Pieni talo, tulevaisuuden talo

Tartuin innokkaasti helmikuun Glorian kotiin, koska sen kannessa luvattiin esitellä energiapihi puutalo. Talo olikin oikeaoppinen matalaenergiatalo. Entä neliöt? Niitä oli 192 nelihenkiselle perheelle.

Lehden seuraavalla sivulla alkavassa kotiesittelyssä ei ollut enää ekohenkisyydestä puhettakaan, mutta pitääpä mainita sen kodin mittasuhteet: 223 neliötä, perheenjäseniä kolme. Ja niin edelleen.

Miksi kauhistelen näitä neliömääriä? Samasta syystä kuin Timo Metsola, joka tässä hienossa kirjoituksessaan kutsuu tarpeettoman suuria taloja tulevaisuuden katumaastureiksi.:

Tulemme sen kysymyksen ääreen, kuinka monta ympärivuotisesti trooppiseen lämpötilaan lämmitettyä neliötä ihminen todellisuudessa täällä napapiirin tuntumassa elämiseensä tarvitsee. Ja minkä kokoinen asunto sopii yhteen tavoiteltavan hiilijalanjäljen kanssa.

Meidän perheemme on kuusihenkinen ja asumme reilua sataa neliötä. Korkealla mäellä seisova talomme näyttää tornimaisen muotonsa takia kuulemma isolta, mutta väittäisin, että se neliömäärältään on kulmakuntamme pienin, sillä kellarin 42 neliötä emme ole vielä rakentaneet loppuun. Kellari oli aikoinaan pakko rakentaa, koska tontti on jyrkkä rinnetontti. Rakennettua tilaa kellarissa on yhden työhuoneen verran (n. 15 neliötä), mutta tämän vuoden aikana emme ole lämmittäneet sitäkään, sillä harvemmin siellä oleillaan. 

Jotta talomme pääsisi lopputarkastuksesta läpi meidän pitäisi kai rakentaa kellariin vielä se yksi huone, kaksi varastoa, käytävä ja tehdä vielä yhdet portaat. Mutta kun ei yhtään huvittaisi. Meidän kuusihenkinen perheemme mahtuu nimittäin tähän sataan neliöön vallan mainiosti.

Esikoinen täyttää ensi kesänä 18 eikä taida enää montaa vuotta kotona asua. Kolmevuotias kuopus voi hyvin nukkua meidän makuuhuoneessamme vielä monta vuotta. Oma leikkitila hänellä on, aiempien sisarusten tapaan, portaiden alla. Tätä sataa neliötä lämmittää mainiosti talvisin yksi varaava takka ja kesäisin tila laajenee ison kylmän kuistin puolelle.

Mitä enemmän vuosia kuluu sitä nihkeämmin suhtaudun ajatukseen rakentaa kellariin lisää lämmitettävää tilaa. Mielummin pohdin miten voisimme pärjätä näin, sittenkin kun esikoinen pois muutettuaan haluaa käydä viikonloppuisin kotona. Ehkä yläkerran kaksi pikkuruista poikien huonetta voisi yhdistää, jotta sinne mahtuisivat toisinaan kaikki kolme poikaa? Vai onnistuisiko se sittenkään, jos yöpymään tulisi vaikkapa esikoisen tyttöystävä? Hmm…

Toisaalta tuntuu tässä maapallon tilanteessa melkein rikolliselta pitää lämpimänä ”just in case”- huoneita harvoin käyviä vieraita varten. Ehkä voisi palata vanhaan suomalaiseen kesähuone-käytäntöön, eli rakentaa vielä yksi huone kellariin ja lämmittää sitä vain tarvittaessa.

Lapsiperheen hermot eivät näin pieniä asumuksia kestäisi, mutta näytettäköön tähän loppuun inspiraatioksi todellisten minimalistien asumuksia. Kaikki kuvat ovat blogilistassanikin mainitusta Tiny House Blogista. Toinen mainio blogi pikkiriikkisistä asumuksista on This Tiny House.

Kaksi ensimmäistä kuvaa ovat Tumbleweed Tiny House Companyn tarvittaessa pyörillä kulkevia (näin vältetään rakennusluvat eli säästetään entisestään) taloja, joita ilmeisesti voisi osina tilata Amerikasta. Samaa ajatusta, hieman väljemmillä taloilla näkyy Suomessa ajavan Uuden ajan mummonmökki-yritys.

Kasvimaaunelmia

Keskellä kovimpia pakkasia se äkisti iski: kasvimaan kaipuu. Kaihoilun voimakkuus yllätti, muistanhan puuskahtaneeni viime lokakuussa, palstan syystöistä lopen uupuneena:

- Ja ens vuonna mä kasvatan sit pelkkiä kukkia!

Talvi on kuitenkin taas tehnyt tehtävänsä sillä nyt kaikki mieliharmit on unohdettu. En malta odottaa lumen sulamista ja multaan käsiksi pääsemistä. Ja jälleen uudenlaisten kokeilujen aloittamista.

En todellakaan aio kasvattaa pelkkiä kukkia.

Sen sijaan aion perustaa isomman perunamaan ja tehdä uusia kohopenkkejä. Aion aloittaa viime kesänä mönkään menneiden lajien (maissi, tomaatti) taimikasvatuksen kuukautta aiemmin. Tällä kertaa teen alkuvaiheen idättämisen sisällä enkä kylmällä verannalla, missä ei ennen toukokuuta idä mikään.

Kukkia on tietysti myös saatava. Maatiaisella on ihanan kuuloisia siemensekoituksia, kuten Metsäpuutarha, Mesikukkamaa ja Perhosniitty - sekä loistava luokittelusysteemi sen perusteella, miten kukin laji kelpaa ravinnoksi perhosille, mehiläisille ja linnuille. Eihän vastuullinen viljelijä valitse lajeja ahtaasti vain ihmisen tarpeisiin.

Eläköön suomalainen vuodenaikojen vaihtelu ja voimat uudistava talvilepo!

Ensimmäiset kohopenkit ovat neljässä vuodessa kaventuneet niin, että leventyneille käytäville voi ruveta rakentamaan uusia.

Kesän 2011 ykköstavoite olisi saada edes hieman tätä punaisempia tomaatteja.

Hidasta sairastelua

On eräs alue, jota ei voi millään tehostamisella nopeuttaa: sairaudet.

Ympärilläni on viime ajat ollut paljon sairautta. Isäni on ollut monta viikkoa sairaalassa. Vielä ei ole tiedossa palautuuko hän enää tältä reissulta kotiuttamiskuntoon. Ystäväpiirissä on pari tuoretta syöpädiagnoosia. Meillä kotona sairastetaan vain tätä hivuttavan hidasta tämän talven influenssaa.

Kaikissa sairastapauksissa vakavimmasta helpoimpaan ei voi kuin hoitaa sairautta, odottaa ja toivoa parasta. Ja yrittää silti nauttia tästä hetkestä, koska seuraavasta ei kukaan tiedä.

Tyttöön influenssa on iskenyt pahimmin. On outoa, kun täällä ei kaiu tytön tavanomainen laulunliverrys. Päivästä toiseen tytön suunnalta sohvalta kuuluu vain yskintää ja aina välillä kuorsausta. Kuume pysyy ylhäällä, Disney-kanava vaihtuu Junioriksi, sitten Pikku Kakkoseksi.

Olemme tytön kanssa kartalla sekä Suomen että Amerikan Idoleissa sekä aika monessa muussakin ohjelmassa. Mitä vielä keskittäisiin?

Ulkona paistaa keväinen aurinko. Parantuisipa sitä jo!

Kuumeessa on kylmä.

Rajanveto rauhoittaa

”Silleen tää on kivempaa, että nyt sä et ole enää koko-ajan töissä”.

Tässä kymmenvuotiaamme analyysi siitä, miten elämä on muuttunut sitten äidin töihinpaluun.

Niinpä.

Kotiäitivuosina koneella tuli roikuttua vähän väliä. Tuli addiktoiduttua Facebookiin, aloitettua kaksi blogia, eivätkä ne omat suljetut keskustelupalstatkaan ohjelmasta pudonneet. Lapsesta se näytti ”aina töissä olemiselta”.

Nyt on selkeämpää. Työ on työpaikalla, missä on myös työrauha (vrt. kotona bloggaaminen lasten jatkuvien pyyntöjen keskellä) ja kotona kone pysyy enimmäkseen kiinni. Vaikka kaipaankin teidän lukijoiden ihania kommentteja (ja iloitsen siitä, että lukijoita on tullut taas lisää, tervetuloa!) olen edelleen tyytyväinen, että piilotin tästä blogista kommentointimahdollisuuden. Se mahdollistaa tietokoneettoman vapaa-ajan ja rauhoittaa elämää muutenkin.

Iloitsen siitä, että yksi lempiblogeistani, terävän intuition ja avoimen kuudennen aistin kanssa pärjäämistä pohdiskeleva Kuudes aisti käytössä on ruvennut uudestaan päivittymään. Tästä postauksesta löytyy minusta harvinaisen selkeä selitys siitä, miksi meidän herkkisten kannattaa olla erityisen skarppina virtuaaliyhteyksiemme kanssa.

Olen ollut pikkulapsesta asti ihminen, joka lukee toisista enemmän kuin mitä he kertovat tai elekielelläkään näyttävät. Kyvystä on paljon hyötyä esimerkiksi toimittajan työssäni haastatteluja tehdessä, mutta siitä on myös haittaa, koska muiden olotilojen aistiminen ja myötäeläminen tapahtuu silloinkin, kun en oikeastaan haluaisi tietää muiden asioita. Välillä pelkkä facebook-statuksien lukeminen uuvuttaa, niistä kun tulee läpi vaikutelmia ja tuntemuksia hyökyaallon lailla. Sama homma blogikommenttien kanssa. Empaatti-ihminen joutuu elämään koko tämän tuntemattomien ihmisten tunteiden vuoristoradan ikään kuin itse koettuna, ellei osaa sulkea tätä kykyään pois. Minä en osaa ja se on väsyttävää. Siksi virtuaalinen(kin) rajanveto on hyvä juttu.

Pitää vielä loppuun hehkuttaa nelipäiväistä työviikkoa, joka sekin on omanlaisensa rajanveto. Miksi ihmeessä en ole tajunnut tehdä sitä aiemmin - minulla kun on koko-ajan ollut pieniä lapsia, joiden iän puolesta olisin ollut siihen oikeutettu? Minulla taisi olla sellainen käsitys, että kaiken maailman helpotuksia elämäänsä tekevät vain työelämän  A-luokasta pudonneet luuserit. Sellaista riskiä, että joku yhdistäisi minut tähän jengiin en uskaltanut ottaa.

On hämmästyttävää, miten paljon arkea avartaa yksi ylimääräinen vapaapäivä. Veroprosenttikin alenee niin, ettei tulojen menetys kirpaise niin kovasti kuin etukäteen luuli. Mikä parasta, koska vapaapäiväni on maanantai, voin aina valvoa ja katsoa englantilaisen Wallanderin. Jo yhdessä jaksossa totuin siihen, että Ystadissa puhuttiinkin oudosti englantia, enkä enää hetkeäkään kaivannut Krister Henrikssonia. Kenneth Branaghissa on karismaa, ja koko Wallanderissa uudenlaista yliluonnollista viritystä.

Sympatiseeraan Branaghin Wallanderia siksikin, että hän vaikuttaa myös olevan intuitiivinen empaatti. Wallander löytää aina murhaajan, mutta sivutuotteena joutuu kärsimään kaikki rikoksentekijän ja uhrien olotilat kuin ne tapahtuisivat hänelle itselleen.

Vetäisit jo rajat, Wallander!

Kenneth Branagh Wallanderina

Sisäinen pikkutyttö

Intuitiota kuunnellessa olen alkanut tottua arkipäivän ihmeisiin. Siihen, että oikeat asiat löytävät tiensä luokseni juuri oikeilla hetkillä. Tämä pätee erityisesti inspiraatioon. Kun sitä joskus yrittää vimmaisesti etsiä, ei sitä takuulla löydä. Mutta kun vain on ja odottaa, se merkittävä asia, mikä nostaa ja syventää elämää voikin löytyä aivan itsestään.

Kävin ystävän luona. Kitisevä taapero oli huonossa vierailuvireessä ja äidin mieliala oli nuupahtanut - kunnes näin seinällä vaikuttavan kuvan. Ystävä kertoi Mark Rydenista ja lainasi kaksi taiteilijan kirjaa, joista toisessa esiteltiin The Tree Show (2007).

Puut ovat lempiasiani maailmassa ja Ryderin puiden lomassa käyskentelevät olennot: puiden hengettäret, elämänpuun pikkuprinsessa, kummitustyttö ja muut vakavat, herkät ja vähän oudot pikkutyttöhahmot koskettivat syvältä. Näiden kuvien näkeminen oli kuin yllättävä lahja.

Kaikelle ei ole sanoja, siksi on kuvat.

Kaikki kuvat näyttelystä The Tree Show.