Here comes the sun

Päässä soi tämä. Mahtavaa nähdä pitkästä aikaa maa. Ja tuntea, ja haistaa. Koskeakin.

Käytiin steinerkoulun myyjäisissä vanhoja tuttuja tapaamassa ja värikylläydestä nautiskelemassa. Nautittiin turistifiiliksistä; siitä, että voitiin ensimmäistä kevättä vain olla ja ihailla, ei itse olla talkootyön raskaan raatajina. Joku ahkera oli pitkinä talkootunteina värkännyt hienot kierrätys-ovikranssit. Me saatiin vaan ostaa ne.

Tämä taitaa olla sitä elämän yksinkertaistamista.

Kasvimaa paljastuu lumen alta, taimet venyvät pituutta sisällä. Vielä ei tarvitse huhkia, vaikka mielessä pyörivät jo komposti- ja multalastit, joita kohta pitää kärrätä ja kanniskella. Hyvä viikonloppu.

 

Ei mitään uutta auringon alla

Kahdeksankymmentäluvulta erinäisissä hippijutuissa pyörineenä en ole ihan hiffannut mikä downshiftingissä tai slow:ssa niin uutta muka on. Kyse on minusta yksinkertaisesti vanhasta kunnon hippiaatteesta, josta on nyt - syystä tai toisesta - tulossa yhteiskuntakelpoisempi.

Tapasin vähän aikaa sitten 80-luvulta tutun pitkän linjan hipin. Keskustelu kääntyi ”uusiin” downshifting ja slow-elämän trendeihin, joita yritin avata konkarille.
Vanha hippi tuumi, että been there, done that, ja siteerasi vielä opettavaisesti päälle Timothy Learya:

Turn on, tune in, drop out.

Tätäkö kenties tarkoitan?
Yritin kaivella mielestäni jotain, joka uutuustrendissä olisi sentään toisin kuin 70-luvulla. Tänä päivänä kuules muutetaan maalle ja viljellään itse!

- Niin mekin tehtiin.

Nyt yritetään kuluttaa eettisesti ja pärjätä vähemmällä.

- Mä oon aina elänyt noin.

Nykyään jotkut tuntuvat myös uskovan, että ravinnolla ja henkisellä kehityksellä olisi jokin yhteys.

- Jep jep, mutisi hippi partaansa, neljänkymmenen vuoden kasvissyönti- ja joogakokemuksella.

- Ja sit on kaikenlaisia ekokylä- ja yhteisökokeiluja…

Monenlaisissa, usein katkeriin riitoihin ja ihmissuhdedraamoihin päättyneissä yhteisökokeiluissa ikänsä elänyt ja vihdoin omaan rauhaan päässyt hippi ei jaksanut enää innostua. Hän heilautti kättään rauhanomaisesti ja lähti lampsimaan kohti Vanhan kuppilaa.

ps. Minulla oli onni nähdä hippimusikaali Hairin suurenmoinen uudelleenlämmitys viime keväänä New Yorkissa. Musikaalin lopun hippijuhla, jossa Nykin asialliset bisnesmiehet ja piinkovat uranaisetkin tempautuivat lavalle tanssimaan ja kukkasia heittelemään pisti miettimään, että koska se vesimiehen aika oikein alkaakaan? Astrologitkaan eivät tunnu pääsevän asiasta sopuun. Jospa se onkin nyt?

Niin, tämä pätkä ei siis ole 1960-luvulta, vaan toissa keväältä Hairin promotapahtumasta:

http://www.youtube.com/watch?v=GKY3_HqZOBo

Löytyisikö hitaan elämän kikkaa?

Kuten kirjassani kerron, downshiftaavien perheiden etsiskely lehtijuttuihin oli minulle pitkään intohimo. Paitsi että vähempään tyytyvät perheet olivat mielestäni ikuisen hyvä lehtijutun aihe, toivoin joka kerta keikalle lähtiessäni löytäväni vastauksen siihen, millä kepulikonstilla itse pääsisin samaan.

Tarkemmin sanottuna etsin rahaan liittyvää olennaista vinkkiä: miten päästä elämäntapaan, jossa asumisesta ei tarvitsisi maksaa juuri mitään? Se kun tuntui olevan kaikkien hidasta elämää viettävien perheiden yhteinen nimittäjä.

Tapaamani perheet kuuluivat kolmeen pääryhmään. Ensimmäiset olivat huippurikkaita, huvikseen hieman hippimäisen elämäntavan valinneita. Heidän hidas elämänsä perustui suureen omaisuuteen. Good for them - mutta heillä ei ollut tarjota minulle sitä vinkkiä, jota etsin.

Toinen ja suurin ryhmä olivat ne perheet, joita onni oli juuri asumismielessä potkaissut: oli tullut ostettua talo juuri silloin kun hinnat olivat matalalla ja myytyä se sitten huikealla voitolla. Tai sitten oli tullut perittyä juuri sen verran rahaa, että sai lunastettua omakseen esimerkiksi suvun talvikäyttöön muunnellun kesähuvilan. Nämä perheet eivät olleet rikkaita, mutta ei heillä asuntolainaakaan ollut. Velattomuutensa takia heidän ei ollut pakko paiskia kamalasti töitä. Sen sijaan heillä oli aikaa keskittyä esimerkiksi viljelyyn, mikä taas helpotti perheen ruokakuluja. (Vinkkinä hitaasta elämästä haaveileville sinkkunaisille: tähän ryhmään kuului myös erityisen paljon perheitä, joissa mies oli vaimoansa huomattavasti vanhempi ja siksi asuntolainansa jo ajat sitten maksanut).

Pienin ryhmä tapaamistani perheistä olivat todelliset sissit. Ne, jotka olivat ostaneet perheasunnoiksi alle 50000 euron mukavuuksettomia mummonmökkejä ja jotka elivät siellä omavaraisesti.

Itse asiassa löysin vain pari tällaista perhettä. Ainakin toinen perheistä on kuulemma jo muuttanut kerrostaloon, järkyttävään työmäärään väsyttyään. Mitä en ollenkaan ihmettele.

Voi tietysti kysyä miksiköhän aikakauslehdissä harvemmin esitellään downshiftaavan perheen esimerkkinä vaikkapa kaupungin vuokralähiöissä asuvia perheitä. Johtuisiko se siitä pittoreskista kuvasta, joka samaistaa oravanpyörästä lähtemisen aina maaseutuun? On selvää, että esimerkiksi viljelyyn ei ole mitään järkeä ruveta vuokratalossa. Kun pelkkä maan parannus kestää monta vuotta, ajatus siitä, että vuokraisäntä sanoo vuokrasopimuksen irti juuri, kun olet saanut kasvimaan toimimaan, on todella ahdistava.

Kun kikka kolmosta siihen, miten pääsisin eroon asuntolainasta, työnteosta ja kaikesta muusta mieltäni rasittavasta ei löytynyt, rupesin pohtimaan koko hitaan elämän juttua toisinpäin.

Olisiko elämäänsä mahdollista hidastaa, vaikka mikään ympärillä ei radikaalisti muuttuisikaan? Mitä voisi olla oravanpyörän vauhdissa tapahtuva downshifting? Onko oravanpyörää edes olemassa?

Siitä enemmän kirjassani, ja myöhemmin tässä blogissa.

ps. Jos jotakuta sattumalta kiinnostaa vaihtoehdossa 3 kuvattu sissielämä ja hän etsii itselleen kuvatunlaista asumusta tunnin matkan päästä pääkaupunkiseudulta, kannattaa ottaa yhteyttä minuun. Myymme juuri pois mummonmökkiämme.

Haluaa slow-lehden

Toimittajana minua on jo pidempään kiinnostanut, miten slow, downshifting tai simple living-trendit alkavat näkyä lehtimarkkinoilla. Vai alkavatko ne?

Onhan meillä tietysti viime aikoina uuteen kukkaan puhjennut Voi Hyvin, mutta trendin laajetessa kilpailijoita luulisi pian ilmestyvän. Naapurimaan Gloriaa ja ekologista shoppailua yhdistellyt Eko Queen taisi jo kaatua omaan mahdottomuuteensa, mutta Amerikassa Simple Living-lehtibisnes kukoistaa.

Amerikkalaisissa alan lehdissä esitellään kaikenlaista zeniläisen näköistä, simppeliä (tosin aina uutta ja usein huomattavan kallista) tavaraa, jota yksinkertaisen elämäntavan valinnut mukamas välttämättä tarvitsee. Sellaiset lehdet kuin Real Simple näyttävät vain uudenlaiseen kaapuun puetuilta ruoka- tai sisustuslehdiltä. Kaupallisemmista aikakauslehdistä niitä erottaa vain se, että ne kauppaavat vähän toisenlaista tavaraa.

Luomulehtien parista löytyy enemmän substanssia. Itse pidin lasten vauva-aikoina niin paljon luomulehti Motheringista, että tilasin sitä usean vuoden. Vaikka lehden näkökulma äitiyteen oli hieman…ööh…ahdasmielinen, lehdestä löytyi aina virkistävän erilaisia, radikaalejakin näkökulmia. Yhä vaihtoehtoiselta vaikuttaa kanadalainen pitkän linjan lehti Natural Life.

Laadukkaita joogalehtiäkin näyttää olevan markkinoilla runsaasti, mutta mistä löytyisi hitaamman, yksinkertaisemman elämän elämäntapalehti laajemmalle kohderyhmälle? Australiassa ilmestyvä Slow näyttää jo aika houkuttelevalta. Tom Hodkinsonin nettilehti The Idler ilahduttaa myös aina. Miksei siitä tehdä kunnollista printtilehteä?

Oman haasteensa slow-lehdille taitaa asettaa lehden kohdeyleisö, joka on nimenomaan sitoutunut ostamattomuuteen. Silti olen ihan varma, että jopa itarat slow-ihmiset hellittäisivät kukkaronnyörejään, jos lehti onnistuisi tavoitteessaan, laadukkaassa slow-journalismissa.

Vaikka kaikissa yksinkertaisemman elämän ohjeissa kannustetaan ennen muuta juuri ("turhien") lehtitilauksien perumiseen, pysyn painetun lehden ystävänä. Paperilehden selailu kun on toimintana ihan toista kuin nettilehden ääressä kököttäminen. Netissä roikkuminen - ainakin minulla - samaistuu ikävästi työntekoon, kun taas paperilehti kulkee mukana riipputuoliin, rannalle ja muihin mukaviin ja rentouttaviin paikkoihin.