maanantai 8. marraskuuta 2010

Turmarajalla

Luin juuri Juha T. Hakalan kirjan Pakattu aika. Kiireen imusta hallittuun hidasteluun (Gummerus 2010). Se sisälsi paljon loistokkaita huomioita nykyisen työ-elämän kiireisestä sähellyksestä. Kirjassa pohdittiin myös tällaisen menon vastakohtia: pysähtymistä, paneutumista, harkitsevuutta, tuumailua, asioiden kunnolla tekemistä. Hidastamista.
Itselleni erityisen arvokas oli Hakalan ajatus töiden turmarajasta. Kun töitä nyt joka paikassa kaadetaan joka iikan päälle aivan liikaa, ja kun harvempia enää kiinnostaa varsinainen laatu, työt kannattaisi todellakin jakaa niihin, jotka vaativat täydellistä paneutumista ja niihin, jotka voi hutaista kokoon Hakalan määrittelemällä turmarajalla. Turmaraja tarkoittaa laatutasoa, jonka alle työn taso ei voi mennä ilman, että se johtaa ilmiselvään katastrofiin. Turmaraja-periaate on oman työkyvyn suojelua, sillä jatkuva perfektionismi on tämän hetken työ-elämään yhdistettynä aikapommi. Uupumus tulee varmasti.
Asia toki monimutkaistuu esimerkiksi ihmistyössä: ei päiväkotitäti, sairaanhoitaja tai kirurgi voi tehdä suurta osaa työstään turmarajalla. Mutta ehkä osan paperihommista jo voisi? Itsekin olen sen verran tunnollinen, että esimerkiksi haastatellessani lehtijuttuun perheitä haluan oikeasti kohdata ja kuunnella ihmisiä, en sutaista hommaa kokoon hätäisen puhelun voimin. Oman kirjan julkaisu – nyt, kun on saanut hetken olla tällä puolella haastattelupöytää – on myös aivan eri tavalla kirkastanut itselleni toimittajan ammatin vallan ja vastuun kysymyksiä. Minusta tärkeään juttuun paneutuminen nyt vaan on tärkeää.
Silti monen asian tekemistason minäkin voisin heti paikalla tiputtaa turmarajalle. Esimerkiksi sähköpostit. Ihailen ihmisiä, jotka eivät sähköposteissa turhaan jaksa huolehtia hienoista sanankäänteistä, oikeinkirjoituksesta tai edes isoista kirjaimista. Itse kun yritän muovata niistä(kin) aina jotain elämää suurempaa loppukevennyksineen kaikkineen.
Haa, mutta entä bloggaaminen turmarajalla?
Nyt esimerkiksi ajattelen, että Hakalan hieno kirja ansaitsisi perinpohjaisen arvion, mutta minulla on tänään tosi vähän aikaa. Sitäpaitsi Hakala kirjoittaa itse niin hyvin, että ehkäpä suurinta mainosta tälle ansiokkaalle kirjalle (+ ajansäästöä itselle) olisikin muutamien ajatusten suora referointi kirjasta. Yleisesti ottaen totean vain, että kirja on ehdottomasti suosittelemisen arvoinen ja tärkeä, ja siitä nauttii takuulla jokainen hitaamman elämän arvosta kiinnostunut.
Laitetekniikasta:
Miten mikään voi tosiasiassa kehittyä, jos jatkuvasti markkinoille työntyvien laitteiden ja ohjelmien kehittymisen sykli ei anna sovellusalueille lainkaan hengähdysaikaa kehittyä? Tästä ei voi olla muuta seurausta, kuin että kohta aivan kaikki ympärillämme on, vieläpä silmiin pistävällä tavalla, keskentekoista. Viimeisteltyä ja hiottua ei näe enää missään.
Nykyisestä journalismista, jonka ihanne on äärimmilleen lyhennetyt ja yksinkertaistetut jutut:
Pakatun tiedon ongelmassa on kyse siitä, miten lyhyesti ja tiiviisti asian voi esittää ilman, että se menettää loputkin sisällöstään.
Valitettavasti mikään ei ehdi kiinnostaa, ellei se erehdyttävästi muistuta iltapäivälehden lööppiä. Kaikki muu on puisevaa ja mikä pahinta, vakavamielisen painetun sanan äärellä on vaara ajautua pohtimaan oman elämän laatua.
Se olisi jo liian kohtalokasta. Kuka sellaista kestäisi.
Loppuun vielä hyytävä, oudon tutulta kuulostava työ-elämäkuva:
Ajattelemme: jos nukumme tunnin tai pari vähemmän, selviämme kyllä. Tämä piti tehdä jo eilen, mutta tämähän on vain tilapäistä! Ja mikä tärkeintä, onhan se vaihtelua arjen tylsyyteen, sen eleettömästi askeltavaan melankoliaan.
Lopputuloksena on, että mikään ei ole pitkäaikaista. Kukaan meistä ei ole oikeastaan enää pitkiin aikoihin keskittynyt töihinsä syvällisesti ja intohimoisesti. Tutustumme kaikkeen pöydällämme huojahtelevaan tekemättömään työhön vain pinnallisesti. Toivomme saavamme asian pois päiväjärjestyksestä siirtyäksemme nopeasti seuraavaan tehtävään, aina vain.
Tämä on valheellinen harha, unikuva, jonka vaippaan kiedomme itseämme päivästä toiseen. Saatuamme käsistämme yhden työn on sillä aikaa pöydällemme löytänyt tiensä ”kaksi pienen pientä pikku projektia”. Niiden tekemisellä ei ole kiire. Tietenkään. Riittää kun ne tehdään, sanotaan nyt huomenna.
Olipa muuten huomattavan epätiivistetty postaus.
Kiitos Juha T. Hakala, alan oppia!
Kettuneitiä harmittaa, kun on ensimmäinen juoksuaika. Ja talutushihna!

4 kommenttia:

  1. Voi olla henkisesti vaikea yhdistää turmarajamentaliteettia paneutuvaa mentaliteettia. Tässä oli siis ajatuksena, että kun jotain tekee turmaraja tyyliin, jää mahdollisuus toisaalla tehdä jotain kunnolla ja syventyen. Ehdottomasti tavoittelemisen arvoinen ajatus. Toteutus vaatii arvojen pohdintaa: mikä tosiaan on tärkeää, tärkeintä?

    VastaaPoista
  2. Tervetuloa, melkein kaima.:) Juu, ehdottomasti Hakalan ajatus oli pyrkiä tekemään osa - se tärkein osa - asioista kunnolla ja syventyen. Ja samalla tunnustaa se tosiasia, että ihminen ei veny täydelliseen kaikessa, aina.

    VastaaPoista
  3. Kiitos!!

    Uskomatonta! Luen juuri kirjaa, jollaista joskus aiemmin leikkimielelläni ajattelin itsekin kirjoittavani. Eipä silti, jo silloin tiesin että jätetään kirjoittamiset muille, mutta itselleni juuri tällaiset ajatukset ja pohdinnat ovat olleet tosia jo jonkin aikaa. Ihana vain tietää, että muutkin näitä juttuja mietiskelevät! Olen kahlaillut läpi näitä kiireettömyyden teoksia laidasta laitaan, ilahduttavaa tässä teoksessa on se, että se koskettaa _niin_ läheltä omaa elämää. Tämä teoshan on siis Sinun Pientä elämää etsimässä ja jo valmiiksi harmittaa kun viimeisiä lukuja viedään ;-) Kiitos nyt erityisesti tuosta Rajat hoi!-kappaleesta, joka on itselle tällä hetkellä hyvin ajankohtainen.

    Siis kiitos vielä :-)

    VastaaPoista
  4. Lämmin kiitos palautteesta, ihana kuulla!:)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, valoa päivääsi!

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.