tännekin ekokosmetiikasta ja muista luomuaiheista. Tänään kävin ekaa kertaa kokeilemassa ekokampaajaa. Bloggaan siitä perusteellisesti myöhemmin, mutta sanottakoon vain, että on ihana fiilis lähteä kampaajalta hiukset hennalta ja yrteiltä (ei siis pahismyrkyiltä) tuoksuen ja siinä tietoisuudessa, että on tehnyt hiuksilleen ja koko keholleen hyvää.

Työhuoneeni ikkunalla lepäilevä buddha muistuttaa minua siitä, että parhaat ideat syntyvät pysähtymällä, hengittelemällä syvään ja kuuntelemalla.

Onnea Martin koululle!

Voi miten iloiseksi tulin, kun luin tämän. Vihdin steinerkoulu on vihdoinkin saanut opetusluvan!

"Me teimme sen!", tekisi mieleni hihkaista, vaikka omat lapsemme eivät enää käykään kyseistä koulua. Silti tuntuu hienolta, että minunkin vähäpätöinen pikku panokseni Martin koulun eteen ei mennyt hukkaan niinä kolmena vuonna, kun lapsemme tätä koulua ja päiväkotia kävivät.

Jokaisen uuden steinerkoulun perustaminen on sen tasoinen urakka, että siitä pitäisi jokaisen vanhemman saada tasavallan presidentin mitali. Täältä voi lukea parin vuoden takaisen tunnelmakuvan siitä, millaista Martin koulun vanhempien elämä on opetusluvattomina vuosina ollut. Kyseessä ei ole ollut mikään pikku sivuharrastus, vaan palkaton kakkostyö. Mahtavaa kuulla, että tilanne nyt helpottuu!

Omat lapseni ovat käyneet sekä Espoon että Vihdin steinerkouluja, ja haluaisin mainostaa Vihdin steinerkoulua parin faktan verran. Vihdin steinerkoulu on Suomen ainoa maalla toimiva kylärakenteessa kiinni oleva steinerkoulu. Ainoa toinen steiner-maalaiskoulu on Sammatin Vapaa kyläkoulu, joka sijaitsee keskellä maaseutua. Tämä taas tarkoittaa vanhemmille koulukuskausrumbaa, sillä yksityiskoulua käyvän lapsen koulumatkojahan kunta ei maksa. Vihdin steinerkoulu sijaitsee taas ihan keskellä kyläämme, kävelymatkan päässä vanhassa meijerissä ja luokat ovat ihan toista kokoa kuin kaupunkien isoissa steinerkouluissa.

Läheisellä kummimaatilalla lapset voivat osallistua maatilan töihin, ja koulun isolla pihalla on laajat hyötykasviviljelmät. Marraskuista Martin päivää vietetään aina kiertämällä kylää lyhtykulkueessa. Kulkue huipentuu rannalle, jonne ritari Martti on tullut lapsia tervehtimään joka vuosi oikealla hevosella ratsastaen. Muitakin merkittäviä tapahtumia, kuten koulun aloitusta on tapana juhlistaa pidemmän kaavan mukaan. Nämä ovat niitä juttuja Martin koulusta, joita omat lapsemme edelleen muistelevat.

Jos jonkun mielenkiinto tästä postauksesta heräsi, ensi lauantaina 9.4. kevätmarkkinoiden aikaan kello 10-14 on loistotilaisuus tulla tutustumaan kouluun. Lisätietoja koulun nettisivuilta.

Kuvassa meidän pikkuneiti steinerpäiväkoti Pikkulyhdyn ajoilta. Puulelut olivat simppeleitä, mutta niillä saatiin aikaan mitä parhaimmat leikit.

Ihan niin steineriksi en hurahtanut, että olisin ruvennut rakentelemaan varsinaisia vuodenaikapöytiä. Vuodenaikahahmot tulivat meidän lapsille kuitenkin niin tärkeiksi, että niitä on edelleen vaihdeltava kuistin ikkunalla, muuten lapsilta tulee heti noottia. Nyt on Räntä-mummon aika.

Luomukauppa, kiusausten keidas

Välillä luomupiireissä iskee dinosarus-olo. Kuten viime viikolla, kun minulle esiteltiin väkisin Ruohonjuuressa "uutuustuote" carobia. Olisi tehnyt mieli alkaa jylistä tätimäisesti, että "kuules tyttö, minä olen syönyt carobia jo silloin kun Sinä et ollut vielä edes syntynyt!".

Muutenkin nykyisen ja entisen luomuhössötyksen ainoa ero tuntuu olevan se, että tänä päivänä siitä on innostunut vähän useampi kuin ennen. Nuoruuden työpaikassani Kasviksen kaupassa intoiltiin jo 80-luvulla ihan samoista tuotteista kuin luomupiireissä nykyään. Terveellisen ruokavalion suosituslinjat olivat jo 80-luvun Voi Hyvin-lehdissä samat kuin esimerkiksi Noora Shinglerin vastailmestyneessä kirjassa nyt ikäänkuin uutuutena esitellään. Tällainen ruokavalio on oikeastaan aika yksinkertainen, periaatteessa halpakin. Mutta siitä voi tehdä halutessaan (lue: langetessaan kauppojen houkutuksiin) myös niin kalliin, että elämäntapa vie konkurssiin.

Olisi metka tietää, löytyykö maksuhäiriöisistä paljonkin ihmisiä, joiden rahaongelmien syy piilee luomuruoan ja luontaistuotteiden ylettömässä shoppailussa (iltalehden otsikkona se hätkähdyttäisi: "Godji-marjat veivät velkahelvettiin"). Aina Ruohojuuressa käydessä mieleen tulee, miten helppoa olisi pistää tuosta vaan pari sataa sileäksi, enkä silläkään saisi hamstrattua kuin pienen osan siitä kaikesta, mitä mieli tekisi.

Koska olen ollut luontaistuotekaupassa töissä lukioikäisestä, luulen tunnistavani sen asiakastyypin, joka tulee hulluksi nimenomaan luomukaupassa, jolla syttyy se tietty shoppailukiilto silmiin. Jonka on ihan pakko saada superkallis vehnänorasmylly vaikkei oikeasti olisi rahaa edes leipään. Ei yhtään hävetä tunnustaa, että taatusti kuulun tähän ryhmään itsekin. Luomushoppailussa on jotain erityisen, hekumallisen tyydyttävää. Hoidathan sillä hyvin konkreettisesti itseäsi ja omaa terveyttäsi - ja olet siihen vielä päälle päätteeksi vielä parempi ihminen; tiedostava, eettisempi kuluttaja.

Pari vuotta sitten innostuin ystäväni (suorastaan uskoontuloa muistuttavan) hurmoksen innoittamana pitämään tämän kuurin. En tiedä nuorruinko kymmenen vuotta, mutta köyhdyin kyllä hurjasti. Metodi kun käsitti kaapillisen verran lisäravinteita, joita kaikkia piti mukamas vedellä. Muuten kuurin peruspalikat olivat aika samanlaiset kuin ruokavaliossani aina on ollut: vähähiilihydraattisuus, maitotuotteiden ja sokerin välttely.

Viime Ruohonjuurireissulla jäin tuijottamaan vegaani-proteiinijauhopussia, joka maksoi yli kuusikymppiä. Ensin en uskonut silmiäni: kuusikymppiä proteiinijauheesta!! Jo seuraavana hetkenä aloin pohtia pitäisikö tämä sittenkin ostaa, kun nyt kerta aloitan aamuni aina smoothiella, johon lisään proteiinijauhetta. Oma jauheeni on maksanut parikymppiä, mikä on sekin jo hirveä hinta - mutta entä jos tämä onkin jotenkin ratkaisevasti parempaa?

Ylpeänä voin kertoa, etten ostanut sitä. Enkä paljon muutakaan. Hei, voin ehkä kohta jo lukea itseni toipuvien luomuaddiktien ryhmään!

Kun tänä aamuna heräsin, keittiön pöydältä löytyi tällainen tulitikuista tehty taideteos. Minusta tuo kettu on erityisen hieno.

Pian taideteoksen luomisen jälkeen pikkuneiti taiteilijatar on löytänyt leikkimeikkinsä pikkuveljen tuhoamana. Sen seurauksena pöydältä löytyi myös tällainen tiedotus.

Itse syyllistä ei lappu hetkauta (ei kai, kun ei osaa lukea) eikä teko kaduta. Valolla on ollut hyvä päivä, koska eräästä unohdetusta laatikosta päälle löytyi isoveljien vanha Tyrannosaurus Rex-huppari.

Joutilaan vanhemman lapsi onkin pinko

Esikoinen kertoilee mielellään kauhujuttuja kavereiden vanhemmista, jotka antavat mukamas hirveitä rangaistuksia elleivät kouluarvosanat ole huipputasoa. Näiden kertomusten jälkeen hän muistaa aina huokaista: - Onneks sä et ole niinkuin ne!

Jostain se urputuksen aihe on meilläkin kuitenkin kaivettava. Eräänä iltana lukiolaisnuorukainen alkoi valittaa, miksi aina hoen hänelle, että ”kyllä se ammattikoulukin on ihan harkitsemisen arvoinen vaihtoehto” tai että ”autonkorjaajilla on muuten aika hyvin töitä”.

- Sä et usko muhun! julisti nuori mies melodramaattisesti. - Sä et yhtään arvosta sitä, miten paljon töitä mä teen koulun eteen! Sä vaan dissaat mua! Usko jo, että mä en halua vaihtaa amikseen, siellä on ihan junttia porukkaa!

Julman ”dissaamiseni” takana oli kyllä hyväntahtoisia syitä: halusin vain osoittaa nuorelle, että hänen ei tarvitse ”tulla miksikään”, vaan hän riittää jo omana itsenään. Halusin tarjota hänelle paineettoman lapsuuden. Kun itselle ei ole koskaan väläytelty mitään muita mahdollisia vaihtoehtoja kuin lukio ja yliopisto, ja kun omaa minää on arvostettu lähinnä suoritusten kautta, haluaisi toki omalle lapselleen itsetunnon, joka ei perustu tekemisiin vaan sellaiseen ajatukseen, että hän on mainio tyyppi vain omana itsenään.

- Mä vaan halusin osoittaa, että arvostan sua muutenkin kuin kouluarvosanojen kautta, yritin selitellä.
- Joo, no jos sitä tota kautta ajattelee..., hän tuumiskeli. Mutta oli edelleen selvästi tyytymätön.

Tässä vaiheessa vanhemmuutta on ainakin oppinut sen, että teet niin tai näin, se on kuitenkin väärin päin. Varmaan kaikesta tästä slow-elämästä on lopulta seurauksena se, että lapsistani tulee kuin tuleekin super-kunnianhimoisia suorittajia. Ellei muusta syystä, niin kapinaksi äidilleen.

Ahkera lukiolaiseni muuttaisi kuulemma kotoa välittömästi jos rupeaisin julkaisemaan hänestä blogissa kuvia, joten tässä sen sijaan tämän kevään taimikasvatuksen alkuhetkiä. Miten nopeasti tomaatintaimien pitäisi muuten itää...?