Permakulttuuri For Dummies

Luin juuri Riikka Kaihovaaran tuoreen kirjan Riippumaton puutarha (Visio 2012). Aplodit sille! Vihdoinkin käsillä on suomalainen kirja, joka selittää selkeästi meistä hitaimmillekin, että permakulttuuri ei ole jälleen yksi uusi pinnallinen puutarhatrendi, vaan mahdollisesti piankin se ainoa mahdollinen tapa tuottaa ruokaa.

Kirjan nimi ei viittaa riippumattoihin vaan fossiilisista polttoaineista riippumattomaan puutarhanhoitoon. Sellainenkin on mahdollista, ja kirja kertoo konkreettisesti miten. Kaihovaara kirjoittaa heti kirjansa alussa:

En ole taipuvainen uskomaan tuomiopäivän ennustuksiin, mutta tätä kirjaa varten lukemani raportit pysäyttivät. Öljy- maakaasu- ja fosforivarannot ovat käymässä vähiin. Ihan oikeasti. Kun öljy loppuu, nykyisenkaltainen teollinen ruoantuotanto romahtaa.

Öljypiikin lisäksi nyt puhutaan fosforipiikistä. Synkimpien arvioiden lisäksi louhittua fosforia riittää enää noin 50 vuodeksi. Ilman fosforia ei nykyisenkaltaista maanviljelystä voi enää harjoittaa, sillä se on yksi tärkeimmistä lannoitteista aikamme paljon kärsineillä pelloilla. Joillain alueilla maaperä on tehoviljelyn takia jo kärsinyt niin paljon, että edes lannoitus ja keinokastelu eivät saa sitä elpymään. Kaihovaaran mukaan myös kaivannaisten louhiminen, jalostaminen ja kuljetus kuluttavat valtavasti fosiilisia polttoaineita:

Jokaisen kotipuutarhaamme levittämämme lannoitesäkin takana on pitkä ketju rekkoja, koneita ja laitteita.

Eivätkä kemialliset lannoitteet edes tuota hyvälaatuisia satoja; köyhässä maaperässä kasvanut ruoka on ravinneköyhää. Pahimmillaan tehoviljellyt vihannekset ovat Kaihovaaran mukaan: "mineraalilannoitteilla paisutettua kudosta, joka on ravintoarvoiltaan tyhjää täynnä."

Miten tämä kaikki sitten liittyy meidän suomalaisiin pihoihimme? Emmehän me niitä tehoviljele, emmekä käytä pihoillamme"myrkkyjä"? Kaihovaaran kirja avaa silmät tehokkaasti kaikelle sille, mitä meille puutarhaliikkeissä ekologisena ja luonnollisena kaupataan. Tämän kirjan jälkeen en esimerkiksi halua enää ostaa pihalleni turvetta missään muodossa.

Todella toivon, että jokainen luonnonmukaisesta viljelystä kiinnostunut hankkisi itselleen tämän teoksen, siksi en rupea sen sisältöä tässä enempää avaamaan. Täältä löytyy hyvä juttu kirjasta ja rupesinpa kirjan innostamana itse pohtimaan, miten olen onnistunut tähän asti soveltamaan permakulttuurisia periaatteita omalla pihallani.

- lannoitteeni tulee suurelta osin eräältä lähitallilta, lämpökompostoristani sekä lehtikompostista. Jälkimmäinen on, vain osinkin maatuneena, loistavaa pohjaa uusille kohopenkeille. Pidemmälle maatunuttaa lämpökompostorin kompostia levitän viljelyalueet täyteen aina syksyllä kun sato on korjattu.
- kompostoin myös kissan ekopelletit omaan kasaansa. Tämä vaatii pidemmän kompostointiajan syistä joita käsiteltiin aiemmin täällä
- ajan nurmikkoa vain osin, sillä tarvitsen itse keräämiäni pitkiä ruohoja katteeksi ja lannoitteeksi viljelyksille. Olki kun vain peittää, muttei lannoita. Erityisesti tomaatit pitävät ruohosilpusta.
- Pihaltani ei ole kuljetettu pois mitään: kaikki louhitut ja pois kangetut kivet on säilytetty täällä ja niistä on tehty tontille kivimuureja ja kukkapenkkien reunuksia. Tuntuisi ihan hullulta ostaa puutarhaliikkeestä erityisiä koristekiviä
- koska minulla ei ole käytettävissäni jokea tai järveä kasteluun, säästän vesijohtovettä kasvipenkkien kattamisella sekä kastelukannun käytöllä. Olisi tietty helpompaa ruiskuttaa vedet kasvimaalle letkulla tai sadettajalla, mutta vesihävikki on tällöin suuri. Hellepäivän jälkeen kasvikset myös saavat shokkeja liian kylmästä vesijohtovedestä. Seisotan vettä siis ensin kolmessa tynnyrissä ja toisinaan lisään kasteluveteen lannoittavia yrttejä, kuten nokkosta. Vasta yhteen tynnyreistä olen saanut järjestettyä sadeveden keruun.

Permakulttuurin koko idea on lyhyesti se, että jokainen piha tai isompikin maatila rupeaisi pyörittämään itse itseään. Kirjaan haastateltu viljelijä Tuomas Mattila tiivistää:

Permakulttuuri ottaa koko tuotantoketjun, lättää sen jollekin alueelle ja yrittää saada sen koko ketjun toimimaan niin, ettei sieltä tule yhtään käyttämätöntä outputia eli jätettä ja että se ei tarvitsisi yhtään ulkopuolista inputia eli työtä tai resursseja.
 
Omavaraisguru John Seymour on julistanut, että omavaraisessa huushollissa roska-auton ei ikinä tarvitse käydä, sillä kaikki kiertää talosta puutarhaan ja taas takaisin. Jos puutarha on suunniteltu toimivaksi, se ei tuota jätettä, vaan yhden osan jäte on toisen panos.

Tavallisessa omakotitalossa hullua on esimerkiksi heittää takan tuhkat tuuleen tai kananmunien kuoret roskikseen - ja sitten raahata rautakaupasta kalkkisäkkejä, kun täsmälleen saman kalkin maalleen olisi voinut saada tuhkasta ja kananmunien kuorista. Kaihovaaran kirja antaa lukemattomia tämäntyyppisiä käytännön esimerkkejä. Toivottavasti tämä hieno kirja herättää ja havahduttaa mahdollisimman monet puutarha-ihmiset!

Keräkaalini ovat olleet maassa jo pari viikkoa. Öiksi huputan ne Mehukattipulloilla, joiden pohja on leikattu irti.
Paitsi sinä yhtenä yönä, jolloin unohdin tehdä tämän ja yksi kaaleista kuoli.

Tämän kevään suurin mysteeri on näiden kesäkurpitsojen itämisprosentti: 30 siemenestä vain yksi iti. Siemenet olivat Hyötykasviyhdistyksestä (ja tässä oli kolmea eri kurpitsalajiketta), taimimulta Kekkilältä. Kummassa vika? Ja miksi tämä yksi ainut sitten kukoistaa?

Eräänlaista permakulttuurista kumppanuuslajien rinnakkaineloa tämäkin: lipstikka ja enkeli. Lipstikka on perinteisesti istutettu Suomessa pääoven läheisyyteen, sillä sen uskotaan suojelevan taloa. Samaa virkaa toimittaa enkeli.

Vihreä hiihtolomaleffa

Eräs ensimmäisistä postauksistani tähän blogiin oli kirjoitus La Belle Verte-elokuvasta. Siihen aikaan elokuva oli katsottavissa vain vaivalloisesti pätkissä youtubessa. Nyt se on tullut sinne kokonaisena englanninkielisillä tekstityksillä ja nappasin sen tähän alle.

Alkuperäinen postaukseni leffasta löytyy täältä. Postauksessa on myös linkki traileriin. Minulle tämä elokuva oli suuri elämys.

Suosittelen!

Välähdys hyvästä tulevaisuudesta

Kun on vuosi 2066, miten muistelemme kulunutta viittäkymmentäneljää vuotta? Suomen ihmeen, Pekka Haaviston, toisen kierroksen kunniaksi tässä yksi mahdollinen visio: Totnesin siirtymäkaupunkiliikkeen tekemä toiveikas video siitä, mihin suuntaan asiat voivat kehittyä jos tarpeeksi moni alkaa uskoo muutoksen mahdollisuuteen.

 Olisipa kiva istua sitten mummona kiikkustuolissa ja huokaista, tämän filmin vanhuksen tapaan: "Että sitä sainkin elää juuri nämä historialliset vuodet! Että juuri minä sainkin olla osa muutosta!"

Ihanat lierot

Sorry, nyt ei syntynyt yhtä myyvää otsikkoa kuin viimeksi. Mutta hittiotsikot eivät nyt vaan ole oikein meikäläisen heiniä.

Olen ollut yllättynyt, liikuttunut ja kiitollinen kaikesta siitä lämpimästä palautteesta, jonka olen sunnuntaina tulleen Inhimillisen tekijän jälkeen saanut. Kiitos kaikille yhteyttä ottaneille, mutta aivan erityiskiitos Mielenrauhaa-blogin Tuuleville, joka alunperin kannusti minua ujoa menemään hyvillä argumenteillaan, jotka voi lukea täältä.

Inhimillisen tekijän Pienen elämän etsijät-jakso on katsottavissa Areenasta täältä.

Muutakin arvokasta löysin viikonloppuna, nimittäin maata, omalta pihaltani!

Maa lienee muilla pihoilla ihan tavallinen juttu, mutta meidän pihallamme, joka on rakennettu entiselle kallioiselle metsäharjulle, se on kultasuonen löytymiseen verrattavissa oleva tapahtuma. Uskomus siitä, että pihallamme ei ole maata on saanut minut viljelemään tähän asti pelkissä kohopenkeissä.

Muistatteko kasvimaasta ja lyhdystä otetun kuvan viime postauksesta? Sen katsominen herätti minut huomaamaan kohopenkkien ja vadelmapensaiden välisen hukkamaan, johon helposti mahtuisi uusi penkki. Kun tarpeeksi kompostimateriaalia ei ollut nyt tarjolla kohopenkin rakentamiseen, miten olisi syväpenkki? Uskomukseni mukaan sellaista ei ole voinut perustaa meidän pihallemme, koska kallio on muka niin pinnassa.

Ei sieltä kuitenkaan kalliota löytynyt, vaan punertavaa harjusoraa. Siis - optimistisesti ajateltuna - ihan helposti hyväksi mullaksi muutettavaa ainetta! Hirveästi kiviä löytyi myös. Niitä on koko pihamme täynnä, etenkin pohjoiseen laskevalla takapihan puolella, joka on entistä muinaisrantaa. Kivien poisto viljelykuopasta oli ärsyttävää puuhaa, mutta niistä on terapeuttista (ja ilmaista!) rakennella kaikenlaisia muureja ja reunuksia. Eikös se ollut Junginkin rakas harrastus?

Mikä ihaninta, jopa harjusorastamme löytyi lieroja ja matoja. Jokaista tervehdin kuin kauan kadoksissa ollutta ystävää, sillä madothan ne tärkeimmän työn viljelyssäkin tekevät. Niiden löytyminen kertoi, että harjusoramaakin voi hyvin.

Vain pari kertaa jouduin kutsumaan miehen avuksi, kun en rautakangellakaan saanut jotain kiveä irti.

Kun kuoppa oli valmis, pistin pohjalle aiemmin muualta irroitettuja nurmikkopaloja nurmikkopuoli alaspäin. Päälle paljon kanankakkaa ja levää ja sen päälle multaa, jotta kompostointi lähtee käyntiin. Jos tässä viljelee ensimmäisen kesän vaikka jotain vihantakasvia ja lisää joukkoon keväällä kompostia, entinen harjusora muuntuu kyllä vähitellen hyväksi viljelymullaksi.

Innostuin tästä löydöstäni niin kovasti, että katselen sillä silmällä jo seuraavaa paikkaa, mistä voisin kiskoa nurmikon pois ja perustaa lisää syväpenkkejä. Montakohan vielä ehtisi ennenkuin maa jäätyy?

Ilo-koirani keskittyy näin syksyllä pelkkään slow lifeen. Good for her!

Lempparilehdet löytyivät!

Viime viikolla törmäsin Akateemisen lehtiosastolla näihin kahteen lehteen. Urban Farm on amerikkalainen lehti, Permaculture brittilehti. Urban Farmilla on loistavat nettisivut ja paljon cityfarmareiden blogeja täällä.

 

Urban Farm on siitä mukava lehti, että se keskittyy paljolti kaupunkiviljelyyn eli antaa paljon vinkkejä niillekin, jotka viljelevät vain parvekkeella. Syys-lokakuun numerossa satuttiin käsittelemään juuri niitä aiheita, jotka minua juuri nyt kiinnostavat, eli kasvukauden pidentämistä kasvihuoneen avulla (meille on vihdoin tulossa kasvihuone!), kanojen ja vuohien hoitoa, yrttikasvatusta sekä kylmäkellariratkaisuja.

Ulkoasultaan hieman tylsemmästä Permaculture- lehdestä löytyi todella mielenkiintoisia tarinoita, kuten tämä juttu lapsiperheestä, joka vaihtoi Findhorn-tyyppisen ekokommuunielämänsä vanhaan kotitaloonsa. 

Kamala sanahirviö tämä backupshifting. Mutta kaipa sillä nimityksellä voi nimittää ratkaisua, jossa palataan takaisin yhteiskunnan keskelle, mutta yritetään silti olla omalla pikku omakotitalopihalla viljellen niin omavaraisia kuin suinkin.

Huikea oli myös juttu pohjois-Yorkshiressä sijaitsevasta Growing With Grace-osuuskunnasta. Osuuskunta viljelee permakulttuurimenetelmiä noudattaen laajoissa kasvihuoneessa, joiden yhteinen pinta-ala on peräti hehtaari. Kasvihuoneissa kasvatetaan myös sadon pölytyksestä huolehtivia mehiläisiä, jotka viihtyvät erityisesti valtavaan halliin rakennetussa metsäpuutarhassa (alempi kuva). Se on Britannian ensimmäinen lasikuvun alla sijaitseva metsäpuutarha.

Ekolehden perussettiä ovat tietenkin jutut tällaisten talojen sankarillisista itse pakertajista...

Itseäni inspiroivat kuitenkin enemmän kuvat ihan tavallisista omakotitaloista, joista on tullut poikkeuksellisia siksi, että koko piha on päätetty muuttaa hyötyviljelykäyttöön. Tähän tapaan:

Havaitsin innostuvani jopa näiden lehtien mainoksista. Kuten esimerkiksi tästä:

Ehkä meidänkin takapihallamme on ensi kesänä kanoja? Vuohia ei ole vielä tulossa. Näin niinkuin rauhoitukseksi naapureille... 

Nämä lehdet taidan kuitenkin samantien tilata, ja peruuttaa vaikka sen Hesarin.

Varaudun

Siinä onkin kova työ, kun sienet perataan,
kun kaikki tatit pujotellaan lankaan kuivumaan.
He saavat aivan täpötäyteen pienen kellarin.
- Se riittää koko talveksi, sanoo äitikin.

Myös niittyvillaa poimitaan täydet tuokkoset,
ja äiti kehrää, kutoo heille talvipukimet.
Voi talvi olla tuima ja tulla äkkiä,
siis tehdään monta villahuopaa, toppatäkkiä.
 
Elsa Beskow: Tonttulan lapset

Yhtäkkiä kaikkialla, esimerkiksi täällä puhutaan pahimman varalle varautumisesta. Tuleva talvi voi tosiaan olla tuima, monessakin mielessä. Samoin seuraavat vuodet.
 
Fiksu kooste siitä, miten pieni ihminen voi varautua tuleviin epävarmuuden aikoihin löytyy täältä. Nyt, kun esimerkiksi ruoan hinnoille voi tapahtua mitä tahansa ei ole huono idea ostaa säilykkeitä tai muita arjen välttämättömyystarvikkeita varastoksi asti.
Mutta, kuten bloggari Aurora kirjoittaa:
 
Tärkein pahan päivän varastoni sijaisee kuitenkin omassa itsessäni. Se löytyy tiedoistani, niistä taidoista, jotka ovat jääneet lihasmuistiini, kun olen harjoitellut samaa asiaa yhä uudelleen ja uudelleen. Tärkeimmät taitoni ovat tällä hetkellä kyky tiukkaan budjetointiin sekä tietotaito siitä, miten sekä kasvatan että kokkaan ruokani.
 
Vahvimmilla ovat lamojen aikana ennenkin olleet omavaraiset ihmiset. He, jotka osaavat itse tehdä käsillä eivätkä ole täysin riippuvaisia ostopalveluista. Aurora mainitsee myös erään tosi tärkeän selviytymiskeinon: kyvyn muodostaa avunannon ja vaihtotalouden turvaverkostoja.
 
Itse haluaisin lähivuosina opetella kädentaitoja, kuten vaatteiden korjausta ja käsitöitä sekä rakentamista ja päästä yhä pidemmälle viljelyn taidoissa. Tästä projektista lisää myöhemmin.
 
Viikonloppuna olin hyvän ystävän mökillä sienireissulla. Sähköttömässä mökissä pimeyden keskellä tajuaa, miten vähällä ennen pärjättiin. Ja pärjättäisiin edelleenkin, jos olisi pakko.
  
Pilkkopimeässä tähdenlennot näkyvät tosi hyvin. 
 
Näin kaksi!

Takapihafarmariksi?

Esikoinen sai pari päivää sitten lisää siunailtavaa, kun Amazonin paketista tupsahti meille nämä kirjat:

Nämä kaksi meillä ennestään jo olikin. Mutta koska asumme omakotitalossa emmekä oikealla tilalla, niistä ei ole ollut minulle mainittavaa hyötyä:

Seymourin kirja ainakin helposti nujertaa aloittelevan omavaraisuus-entusiastin. Se kun kattaa aivan kaiken mahdollisen siitä, miten teet nahasta omat kenkäsi (kasvatettuasi ensin kys. eläimen ja teurastettuasi sen) siihen, miten teet itse tiiliä, lankaa, olutta ja aurinkopaneeleita. Aina Seymouria hetkenkään luettuani alan väsyä, kun tajuan että tuollaiseen elämään eivät kenenkään rahkeet nykypäivänä riitä. Ainakaan minun.

Siksi innostuin kovasti näistä uusista kirjoista, sillä niissä tuntuu olevan sentään jotain rajaa. Uusimmat kirjat luettuani voin raportoida onko Backyard Homesteading-hommassa onnistumisen mahdollisuutta vai siedättivätkö kirjat pikemminkin minut irti koko haihattelusta. Esikoinen oli ainakin tyytyväinen, kun - selailtuani (vasta) hetken eläintenkasvatuskirjaa puuskahdin: kotieläimiä meille ei ainakaan tule! 

Viime aikoina vastaan on tullut erityisen paljon pysäyttäviä vauvoja. En tarkoita muuten vain söpöjä. Tarkoitan sellaisia, joiden edessä aikuinen tuntee itsensä heti alkeellisemmaksi ja tyhmemmäksi. Viime yön kuistijuhliimme osallistui juuri tämmöinen erityisen viisas tapaus.

Kun seuraavaa Dalai Lamaa aletaan aikanaan hakemaan, vinkkini korkea-arvoisille munkeille on, että etsinnät kannattaa ulottaa Helsingin suunnalle.

Maissia, kääpiövuohia ja viinipulloja

Viljelyvuosien karttuessa olen huomannut, että elokuu on palstaviljelijälle kuukausista kiireisin. Sadonkorjuu, pakastaminen ja säilöminen, taimien siirrot ynnä se kaikki, mikä talon suhteen piti muka tehdä kesällä ja mitä nyt sitten yrittää vimmalla saada aikaiseksi.

Tänä vuonna, kun on raivannut kalenterin tyhjäksi aivan kaikesta muusta kuin pakollisesta työstä, elokuu ei ensimmäistä kertaa ole tuntunut läkähdyttävältä. Ohi ovat meneet Juhlaviikot ja muut ehdottomat elotapahtumat, mutta sillä ei ole väliä. Kun itse ei ole ollut aivan puhki, on jäänyt energiaa esimerkiksi kutsua ystäviä kuistille iltaa istumaan.

Olen parina iltana syönyt itsekasvatettua maissia. Luomumaissit eivät ole ihan niin säntillisen näköisiä kuin kaupasta ostetut, mutta niiden maku menee aivan eri sfääreissä.

Onneksi talvi kohta tulee, sillä kuttu-innostus on taas huolestuttavasti kiihtynyt. Mistä sekin taas tuli? Liiallisesta Dervaesin perheen blogin lueskelusta? Nyt vasta hoksasin sen, että Dervaesien vuohet ovatkin kääpiövuohia. Minivuohi kuulostaa tosi kompaktilta ja taajamaystäväliseltä. Ne eivät tarvitsisi ehkä ihan yhtä korkeita aitauksia? Hollywoodin hulluudessa niitä pidetään näköjään myös sisälemmikkeinä.

Jos ekonäkökohtia ajattelee, ja esimerkiksi oikein lämpimän tilan tarvitsevia afrikkalaisia kääpiövuohia, tuntuu hulluudelta ruveta rakentamaan kahdelle vuohelle erillistä lämmitettyä rakennusta. Tässä postauksessa pohdittiin kiinnostavasti, joskin hieman vaikeaselkoisesti, missä vuohta oikein kannattaisi pitää, ja päädyttiin lopulta kasvihuoneeseen. Hmm…?

Entä jos joku (siis ihan hypoteettinen henkilö…J) sattuisi omistamaan erillisen, mäen puolella olevan, toistaiseksi rakentamattoman, ikkunallisen kellarin, josta on erillinen kulku suoraan takapihalle? Kanafoorumeilla jotkut ovat paljastaneet rakentaneensa oikein toimivia, erillisellä ilmanvaihdolla pelaavia kanaloita kellareihinsa, vaikka se periaatteessa taitaa olla laitonta. Mitenköhän olisi parin kääpiövuohen laita? Miksi niitä saa pitää koiramaisina sisälemmikkeinä, mutta ei kellarissa omassa pikku mininavetassaan?

PET-pullojen väitetty ekologisuus ei ole ihan niin vakuuttavaa, mutta meillä nämä kiertävät hyvin oman huushollin sisällä. Viini on hyvää sekä edullista ja Greener Planet-firmalla on paljon hyviä ekolupauksia sivuillaan. Pullot pelittävät myöhemmin hienosti oman pihan marjoista tehdyn mehun pulloina.

"Ne käyttävät vielä rahaa!"

Viisas ja valoisa ystäväni Italiasta kommentoi taannoin Facebookissa, talouskaaos-aiheisessa keskustelussa, "odottavansa ja toivovansa, että joku kehittyneempi sivilisaatio pian puuttuisi ihmiskunnan älyttömyyteen".

Vastineeksi tähän ajatusleikkiin haluaisin uudestaan nostaa luettavaksi tämän viime syksyn kirjoitukseni, siinä kun on hyvä elokuvavinkki juuri tälle maanantaille, jota niin yhteistuumin maalaillaan mustaksi. Postauksen linkkien kautta pääsee myös katsomaan tämän hienon ja harvinaisen elokuvan.

Elokuva Green Beautiful kertoo juuri tällaisesta kohtaamisesta ihmiskunnan ja niiden kehittyneempien välillä.

Mitäpä Green Beautifulin permakulttuuriin palanneet kehittyneet eniten kummastelivat? Sitä, että maapallolla on käytössä vielä se rahaan liittyvä peli, joka heidän systeemissään hylättiin jo ajat sitten.

"Ainoa, mikä täällä merkitsee jotain ovat nämä paperinpalat", raportoi kauhistunut vihreän planeetan asukas kotijoukoilleen.

Jos joku muuten luulee, että kepeyteni talous-aihetta kohtaan juontuu siitä, että istun täällä kodissani suurten omaisuuksien päällä, turvassa kaikelta keikunnalta, pitää erikseen mainita, että meillä on jättimäinen asuntolaina. Tulevat perintörahanikin ovat (no, siis: olivat) suurelta osin kiinni Nokian osakkeissa.

Silti kaikki on hyvin.

Mitä kannattaa kasvattaa? (+ arvonta)

Viides palstaviljelykesä on edennyt sadonkorjuuseen. Joka vuosi oppii jotain. Vain jotain. Edistyminen on tosi hidasta.

Toista kesää tomaattien kanssa taistelleena olen tullut siihen tulokseen, että enää en rupea kasvattamaan niitä siemenestä avomaalle. Ainakaan ennen kuin omistan kasvihuoneen. Suomen kesä se nyt vaan on liian lyhyt. Jos tomaatit ovat elokuussa vihreitä, niistä ei ole paljoa iloa. Sama tilanne oli sattumoisin viime vuonna vielä syyskuussa.

Kokemusta alkaa kertyä siitä, mitkä kasvilajit menevät meillä syötävänä kaupaksi ja mitkä taas päätyvät kompostiin.

Menestyksiä ovat olleet pinaatti, mangoldi, kesäkurpitsa, perunat, porkkanat, sokeriherne ja muut herneet, vadelmat ja muut puutarhamarjat, palsternakka, kurkut, sipuli (hyvin piilotettuna) ja salaatti.

Näistä taas ei pystytä tehtailemaan ruokaa, joka miellyttäisi meidän lapsia: retiisit, härkäpavut (itse pavut ovat ok, mutta se kuorimisen vaiva…), punajuuri (tämän tilanne voi muuttua, kun lapset mieltyivät Pärnun matkalla borchkeittoon).

Vähän häiritsee se tosiasia, että nämä kaikki ovat (perunoita lukuun ottamatta) ikään kuin lisukkeita; eivät siis suorastaan nälän vievää ruokaa. Jos haluaisi lisätä omavaraisuusastetta, pitäisi varmaan kasvattaa paljon muutakin. Mutta mitä? Te oikeasti omavaraiset, mitä kasvatatte? Missä vihanneksissa on suurin hyötysuhde... jos nyt vastakkaisena, varoittavana esimerkkinä pidetään vaikkapa näitä tomaatteja, joiden kanssa on tullut touhuttua alkukeväästä ja ”hyötytulos” on tämä.

Nyt kun pakastin alkaa olla aika täynnä pitäisi varmaan ruveta perehtymään säilöntään. Se on nyt - maailmantalouden kieppuessa arvaamattomissa syöksyissään - ymmärrettävästi nouseva trendikin.

Tässä vaiheessa kasvimaakautta innostus/voimat alkavat vaan olla miinuksen puolella. Minusta tämä sadonkorjuuvaihe nyt vaan on se tylsin vaihe. Mielellään ottaisin jonkun innokkaan Martan tänne hoitamaan homman loppuun. Itse voisin uudella innolla palata asiaan heti kevään koittaessa.

ps. Nyt, kun bloggeriin ilmoittautuneita tämän blogin lukijoita on yhtä vaille sata, asiaan kuuluu järjestää arvonta. Täällä olisi yksi kappale Noora Shinglerin Marjoja ja maskaraa-kirjaa. Arvontaan voi osallistua kommentin jättämällä. Olisi hauskaa tietää keitä te 5000- 7000 kuukausikävijää oikein olette ja miksi tätä blogia luette.:)

Samalla saa tietysti vastata myös alkuperäiseen kysymykseen, eli suositella hyviä, ruokaisia lajeja kasvimaalle.

Sammakon kanssa varasjahdissa

Siinä vaiheessa kun ihminen on alkanut käyttää viljelypalstastaan persoonapronominia voidaan hänen kai sanoa lopullisesti hurahtaneen?

Minun palstani on hän.

Heinäkuussa joka rivillä ja joka kasvilla on jo oma persoonansa. Rivien välissä kyykkiessä tuntuu, että on tyyppien ympäröimä. Olen tosi tyytyväinen tämän kesän ilmoihin: sadetta ja paistetta on riittänyt sellaisessa suhteessa, että tyytyväisinä ovat pysyneet niin ihmiset kuin kasvitkin.

Pieni viljelypalsta elää, kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Sokerihernettä voi napsia suuhun jo niin paljon kuin jaksaa, silpoydinherneet ovat kohta valmiita. Kurkkuja tulee hyvin. Linnut veivät mansikat ja tämän vuoden pinaattilajike (Hyötykasviyhdistyksen Reddy) oli virhevalinta, vaikka yksi hyvä kastike siitä jo tehtiin. Maissien suhteen olen ekaa kertaa toiveikas. Ehkei tänä vuonna käy ainakaan yhtä tumpelosti kuin viime vuonna?

Tänään tomaatin varkaita tuli kanssani kitkemään iso, lihava sammakko jolla oli selässään psykedeelinen kuvio. Tomaatin varkaiden poisto pitää, by the way, tehdä näin (pakko linkata ihan vaan siksi, että tämä on niin hieno blogi).

ps. Sain vihdoin omakseni Sanni Sepon Palsta-kirjan. Se on kirja, joka on (samoin kuin Sepon ja Kovalaisen metsäkirjat) pakko juuri omistaa, sillä sen selaamiseen ja uudelleen lukemiseen ei ikinä kyllästy. Seppo ja Kovalainen tekevät muutenkin niin arvokasta ja ainutlaatuista kulttuurityötä, että kyllähän näitä pitää jo periaatteesta kannattaa! Ylihuomenna menen katsomaan Sepon ja Kovalaisen näyttelyn Kultainen metsä.

Hyötytarhurin Raamatut

Kauppojen puutarhakirjojen hyllyillä on paljon kunnianhimoisten valokuvaajien stailattuja opuksia. Ne ovat kauniita ja inspiroivia, mutta niistä saa etsimällä etsiä tietoa siitä, miten homma ihan oikean todellisesti onnistuu. Nämä kolme eivät ole pettäneet minua koskaan.

Ulla Kervisen ja Ulla Paakkunaisen Puutarha pienellä palstalla (Tammi 2010) on se kirja, jota suosittelisin aloittelevalle hyötykasvien kasvattajalle. Pieneen kirjaan on mahdutettu kaikki olennainen: kumppanuuskasvit, tavallisimmat viljelymenetelmät, maan hoito sekä kaikkien yleisimpien viljelykasvien hoito.

Arno Kasvin ja Simo Laineen Arnon keittiökasvit (Tammi 2008) on astetta tymäkämpi teos. Ruissalon kasvitieteellisen puutarhan viljelykokemuksiin perustuva kirja esittelee hyötykasvilajeja laajemmin ja kertoo kunkin lajin kasvatuskokemuksista ja niiden haasteista.

Gisela Keilin Luomutarhurin opas (WSOY  2002) on ollut minulla iät ja ajat. Vaikka kaikki luomutarhurikaverini arvostavat tätä kirjaa ja tekevät viljelyksensä aina Keilin kirja käsillä, en ole millään saanut tartuttua siihen. Se on tuntunut liian vaikeatajuiselta. Vasta nyt, kun hyötykasvatuskesiä on takana neljä, alan todella innostua tästä kirjasta.

Se onkin koko joukon paras, sillä se selvittää filosofisella otteella, miten luomupuutarha (ehkä koko maailma?) lopulta toimii. Iltaisin, kasvimaan kastelun jälkeen olen istunut kuistin riippukeinussa ja nyökytellyt kirjan puutarhanhoitoakin laajemmille viisauksille:

Kaikki eliöt tuhoavat syömällä sekä kasvien että eläinten elämää. Tulemalla syödyksi ne pitävät yllä muiden eliöiden elämää.

Sanalla sanoen: Elämän on oltava yhteiseloa, jotta se voisi jatkua.

Luonto itsekin toimii tämän periaatteen mukaisesti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että luonnossa aina valitsisi sopusointuinen tasapaino. Ennemminkin kaikki tapahtumat ovat jatkuvassa heiluriliikkeessä pyrkien tasapainoon kultaista keskitietä.

Niinpä.

Lipstikka suojelee vanhan kansan mukaan oven lähelle istutettuna taloa. Enkeli avustaa.

Pieni talo preerialla. Ei kun lähiössä

Vihdoinkin se on ilmaisversiona netissä - palkittu lyhytelokuva Dervaesin cityviljelijäperheen elämästä. Elokuva on vain reilun vartin pituinen, suosittelen! Olisi kiva kuulla kommenttejanne. Voisiko tällainen toimia Suomessa, ja miten?



Olen lukenut Dervaesin perheen blogia jo pitkään, sillä onhan tämä ainutlaatuinen projekti. Blogista saa hurjasti hyödyllisiä kasvimaaneuvoja (ja puhutaan siellä muuten – yllätys, yllätys –  vuohistakin...). Viljelyolosuhteet etelä-Kalifornian ja Suomen välillä ovat toki kovin erilaiset, mutta eräs asia näyttää olevan meilläkin yhteinen: kuivuus. Dervaesin perheen kehittelemät savikasteluruukut ovat kiehtoneet mieltäni niin, että olen melkein jo tilannut niitä itselleni.

Dervaesien tontti on vain 809 neliön kokoinen, mutta satoa tulee niin, että perhe on päässyt täyteen omavaraisuuteen. Tämän lisäksi satoa jää vielä reilusti myytäväksi. Helppoa tällainen Ingallsin perheen tyyppinen elämä keskellä suurkaupunkia ei tietenkään ole. Tunnelmia kuvaa tämä perheen blogista napattu, vapaasti suomentamani teksti:

Vain parin korttelin päässä meistä ihmiset kävelevät kaupungilla viimeisimmissä design-vaatteissaan, ostaen asioita, joita eivät luultavasti tarvitse. Meidän maailmamme on aivan erilainen; onnistumisemme ja haasteemme ovat kovin toisenlaisia kuin ne, mitä suurin osa amerikkalaisista kokee.

Voi olla yllätys kuulla, että me elämme diktatuurissa. Viljelyyn ei sovi demokratia. Meidän pomomme on luonto, eikä sen kanssa voi neuvotella. Luonnon diktatuuri opettaa meille kärsivällisyyden ja sinnikkyyden läksyjä. Eräs vaikeimmista läksyistä on ollut tajuta, että me emme voi hallita tilannetta.

Kysymyksiä viisaammille

Piti bloggata kaikesta, mikä mieltäni tällä hetkellä kasvimaalla askarruttaa kera havainnollisten kuvien. Nyt kuitenkin kävi niin, että risteilylle lähtenyt loppuperhe veikin kameran. Se siis niistä kuvista.

Hätäpäissä on kysyttävä ilman kuvia josko joku viisaampi siellä tietäisi.

- pitääkö maisseja taimivaiheessa tukea tai onko muita keinoja saada niistä tukevampia? Omani venähtivät vahingossa liian pitkiksi (itivät nääs saunassa ja rupesivat kiireesti kurottelemaan valoa) ja nyt varret jo löpsyvät. Maissien kanssahan minulla on ollut haasteita ennenkin…

- mitä tehdä, kun tomaatintaimien kasvuvauhti tuntuu hidastuvan? Lannoitatteko jo taimia, ja jos niin millä? Taimet ovat minulla turvepurkeissa taimikasvatusmullalla, ja sehän on tunnetusti laiharavinteista. Vai pitäisikö taimet jo siirtää ulos harson alle, rikasravinteisempaan penkkiin?

- löytyykö hyviä myyränkarkotus/likvidointivinkkejä? Eräällä kasvimaan laidalla meillä asustaa touhukas myyrä. Pesäänsä en ole vielä paikallistanut. Raparperin se oli tuhonnut kokonaan ja on nyt, joka-aamuisista koloista päätellen, perunapenkin kimpussa. Eipä tämä nyt mikään kauhea ongelma ole (ehkä tämän vuoden perunat olikin tarkoitettu sille?), mutta jos tulee kuningaskeinoja mieleen, kertokaa!

- missä vaiheessa siirrätte taimet ulos (erityisesti kiinnostaa tomaatti, maissi, kurpitsa)?

Edelliseen liittyen: olen alkanut haaveilemaan tällaisesta Kekkilän Vihervaja Intosta.

Tämä olisi sikäli sopiva, että tarve puutarhavajalle olisi etupihalla kova, mutta sisäviljelyä ajattelin harrastaa vain harvojen, arimpien lajien kanssa. Osaako kukaan kasvihuoneen omaava sanoa kuinka paljon lämmittämätön, suoraan etelää kohti suunnattu pikkukasvihuone pidentää kasvukautta? Kekkilän esitteestä ei selviä millaiset ikkunat Into-vihervajassa on. Jos ne ovat yksinkertaiset, mitenköhän kys. rakennelma lopulta eroaa lämmittämättömästä lasikuististamme? Siellä monikaan laji ei nimittäin vieläkään selviä ympärivuorokautisesti lämmön pudotessa kylminä kevätöinä viiteen asteeseen. Eli taimia pitää koko-ajan raijata eestaas sisälle ja kuistille. Tuntuisi typerältä ostaa kallis kasvihuone jos sieltäkin pitäisi erikseen kiikuttaa taimet öiksi sisään.

Tässä keväisessä kovan luokan fyysisessä työssä on kyllä ihan oma meditatiivinen tunnelmansa, jota Liisa kuvasi ihanasti täällä. Kaikki katoaa, aika ja paikka, surulliset ajatukset. Loppukesä, jolloin ”vain” kastellaan ja kitketään on paljon tylsempää eikä ollenkaan niin mukaansa vievää.

ps. Tämä oli kyllä kiinnostava juttu. Erityisesti se pidempi, tämän päivän Hesarin sunnuntaisivuilla oleva. Jutun maalaisperheen toteamus ”Kun me tänne kotiin tullaan, niin ei me kyllä enää viitsitä mihinkään lähteä” oli asian avain. Kotikeskeiseen elämäntapaan rauhoittuminen on monille entisille kaupunkilaisille kuitenkin pidemmän työn takana. Ainakin meillä ensimmäiset vuodet kuluivat kaupunkielämäntavan ja kotoiluelämäntavan välissä pallotellessa. Olimme kaupungissa tottuneet aina lähtemään ja menemään, koska kaupunkiasunnossa neljän seinän sisällä oli tylsää kököttää. Nyt vasta ollaan tultu siihen pisteeseen, että meitäkään ei huvita lähteä enää minnekään.

Ei me enää edes voida lähteä. Kuka kasvimaan kastelisi?

Puiden siirtoviikot

Miten olenkaan katunut sitä, että uskoin talon rakennusvaiheessa niitä raksa-ukkoja, jotka halusivat parturoida puolet tonttimme puista ”jotta koneet mahtuvat”.

Pöh! Vaikka toisen puolen metsä säilyi, ammottaa toinen (luonnollisestikin itä-etelän puoli) edelleen ilman ainoatakaan varjoa tuottavaa puuta. Kesällä täällä on kuuma! Viimeiset viisi vuotta on siis tullut istutettua puita. Paljon puita. Ja kiroiltua sitä, miten harva laji viihtyy näin kallioisella tontilla, jossa maakerrosta on vain nimeksi.

Tottakai kokeilin ensin istuttaa taimistoista ostettuja (kalliita!) koriste- ja hedelmäpuita. Tarpeeksi monen puukuoleman jälkeen tajusin vaihtaa strategiaa; aloin muistella mitkä lajit täällä alun perin viihtyivät silloin kun tontti oli vielä metsää. Tällä reseptillä homma onkin toiminut huomattavasti paremmin. Tädin metsästä on tullut kuskattua takatontille valtava määrä kuusia, joista osa on lähtenyt kasvuun ja osa kuollut. Mökkimetsästä repäisty männyntaimikin viihtyy täällä. Samoin pienet tammet, joita täällä jo valmiiksi kasvoi, mutta jotka vain sijoittelin uusiin paikkoihin. Tähän mennessä olen istuttanut pihallemme noin kahdeksankymmentä puuntainta, ja tässä luvussa ovat vain henkiin jääneet puut.

Viime viikonloppuna huomasin, että omassa pikku ryteikkömetsässämme on vaikka mitä lajeja, joita voisi siirtää paljaammalle puolelle pihaa. Viikonloppuna tuli siirrettyä uusille paikoille kolme pihlajaa sekä yksi kaunis puu, joka toivoakseni on raita.

Raidan haluaisin pihapuukseni kovasti, Suomen Luonnonsuojeluliitto kun valitsi sen maailman luonnon monimuotoisuusvuonna 2010 vuoden lajiksi, ja sitä hehkutetaan kovasti myös Riku Cajanderin ihanassa kirjassa Luontopiha. Ympäristöystävällinen piha ja puutarha.

Raita istutettiin paikalle, jossa ei ole menestynyt vielä yksikään puu. Mutta voihan silti olla, että juuri tämä yksilö lähteekin huikeaan kasvuun ja menestykseen. Tämän kevään to do-listalla on vielä viiden pienehkön koivun siirto, ja multahimalajan lopun kärräys. Selkä on jo palanut auringossa ja muutenkin niin järkyssä kunnossa, että tähän ei enää auta yksikään joogaliike.

Mutta mieli on virkeä.

Keväisen puutarhavauhkoontumisen aikaan voi todeta kuin puutarhahullu kirjailija Mari Mörö: on se hyvä, että pääsi kilahtamaan juuri tällä tavalla. Mari Mörön hauskaa kirjaa Vapaasti versoo. Rönsyjä puutarhasta olenkin lukenut iltaisin kuistilla ja saanut siitä monet hyvät naurut.

Onko tarjolla muuta kuin talouselämään liittyviä takaiskuja? Minkä varassa jaksamme elää, mistä saamme sisältöä? Eikö tässä voisi jo kurkottua eteenpäin ilman meuhkaamista maailmanlopusta? On huojentavaa ajatella, että pankkien viitekoroista ja eläkepommeista kiljuminen ei vaikuta ollenkaan puiden silmujen pullistumiseen, tomaattien esikasvatukseen eikä ensimmäisten krookusten ilmaantumiseen. Ja mitä narsisseihin tulee, niihin liittyvää toiveikkuutta ja iloa on talven jälkeen vaikea ohittaa olankohautuksella.

Osaan samaistua Mörön tunnelmiin ihan kybällä - huomasinhan tänään, riemunkiljahdusten kera, että eräs viime vuoden kuollutta teeskennellyt pikku tammi on kuin onkin elossa! Metkoja nämä puut muutenkin - niiltä kestää aika kauan pohtia kannattaako tässä uudessa paikassa lähteä nyt ensinkään elämään vaiko ei.

Kuva ei ole kuitenkaan puista vaan tyttärestä. Onnea on... olla seitsemävuotias pikkukeiju, lähdössä parhaan kaverin synttäreille.

Multaa multaa enemmän multaa

Kyllästyttyäni Kekkilän kasvimaamullan hintoihin (640 litraa, 95 e – eikä yhdellä tämmöisellä säkillä tee vielä juuri mitään) päätin tilata multaa suoraan paikallisyrittäjältä joka kaivaa sitä suoraan suosta. Hinta olikin kohdallaan, mutta valitettavasti firmassa ei tunnettu rekkalastillista pienempiä kuljetusmääriä.

Naapuri huomioi, että pihallemme näyttää ilmestyneen sopivasti vapuksi ihka oma Ullanlinnanmäki. Kieltämättä kasa on iso. Autotkaan eivät meinaa tällä hetkellä mahtua pihalle. Se pitää siis siirtää ihan itse.

Mies laskeskeli ekana iltana sängyssä, että jos yhden kottikärryllisen kärräykseen arvioi kymmenen minuuttia ja kuormia on tässä viidessätoista kuutiossa niin ja niin monta, kuinka pitkä aika meiltä kuluu ennen kuin olemme kuljettaneet multakasan pois keskeltä pihaa? Väsynyt mies taisi nukahtaa jossain niillä main, kun hän mutisi hommaan kuluvan yhden kokonaisen työviikon, mutta toisaalta meidän pitää käydä töissä… ja taas toisaalta kymmenen minuttia per kuorma ei riitä kasvimaan kohdalla, koska siellä hapan multa pitää myös kalkita, ja paljonkos siihen taas menisi sitten aikaa…

Joo, hommat ovat tällä tontilla nyt aika vaiheessa. Tältä näyttää kasvimaalla, missä rakennetaan uusia kohopenkkejä ja kaivetaan ojaa uudelle riville vadelmapensaita.

Tältä näyttää taimikasvattamossa. Siis kuistilla:

Koska kohopenkkien toiseksi viimeiseen kerrokseen tarvitaan hyvin kompostoitunutta hevosenlantaa suuntasimme tytön kanssa heti aamutuimaan lantaa hakemaan tälle lempitallillemme. Siellä kasvatetaan islanninhevosia, jotka ovat (oma mielipide) hevosista parhaimpia ja viisaimpia. Jos olisi ylimääräistä aikaa ja rahaa, palaisin heti takaisin tunneille tänne. Varmaan vielä palaankin.

Vuohikuumeeseen toi pientä lievitystä seuraava kohtaaminen. On se toistaiseksi vaivattomampaa käydä moikkaamassa näitä heppuja tallilla pienen matkan päässä kuin ottaa näitä kiipeilijöitä vaivoiksi omalle tontille. Vuohiseura kuitenkin aivan erityisesti piristää, erityisesti tällaista mullan kärräykseen rättipoikkiväsynyttä kasvimaan rakentajaa.

Vuohen nauru nimittäin tarttuu.

Kuttujuttu

Mikäköhän keväässä on, kun aina rupeaa tekemään mieli lisää kotieläimiä?

Alkukevät meni koirakuumeillessa. Pitäisikö hankkia toinenkin koira? Tai kissa? Kolme koiraa? Satuin lukemaan uudestaan edesmenneen Uman klassikkoteoksen Kuttu ja kutunpito. Kävi niin kuin edellisilläkin kyseisen kirjan lukukerroilla: rupesin haaveilemaan omasta kutusta. Tai kahdesta, koska vuohet ovat kuulemma niin sosiaalisia etteivät viihdy yksin.

Soitin jopa kuntaan ja kyselin saako omakotitalon pihalla pitää vuohta vaiko ei. Loputtoman puhelinpallottelun jälkeen (kukaan ei tuntunut ymmärtävän kysymystä) sain lopulta yhden eläinlääkäri-terveystarkastajan mielipiteen: kyllä saa, jos sitä pidetään lemmikkinä eikä tuotantokäytössä.

Tiedän ettei se oikeasti yksinkertaista ole. Vaikka maalla asummekin, emme asu pikitien päässä vaan tiheästi kaavoitetulla omakotialueella. Netin vuohifoorumeja (niinpä, mistä aiheesta netissä nyt ei olisi keskustelufoorumeja?) lukiessa vuohi-innostus sammuu aika nopeasti. Jessus mikä eläin – sehän tuhoaa vapaaksi päästessään puutarhasta kaiken, puutkin! Vuohi myös on aika Houdini karkailemaan, vaikka sitä miten koittaisi aidata. Ja lieassa pitäminen (toisin kuin - kuvista päätellen - vielä Uman kirjan aikoina) on nykyään kuulemma vakava eläinsuojelurikos. Omavaraisuus-guru John Seymourin kommentti kirjasta Self-Sufficient Life and How to Live It ei myöskään rohkaise:

Goats are called “desert makers” in some dry regions because they destroy what scrub there is and prevent more from growing.

Miksi haaveilla näin vaivalloisesta eläimestä? Niissä nyt vaan on sitä jotain. Olen pikkutytöstä asti pitänyt vuohista ja hoitanut niitä talleilla. Ne sattuvat myös tuottamaan sitä ainoaa maitoa (siis: juustoa!) mitä vatsani sietää.

Lantaa tuottava kotieläin liittyy ennen kaikkea unelmaani permakulttuuripihasta. Haaveilen siitä, että pystyisin jonain päivänä tekemään tästä omakotitalon pihasta sellaisen itse itseään pyörittävän systeemin kuin Dervaesin perhe, jonka blogia innolla seuraan. Unelmani on, etten  tarvitsisi enää Kekkilää enkä jokakeväisiä multakuormia vaan tuottaisin aina vain rikkaamman mullan omassa pihassa. Myös John Seymour, haukuttuaan vuohia ensin tarpeeksi, toteaa että tämä ”köyhän miehen lehmä” on ehkä hyödyllisin mahdollinen kotieläin omavaraisuuteen pyrkijälle.

Katsokaapa tämä traileri Dervaesin perheestä. Heilläkin on vuohia – ja asuinpaikkanaan tosi tylsän näköinen Los Angelesilainen lähiö, jonka keskelle he ovat rakentaneet vähän erilaisen pikku paratiisin.

Tässä kohtaa mieleeni muuten palaa että minunhan ei pitänyt aloittaa taas jotain suurta ja vaivalloista projektia, vaan hidastaa. Onneksi täällä lähellä on ihana islanninhevostalli, jossa voin käydä vuohta paijaamassa, jos kuttukuume taas iskee. Ja se varmasti iskee.

Ajan henki

Sain vihdoin käsiini Meijerillä usein mainitun Kloka Hem-lehden (tämän vuoden ykköslehti) ja jopas se olikin ihana. Esimerkiksi tällaisia ekotaloja nähdessään ei voi kuin huokailla.

Erityislehtiä kiinnostavampaa on se, että tänä keväänä mainstream-lehdissäkin kirjoitellaan asioita, joita vielä vähän aikaa sitten ei olisi voinut kuvitella niistä lukevansa. Vai mitä sanotte Glorian kodin uusimmasta, huhtikuun pääkirjoituksesta:

Julkisuudessa on käyty vilkasta keskustelua 2010-luvun hyvän elämän laadusta ja määritelmistä. Neulepiireissä on pohdittu elämän kohtuullistamista, kuluttamisen järkeistämistä ja ekologisia valintoja.

Samat aatteet värittävät nyt heräävää puutarhakautta. Luonnollisuus, ekologisuus, hyöty ja hidastaminen ovat kevään puutarhatrendien kantava teema ja yhdistävä tekijä. Itse tekemisen ilo houkuttelee yhä useampaa koulimaan taimia, kääntämään multaa ja tutkimaan heräileviä monivuotisia. Sulavista komposteista saa kohta hyvää multaa pihan istutuksille, joissa kiehtoo toki edelleen kauneus mutta myös kasvien hyötykäyttö ja historia.

Samaisesta lehdestä löytyy mm. palstaviljelijän tarina sekä Labbyn ekotilan esittely kera luomuviljelyn kymmenen kultaisen säännön. Ja lehtenä siis – toistettakoon tämä vielä – se Glorian koti.

Konsulttimieheni tässä juuri totesi, että siinä vaiheessa kun markkinavoimatkin alkavat puhua jonkun atteen puolesta, ne ovat vainunneet siinä olevan kasvu (lue: rahastamis) potentiaalin. Siinä vaiheessa kyse ei ole enää vain pienen marginaalijoukon hihhuloinnissa.

­­- Nyt kehittele nopeasti jotain pienen elämän tuotteita, mies ohjeisti rahankiilto silmissä. – Pienen elämän teepussisarja? Pienen elämän välipalapatukat (”pidä pieni tauko”).

Juu ei.

Joka tapauksessa, kanssahidastajat, nyt sitä ollaan trendin harjalla (haluttiin tai ei)!

ps. Huomasitte kai, että Suomi on saanut ensimmäisen virallisesti hitaan kaupunkinsa? Olen edelleen sitä mieltä, että meidän kylä kelpaisi kyläsarjan kandidaatiksi

pss. Katsokaa ihmeessä tämä!!! Yrjö Kallis-fanina olen ihan intona siitä, että Kallinen tulee taas. Eivät nämä tiettyjen ajattelijoiden ajatusten nousemiset tietenkään koskaan sattumaa ole. Suuri kiitos Wihtorille ohjelman vinkkauksesta!

Lasku kevääseen

Kevään viimeinen pulkkamäki omalla pihalla. Vaikka sää vaihtelee oudosti lähes kymmenen minuutin välein sateesta lumisateeseen, siitä paisteeseen ja tänään täälläpäin jopa ukkoseen (!), räystäät tippuvat ja lumi sulaa.

Kasvimaasta ei näy lumikinosten alta vielä vilaustakaan. Tänään se kuitenkin alkaa: sain kaupasta istustusmullan ja viikonloppuna pistän siemenet kasvamaan. Pöydällä odottaa iso kasa kiinnostavia romaaneja. Nelipäiväinen työviikko on maailman paras keksintö!

Näihin uusiin loistokirjoihin (Raimo Flinkin "Ekopuutarhuri" ja Riku Cajanderin "Luontopiha -Ympäristöystävällinen piha ja puutarha" ) palaan perusteellisemmin myöhemmin.

Leppoisaa viikonloppua!