Puiden siirtoviikot

Miten olenkaan katunut sitä, että uskoin talon rakennusvaiheessa niitä raksa-ukkoja, jotka halusivat parturoida puolet tonttimme puista ”jotta koneet mahtuvat”.

Pöh! Vaikka toisen puolen metsä säilyi, ammottaa toinen (luonnollisestikin itä-etelän puoli) edelleen ilman ainoatakaan varjoa tuottavaa puuta. Kesällä täällä on kuuma! Viimeiset viisi vuotta on siis tullut istutettua puita. Paljon puita. Ja kiroiltua sitä, miten harva laji viihtyy näin kallioisella tontilla, jossa maakerrosta on vain nimeksi.

Tottakai kokeilin ensin istuttaa taimistoista ostettuja (kalliita!) koriste- ja hedelmäpuita. Tarpeeksi monen puukuoleman jälkeen tajusin vaihtaa strategiaa; aloin muistella mitkä lajit täällä alun perin viihtyivät silloin kun tontti oli vielä metsää. Tällä reseptillä homma onkin toiminut huomattavasti paremmin. Tädin metsästä on tullut kuskattua takatontille valtava määrä kuusia, joista osa on lähtenyt kasvuun ja osa kuollut. Mökkimetsästä repäisty männyntaimikin viihtyy täällä. Samoin pienet tammet, joita täällä jo valmiiksi kasvoi, mutta jotka vain sijoittelin uusiin paikkoihin. Tähän mennessä olen istuttanut pihallemme noin kahdeksankymmentä puuntainta, ja tässä luvussa ovat vain henkiin jääneet puut.

Viime viikonloppuna huomasin, että omassa pikku ryteikkömetsässämme on vaikka mitä lajeja, joita voisi siirtää paljaammalle puolelle pihaa. Viikonloppuna tuli siirrettyä uusille paikoille kolme pihlajaa sekä yksi kaunis puu, joka toivoakseni on raita.

Raidan haluaisin pihapuukseni kovasti, Suomen Luonnonsuojeluliitto kun valitsi sen maailman luonnon monimuotoisuusvuonna 2010 vuoden lajiksi, ja sitä hehkutetaan kovasti myös Riku Cajanderin ihanassa kirjassa Luontopiha. Ympäristöystävällinen piha ja puutarha.

Raita istutettiin paikalle, jossa ei ole menestynyt vielä yksikään puu. Mutta voihan silti olla, että juuri tämä yksilö lähteekin huikeaan kasvuun ja menestykseen. Tämän kevään to do-listalla on vielä viiden pienehkön koivun siirto, ja multahimalajan lopun kärräys. Selkä on jo palanut auringossa ja muutenkin niin järkyssä kunnossa, että tähän ei enää auta yksikään joogaliike.

Mutta mieli on virkeä.

Keväisen puutarhavauhkoontumisen aikaan voi todeta kuin puutarhahullu kirjailija Mari Mörö: on se hyvä, että pääsi kilahtamaan juuri tällä tavalla. Mari Mörön hauskaa kirjaa Vapaasti versoo. Rönsyjä puutarhasta olenkin lukenut iltaisin kuistilla ja saanut siitä monet hyvät naurut.

Onko tarjolla muuta kuin talouselämään liittyviä takaiskuja? Minkä varassa jaksamme elää, mistä saamme sisältöä? Eikö tässä voisi jo kurkottua eteenpäin ilman meuhkaamista maailmanlopusta? On huojentavaa ajatella, että pankkien viitekoroista ja eläkepommeista kiljuminen ei vaikuta ollenkaan puiden silmujen pullistumiseen, tomaattien esikasvatukseen eikä ensimmäisten krookusten ilmaantumiseen. Ja mitä narsisseihin tulee, niihin liittyvää toiveikkuutta ja iloa on talven jälkeen vaikea ohittaa olankohautuksella.

Osaan samaistua Mörön tunnelmiin ihan kybällä - huomasinhan tänään, riemunkiljahdusten kera, että eräs viime vuoden kuollutta teeskennellyt pikku tammi on kuin onkin elossa! Metkoja nämä puut muutenkin - niiltä kestää aika kauan pohtia kannattaako tässä uudessa paikassa lähteä nyt ensinkään elämään vaiko ei.

Kuva ei ole kuitenkaan puista vaan tyttärestä. Onnea on... olla seitsemävuotias pikkukeiju, lähdössä parhaan kaverin synttäreille.